[Musiikki: Mirabai Ceiba - Night in Ram das Puri]
Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka keskellä heinäkuuta ilmoittavat Facebookissa tai blogissa tai missä lie, miten "ilmassa on selvä syksyn tuoksu!". Lähinnä tuollaiset ilmaisut ovat tuntuneet pienimuotoiselta vittuilulta (anteeksi kielenkäyttö) niille ihmisille, jotka nauttivat kesästä. Sillä se, että heinäkuussa sataa vettä, ei tarkoita että on syksy. No, lempisanontani on "pata kattilaa soimaa", ja nyt heittäydyn itse padaksi, sillä voin vaikka vannoa, että kun tänään aamupäivällä pistin nenäni ulos lähteäkseni joogatunnille, ilmassa tuoksui talvi. Hahaa, siinä teille. Siperiasta puskee nyt kylmää ilmaa oikein urakalla (kuulin kun Pekka Pouta sanoi eilen telkkarissa), ja jäätävästi kasvojani vilvoittava tuuli toi mukanaan aavistuksen talven pakkaskelien kuivaa kylmyyttä.
Ja voin sanoa, että oli todella inhottava pyöräillä sitä pohjoistuulta vasten. Hrrrh. Mutta tämän kesän ja syksyn pyöräilyt alkavat onneksi olla pulkassa. Joogakortti olisi voimassa vielä ensi keskiviikkoon, mutta otan perjantaina suunnan lähemmäs Siperian tuiskuja eli Pohjois-Karjalaan, joten tämän päivän lempeä hatha jäi luultavasti viimeiseksi joogatunniksi hetkeen. Pyörällä käyn enää korkeintaan kaupassa ja tietysti tallilla niin kauan kuin pystyn ennen lumien tuloa. Sitä mukaa kun ilmat kylmenivät, pyöräilyvauhtinikin hyytyi. Kesällä noihin joogamatkoihin meni noin 70 minuuttia, mutta nyt kymmenisen minuuttia enemmän. Kai tässä ollaan vauhdilla mummoutumassa, kun kylmä kangistaa nivelet ja lihakset.
Tajusin muuten, että minun ei tänä vuonna välttämättä tarvitse enää kertaakaan nousta pyörällä Hervantaan. Jee! Kyllä tuota kirottua Hervanta-Kalevankangas-rautatieasema-reittiä tulikin sahattua muutama kerta edestakaisin.
Paino oli tänään tasan 81 kiloa (BMI 25,9) eli nousua tuli viime viikosta 400 grammaa. Olen tällä hetkellä hieman kyrsiintynyt. Joku voi varmasti ajatella, että sen siitä saa kun syö liikaa. No, se on minulle ihan sama, mitä kukaan ajattelee. Neljä vuotta tämän kehon toimintaa ja sen reagoimista liikuntaan ja ruokaan opetelleena olen tullut siihen johtopäätökseen, että insuliiniresistenssi jyllää elimistössäni nyt sillä voimalla, että olo on aika aseeton. Pitäisi keksiä keino purkaa tuo resistenssi, sillä sen vuoksi painonhallintani on nyt todella vaikeaa. Liikun paljon ja keskityn syömisiini, mutta siitä huolimatta paino tahtoo mieluummin hiipiä ylöspäin kuin alaspäin.
Olen onnistunut kasvamaan henkisesti eroon juoksusta, mutta tällaisina hetkinä en toivo mitään niin paljon kuin että pystyisin juoksemaan viikossa 25-30 kilometriä. Silloin kun siihen pystyin, tunsin miten kehoni tila normalisoitui. Paino putosi niin kuin sen kaiken järjen mukaan pitikin pudota, syömällä ja juoksemalla. Polven takia en pysty harrastamaan läheskään niin intensiivistä liikuntaa läheskään niin paljon kuin ennen. Toki viikottaiset liikuntamääräni ovat suuria, mutta nykyään harrastan pitkälti matalan sykkeen liikuntaa, ja se ei vain auta insuliiniresistenssiin samalla tavalla.
Ruokavaliolla voi taistella insuliiniresistenssiä vastaan. Tilasta kärsiville suositellaan vähähiilihydraattista ruokavaliota. Hiilihydraateista en todellakaan ole kokonaan luopumassa, mutta pastat ja leivät olen jo aikoja sitten vaihtanut tummiin versioihin. Ketoosi ja pussikeittodieetit eivät edelleenkään ole vaihtoehto. Pari viikkoa sitten jätin jälkiuunileivän pois ruokavaliosta ja söin sen sijaan enemmän proteiinia mm. kananmunien ja rahkan muodossa, mutta sekään ei tunnu auttavan.
En tiedä. Hankalaa on. Mutta kun luovuttaakaan ei viitsisi. Minussa piilee kaikki ainekset metaboliseen oireyhtymään (PCOS, insuliiniresistenssi, alttius korkeaan verenpaineeseen ja kolesteroliin), että kakkostyypin diabeteksen puhkeaminen olisi vain ajan kysymys, jos nyt heitän hanskat tiskiin ja itken, että turha edes yrittää, kun ei tästä mitään tule. Vaan kyllä tämä aina välillä itkettää.
