Ihmeitä

Taisin edellisenkin postauksen aloittaa suurin piirtein samoilla sanoilla, mutta pakko jälleen todeta, että tämä syksy on ollut varmasti elämäni kiireisin. Stressinhallinta on ollut melkoisella koetuksella, ja joinain päivänä olen itkenyt silkkaa uupumusta ja kiirettä. Rehelliset vapaapäivät, jolloin en ole oikeasti tehnyt mitään, ovat yhden käden sormilla laskettavissa.

Pusersin yhdeksän viikon pätkäpaastokokeiluni läpi. Alkufiiliksiäni voi kerrata syyskuun postauksesta. Ensisijainen tavoitteeni oli saada veriarvoja paremmaksi, enkä varsinaisesti lähtenyt laihduttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Paino oli 3. syyskuuta 81,3 kilogrammaa ja veriarvot elokuun puolivälissä seuraavanlaiset:

- kokonaiskolesteroli 5,5 (< 5,0)
- HDL 2,53 (> 1,0)
- LDL 2,9 (< 3,0)
- triglyseridit 0,89 (< 2,0)
- paastosokeri 4,8 (< 6,0)

Kävin uusissa verikokeissa marraskuun 3. päivä, ja luvut näyttivät tältä:

- kokonaiskolesteroli 5,8 (< 5,0)
- HDL 2,31 (> 1,0)
- LDL 3,5 (< 3,0)
- triglyseridit 1,06 (< 2,0)
- paastosokeri 4,9 (< 6,0)

Paastosokeri oli käytännössä sama, mutta kolesteroliarvot olivat menneet selvästi huonompaan suuntaan. Tästä en syytä paastoamista, vaan marraskuussa hivenen käsistä livennyttä juuston ja jäätelön syöpöttelyä (penteleen Plussa-tarjous ja vitosen Ben & Jerry's -pönikät!).

Entäs paino sitten? Se oli 3. marraskuuta tasan 78 kilogrammaa. Kahdessa kuukaudessa paino siis putosi kolmisen kiloa, mutta veriarvot huononivat. Olo on edelleen hieman ristiriitainen. Riesaksi muodostuneet muutamat liikakilot lähtivät käytännössä itsellään, mutta veriarvojen heikkeminen harmittaa. Toisaalta pitää ajatella, että tämä oli hyvä opetus: laihtuminen ei automaattisesti tarkoita, että se on tehty terveellisellä ruokavaliolla. Tavoitteenani onkin nyt järkevöittää syömisiä ja käydä keväällä mittaamassa kolesteroli uudestaan. Mutta sitä ei käy kieltäminen, ettenkö olisi onnellinen tämänhetkisestä painostani. Ensimmäisen kerran sitten polven rikkoutumisen jälkeen olen taas normaalipainoinen. Onpa suorastaan outoa!

Kaiken kaikkiaan pätkäpaastokokeilu oli hyödyllinen, ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille, olipa tavoite sitten pudottaa painoa tai ei. Nyt olen ollut puolitoista viikkoa ilman pätkäpaastoa, sillä minulla on meneillään melkoinen muuttostressi, ja tuntuu, että nyt ei riitä resurssit vähillä kaloreilla hengailuun edes kahtena päivänä viikossa. Mutta suunnitelmissani on jatkaa pätkäpaastoilua heti, kun ehdin edes toviksi istua paikoilleni ja normaali arki asettuu taas uomiinsa.

Niin, olen siis muuttamassa lauantaina. Kesällä kohtaamani mies osoittautui ihmiseksi, jota olen koko elämäni etsinyt, ja päätimme pistää hynttyyt yhteen. Olo on ihan epätodellinen. Tuntuu kuin universumi olisi yhtäkkiä loksahtanut kohdalleen. Olen viettänyt paljon aikaa väärissä parisuhteissa, ja nyt kun unelmani on suoraan edessäni ja toteutunut, en tiedä, miten päin olisin. Olen löytänyt ihmisen, jonka sielu on veistetty samasta puusta kuin omani, ja jonka kanssa minun ei tarvitse tehdä olemiseni suhteen minkäänlaisia kompromisseja. Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta. Vierelläni kulkee vihdoinkin ihminen, jonka kanssa haluan oikeasti jakaa elämäni. Kaikki menneet vuodet, kaikki kipu, epäilys ja tuska... Jokainen hetki on kuljettanut minua kohti tätä päivää, kun olen viimein löytänyt kotiin toisen ihmisen luo. Ihmeellistä.

Ajoittain mietin, miksi emme kohdanneet aiemmin. Mutta ehkä minun piti ensin kulkea oma matkani ja kasvaa ihmiseksi, joka olen. Minun piti ensin tehdä itsestäni kokonainen ennen kuin olin valmis löytämään puuttuvan puoliskoni.

Iloinen

[Musiikki: Mirabai Ceiba - A Hundred Blessings]

Tänään uskaltauduin vaa'alle joulutauon jälkeen. Paino oli 81,4 kg (BMI 26,0), ja olen supertyytyväinen. Väistin kuuluisat joulukilot, vaikka eittämättä mussutin suklaata parin viikon aikana liki kaksi kiloa, huh huh. Nyt olen palannut taas normaaliin syömiseen, ja hyvältä tuntuu.

Paluu liikunta-arkeen on käynnistymässä, kun kahvakuulatunnit alkavat tällä viikolla pyöriä taas normaalisti. Tallipäivän vaihdoin perjantaista maanantaille, niin pääsen voimissani perjantain kuulatreeneihin. Jees, olen ihan intona. Tästä vuodesta tulee niin loistava! Minulla on nyt kuukauden ajan ollut terve olo, ja se on huumaavaa. Jaksan kerta toisensa jälkeen hehkuttaa, miten ihanaa on, kun ei palella eikä väsytä jatkuvasti.

Lisäksi sisimmässäni on lämmin olo, sillä olen tutustunut erääseen mieheen. Ja kyseessä EI siis ole se sama heppu, jonka kanssa kävin joulukuussa treffeillä, taivas varjelkoon. Olen itse asiassa enemmän kuin tyytyväinen, ettei siitä jutusta tullut mitään, sillä juttu tämän uuden tuttavuuden kanssa tuntuu tosi hyvältä, iih.

Vuosi

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Magnetic]

Olipa vuosi.

Keväällä erosin pitkään raskaalta tuntuneesta parisuhteesta, jonka jälkipyykki osoittautui aikamoiseksi savotaksi, mitä en etukäteen ollut osannut lainkaan ennustaa.

Minua aika ajoin vaivanneet väsymysoireet räjähtivät syksyllä käsiin. Kropassa ja mielessä vallitsivat melkoiset olotilat, kun väsymykseen lisäsi alakuloisuuden, kroonisen palelun, hullut verenpainelukemat, nousevan painon, hidastuneen ruoansulatuksen, pamppailevan sydämen ja ties mitä.

Nyt vuoden viimeisenä päivänä olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Joulukuun aikana olen herännyt taas henkiin. Uskon edelleen vakaasti seleeniteoriaani, sillä syötyäni päivittäin parapähkinöitä oloni on ollut niin huumaavan hyvä, että tuntuu kuin voisin pakahtua. Kuljen kadulla hymyillen ja taivasta kirkkain silmin tuijotellen

Vietin jouluviikon Juuassa. Kahdeksan päivän aikana kävelin yli 60 kilometriä, kokosin kaksi tuhannen palan palapeliä ja söin niin paljon suklaata ja herkkuja kuin kykenin eli ihan älyttömästi. Oloni oli huikea. Kropan alettua toimia taas normaalisti ja saatua sikamaisen määrän energiaa minusta tuntui kuin olisin voinut lähteä lentoon. Ja mikä parasta: minusta tuntuu edelleen siltä. Tunnen siipien kasvavan selässäni.

Kissa oli suurenmoinen apu palapelin kokoamisessa.

Edessäni on hieno vuosi.

Jälleen onnellinen.

Kun hetken laihdutuskuurista löytyi uusi, terveellinen tapa elää

[Musiikki: Sigur Rós - Kveikur]

Elvytin tänä aamuna vaakani paristoja sen verran, että sain mitattua maagisen keskiviikkopainon. Ja sehän oli 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). Olen tyytyväinen! Edistyminen on hidasta, mutta ei hitaus minua haittaa, pääasia että tullaan alaspäin. On totta, että kesäkuussa kävin 78,8 kilon lukemassa, mutta epäilen, että siinä oli kyse nesteheilahtelusta, sillä ero tuota lukua aiempaan lukemaan (80,4 kg) oli niin iso. Minun kropastani ei yksinkertaisesti pala yli puoltatoista kiloa rasvaa viikossa.

Aloitin vuoden noin 82 kilon tuntumasta, ja siitä on siis tultu pari kiloa alaspäin. Kuulostaa varmaan maailman surkeimmalta pudotustulokselta, mutta olen ihan oikeasti onneni kukkuloilla, sillä tiedän löytäneeni taas keinon mennä oikeaan suuntaan. Kertauksena jälleen, että viime vuonna polven kipeytymisen jälkeen lihoin pikkuhiljaa neljä kiloa ja olo oli todella epätoivoinen, kun tunsin painonhallinnan selkärankani katkenneen enkä tiennyt, miten pystyisin jatkamaan. Mutta nyt tiedän, että pystyn tähän! En tarvitse juoksua. Olen todistanut sen itselleni, ja voitte uskoa, että sen myötä harteiltani on pudonnut valtava taakka. Juoksun kanssa kaikki oli paljon helpompaa, mutta pystyn tähän näinkin. En kaipaa mitään "kilo viikossa" -tuloksia. Ei haittaa, vaikka välillä tulee plussaviikkoja (sillä niitähän tulee). Kerran viikossa tehtävät mittaukset useamman kuukauden ajalta kertovat totuuden, ja nyt käyrä on se, että alaspäin mennään. Vanha kunnon unelma nimeltä 25 elää ja voi hyvin.

Uskomatonta, miten paljon ajatusmaailmani on muuttunut vajaan neljän vuoden aikana. Ennen oli pakko laatia aikatauluja, että tuohon ja tuohon päivään mennessä olen laihtunut noin ja noin paljon. Eri asia oli tietysti se, pitivätkö aikataulut (yleensä eivät). Nyt osaan ottaa rauhallisemmin. Jos minulta meni neljän kilon lihomiseen vuosi, voin ihan yhtä hyvin käyttää niiden pois laihduttamiseen seuraavan vuoden. Tai vaikka vielä sitä seuraavankin. Pääasia on, etten päästä painoa nousemaan enempää.

Jossain vaiheessa tarkkaan aikataulutetusta laihdutusprojektista tuli elämäntapa, jossa päivämäärät menettivät merkityksensä. Liikunnasta tuli hyvän olon lähde ja osa normaalia arkea sen sijaan, että sen tärkein merkitys olisi ollut kalorien polttaminen. Pikkuhiljaa löysin ruokavalion, joka tekee keholleni hyvää ja ennen kaikkea josta nautin. Uskon myös suklaan ja jäätelön tärkeyteen. Tasapainon löytäminen on vaikeaa, sillä herkuttelu lähtee herkästi pois lapasesta, jolloin siitä myös muodostuu ahdistuksen lähde. Sen sijaan kerran tai kahdesti viikossa tapahtuva herkuttelu tekee erinomaisen hyvää. Kun on vaikkapa viikon odottanut Aino Ihana Maitosuklaa -tonkan aukeamisesta lähtevää ääntä, voin sanoa, että silloin lusikan jätskiin upottaminen on kaiken odotuksen arvoista. Varsinkin kun tietää, että joka ikisestä lusikallisesta saa nauttia ilman huonoa omatuntoa. Uskon myös vahvasti tankkauspäiviin, sillä silloin kehon aineenvaihdunta saa potkun persuuksiinsa ja keho huomaa, että eihän tässä ollakaan nääntymässä. Eikä pidä unohtaa herkkuhetken antamaa hyvän olon tunnetta pääkopalle.

Tämä resepti on toiminut minulle sekä varsinaisen laihduttamisen aikana että nyttemmin, kun tavoitteeni on lähinnä pitää paino paikallaan tai korkeintaan saada hivutettua se 78 kilon tuntumaan. Jokainen löytää oman tiensä. Pääasia, että se tie tuntuu oikealta ja tietää sen kantavan vielä senkin jälkeen kun varsinainen tavoite on saavutettu, sillä mitä tavoitepainon saavuttamisen jälkeen seuraa, se se vasta kokonaan uusi seikkailu onkin.

Viikonlopun jälkeen

[Musiikki: Emeli Sandé - Our Version of Events]

Olin viikonlopun Helsingissä parhaan ystäväni luona. Oli hauskaa ja pieni irtiotto arkeen teki tosi hyvää! Sanomattakin on selvää, että ruokailurytmit saivat huutia kaiken ryypiskelyn ja syöpöttelyn keskellä, ja tänään onkin ollut tosi vötkylä olo. Tuntuu todella löysältä eikä oikein jaksaisi innostua mistään. Tekisi mieli mönkiä vain pötköttelemään peiton alle.

Onneksi nämä olot osaa tunnistaa ja tietää, mistä ne johtuvat. Kun syö ja juo paskaa, se heijastuu koko kehoon. Kauheinta on tajuta se, että ennen tällainen nuutunut ja "mikään ei huvita" -fiilis oli normaalia, eikä sitä edes osannut kyseenalaistaa.

Nyt ei voisi vähempää kiinnostaa mikään punnertaminen tai lenkkeily (varsinkaan upeassa marraskuun paskasäässä), mutta tällaiset hetket ovat juuri niitä hetkiä, jolloin mikään muu ei ole niin tärkeää kuin ähistellä punnerrusohjelman parissa ja sitoa lenkkareiden nauhat ja pistää menoksi.

Olisi sitä paitsi tyhmää olla menemättä lenkille, sillä vammapolveni on alkanut kestää maltillista juoksemista. Olen noin kuukauden ajan käynyt yhdistetyillä kävely- ja juoksulenkeillä: aluksi kerran viikossa ja sitten kaksi kertaa viikossa. Kahden minuutin kävelypätkien lomassa juoksen 1-2 minuuttia. Polvi on kestänyt ajoittaisia vibailuja lukuun ottamatta. Tuntuu hyvältä.

Olen huomioitunut seuraavia seikkoja: polvi pitää kohtuullisesta rasituksesta, lämmöstä sekä 70 % todennäköisyydellä Amazonista tilaamastani ihmelääkkeestä. Kahden kuukauden purteli vetelee viimeisiään, mutta tilasin jo satsin seuraavaksi neljäksi kuukaudeksi. Välillä kävellessä ja jopa juostessa oikeassa polvessa on tuntunut samaa kimmoisuutta, joustoa ja pehmeyttä kuin vasemmassakin eli siinä terveessä polvessa. Toki suurimman osan ajasta polvi on vielä vähän känttyrä, mutta pikkuhiljaa se on mennyt parempaan suuntaan. Toivottavasti kehitys jatkuu. Mainitsin tuossa, että polvi tykkää lämmöstä. Olen noiden juoksua sisältävien lenkkien jälkeen käynyt saunassa köllöttelemässä. Viime maanantaina en jaksanut, vaan kävin pelkästään suihkussa ja polvi oli pari päivää äkäisen oloinen. Sattumaa? Ehkä, mutta muistelin sitten, miten kesällä mökkeillessä pystyin juoksemaan aika hyvin, ja silloin tuli saunottua ahkerasti. Hellinkin siis polvea mieluummin saunan lämmössä kuin isken siihen jonkun jäisen hernemaissipaprikapussin kiinni. Hyi hitto.

Tällä viikolla voisin yhdellä lenkillä kokeilla pidentää juoksuosuuksia kolmeen minuuttiin. Sen tarkempia suunnitelmia ei ole. Elän oikeastaan viikon ja jopa päivän kerrallaan. En tiedä, mitä teen sitten, kun tiet peittyvät pysyvästi jäähän ja lumeen. En kauhean mielelläni juokse nyt muilla kuin Vomeroilla, mutta viime talvi osoitti, että pakkaslumella niistä lähtee kaikki pito eikä juoksusta tule yhtään mitään, kun joka askelella lipsuu. No, talvella onneksi pääsee hiihtämään, mutta siinäkin vähän mietityttää se, että polveen kohdistuu varsinkin ylämäissä vääntöä kun hinkkaan mäkiä ylös V-tyylillä. Mutta kuten sanottu, askel kerrallaan.

Postiluukusta tunkeutui sisään muuten joku GoGon lippulappuslahjakortti, jolla saa ilmeisesti 12 päivän treenit ilmaiseksi. Lahjakortti pitää aktivoida jouluaattoon mennessä, ja ajattelin kyllä tuon kortin hyödyntää, varsinkin kun lähimpään GoGohon on matkaa niinkin hirvittävästi kuin reilu puoli kilsaa. Pitää vain valita joku taktinen ajankohta, kun ulkona on kaikkein persemäisimmät säät. Nythän tuolla ulkona vielä ihan ilokseen liikkuu, kun tiet ovat taas sulat.

Rohkea askel, kurja mieli

Kävin aamulla vaa'alla, vaikka oli tarkoitus vältellä kapinetta vielä ensi keskiviikkoon saakka. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että ei se totuus poispäin katsomalla miksikään muutu.

Mökillä tuli siis syötyä ihan sikana. Suklaata, karkkia, keksiä, jätskiä... Voi taju. Turposin silmissä, ja tokihan osa siitä oli pelkkää nestettä, mutta ei niillä syömisillä vararengas voi olla kasvamatta.

No, paino oli joka tapauksessa tänään 80,7 kiloa (BMI 25,8), ja kolmen kilon kevennykseni saa entistä surkuhupaisampia piirteitä. Sarjassamme "eihän tästä mitään tuu". Vielä 200 grammaa, niin kolmen kilon kevennys muuttuu viiden kilon kevennykseksi. Argh.

Kauhea farssi.

Sama virsi aina, mutta silloin kun pystyin kunnolla juoksemaan, kaikki oli niin helppoa. Sain syödä suklaata lihomatta. Laihduinkin. Nyt tämä on kamalan vaikeaa. Syöminen on ollut aina se akilleen kantapääni, ja sitä se edelleen on. On sitä paitsi paljon kivempaa syödä suklaata ja juosta kuin maata paikoillaan syömättä mitään. Pitäisi opetella tuo jälkimmäinen taito. Saisi polvi levätä. Enkä koko ajan olisi estämässä sen paranemista. Ehkä vielä jonain päivänä jopa pääsisin taas kunnolla treenaamaan juoksua. Tai edes pyöräilemään.

Nyt kirkkovenettää. Ja itkettää.

Lohtua

Ihmissuhteet ovat stressaavia, ja se on yksi syy, miksi olen aikamoinen erakko. Viihdyn yksin enkä jaksa kauhean paljon ihmisten seuraa, sillä ihmisillä on tapana olla hankalia. Ihmiset tykkäävät ymmärtää asioita väärin, valehdella, olla epärehellisiä ja esittää kasvotusten toista kuin mitä todellisuudessa ovat.

Toki minulla on tärkeitä ja rakkaita ihmissuhteita. Yksi niistä on aiheuttanut murheita viime aikoina, ja tänäänkin oli vähän hankala päivä, joka huipentui itkuun. Blaah. Ei se sen vakavampaa ollut, mutta tuli tarve kaivaa esiin Kanelin lähettämä hätäpakkaus.

Turvauduin toiseen 130 gramman suklaalevyistä, jotka puketti sisälsi. Ja tiedättekö, helpotti! Suklaa on salvaa sielun haavoille. Ei siitä mihinkään pääse. Toinen levy jää odottamaan seuraavaa vaikeaa iltaa, ellei lohtusuklaannälkä palaa takaisin tänään.

Aurinkoon

 [Musiikki: Anna Abreu - Rush]

Tänään on ollut aika kiva päivä. Heräilin aikaisin ja tein pari tuntia töitä, minkä jälkeen lähdin keskustaan joogaan. Samalla reissulla kävin äänestämässä, kun Hallituskadun posti sattui reitin varrelle, ja ostamassa Sokokselta Aino Ihana Maitosuklaata. 

Kotona punnersin ja pohdin, mahtaako kolmosviikolle siirtyminen olla vielä ensi viikollakaan ajankohtaista. Sen jälkeen tein ruokaa, peruutin sohvalle ja katsoin tuoreen Biggest Loser -jakson. Jälkkäriksi Ainoa. Nam. Sitten rupesikin makoisasti nukuttamaan, ja vastasin peiton ja tyynyn vienoon kutsuun.

Kävin aamulla vaa'allakin, eikä 78,5 kilon (BMI 25,1) vaakalukema saanut minua pois tolaltani, vaikka normaalin painoindeksin rajoissa pysyminen onkin taas vähän haastavaa. En ole ehkä ihan välttämättä pysynyt erossa alejoulusuklaista. Mutta hyvällä mielellä eikä itseään mollaten kun syö, niin suklaa maistuu tuhat kertaa paremmalta eikä jälkikäteen edes harmita (paitsi ihan vähän).

Edessäni muuten häämöttää ihka ensimmäinen rantaloma! Tarkoitus oli suunnata Egyptiin jo tässä kuussa, mutta näillä näkymin El Gounan auringonsäteet osuvat kalpealle iholleni helmikuun 10. päivä. En ole siis koskaan aiemmin matkustellut muualla kuin Virossa, Italiassa ja Saksassa (jossa työskentelin pari kuukautta), koska ei ole ollut oikein mahdollisuutta ja toisaalta pelkään lentokoneita kuollakseni. Saksaankin seilasin paatilla, vaikka kammoan laivoja lähes yhtä paljon kuin lentokoneita.

Mutta joka tapauksessa rantalomaa on tiedossa, ja se on minulle iso juttu jo senkin kannalta, että aion rohkeasti käyttää bikineitä. Viime vuoden puolella käytin bikineitä yhdellä kylpyläreissulla, mikä oli kyllä aikamoinen virstanpylväs. Kun on ikänsä ollut paksu ja yrittänyt piiloutua katseilta, niinkin paljastavaan asuun kuin bikineihin sonnustautuminen ei ole ollut itsestäänselvyys. Vaikka uusi kroppa kantaa bikinit siitäkin huolimatta että vatsa ei kaikkein littein pyykkilauta olekaan, vaikeinta on ollut henkisen kynnyksen voittaminen. On pelottavaa astella ihmisten sekaan ja paljastaa se kropan kaikkein arin kohta, joka ennen piti minua henkisessä vankilassaan. Kyllä minä tiedän, että rannat ja kylpyvät ovat pullollaan eri kokoisia ihmisiä eikä yksi bikiniasuinen nainen lisää ihmisten mieliä paljon hetkauta, mutta itselle se on jotenkin vain hurjan tärkeä ja suuri asia.

Kuka säilyttää vatsassani ilmapallokokoelmaansa?

kuvalähde

Huh huh, onpas aika turpea olo. Pari viikkoa on mennyt varsin lahjakkaasti suklaalaarien äärellä, kun ensin olin käymässä kotikotona ja nyt on sitten ollut joulu. Kaiken kruunaa tietysti se, että en pääse kunnolla liikkumaan, sillä selkä on edelleen tosi kipeä. Kaikkein hankalimpia ovat sängystä nousemiset esimerkiksi yöllä vessaan tai kun aamulla herää. Selkä ehtii nukkumisen aikana jäykistyä totaalisesti, ja pystyyn kampeaminen osaa olla yllättävän haastavaa, kun selkälihasten käyttö aiheuttaa välittömästi kipua. Kaikenlaisia kierimisiä ja käsivarsien varassa kikkailuja onkin tullut kokeiltua. Olisi ihanaa, jos katosta roikkuisi tai keskellä sänkyä olisi joku ripa, josta voisi ottaa tukea.

Reissun jälkeinen ja joulua edeltävä paino oli torstaina 78,3 kiloa. Tällä hetkellä painankin sitten varmaan sata kiloa. Ei pitäisi stressata jotain painoa varsinkaan jouluna, mutta perkele soikoon, kyllä sitä vain stressaa. Ajattelin, että joulupyhien jälkeen annan kropan rauhassa palautua ylenpalttisesta ravinnon määrästä ja palaan vaa'alle tammikuun ensimmäisellä viikolla. Toivottavasti olen siihen mennessä päässyt taas kunnolla juoksemaan. Juoksu on ihan killeri laji poistamaan turvotusta ja pitämään aineenvaihdunnan liikkeellä. Tärkeintä tietysti olisi nyt saada selkä paranemaan. On muuten ihan uskomatonta, miten keskivartalon kiputilat tuntuvat lamauttavan koko kropan. Tuntuu, että kaikkein pienimmätkin asiat - kuten puurokipon peseminen tai villasukan nostaminen lattialta - vaativat valtavia ponnisteluja .

No, menen tästä rypemään itsesäälin vuolaissa virroissa kera Geisha-rasian ja tämän syksyn viimeisten Biggest Loser -jaksojen.

Sillisalaatti

[Musiikki: Lady Gaga - "Hair", "The Edge of Glory", "Born This Way"]

Kyllähän sen jo järki ja aiempi kokemuskin sanoo, että juoksulenkillä käynti neljänä peräkkäisenä päivänä ei välttämättä ole kaikkein viisain päätös, mutta tulipahan silti juostua. Kävin siis tänäänkin juoksemassa 7,3 kilometrin kiekon (kun täällä ei ihan oikeasti ole mitään tekemistä - keskiviikkona saamani työjutunkin tein ennätysvauhdissa ja palautin tänään aamulla). Aikaa meni 52:55 eli ihan hyvin ottaen jälleen huomioon raskaan kelin. No, lihakset sanoi että "plääh", ja oikea polvikin oli sitä mieltä, että "haista ny jo paska". No, nyt tulee pari päivää lepoa, kun huomenna menen yöksi iskän luokse ja sunnuntaina ajellaan isosiskoni perheen luo, joka on lomailemassa Tahkolla.

Käytiin äitin kanssa moikkaamassa tänään ukkiani, jolla on nyt edessä toinen joulu ilman mummoa. Mummo siis kuoli noin puolitoista vuotta sitten, ja vasta tänä syksynä olen alkanut kunnolla tajuta, etten enää koskaan näe häntä. Juoksulenkkini kiertää mummolan ja hautausmaan välissä olevaa tietä pitkin, ja keskiviikkoillan lenkillä pala nousi väkisin kurkkuun. Kuiskasin sitten mielessäni mummolle hyvät joulut ja lupasin pitää itsestäni ja kehostani hyvää huolta ja elää onnellisena. Ukillakin alkaa vähitellen terveys pettää, mutta toistaiseksi hän asuu vielä kotonaan. Vaikka toisaalta en tiedä, olisiko hänen parempi jossain palvelutalossa, koska siellä olisi ainakin seuraa.

Syömisten puolesta tämä kotikonnuilla käynti on kyllä aina yhtä herkkujen ilotulitusta, että ehkä nuo juoksulenkit ovat olleet ihan paikallaan. Kaapit tursuavat suklaata ja äiti suorastaan vaatimalla vaati, että valitsen jonkun jätskipaketin, kun käytiin kaupassa ukin luota tullessa. Olen muistellut, miten varmaan jotain 10-vuotiaana olin kerran mummolassa ja söin viisi hillomunkkia. Että kun vähän kelaa historiaansa taaksepäin, niin ei tarvitse paljon ihmetellä, miksi joku suklaalevyn hotkaiseminen vartissa ei ole temppu eikä mikään tai että minkä takia pidän Aino Ihana Maitosuklaa -tonkan kiskaisemista kerralla varsin kohtuullisena herkutteluna... Joo.

Eipähän pääse vahingossa laihtumaan!

Yövoimailija

[Musiikki: Damien Rice - 9]

Maanantai sujahti niin, etten edes kävelylenkille ehtinyt. Pakersin käännöstyön parissa, että saisin sen hyvään jamaan ja mahdollisesti palautettua ennen kuin lähden keskiviikkona reissuun. Lisäksi pesin ison kasan pyykkiä ja harhailin kaupoissa, mistä onneksi löysin puuttuvan joululahjan sisareni tyttärelle. Kauppareissun yhteydessä sentään tuli hyötykävelyä kolmisen kilometriä. Saatoin kuitenkin jossain välissä syödä rasiallisen konvehteja. Tai no melkein, on niitä vielä pari jäljellä. Olen kyllä ihan holtiton, kun pääsen suklaan kanssa samaan huoneeseen. No, sattuuhan tuota ja hyvää oli!

Rasvasokerimössön painaessa mahan pohjalla innostuin kuitenkin voimapyöräilemään ja punnertamaan. Olen vihdoinkin saanut hiottua voimapyörätekniikkani kohdalleen, sillä aiemmin liikkeet tuntuivat lähinnä käsissä, mutta parin viime treenin aikana olen hienosäätänyt asentoani (leuka rintaan ja katse lattiaan eteenpäin tuijottelun sijasta, ja varpaat ikään kuin ponnitusasentoon eikä niin, että koko jalkapöytä varpaanpäihin asti on vaakasuorassa lattiaa vasten) ja liike tuntui aika mojovasti vatsalihaksissa. Jees.

Aloitin tänään punnerrusohjelman jälleen kerran alusta. On se vaan niin mukavaa touhua, ettei millään malta päästää irti. Aloitin suosiolla helpoimmasta sarakkeesta, sillä viime viikon lähtötestiräpistelyssä toistojen määrä jäi alle viiden. Ihan uskomatonta, miten paljon raskaampaa tuo touhu on ilman polvia. Jostain luin, että polvien pitäminen maassa vähentää kuormitusta noin 50 prosentilla, joten ei ihme, että siirtyminen näihin ns. oikeisiin punnerruksiin tuntuu jossain. Tekniikka kusee siinä, etten saa vietyä rintakehää lattiaan asti - tai saan, mutta sieltä ei ole enää nousemista ylös. Aionkin ihan ensimmäisestä viikosta lähtien tehdä jokaisen viikon ainakin sen kaksi kertaa ennen uudelle viikolle siirtymistä. Uskon, että se on viisainta voiman kehittymisen kannalta, ja ehkäpä vähitellen saan vietyä rintakehääkin alemmas kohti lattiaa. Tavoite on kesään mennessä pystyä tekemään sata punnerrusta putkeen. Ja huomatkaa, en suostu käyttämään termiä "miesten punnerrus", koska mielestäni ilmaisu on puhdasta paskaa. Ihan niin kuin naisilta ei edes odotettaisikaan, että he pystyisivät punnertamaan ilman polvien tukea. Hah!