[Musiikki: Lana Del Rey - Born to Die]
Eilen oli hankala päivä. Tuleva matka aiheutti harmaita hiuksia, sillä tarkoitus oli ostaa lentoliput Egyptiin äkkilähtönä. No, siinä kävi sitten niin, että kymmenennen päivän liput oli yhtäkkiä myyty loppuun, ja minä sitten äyskin matkakumppanille, että perkele, minä matkustan kymmenes päivä vaikka Lappiin hiihtämään, sillä olin juuri sopinut kissalle paikan kissahotellista ja järjestänyt Oskun omistajan kanssa tallikäyntini eri päiville kuin normaalisti.
Olimme aiemmin pohtineet myös Kanariansaaria, joten suuntaammekin Egyptin sijasta sinne. Säähän siellä tulee olemaan hieman viileämpi ja epävakaampi kuin aurinkovarmassa Egyptissä, mutta toisaalta minä en edes pidä kovista helteistä, joten hyvä näin. Joka tapauksessa eilinen meni ahdistuessa majoituksen kanssa, sillä emme halua välttämättä mihinkään turistirysähotelliin ja biletyskeskittymään. Löytyihän niitä majoitusvaihtoehtoja, mutta tuntui, että maut menivät koko ajan ristiin, ja aina kun luulin löytäneeni ihan huipun paikan, siinä oli toisen ihmisen mielestä jotain perustavanlaatuisesti pahasti pielessä.
Punnertaminenkin otti kalloon. Tiesin etukäteen, että kolmosviikosta tulee puhdasta tuskaa, mutta silti ärsytti aivan suunnattomasti, etten jaksanut tehdä sarjoja kunnolla loppuun, vaan kropan asento joko lösähti tai sitten ähistelin persaus pystyssä. Liikkeiden puhtaus siis kärsi, mutta sain kuin sainkin punnerrettua vaaditut määrät. Minuutin tauot sarjojen välissä menivät vapistessa ja puuskuttaessa lattialla. Ajattelin jo, että palaan takaisin kakkosviikolle, mutta Lindan ihana kommentti edelliseen postaukseeni sisuunnutti minua sen verran, että aion jatkaa eteenpäin vaikka henki menisi. Jos en saa tehtyä kaikkia toistoja puhtaasti, sitten en saa. Kolmosviikko menee joka tapauksessa uusintaan, ja luultavasti uusintakierroksella haboissa on jo sen verran enemmän ytyä, että liikkeet menevät puhtaammin. Aionkin jatkaa kolmosviikolla niin kauan, että saan tehtyä punnerrukset oikein. Ehkäpä kahden kuukauden päästä pääsen siirtymään jo nelosviikolle? Hoh.
Tein punnerrusten päälle vielä saman määrän eli 45 kevennettyä punnerrusta putkeen. Olen pyrkinyt siis treenaamaan myös kevennettyjä versioita, sillä uskon sen lisäävän mukavasti kestävyyttä ja voimaa ja näin ollen auttavan punnertamaan myös ilman polvia. Joka tapauksessa oli aika rankkaa, ja kun satuin katsomaan punnerrusten jälkeen peiliin, huomasin että kasvoissani oli lukuisia pieniä punaisia täpliä, jotka olivat luultavasti ponnistuksen aiheuttamia verenpurkaumia. Olen saanut punnertaessa noita ennenkin. Siitä viimeistään tietää, että äärirajoilla on menty, mikä puolestaan lupailee kehitystä.
Punnertamisen jälkeen oli aika lähteä hiihtämään. Ei olisi huvittanut sitten pätkääkään. Kirkkovenetyskäyrä oli edelleen korkealla. Ulkona oli kylmää ja pimeää. Tiesin kuitenkin, että sisällä möllöttäminen lietsoisi minut entistä kiukkuisempaan ja tunkkaisempaan oloon. Päättäväisesti rupesin kiskomaan vaatetta ylle ja edelleen kiroilutti ja sain hattuhyllyltä niskaani haisevia tallikamoja täynnä olevan korinkin. Sukset ja sauvat juuttuivat joka ikiseen paikkaan. Selvisin hengissä ulos, ja kävellessäni reilun kilometrin matkaa ladulle, rauhoituin hieman. Hiihdin lenkkipolun kerran ympäri eli 4,3 kilometriä. Minulla on pitopohjasukset, jotka ovat parhaimmillaan nollakeleillä ja pienillä pakkasilla, joten aika tahmeaa meno oli. Alamäissä naama oli jäätyä. Ei siis ollut mikään kaikkein paras hiihtoreissu, mutta tulipahan tehtyä. Paluumatkalla kotiin idästä puski vienoinen viima. Olin hyvin onnellinen päästyäni kotiin. Reilun tunnin ulkoilutuokio ei todellakaan kuulunut liikuntakohokohtiini, mutta kun lämpö alkoi palata kehoon, olokin tuntui paremmalta. Liikunta ei ole aina kivaa, eikä se välttämättä sillä sekunnilla paranna oloa potenssiin kymmenen, mutta loppujen lopuksi ketutus hiihtoladulla oli huomattavasti vähäisempää kuin mitä se olisi ollut, jos olisin jäänyt sisälle murjottamaan.
Tänään olenkin ollut taas paremmalla tuulella. Olen tyytyväinen itseeni, että lähdin eilen hiihtämään, vaikka se pienoista kidutusta olikin. Olen tyytyväinen, että punnersin, vaikka en jaksanutkaan tehdä toistoja puhtaasti.
Pyrin yleensä kirjoittamaan liikunnasta myönteiseen sävyyn, sillä liikunta on antanut minulle niin paljon hyvää, ja mielestäni liikunnasta pitää nauttia, jotta siinä olisi järkeä. Aina liikkuminen ei kuitenkaan ole kivaa vaan kiristää hermoja eikä mystisesti vapauta huonoista viboista välittömästi. Vastoinkäymiset kuitenkin kasvattavat sisäistä taistelijaamme ja todistavat, että liikunta kuuluu arkeen sekä hyvinä ja että huonoina päivinä. Siitä puolestaan saa energiaa ja voimaa jatkaa. Nyt ulkona on pakkasta 18 astetta ja taivas yksin tietää, että jäisin mieluusti peiton alle lämpimään. Olen kuitenkin päättänyt käydä hölkkäämässä kuusi kilometriä, ja sen myös aion tehdä. Se ei luultavasti ole yhtä miellyttävää kun digiboksin tarjonnan selaaminen, mutta kokonaisvaltaisen olon puolesta huomattavasti kivempaa.
Jokainen askel ikävissä olosuhteissa vie lähemmäksi sitä päivää, kun asiat loksahtavat paikoilleen.
Voi ei, tunnistan tuon päivän niin hyvin. Ei niitä onneksi usein ole, mutta ovathan ne ärsyttäviä.
VastaaPoistaHyvä, että kirjoitat liikunnasta rehellisesti. Vaikka liikunta on kaiken kaikkiaan positiivinen asia, niin ei se aina ole ihan niin kivaa. Onneksi jonkun muunkin mielestä kuin minun.
Lueskelin erästä elämäntaito-opasta ja siinä todettiin osuvasti että usein eläessään elämänsä onnellisimpia aikoja ihminen ei tunne oloaan hyväksi, vaan hyvä olo tulee vasta jälkeenpäin ja koetusta kokonaisuudesta. Esimerkiksi juuri urheilija voi saavuttaa jotain ihan mieletöntä ja kokea jälkeenpäin että se oli hänen elämänsä parasta aikaa, vaikka suorituksen aikana on ollut huono olo ja reisi kramppasi ja kenkä hiersi. Vaatii kypsyyttä osata erottaa toisistaan hetkellinen nautinto ja pitkäaikainen onnellisuus, varsinkin silloin kun onnellisuuteen johtava polku on kaukana siitä mikä olisi hetkellisesti mukavaa.
VastaaPoistaHatunnosto siis ulkoilemaan lähdöstä. :)
Hienosti taisteltu huonoja fiiliksiä vastaan! Kun noina hetkinä saa itsensä liikkeelle ja tekemään positiivisa asioita on todella tehnyt itselleen hyvän teon.
VastaaPoistaItse en kävelyä kummempaa liikuntaa harrasta ulkona etenkään kylmillä ilmoilla, joten ihailen sun pakkasliikuntaa ihan mielettömästi!
Ja totta, vaikka liikunta antaakin paljon ja hyvää ei sekään nyt sentään ihan aina ole pelkkää ruusuilla tanssimista!
Aku: Jep, tuskinpa on ihmistä, jolle liikunta ei ajoittain olisi epämieluisaa. Vaikka esim. näissä pakkasissa on oma arktinen viehätyksensä ja maisemat ovat todella kauniit, on ärsyttävää, kun pukeutumiseen menee ihan pirusti aikaa ja kaikista vaatekerroksista huolimatta naama ja reidet jäätyy. Kyllä siinä mieluusti jäisi sisätiloihin lämpimien vällyjen väliin, kun Siperian tuuli puhaltaa. Onneksi liikunnasta saa pitkäkestoista hyvää fiilistä, joka voittaa hetkellisen liikuntaketutuksen.
VastaaPoistaLina: Tuo on muuten hyvä pointti, että onnellisuus on kiinni kokonaisuudesta! Tulee mieleen viime syksyn puolimaraton ja etenkin sen viimeiset kilometrit, jolloin olin aivan poikki ja jokainen askel oli työn ja tuskan takana ja kaiken lisäksi oli hirveä vessahätäkin. Ei ollut herkkua se meno, mutta kannatti, kun miettii, miten kokonaisvaltaisen hyvä olo siitä jäi. Ja muisto, jota vieläkin muistelee hymyillen. :)
Taina: Olen huomannut, että rutiineista kiinni pitäminen auttaa kummasti, vaikka kuinka ottaisi kupoliin. Kokemus ja rutiini minut sinne hiihtoladullekin ajoi, sillä tiesin, että vaikka oloni ei luultavasti muuttuisikaan hurmiolliseksi, se olisi vähemmän paska kuin jos olisin jäänyt sisälle kökkimään.
Nyt alkaa muuten minullakin tulla pakkasrajat vastaan ja loppuviikoksi siirtynen kävelyn pariin. :) Parikymmentä miinusastetta kylmempi ilma tekee hengästymisestä melko epämiellyttävää. Kävely on sitä paitsi hyvää liikuntaa! :)