Onnistumisia!

Viime vuoden kesästä lähtien asiat ovat alkaneet rullata.

Pääkohdat pähkinänkuoressa:

1. Sain metformiinilääkityksen PCOS:n aiheuttaman insuliiniresistenssin purkamiseen ja sitä kautta painonhallinnan tueksi. Painoni on pudonnut noin yksitoista kilogrammaa lääkityksen aloittamisen jälkeen.

2. Aloin heinäkuussa 2023 käydä ilmajoogatunneilla. Ilmajooga oli aluksi superpelottavaa ja ahdistavaa telinevoimistelun traumatisoimalle mielelleni, mutta sitkeydellä pääsin alun kauhun yli. Välilevyni rakastavat liinassa roikkumista!

3. Olen pystynyt juoksemaan säännöllisesti. Tämä on metformiinin lisäksi todennäköinen syy painon putoamiselle.

4. Vuodenvaihteessa otin kuntosalitreeniini yhdeksi liikkeeksi työnnön kahvakuulalla. Tunnustellen ja sopivaa treenimäärää ja kuulakokoa hakien sopiva tasapaino tuntuu nyt löytyneen, ja selkä näyttää vihreää valoa.

Vielä puolitoista vuotta sitten kärvistelin jälleen yhden välilevynpullistuman kanssa, mutta nyt menee hyvin. Harrastan taas juoksua ja kahvakuulan nostamista, vaikka luulin jättäneeni lajeille hyvästit aikoja sitten.

En oikein itsekään tiedä, mitä on tapahtunut ja miten tässä ollaan.

Kolme viikkoa sitten kävin siskoni kanssa salikisoissa nostamassa kahvakuulaa. Työnsin kymmenen minuutin aikana kahta kahdentoista kilon kuulaa ilmaan 72 kertaa. Suomen kärkinaiset huitelevat jossain kaukana horisontissa nostaessaan kahta 24-kiloista, mutta pitkän tauon jälkeen tulos oli minulle vallan mainio, varsinkin kun en panosta lajin treenaamiseen mitenkään erityisesti. Kunhan teen muutamat työntösarjat osana kuntosalitreeniä penkkipunnerrusten ja muiden punttihommien lomassa.

Oli outoa ja samaan aikaan tuttua nousta nostolavalle. Tilanne oli jotenkin vain tosi erikoinen. Seitsemän vuoden tauon jälkeen tuntui kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Samalla tuntui, että miten ihmeen kaupalla minä tähän tilanteeseen olen oikein päätynyt! Päätin sitten vain luottaa kroppaan, että kyllä se tietää mitä tehdä. Tavoite oli tehdä 70 toistoa, mutta koska sekosin jossain vaiheessa laskuissa, kiihdytin lopussa varmuuden vuoksi tahtia, ja lopputulos oli kaksi toistoa ekstraa.

Kahvakuulakisoista kului parisen viikkoa, ja viime sunnuntaina osallistuin Tampere Maraton -juoksutapahtuman puolimaratonille. Pohjimmainen tavoite oli, että kunhan nyt pääsen maaliin kolmessa tunnissa ja että viime vuoden nettoaika 2:47:07 olisi kiva alittaa. Kaksi tuntia ja kolme varttia pitäisi nyt ainakin olla realistista alittaa ellei jopa kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia.

Minulla ei ollut juoksuun sen kummempia suunnitelmia. Päätin, että annan kropan päättää tahdin ja juoda vettä jokaisella huoltopisteellä. Sää oli erinomainen (varsinkin jos vertaa viime vuoden karmaisevaan keliin!): noin 16 astetta ja enimmäkseen pilvistä. Jossain vaiheessa aurinko meinasi änkeä esiin pilvien takaa, mutta ymmärsi onneksi vetäytyä takaisin. Vettä ripsautti jossain vaiheessa, mutta se vain virkisti.

Juoksu rullasi alusta alkaen hyvin. Otin vetoapua sopivista selistä ja seurasin kellosta etenemistahtia. Se näytti tasaista jonkin verran yli seitsemän minuutin kilometrivauhtia. Se oli minulle rivakahko tahti, ja yritin pitää pään kylmänä, etten lähde kisan alkuhuumassa ja muiden imussa liian kovaa liikkeelle. Mutta jossain vaiheessa viiden kilometrin jälkeen tuntin liikutuksen aallon vyöryvän lävitseni. Ole rohkea, nyt tai ei koskaan, tämä on sinun hetkesi.

Päätin antaa kropan hoitaa homman. Päätin luottaa siihen, että se jaksaa, osaa, pystyy, on valmis kantamaan minut vaikka maailman ääriin. Juoksussa minulle on aina ollut huumaavinta vapaudentunne. Tunsin voiman virtaavan lävitseni, tunsin lihasteni tekevän väsymättä työtä, tunsin miten keuhkoni ja sydämeni toimivat ja olivat minun puolellani.

Hitaana juoksijana olen tottunut hölköttelemään joukon perällä ja olemaan se, jonka ohitse muut pyyhältävät. Nyt huomasin kerta toisensa jälkeen ottavani jostakusta edelläni juoksevasta selän, saavuttavani häntä askel askeleelta, meneväni ohi. Mikä uskomaton tunne.

Juoksutapahtumassa juostiin 10,55 kilometrin lenkkiä, eli puolimaratonilla reitti kipaistiin kahdesti. Lähdin toiselle kierrokselle ajassa 1:17:30 ja tajusin, että minulla on periaatteessa mahdollisuus noin kahden tunnin ja kolmenkymmenenviiden minuutin aikaan. Se tuntui hyvin utopistiselta. Reitti oli mukavan tasainen, mutta kierroksen ensimmäisen viiden kilometrin aikana oli joitakin nousuja, ja siinä vaiheessa meno tuntui raskaalta. Kehossani on kuitenkin se hyvä puoli, että se on kuin tasaisesti etenevä juna. Ekalla puoliskolla omaksuttu tahti oli iskostunut lihaksiini, ja väsymyksestä huolimatta etenin yhä reilun seitsemän minuuutin kilometritahtia, vaikka tuntuikin kuin olisi juossut hidastetusti. Kierroksen jälkimmäinen puolisko oli tasaisempi, ja sen alussa tiesin, että jumalauta, nyt mennään, tämä onnistuu. Kroppa vastasi täydellisesti haasteeseen. Onnistuin loppua kohden jopa kiihdyttämään tahtia, mikä on ihan mieletöntä! Viimeisten kahden kilometrin aikana juoksin alle seitsemän minuutin vauhtia.

Kun lopulta kaarsin Ratinan stadionille, tunsin että paukkuja on vielä loppuspurttiin ja viimeiset sadat metrit juoksin niin kovaa kuin kintuista lähti. Lopulta ylitin maaliviivan nettoajassa 2:32.50. Aivan uskomatonta! Juoksu oli niin onnistunut kuin olla voi. Vielä viikonkin jälkeen olen aivan häkeltynyt siitä, mihin pystyin.

Kaikki kesän helteiset ja auringonpaahteessa juostut lenkit, kaikki ne lenkkireittieni mäennyppylät ja ärhäkämmät nousut tuottivat nyt tulosta, kun pääsin juoksemaan tasaisella reitillä optimaalisessa säässä. Mutta en koskaan olisi osannut odottaa, että pääsen noin lähelle kahden ja puolen tunnin rajapyykkiä. Tiesin, että olen henkisesti vahva ja uskallan luottaa itseeni ja tiesin, että kehoni on sitkeä työjuhta, mutta on se jotenkin vain todella koskettavaa, mihin kaikkeen sitä pystyykään.

Yksi taustatekijä henkisen voiman taustalla (juoksun lisäksi) on sisäpyöräilyn kuningastreeni Les Mills Sprint, joka on treeninä sellainen, että se auttaa löytämään fyysisen suorituskyvyn rajat ja tajuamaan, että ne eivät todellakaan ole siinä, missä niiden luuli olevan vaan jossain todella paljon pidemmällä. Se opettaa itsevarmuutta, itseluottamusta ja itsekunnioitusta. Se opettaa vahvuutta. Se opettaa jatkamaan silloinkin, kun tuntuu ettei enää jaksa. Yksi mieleeni pysyvästi jäänyt ohjaajan lausahdus on "Gain strength from what you have done". Sitä mietin juostessa. Mietin myös yhtä omista voimalauseistani. Mie pystyn ihan mihin vaan.

Kaikki on mahdollista

Jätin syyskuisen juoksutapahtuman väliin. Syinä siihen olivat sekä lenssun räkäiset jälkimainingit että kyseiselle viikonlopulle osuneet turhan lämpimät kelit. Lauantaina taisi olla 23 astetta lämmintä ja juoksupäivänä sunnuntaina yli kaksikymmentä.

Ei auttanut kuin suunnata katse kuukauden päähän.

Eilen minä sitten seisoin Tampere Juoksee -juoksutapahtuman lähtöalueella todella omituisessa ja epäuskoisessa olotilassa. Ympärillä velloi muita juoksijoita, ja tuntui että kaikki olivat jotain vähintään puoliammattilaisia, ja tiedostin, että harjoitteluni oli ollut aika vähäistä eikä millään lailla optimoitua. Olin laskenut, että olin juossut tämän vuoden puolella yhteensä alle 200 kilometriä. Takana olivat pari pidempää lenkkiä (17 ja 19 kilometriä), jotka valoivat uskoa, että pystyn myös 21,1 kilometrin matkaan.

Sää oli aika kauhea. Pahin sade laantui onneksi ennen juoksua, mutta jeesus, että osasi tuulla. Järvien rannoilla aallot iskivät rantakiviin, niin että niistä välillä sinkosi vettä rannan myötä kulkevien juoksijoiden päälle. Onneksi vältin moiset suihkut.

Olin etukäteen ahdistunut sääennusteista. Mietin mitä ihmettä puen päälleni, ja mitä jos kengät kastuvat heti alussa, niin että koko matka menee litimärissä tossuissa loiskutellessa ja sitten tulee kamalat hiertymät ja apua. Päädyin lopulta pukemaan ylleni vedenkestävän takin, vaikka tiesin, että siinä voi tulla hyvin kuuma. Loppujen lopuksi se oli ihan hyvä valinta, sillä se blokkasi tuulta, ja koska ilma oli riittävän kylmä, en paahtunut hengiltä takin uumeniin. Lenkkarit kastuivat jonkin verran, mutta eivät häiritsevästi. Taskussa oli varmuuden vuoksi laastareita ja kuivat vaihtosukat, mutta niitä ei onneksi tarvittu.

Olin kesän ajan juossut vauhdiltaan aika leppoisia lenkkejä noin 8:15–8:30 minuutin kilometrivahdilla, ja tuumin, että loppuaika sijoittuisi todennäköisesti jonnekin 2:50:00–2:55:00 väliin. Mutta niinhän siinä kävi, että juoksutapahtuma imaisi mukaansa, ja juoksin koko matkan kovempaa kuin olin ajatellut eli aavistuksen alle kahdeksan minuutin kilometritahtia.

Alkupuolisko meni vielä suht helposti, mutta pakko sanoa, että loppupuolikas oli raskas. Iskutuksen ja pitkien matkojen rutiinin puute painoi jaloissa, mutta jatkoin vain sitkeästi eteenpäin. Juoksureitti käväisi noin 19 kilometrin kohdalla maalialueen tuntumassa, ja se oli aika raaka hetki, kun piti vielä lähteä viimeiselle parin kilometrin kierrokselle maalista poispäin. Siinä vaiheessa olin jo todella uupunut, ja oli henkisesti todella raskasta jättää maalialue taakse. Lopulta tuli aika kääntyä takaisin, ja kun sain Laukonsillan ja sen lopussa häämöttävän maalin näkyviini, helpotus valtasi minut. Minä ihan oikeasti pystyn tähän.

Ylitin maaliviivan bruttoajassa 2:47:53, eli alle tavoiteaikani. Olin aivan lopussa, ja maalissa tuli itku puhtaasta helpotuksesta, että juoksu oli ohi, mutta samalla purkautuivat myös monen vuoden haaveet ja pettymykset ja odotus ja lopulta onnistuminen.

On aika epätodellinen olo. Olin niin pitkään luullut, että enää koskaan pysty juoksemaan kuin korkeintaan kympin matkoja. Sitten yhtäkkiä minä pystyinkin treenaamaan puolimaratonille. Toisaalta tuntui kuin universumi olisi viimeiseen saakka koetellut motivaatiotani. Ensin sairastuminen ennen syyskuun juoksutapahtumaa ja sen jääminen väliin pitkän henkisen valmistautumisen jälkeen. Jouduin keräämään keskittymiseni ja päättäväisyyteni uudestaan kasaan, kunnes sääolosuhteet juuri ennen lokakuun tapahtumaa alkoivat horjuttaa itsevarmuuttani. Olisi ollut niin helppoa jättää eilinen juoksu väliin, sillä en ollut vielä edes ilmoittanut tapahtumaan. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että olisi harmittanut aivan vietävästi, jos en olisi edes yrittänyt. Niinpä kasasin aamulla kimpsut ja kampsut kasaan, matkustin ratikalla keskustaan ja kävin kisakansliassa jälki-ilmoittautumassa.

Koskaan ei pidä luovuttaa.

Mahdottomia juttuja

Ehkä vähän yllättäen ja kaikkien odotusten vastaisesti olen saanut itseni puolimaratonkuntoon. Viikko sitten sunnuntaina juoksin 19 kilometriä, ja kyllä se jo alkaa skeptisemmänkin silmissä olla merkki siitä, että 21,1 kilometriä voisi irrota. Siinä lenkin aikana fiilistelin, että tämä on ihan uskomatonta. Kaikkien niiden harmistusten jälkeen, kun polvi on kenkkuillut eikä säännöllinen juokseminen ole ollut mahdollista, siinä minä yhtäkkiä jolkottelin pitkää matkaa.

Mikä sitten on muuttunut tai on toisin kuin ennen? Siitä on kaksitoista vuotta, kun viimeksi juoksin puolimaratonin ja lähes yhtä kauan kun jouduin luopumaan säännöllisestä juoksusta. Isoimmat syyt ovat varmaankin se, että minulla on nyt parempi lihaskunto ja fysioterapeutti tsekkasi juoksuasentoni. Kävi ilmi, että oikea kiukkupolveni kiertyy sisäänpäin paljon enemmän kuin vasen polvi. Aloin kiinnittää asiaan huomiota, ja nykyään juostessa käännän reisilihaksella polvea ulospäin. Tadaa. Yhtäkkiä polvi kestää. Ostin myös Nike Invincible 2 -juoksulenkkarit, jotka ovat ihan hullut kengät hyvässä mielessä. Niissä on ihan järjetön vaimennus, joka jättää vanhat ikisuosikkini Vomerot auttamatta varjoonsa.

No, Tampere Maraton -tapahtuma olisi tämän viikon sunnuntaina, ja eipä tässä muuta kuin että lauantaina alkoi lenssu! Hohhoijakkaa. Onneksi olen pantannut ilmoittautumista, kun tämän kropan kanssa mikään ei ole koskaan varmaa, mutta se, että puolimaratonini estää nyt joku halvatun räkätauti, on jo melkoinen vitsi.

En ole vielä heittänyt kirvestä kaivoon, mutta vähän huonolta näyttää. Lokakuussa tulee toki mahdollisuus osallistua Tampere Puolimaratonille, mutta jotenkin olin ladannut kaiken keskittymisen ja henkisen valmistautumisen tälle viikonlopulle. Voi hyvänen aika.

Aika parantaa

Alkuvuosi katosi jonnekin. Töissä on ollut tosi kiire, ja viikot ovat vain viuhuneet ohi. Samassa syssyssä ja vähän kuin vaivihkaa välilevyoireet ovat hiipuneet. Kipuja ei oikeastaan ole ollut pariin kuukauteen, ja pakaran ja reiden kireyskin alkaa hellittää. Hermo kirraa vielä alaspäin katsovassa koirassa ja kaikissa eteentaivutusjutuissa, mutta liikkeet pystyy jo tekemään melko hyvin.

Olen vihdoin päässyt juoksemaan! Reilu viikko sitten sunnuntaina tein 6,9 kilometrin lenkin, josta juoksin kolme kilometriä. Tänään lenkkeilin 11,2 kilometriä, josta juoksin viisi kilometriä. Totutan jalkoja ja kehoa iskutukseen siten, että kävelen ensin puoli kilometriä ja sitten juoksen puoli kilometriä. Sitä settiä niin kauan kuin matkaa riittää ja lopuksi rennot loppukävelyt. Kassellaan nyt, päästäänkö tässä puolimaratonkuntoon syksyyn mennessä vai ei. Heikko polvi ja heikko selkä tuovat omat rajoitteensa, ja niiden ehdoilla mennään. Tarkoitus ei tässä vaiheessa ole ainakaan rikkoa kroppaa yhtään enempää.

Fysioterapiasta löytyi muuten varmaan yksi syy, miksi välilevyni tykkäävät pullistella niin kovasti. Tämä syy on mikäpäs muukaan kuin laiskat lantionpohjanlihakset. Toisin sanoen alaselästäni on puuttunut kriittinen syvien vatsalihasten tuki. Fysioterapeutin antamilla ohjeilla olen nyt treenannut kyseisiä lihaksia ja opetellut aktivoimaan niitä. Viime keskiviikon käynnillä sain kehuja, että hallinta on parantunut. Jee!

Välilevy vieköön

Lenssun jälkeen kävin eräänäkin tammikuisena päivänä tunnustelevalla 3,5 kilometrin kävelylenkillä. Siihen mennessä iskias oli päivä päivältä hellittänyt, mutta lenkin jälkeen kivut ja tuntemukset iskivät taas voimalla takaisin. Takapakki alkoi sen verran turhauttaa, että päätin raahautua lääkärin pakeille.

Fysiatri nakkasi lähetteen magneettikuvaukseen, eikä aikaakaan kun pötköttelin jo putkessa. Kuvien perusteella L5- ja S1-nivelten välissä oli julmettu välilevynpullistuma. Olen nähnyt aiemmin selästäni otettuna magneettikuvia, eikä mikään aiempi pullistuma ole kokoluokassaan vetänyt vertoja tämän kertaiselle tapaukselle. Olin suorastaan vähän järkyttynyt, kun fysiatri esitteli pullistumaa tietokoneen näytöllä. Pullistuma täytti selkäydinkanavan kyseisen välilevyn kohdalta aivan täysin.

Fysiatri halusi nakata minut kuvineni ja pullistumineni  ortopedille, joka saisi päättää jatkosta. Rivien välistä luin, että pullistuma oli oikeasti aika vakava. Kävin siis saman päivän aikana vielä ortopedillä, joka ihmetteli kanssani magnettikuvaa uudemman kerran ja totesi, että kuvan perusteella olisi perusteet leikkaukselle saman tien. Jassoo. Jatkoi sitten, että ihmistä tässä hoidetaan eikä kuvia.

Homma oli nimittäin se, että sinänsä ikävät oireeni olivat kuitenkin hämmästyttävän vähäiset pullistuman kokoon nähden. Kuvassa näkyi mustan pullistuman keskellä vain pieni valkoinen piste, joka edusti pinteessä olevaa hermoraasuani. Jostain syystä kipu oli kuitenkin siedettävää, ja varpailla ja kantapäillä kävely luonnistui. Pullistuma ei ollut siis pahasti vaikuttanut lihasvoimaan, vaikka toki vasen jalkaterä oli ja on oikeaa huterampi.

Päätettiin sitten yhteistuumin, että jatketaan tunnustelevalla linjalla, sillä leikkaus ei missään nimessä ole vaihtoehto, jos vain suinkin pärjään pullistumani kanssa. Ja kyllähän minä pärjään. On ollut nimittäin pahempaakin iskiaskipua ja tunnottomuutta ja lihasheikkouta ja muuta mukavaa.

Tähän päivään mennessä kipu on pitkälti hellittänyt, mutta vasen jalkaterä on nilkasta alaspäin puutunut. Sitä en tarkkaan osaa sanoa, mikä tunnottomuudesta on vanhojen pullistumien jättämiä hermovaurioita ja mikä uutta oiretta.

Sain lähetteen fysioterapiaan, ja sinne pitäisi varata aika, jahka saan aikaiseksi.

Juoksuharjoittelu saa yhtä kaikki vielä tovin odottaa.