(Kuula)kuulumisia

[Musiikki: Tori Amos - From the Choirgirl Hotel]

Joululoma lähestyy pikkuhiljaa, ja on sitä odotettukin. Keskiviikkona on kirjanpidon ja torstaina matematiikan tentti. Niistä kun vielä selviän, niin en kyllä tee vajaaseen kolmeen viikkoon yhtään mitään kouluun liittyvää vaan makaan ketarat ojossa sohvalla ja katson digi-boksilta kaikki ne miljoonat tv-ohjelmat, joita en ole koko syksynä ehtinyt katsoa.

Tämän viikon lauantaina on Nokialla kahvakuulakisat, joihin menen nostamaan suunnitelmien mukaisesti minäkin. Tiedossa on biathlon 12-kiloisella. Treeneissä tempausennätys kymmeneltä minuutilta on ollut 185 toistoa ja työnnössä 153 toistoa. Että niitä lähdetään ainakin tavoittelemaan. Ensi vuonna onkin sitten tiedossa ihan uudet kuviot. Valmentaja ainakin totesi, että 12-kiloiseen ei enää kosketa. Itseäni kiehtoo OALC 20-kiloisella, että sitä kohti ehkä sitten. Joka tapauksessa 12-kiloinen on auttamatta käymässä liian kevyeksi, vaikkakin tänä syksynä sillä treenaaminen oli enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Tempauksen tekniikkani on ollut niin hanurista, että sitä oli pakko lähteä rakentamaan käytännössä ihan tyhjästä, ja siihen oli järkevintä ottaa 12-kiloinen. Kämmennahat ovat repeilleet tasaisin väliajoin, mutta itse asiassa vähemmän kuin etukäteen pelkäsin. Eipä sillä, magnesiumia on edelleen törsättävä kahvaan ja käsiin puoli kiloa, että selviän pitkistä tempaussarjoista vuotamatta kuiviin.

Parisen viikkoa sitten tehtiin kuulatunnilla WKC-kuntotesti. Teimme saman testin viimeksi toukokuussa, jossa minulla oli täysin vääränkokoiset kuulat vähän joka lajissa. Tällä kertaa hioinkin taktiikat tarkkaan ja paransin puolen vuoden takaista tulosta noin 200 pisteellä.

Lyhykäisyydessään WKC-testissä on kyse tästä: 5 lajia, kutakin 6 minuuttia, vapaat kädenvaihdot, välissä 5 minuutin tauot.

Kullekin lajille on määrätty maksimitahti, jonka ylittämistä toistoista ei saa pisteitä. Esimerkiksi rinnallevedossa maksimitahti on 20 toistoa minuutissa. Pisteet lasketaan kuulakoon mukaan. Esimerkiksi 12 kilon kuula antaa kertoimen 1,5, 16-kiloinen kertoimen 2, 20-kiloinen kertoimen 2,5 ja niin edelleen.

Oma strategiani oli valita rinnallevetoon iso kuula ja kerätä siitä hyvät pisteet. Muihin lajeihin valitsin 12-kiloisen, jolla pyrin tekemään maksimitahtia. Näin siinä sitten kävi:

1. Rinnalleveto / 20 kg / 120 toistoa / 300 pistettä
2. Rinnalleveto + punnerrus / 12 kg / 60 toistoa / 90 pistettä
3. Työntö / 12 kg / 112 toistoa / 168 pistettä
4. Tempaus / 12 kg / 120 toistoa / 180 pistettä
5. Vauhtipunnerrus / 12 kg / 120 toistoa / 180 pistettä

Yhteensä pisteitä kertyi 918. Kannattaa huomioida, että virallisesti tempaus kai tulisi tehdä puolitempauksena eli tuoda kuula yläräkistä rinnan kautta alas, jolloin maksimitahdiksi on määritelty 18 toistoa minuutissa. Me teimme lajin kuitenkin tempauksena ja maksimitahdilla 20 toistoa minuutissa. Pistesaldollani ylsin extreme-tasolle, hurraa! Tasot ja niihin tarvittavat pisteet voi käydä kurkkaamassa täältä. Hieman kyllä tulosta nakertaa se, että puolitempauksen määrittämällä maksimitahdilla pisteeni putoaisivat 900:aan ja pisteen päähän extremestä, mutta seuraavalla kerralla pitää sitten tuo yksi piste noukkia jostain, niin olen virallisestikin extreme, heh.

Tästä tuli nyt näköjään kuulapainotteinen postaus, mutta joka tapauksessa piti sanomani, että hengissä ollaan ja vähintäänkin paksusti voidaan!

Ihmeitä

Taisin edellisenkin postauksen aloittaa suurin piirtein samoilla sanoilla, mutta pakko jälleen todeta, että tämä syksy on ollut varmasti elämäni kiireisin. Stressinhallinta on ollut melkoisella koetuksella, ja joinain päivänä olen itkenyt silkkaa uupumusta ja kiirettä. Rehelliset vapaapäivät, jolloin en ole oikeasti tehnyt mitään, ovat yhden käden sormilla laskettavissa.

Pusersin yhdeksän viikon pätkäpaastokokeiluni läpi. Alkufiiliksiäni voi kerrata syyskuun postauksesta. Ensisijainen tavoitteeni oli saada veriarvoja paremmaksi, enkä varsinaisesti lähtenyt laihduttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Paino oli 3. syyskuuta 81,3 kilogrammaa ja veriarvot elokuun puolivälissä seuraavanlaiset:

- kokonaiskolesteroli 5,5 (< 5,0)
- HDL 2,53 (> 1,0)
- LDL 2,9 (< 3,0)
- triglyseridit 0,89 (< 2,0)
- paastosokeri 4,8 (< 6,0)

Kävin uusissa verikokeissa marraskuun 3. päivä, ja luvut näyttivät tältä:

- kokonaiskolesteroli 5,8 (< 5,0)
- HDL 2,31 (> 1,0)
- LDL 3,5 (< 3,0)
- triglyseridit 1,06 (< 2,0)
- paastosokeri 4,9 (< 6,0)

Paastosokeri oli käytännössä sama, mutta kolesteroliarvot olivat menneet selvästi huonompaan suuntaan. Tästä en syytä paastoamista, vaan marraskuussa hivenen käsistä livennyttä juuston ja jäätelön syöpöttelyä (penteleen Plussa-tarjous ja vitosen Ben & Jerry's -pönikät!).

Entäs paino sitten? Se oli 3. marraskuuta tasan 78 kilogrammaa. Kahdessa kuukaudessa paino siis putosi kolmisen kiloa, mutta veriarvot huononivat. Olo on edelleen hieman ristiriitainen. Riesaksi muodostuneet muutamat liikakilot lähtivät käytännössä itsellään, mutta veriarvojen heikkeminen harmittaa. Toisaalta pitää ajatella, että tämä oli hyvä opetus: laihtuminen ei automaattisesti tarkoita, että se on tehty terveellisellä ruokavaliolla. Tavoitteenani onkin nyt järkevöittää syömisiä ja käydä keväällä mittaamassa kolesteroli uudestaan. Mutta sitä ei käy kieltäminen, ettenkö olisi onnellinen tämänhetkisestä painostani. Ensimmäisen kerran sitten polven rikkoutumisen jälkeen olen taas normaalipainoinen. Onpa suorastaan outoa!

Kaiken kaikkiaan pätkäpaastokokeilu oli hyödyllinen, ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille, olipa tavoite sitten pudottaa painoa tai ei. Nyt olen ollut puolitoista viikkoa ilman pätkäpaastoa, sillä minulla on meneillään melkoinen muuttostressi, ja tuntuu, että nyt ei riitä resurssit vähillä kaloreilla hengailuun edes kahtena päivänä viikossa. Mutta suunnitelmissani on jatkaa pätkäpaastoilua heti, kun ehdin edes toviksi istua paikoilleni ja normaali arki asettuu taas uomiinsa.

Niin, olen siis muuttamassa lauantaina. Kesällä kohtaamani mies osoittautui ihmiseksi, jota olen koko elämäni etsinyt, ja päätimme pistää hynttyyt yhteen. Olo on ihan epätodellinen. Tuntuu kuin universumi olisi yhtäkkiä loksahtanut kohdalleen. Olen viettänyt paljon aikaa väärissä parisuhteissa, ja nyt kun unelmani on suoraan edessäni ja toteutunut, en tiedä, miten päin olisin. Olen löytänyt ihmisen, jonka sielu on veistetty samasta puusta kuin omani, ja jonka kanssa minun ei tarvitse tehdä olemiseni suhteen minkäänlaisia kompromisseja. Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta. Vierelläni kulkee vihdoinkin ihminen, jonka kanssa haluan oikeasti jakaa elämäni. Kaikki menneet vuodet, kaikki kipu, epäilys ja tuska... Jokainen hetki on kuljettanut minua kohti tätä päivää, kun olen viimein löytänyt kotiin toisen ihmisen luo. Ihmeellistä.

Ajoittain mietin, miksi emme kohdanneet aiemmin. Mutta ehkä minun piti ensin kulkea oma matkani ja kasvaa ihmiseksi, joka olen. Minun piti ensin tehdä itsestäni kokonainen ennen kuin olin valmis löytämään puuttuvan puoliskoni.

Se elää sittenkin!

Aika rientää. Koulun ja käännöstöiden ohella ei ole jäänyt paljon vapaa-aikaa, ja se vähäinen vapaa-aika on kulunut harrastusten ja parisuhteen kanssa. Bloggaaminen on valitettavasti jäänyt ihan lapsipuolen asemaan, mutta ajattelin nyt jotain kuulumisia kirjoitella.

Olen edelleen pätkäpaastolla. Kahtena viikkona olen pitänyt vain yhden paastopäivän. Ensimmäinen noista viikoista meni siten, etten yksinkertaisesti saanut mahdutettua viikkoon kahta paastopäivää, kun oli kuulatreenejä, pitkiä koulupäiviä ja lyhyt viikonloppureissu (+ muita tekosyitä). Seuraavalla viikolla olin sitten pienimuotoisessa vatsataudissa. Ehdin pitää yhden paastopäivän, mutta koska suurin osa viikosta meni enemmän tai vähemmän paastotessa, kun syöminen sattui, päätin tervehdyttyäni armahtaa itseäni sen verran, etten lähtenyt väkisin pitämään toista virallista paastopäivää. Mutta muuten olen pitänyt kiinni kahdesta paastopäivästä viikossa, ja ne ovat sujuneet ihan hyvin. Kalorimäärät ovat pyörineet noin 550-650 kilokalorissa. Totta kai välillä on nälkä, mutta se on toisaalta ihan tervetullut tunne. Normaalisti tulee tupattua vatsalaukkuun sen verran usein ruokaa, ettei tervettä nälkää edes ehdi tuntea. Paastopäivät ovat auttaneet tiedostamaan ruoan paremmin. Esimerkiksi paastopäivän jälkeinen aamupuuro on ihana kokemus. Sitä ei enää hotki menemään puolihuolimattomasti samalla kun selaa nettiä, vaan maut oikeasti maistaa ja niistä nauttii.

En vielä tiedä, jatkanko pätkäpaastolla tämä kahden kuukauden kokeiluni jälkeen. Olen alustavasti pohtinut, että pitäisin jatkossa aina yhden paastopäivän viikossa, mutta katsotaan, miten tilanne etenee ja mikä marraskuussa tuntuu hyvältä. Painosta minulla ei ole muuten mitään havaintoa, sillä en ole käynyt vaa'alla sitten syyskuun alun! Mutta lihonut en ainakaan ole, ja se on pääasia, heh.

Olen jatkanut joogassa käyntiä nyt syksylläkin. Minulla oli kesällä Om Yogan kesäkortti, ja siihen liittyi tänä vuonna sama juttu kuin viimekin kesänä, eli jos kolmen kuukauden aikana kävi tunneilla yli 50 kertaa, sai seuraavan kuukausikortin ilmaiseksi. Hikisesti sain kasaan 51 joogakertaa, ja sain ilmaisen korttini. Se on vielä pari viikkoa voimassa, minkä jälkeen minua odottaa Grouponista ostamani viiden kerran joogakortti Katja Kivijärven joogatunneille. Hän on pitänyt Om Yogassa yin-joogaa, ja olen tykännyt tunneista tosi paljon. Kiva päästä hänen tunneilleen myös Om Yogan ulkopuolella.

Kahvakuulassa minulla on ollut pienimuotoinen taantumakausi elokuun kisojen jälkeen. Voi olla, että koulu ja työt ovat verottaneet energiatasoja, koska nostamisessa ei ole ollut samaa puhtia kuin kesällä. Siitä huolimatta olen menossa joulukuussa Nokialle Punaisen Oven salikisoihin ja tällä kertaa lajina on biathlon! Tarkoitus on siis sekä työntää että temmata kymmenen minuuttia. Alustavasti lähden matkaan 12 kilon kuulalla, vaikka valmentaja väläytteli 16 kilon kuulaa. En kuitenkaan usko, että kahdessa kuukaudessa saan treenattua itseni siihen kuntoon, että pystyisin tempaamaan sillä kymmenen minuuttia, vaikka työntö ehkä menisi. Pelkkä ajatus alkoi ahdistaa sen verran, että päätin, että on parempi lähteä kisaamaan 12-kiloisella. Kakarana liikunta aiheutti niin paljon ahdistusta ja pahaa mieltä, etten halua kokea sitä enää koskaan. Haluan liikkua, koska siitä tulee hyvä fiilis. Ja jos minusta tuntuu, että 16-kiloinen kuula on tässä vaiheessa vielä liikaa biathlon-mielessä, niin sitten kisaan kevyemmällä kuulalla.

Kerta se on ensimmäinenkin

[Musiikki: Sigur Rós - Valtari]

Viimeisen viiden vuoden aikana, kun olen laihduttanut ja nyttemmin pyrkinyt etupäässä pitämään painon paikoillaan, en ole missään vaiheessa laskenut kaloreita ja kaikki muotidieetit kuten karppauksen ja paleon olen jättänyt muiden testattavaksi. Olen henkeen ja vereen kannattanut normaalia perusruokavaliota, jossa syödään aivan tavallista ruokaa ja herkutellaan välillä. Salaa olen naureskellut, kun ihmiset karppaushysteriassa rohmuavat ruokakaupan voihyllyt tyhjiksi ja julistavat rasvattoman maidon hermomyrkkyä vastaavaksi tappolitkuksi.

Nyt on kuitenkin pakko syödä hattunsa, sillä olen päättänyt kokeilla muotidieettiä minäkin – nimittäin pätkäpaastoa. Sain kesällä käännettäväkseni pätkäpaastoa käsittelevän kirjan, jota työstäessäni mieleeni alkoi hiipiä ajatus: "Voisiko tämä oikeasti toimia? Pitäisikö minunkin kokeilla?" Pätkäpaasto on varmasti monelle tuttu, mutta siinä siis syödään normaalisti viitenä päivänä viikossa ja kahtena päivänä rajoitetaan kalorit 500-600 kilokaloriin.

Tutkimuksissa pätkäpaaston terveysvaikutukset ovat olleet positiivisia: veren rasva-arvot paranevat, verenpaine laskee, riski sairastua moniin tauteihin kuten syöpään ja diabetekseen pienenee ja – minulle kenties tärkeimpänä – elimistön insuliiniherkkyys paranee. Kehollani on sairastamani PCOS:n takia taipumusta kohonneeseen insuliiniresistenssiin. Päätin, että hitto soikoon, minähän testaan tuota kahden kuukauden ajan ja katson, miten se vaikuttaa.

Kävin elokuun puolivälissä verikokeissa, joissa minulta mitattiin kolesteroli ja paastosokeri. Arvot olivat seuraavat (suluissa viitearvot):

- kokonaiskolesteroli 5,5 (< 5,0)

- HDL 2,53 (> 1,0)

- LDL 2,9 (< 3,0)

- triglyseridit 0,89 (< 2,0)

- paastosokeri 4,8 (< 6,0)

Arvot olivat sinänsä hyvät, joskin huonon kolesterolin häilyminen kolmosen tuntumassa hätkähdytti. Onneksi hyvän kolesterolin määrä oli reilusti yli suositellun alarajan, joten se vähän kompensoi ja selittää sitä, että kokonaiskolesterolini oli kivunnut 5,5:teen. Paastosokerikin oli asiallinen ja laskenut viime syksystä, jolloin se muistaakseni oli 5,2.

Joka tapauksessa halusin käydä verikokeissa, jotta näkisin pätkäpaastokokeiluni jälkeen, onko kokeilulla oikeasti vaikutusta terveyteeni. Aion siis käydä uusissa testeissä marraskuun alussa.

Pätkäpaastosta on hieman harhaanjohtavaa käyttää termiä dieetti, sillä pätkäpaastosta voi oikeasti tehdä elämäntavan. Mikäli tämä kahden kuukauden jakso osoittautuu toimivaksi ja parantaa oloani, voi hyvinkin olla, että jatkan pätkäpaastolla sittemminkin.

Nyt olen siis ollut pätkäpaastolla peräti viikon. Paastosin keskiviikkona ja perjantaina, joiden aikana söin noin 650 kilokaloria päivässä. Naisillehan suositellaan 500 ja miehille 600 kilokaloria, mutta koen olevani keskivertonaista lihaksikkaampi ja rotevampi, joten nostin kalorit suosiolla tuonne miesten kalorien hujakoille ja näköjään siitä vähän ylikin. Paastopäivät menivät helposti. En kärsinyt varotelluista oireista kuten päänsärystä tai palelusta. Energiatasoni pysyivät yhtä korkealla kuin normaaleinakin päivinä. Tavallaan olin jopa skarpimpi, kun vatsassa ei ollut ruokamassaa tekemässä raskasta ja uneliasta oloa. Eiliset rankat kahvakuulatreenitkin sujuivat hyvin, enkä kokenut suorituskykyni olevan sen heikompi kuin normaalisti. Pääasiallisesti tosin pyrin paastoamaan päivinä, jolloin ei ole kovia treenejä tiedossa.

Käytännössä söin päivän aikana kaksi salaattiannosta, jotka koostin seuraavista aineista:

- ke: 150 g tonnikalaa vedessä / pe: 300 g tofua

- ke: 3/4 prk raejuustoa / pe: 1/2 prk raejuustoa

- 170 g linssejä

- lehtisalaattia

- kurkkua

- paprikaa

Lisäksi söin keskiviikkona banaanin ja join 1 dl maitoa. Perjantaina söin purkin pro feel -proteiinirahkaraetta. Välillä oli vähän nälkä, mutta ei pahasti. Tosin sekä tonnikala että tofu maistuivat ällöttäviltä. Pitänee varmaan jatkossa korvata ne kikherneillä tai toisella satsilla linssejä.

Joillakin paastoaminen saattaa laukaista mässäilyhimon, mutta itsessäni en ole kahden paastonjälkeisen päivän aikana huomannut moista ilmiötä. Torstaina söin aivan normaalisti ilman minkäänlaista tarvetta lappaa kaksin käsin ruokaa kitaani. Samaten käynnistin tämänkin aamun normaalilla aamupalallani eli puurolla, raejuustolla ja banaanilla. Pätkäpaaston tarkoitushan ei olekaan, että paastopäivien välillä vedettäisiin maha pinkeäksi herkuista.

Pähkinänkuoressa pätkäpaasto tarkoittaa minun kohdallani sitä, että syön aivan niin kuin ennenkin. Syön samoja ruokia kuin ennenkin ja herkuttelen samalla tavalla kuin ennenkin. Erotus on vain se, että kahtena päivänä viikossa syön vain noin neljänneksen normaalista päivittäisestä kalorimäärästäni. Minun ei tarvitse opetella mitään uusia reseptejä tai alkaa yhtäkkiä välttelemään joitain ruoka-aineita. Ei minulla sellaiseen edes riittäisi kiinnostus ja motivaatio.

Tavoitteeni on ensisijaisesti saada verensokeri tasaiseksi ja purkaa insuliiniresistenssiä. Minua kiinnostaa myös pätkäpaaston vaikutus henkiseltä kantilta: se, miten paastoaminen auttaa tiedostamaan suuhuni pistämän ruoan ja panostamaan ruoan ravintoarvoihin. 600 kilokaloriin ei paljon mahdu, joten ruokailut on mietittävä tarkasti. Toivon ja uskon, että sama läsnäolo pysyy yllä myös paastopäivien välissä. Monesti ruokaa tulee ammennettua suuhun miettimättä sen enempää, miten se vaikuttaa kehoon ja hyvinvointiin. Toki toivon, että pätkäpaasto vie mennessään myös muutaman kilon vyötäröltä, mutta uskomatonta mutta totta, se ei ihan oikeasti ole tässä se pääasiallinen tavoite. Keskiviikkona paino oli 81,3 kg, joten katsotaan parin kuukauden kuluttua, onko sille tapahtunut mitään.

Näillä eväillä on siis alkanut minun pätkäpaastokokeiluni. Pyrin kirjoittelemaan fiiliksiä ja tuntemuksia jatkossakin sen minkä ehdin. Minulla alkoi tosiaan pari viikkoa sitten koulu, ja on ollut aika kiireiset viikot, kun kaikki on uutta, opittavaa paljon ja teen ohessa vielä käännöstöitäkin. Erilainen ja mielenkiintoinen syksy on siis kaikin puolin edessä.

Viisi vuotta

Viisi vuotta sitten olin liki satakiloinen, rapakuntoinen ja onneton omassa kehossani. Oli pakko tehdä päätös, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan mihin se johtaisi tai mitä ylipäätänsä olin tekemässä. En ollut koskaan onnistunut laihtumaan, enkä varmaan uskonut, että onnistuisin nytkään. Jostain syystä päätin yrittää ja olen ikuisesti kiitollinen sille aralle ja epävarmalle nuorelle naiselle päätöksestä, joku tuli lopulta viemään hänet – minut – unohtumattomalle matkalle.

On melko tarkalleen tasan viisi vuotta siitä, kun tein Porin juoksukoulun ensimmäisen harjoituksen: "Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla." Nyt tuntuu hurjalta miettiä, mihin kaikkeen se olikaan johtava. Juoksu vei mennessään ja muutti elämäni. Minä muutin elämäni. Sittemmin polviongelmien takia jouduin luopumaan juoksusta, mutta muutos kantoi vaikeuksien läpi.

Viikko sitten lauantaina nousin Nokialla Punaisen oven salikisoissa yleisön eteen nostamaan 16 kilon kahvakuulaa. En ollut paras enkä vahvin, mutta poistuin lavalta voittajana. Lopputulos oli 90 toistoa yhden käden LC:tä, ja olen oikeasti tyytyväinen. Satanen oli enemmän tai vähemmän salainen tavoite, mutta kesän myötä lopputuloksen sijoittuminen 90-95 toiston haarukkaan alkoi tuntua realistisemmalta. Olen onnellinen, että tein hyväksyttyjä toistoja ja jaksoin täyden kymmenminuuttisen. Olen hämmentynyt, että syrjäänvetäytyvästä ja kaikenlaista huomiota karttavasta tytöstä on kuoriutunut vahva ja itseensä luottava nainen, joka epäonnistumisen uhasta huolimatta kykenee katsomaan pelkojaan silmiin ja tekemään parhaansa. Olen tajunnut, että se ihan oikeasti riittää: että tekee parhaansa ja tekee sen hymyillen.

Eilen jouduin kohtaamaan ehkä pahimman pelkoni pitkään aikaan – pelon, joka oli samaan aikaan yksi suurimmista ja katkeransuloisimmista unelmistani. Siitä lähtien kun ilmottauduin Tampere maratonin kymmenen kilometrin matkalle olin varma, että olin tehnyt oikean emämokan. Tällä polvella ja tällä juoksukunnollako minun pitäisi selvittää kympin matka kuukahtamatta reitin varrelle? Viimeisten 2,5 vuoden aikana olen juossut käytännössä vain yksittäisiä kilometrejä. Kympin olen muistaakseni juossut viimeksi syksyllä 2011. Jokin sisimmässäni kuitenkin kuiski, että tämä juttu sinun on vain tehtävä. Pelotti, kauhistutti, itketti ja samaan aikaan tuntui huumaavalta. Eilen sitten seisoin lähtölinjalla juoksijana muiden juoksijoiden joukossa. Ja sitten minä juoksin. Polvi kantoi, kunto kesti. Kymmenen kilometriä taittui aikaan 1:08:05. Käsittämätöntä. Aika oli paljon parempi kuin mitä olin edes uskaltanut haaveilla.

Se oli elämäni juoksu. Juoksin sen viiden vuoden matkani kunniaksi. Ja matka jatkuu, sillä ei ole mitään syytä pysähtyä.

Oi

Nyt minä sen tein: ilmoittauduin Tampere Maratonille. Viisasta vai ei, en tiedä, mutta kahden viikon kuluttua minä juoksen kymmenen kilometriä!

Mikä omituinen, mutta ihana ajatus.

Tampere Maraton + Blogimiitti la 30.8.

[Musiikki: First Aid Kit - Stay Gold]

Kävin tänään lenkillä, jonka aikana juoksin kolme kahden kilometrin pätkää. Välissä kävelin aina kilometrin. Pikkuhiljaa pitäisi tehdä lopullinen päätös, juoksenko 30.8. Tampere Maratonilla sen kympin matkan vai en. Treenannuthan en ole kesän aikana käytännössä yhtään, mutta uskon, että kunto riittää kyllä kympin rykäisyyn.

Polvi on nyt lenkin jälkeen vähän paineisen tuntuinen. Saa nähdä, mihin se tuosta kehittyy. Jos pahempia jälkioireita ei muutaman päivän sisällä tule, luultavasti ilmoittaudun juoksemaan. Aika huisia. Ja outoa!

Tampere Maratonin yhteydessä pidetään muuten perinteinen blogimiitti, jonne ihan jokainen on tervetullut! Osallistuminen juoksutapahtumaan ei todellakaan ole mikä pakko. Viime miiteissä vaihtoehtoista toimintaa on ollut muun muassa kävelylenkkeily ja munkkien syönti. 

Alustavien suunnitelmien mukaan kokoonnutaan klo 10 rautatieasemalla, ja sieltä sitten suunnataan Ratinan stadionille, joka on noin kilometrin päässä asemalta. Juoksentelujen jälkeen mennään tietenkin syömään. Miiteissä on aina ollut kivaa, joten toivottavasti mahdollisimman moni osallistuisi nytkin. Olisi tosi kiva nähdä myös uusia naamoja, joten rohkeasti vain mukaan!

Ihanampi elämä

Sinä näet sen kaiken minussa

mitä ei kukaan toinen rakasta

- Jippu: Eva

Siitä lähtien kun joskus teini-ikäisenä aloin miettiä poikaystäväjuttuja, olen unelmoinut kumppanista, jonka kanssa höpötellä yöt läpeensä ja nauraa hassuille jutuille ja joka ymmärtäisi minua puolesta sanasta ja pitäisi minua kainalossaan vaikka maailman loppuun asti.

Kymmenen vuoden aikana olen tavannut hyviä ja kilttejä miehiä, välillä hauskoja ja välillä rasittavia. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole täysin vastannut unelmaani, ja taipaleeni jokaisen heidän kanssaan  on lopulta syystä tai toisesta päättynyt.

Vuosien varrella olen kyseenalaistanut unelmani ja sitä on kyseenalaistettu. Väitetty, että olen katsonut liikaa elokuvia, ja ettei hakemaani miestä ole olemassakaan. Melkein aloin jo siihen uskoa itsekin. Lopulta kuitenkin päätin ennemmin elää loppuelämäni yksin kuin tyytyä kompromissiin.

Opin egon ja sielun välisen eron. Tajusin, että miessuhteeni ovat tehneet egoni tyytyväiseksi ja sitä kautta minun on ollut periaatteessa hyvä olla suhteissa. Mutta se jokin on puuttunut. Se syvin yhteys toiseen ihmiseen, valtava yhteenkuuluvaisuudentunne, jota mikään mahti maailmassa ei kykene rikkomaan.

Edellisen suhteeni päättymisen jälkeen kesän kynnyksellä päätin, että nyt pidän taukoa miehistä ja olen vain itsekseni.

Ja sitten se mies oli siinä. Tarttui käteeni ja kosketti niskaani tavalla, johon kukaan ei ollut koskaan ennen kyennyt. Kosketti sieluani ja näki minut. Johdatti sieluni kotiin.

OALC x 100

Tein äsken oman kuulatreenin, jossa testasin, miten kauan minulla menee sadan long cycle -toiston tekemiseen 16 kilon kuulalla. Siitä ei tietenkään ollut epäilystä, jaksanko niitä ylipäätänsä tehdä, koska olin päättänyt, että jaksan.

Ja jaksoin. Aloitin jälleen vasemmalla kädellä. 50 toiston jälkeen vaihdoin kättä, ja alkoi henkistä kanttia vaativa osuus, kun sama rupeama oli edessä vielä oikealla kädellä. Hiki roiskui, ja kroppa alkoi hyytyä, mutta toisto kerrallaan puskin loppuun asti. Lopullinen aika oli 11 minuuttia 30 sekuntia. Nyt tiedän, että sata toistoa irtoaa, mutta se, ehdinkö tehdä ne puolentoista kuukauden kuluttua kymmeneen minuuttiin, on arvoitus.

Toukokuun lopussa 80:een toistoon meni noin 12 minuuttia ja juhannuksena enää 9 minuuttia 30 sekuntia. Kaiken lisäksi reilu kuukausi sitten en olisi mitenkään edes jaksanut sataa toistoa. Olen aika yllättynyt, miten nopeasti säännöllinen treeni on tuottanut tulosta, kun olen muun muassa tottunut jumittamaan punnerrusohjelmissa viikkotolkulla ilman kummoista edistymistä. Periaatteessa minulla pitäisi siis elokuun lopussa olla kaikki edellytykset tavoitteeni saavuttamiseen.

Jännittävää!

Ihana elämä

[Musiikki: Kent - Tigerdrottningen]

Jou, elämä, olet kiva.

On hymyilyttänyt. Elämä rullaa nyt oikeilla raiteilla. Kevään ahdistus on hiipunut pois. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että sisäinen solmuni oli pitkälti väärässä ihmissuhteessa olemisen syytä. Suhteessa ei varsinaisesti ollut mikään vikaa, mutta kotini ei sitten vain ollutkaan siinä. Jonkin aikaa yritin yrittää ja rimpuilla sisäistä ääntäni vastaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Onneksi ymmärsin kuitenkin kuunnella sitä verrattain nopeasti, sillä ei ole kenenkään edun mukaista pitää kiinni jostakin, joka lopulta kuitenkin päättyisi.

Sain opiskelupaikan! Ensi kuussa alkavat liiketalouden opinnot. Voi apua ja jee samaan aikaan.

Olen käynyt kahtena peräkkäisenä lauantaiaamuna sadhanassa. Kello on soinut neljältä, ja puoli viiden maissa olen noussut pyörän selkään, pyöräillyt tyhjillä kaduilla auringon noustessa. Kahden ja puolen tunnin jooga- ja meditaatioharjoituksen jälkeen sielu on syväpuhdistettu, egoa pistetty aisoihin ja oma ääni tuntuu taas kirkkaammalta.

Olo jotenkin tosi vapaa ja vapautunut. Toiveikas. Tulevaisuus on ihanalla tavalla avoin ja täynnä mahdollisuuksia, uusia haasteita, uusia ihmisiä, täynnä hetkiä olla onnellinen.

Kookosmaitopuuroa ja long cycleä

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Sulatin juhannuksena pakastimen ja heitin sieltä aimo läjän ikivanhoja ruokia menemään. Pelastin kuitenkin noin kuukausi sitten pakastamani kookosmaidot ja googlattuani turhaan kaikkia keksejä ja kakkuja, joiden reseptiin tarvittaisiin kookosmaitoa, päädyin tänä aamuna tekemään kookosmaitokaurapuuron. Törmäsin ideaan jossain internetin uumenissa, ja vaikken suurin kookoksen ystävä olekaan, päätin kokeilla. 

1,5 dl kookosmaitoa

1,5 dl vettä

1,5 dl kaurahiutaleita

0,5 tl suolaa

Keitä puuro ja syö se. Tuli aika jännän makuista, hyvää. Jos jääkaapissasi siis lojuu orpo onneton kookosmaitotörpsä, etkä tiedä minne sen sisällön laittaisit, kannattaa kokeilla kookosmaitopuuroa.

Haa, tuo oli muuten varmaan eka ruokaohje, jonka tässä blogissa olen koskaan jakanut. Ja nytkin se oli joku kaurapuuro-ohje! Kertoo paljon kyvyistäni kyökin puolella.

---

Viime viikolla oli juhannuksen takia vain yhdet kuulatreenit, joten sain valmentajalta juhannustehtäväksi seuraavan treenin: LC:tä 16-kiloisella 40 kertaa per käsi. Joskus toukokuun treeneissä teimme tuon saman tehtävän, ja se oli minun osaltani puhdas kärsimysnäytelmä. Oikealla kädellä homma sujui vielä suht hyvin, ja sain tehtyä sillä 40 toistoa viiteen minuuttiin. Melko pian kädenvaihdon jälkeen tuli täydellinen hyytyminen, ja viimeiset 20 toistoa vasemmalla olivat todella tiukassa. Välillä mietin jopa luovuttamista, sillä olin aivan loppu. Jollain sitkeydellä pusersin toiston yksi kerrallaan ja sain vasemmallakin vaaditut 40 toistoa kasaan. Kaikkiaan aikaa vierähti noin 12 minuuttia.

Kauhunsekaisin fiiliksin lähdin tänään suorittamaan samaa tehtävää. Aloitin tällä kertaa vasemmalla kädellä, joka on minulla se vähemmän vahva. Tällä kertaa 80 toistoa irtosi ajassa 9 min 30 sek! Halleluja! Elokuun kisoja ajatellen 90 toistoa kymmenessä minuutissa on varsin realistinen tavoite. Salainen haave on se sata, mutta katsotaan, minne kesä ja kunto vievät. Mutta sain tämän päivän nostoista kyllä todella paljon itseluottamusta, joka on ollut vähän hukassa. Jee.

Tänään on tarkoitus vielä mennä astangajoogaan. Ulkona on aika sateinen keli, joten saatan joutua turvautumaan bussiin, mikä ärsyttää kun olisi pyöräkin olemassa, mutta minkäs noille säätiloille mahtaa.

Spagaatista sivuraiteille

[Musiikki: Lana Del Rey - Ultraviolence]

Viime sunnuntain astangajoogassa tehtiin spagaattivenytyksiä, ja siitä innostuneena olen nyt tehnyt kyseisiä venytyksiä kotona peräti kahtena iltana. Tavoitteeni on joku kaunis päivä päästä sekä pitkittäis- että poikittaisspagaattiin. Ensiksi mainittu on huomattavasti lähempänä kuin sivuttain tehtävä, jossa pylly jää vielä noin 40 senttimetrin päähän lattiasta. Mutta aikoinani olen jokailtaisen venyttelyn tuloksena saanut lopulta kämmenet lattiaan, joten miksen voisi aivan yhtä hyviä venyä spagaattiinkin, kunhan vain jaksan harjoitella?

---

Juhannus sujui sen kummemmitta kommervenkkejä. En ollut missään mökillä tai juopottelemassa. Lauantain lötköttelin kotosalla ja seurasin pakastimen sulamista. Olen saanut jonkinlaisen rauhan loppukeväästä minut vallanneen ahdistuksen kanssa. Olen parin viime päivän aikana ymmärtänyt lopulta antautua melankolialle ja tarpeelleni vetäytyä omiin oloihini. Mieleni haluaa jostain syystä nyt kääntyä sisäänpäin, ja kaikki ärtymyksen ja ahdistuksen tunteet johtuivat luultavasti siitä, että kamppailin vastaan. Yritin kovasti olla seurallinen ja sosiaalinen, vaikka todellisuudessa kaipasin ympärilleni vain hiljaisuutta ja tilaa.

Monesti haaveilen, että osaisin olla normaali niin kuin yhteiskunta normaalin käsittää. Että osaisin asettua järkevään parisuhteeseen, hankkia ainakin yhden lapsen, säännöllisen toimeentulon ja oman asunnon. Että minulla olisi iso ystäväpiiri, jonka kanssa viettää trendikkäitä illanistujaisia. Välillä minuun iskee varmaan joku kolmenkympin kriisi, kun tajuan, että asun pienessä kaksiossa kissan kanssa enkä ole millään lailla "vakiintunut". Mutta kun mietin asioita, tajuan että tällä hetkellä haluan elämäni olevan juuri tällaista. Rakastan tätä vapautta, omaa rauhaa ja tietynlaista haahuilua. En ole vastuussa kellekään muulle kuin itselleni. Olen myös tajunnut, että haluan ihan oikeasti opiskelemaan syksyllä. Pääsykokeet olivat kesäkuun alussa, ja suoriuduin niistä mielestäni keskinkertaisemmin kuin koskaan ennen. En ole millään muotoa varma pääsystäni sisään, mutta toivon kovasti.

Välillä tämä erakkoluonteeni vähän pelottaa minua. Joskus mietin, hukuttaako se minut alleen, mutta toisaalta se on niin olennainen osa minua, että kai minun on vain kuljettava sen kanssa sovussa.

Aluksi piti kirjoittaa vain lyhyt päivitys spagaattisuunnitelmistani. Nämä yöt vain tahtovat olla vähän tämmöisiä, että ajatus kulkee selkeämmin ja itsestään tekee oivalluksia ihan eri tavalla kuin päivän hälyssä.

Ajatuksia matkasta

[Musiikki: Of Monsters And Men - My Head Is An Animal]

Olen pitänyt kiinni perinteisestä keskiviikkovaa'asta. Tänään se näytti 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). En muista, milloin olen viimeksi painanut alle sen maagisen kasikympin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan olen kieppunut 80-82 kilon välimaastossa. Piti siis tarkistaa ihan kalenterista, johon olen tunnollisesti mitannut painon lähes joka viikko, ja viime elokuussa paino on ollut 79,6 kg. Loppusyksy menikin kilpirauhasoireiden kanssa kamppailessa, ja paino kipusi hitaasti mutta varmasti ylöspäin vaikka tein mitä. Tämä vuosi on puolestaan pyöritty tiiviisti 81 kilon tuntumassa painon heitellessä puolisen kiloa sinne sun tänne.

No, nyt kropan pitäisi olla terve näitä iänikuisia PCOS:iä lukuun ottamatta. Viime viikkoina jokin on ilmeisesti loksahtanut kohdalleen, kun olen saanut notkautettua painoa vähän alaspäin. Kaiken kaikkiaan laihdutus ei kuitenkaan ole elämäni itsetarkoitus. Nautin liikunnasta, ja terveellinen ruokavalio saa oloni tuntumaan hyvältä. Jätskiä lapan tietysti tasaisin väliajoin kitaan, koska sehän nyt on selvä. Mitään dieettejä tai kausiluontoisia rypistyksiä en edelleenkään harrasta, koska olen sellaiseen liian laiska ja mukavuudenhaluinen. Ja toisaalta olen päässyt ilman niitä tännekin asti, joten mitä suotta muuttamaan reseptiä, joka kuitenkin vaikuttaisi toimivan suht hyvin. En välttämättä ole maailman tehokkain laihduttaja, mutta eipä tässä jäniksen selässä olla eikä minulla periaatteessa ole varsinaista syytä edes laihduttaa. Pikkuhiljaa tässä yritän päästä 78,4 kiloon ja painoindeksiin 25. Tie on oikea, ja jonain päivänä se vie perille. Sillä välin voin nauttia matkasta.

Kävin maanantaina juoksemassa. Kevään mittaan tein lenkkejä, joissa vuorottelin jokusen minuutin kävely- ja juoksupätkiä. Se alkoi kyllästyttää, ja välillä on mennyt useita viikkoja, etten ole käynyt juoksemassa lainkaan. Katse on kuitenkin elokuun Tampere maratonin kympin matkassa, johon on enää reilut kaksi kuukautta aikaa. Polvi ei todellakaan ole siinä kunnossa, että viitsisin sillä lähteä rykäisemään kymmenen kilometrin juoksulenkkiä, joten toissapäivänä päätin ryhdistäytyä ja käydä hieman testaamassa polvea ja sitä myöten toivottavasti myös vahvistamassa. Kävelin ensin kilometrin, minkä jälkeen juoksin kolme kilometriä ja lopuksi kävelin vielä kilometrin. Polvi oli ihan ok, eikä siihen juostessa sattunut. Loppukävelyn aikana siinä oli pieniä viboja, ja jonkinlaista jälkioireilua on myös ollut, mutta ei mitään pahaa.

Keväällä ehdin taas hieman hurmioitua juoksusta, mutta nyt olen palannut takaisin maan pinnalle. Suhtaudun tällä hetkellä juoksuun hämmentävän neutraalisti. Nautin kyllä siitä vapauden ja voiman tunteesta, kun juoksen, mutta juoksulenkit ovat nykyään ennemminkin retrospektiivisiä kokemuksia. Juoksun aikana kertaan ja muistelen syksyllä viisi vuotta täyttävää matkaani ja mitä kaikkea siihen on mahtunut. Juoksu eittämättä sysäsi minut kohti uutta elämääni, mutta se uusi elämä kantaa ilman juoksuakin.

Pääpaino on nyt kahvakuulan nostamisessa. Jestas se on välillä tuskallista, mutta samalla hurmaavaa. Minullahan ei todellakaan ole mikään juoksijan kroppa, mutta kahvakuulailuun se tuntuu soveltuvan. Ensimmäisen kerran elämässäni minusta tuntuu, että olen oikeasti jossain urheilulajissa hyvä. Toki minulla on miljoona asiaa opittavana nostotekniikassa, mutta kerrankin joku laji tuntuu luontevalta ja jossa voin olla keskivertoa parempi. Enimmäkseen olen irtisanoutunut kaikesta vertailusta muiden ihmisten suhteen ja keskittynyt tekemään omaa juttuani. Ratsastajana olen liian arka, että minusta voisi kehittyä taitava esteratsastaja, mutta en ole antanut sen haitata, vaan köpötellyt itsekseni omassa rauhassa. Juoksussa minua ei ole voinut vähempää kiinnostaa, että olen aina hitaimpien sakissa, koska se on ollut voitto jo itsessään, että olen juossut. Uimarina minusta on ollut vain yksinkertaisesti siistiä oppia uimaan rintauintia ja kroolia, eikä haittaa vaikka viereisen radan uimari kauhoisi radan päästä päähän kaksi kertaa siinä missä minä kerran. Pyöräilyä ja hiihtoa en puolestaan muuten vain jaksa ottaa kauhean vakavasti. Ne ovat minulle sellaista rauhallista etenemistä, enkä osaa mieltää niitä lajeina, joissa pitäisi paahtaa tuhatta ja sataa. Jooga taas on joogaa. Laji, johon kilpailu ei millään tavalla kuulu.

Mutta kahvakuulailussa saan mielihyvää, kun pääsen valjastamaan kehoni voiman ja sitkeyden. Se tuntuu yksinkertaisesti luontevalta. Tiedän, että elokuun nostokisoissa en tule sijoittumaan kärkipäähän, mutta se, että olen ylipäätänsä nousemassa lavalle muiden ihmisten eteen, on uskomatonta. Kuka olisi uskonut siitä ylipainoisesta ja kömpelöstä tytöstä, jolle koululiikunta oli kaiken kaikkiaan ahdistava kokemus? Tunnen suunnatonta ylpeyttä itsestäni. Olen ollut tällä elämäntapamuutosmatkalla jo sen verran kauan, että välillä unohdan entisen elämäni. Sitten tulee niitä hetkiä – kuten juoksulenkeillä –, kun suorastaan hätkähtäen tajuan, mistä olen lähtenyt ja missä nyt olen. Ja se tuntuu hyvältä. Lähtöpainoni syksyllä 2009 oli noin 96 kiloa. Nyt painan 16 kiloa vähemmän kuin silloin. Olkoon jokainen nosto, jonka elokuussa 16 kilon kuulalla teen, kunnianosoitus sille.

Toisinto

It's a beautiful sound

When my life comes crashing down

- The Goo Goo Dolls: We Are The Normal

Miten minusta tuntuu, että kesäni menevät tätä nykyä joogatessa ja tunne-elämäni kolhuja paikkaillessa? Minun oli pakko päästää irti miehestä, joka on ehkä paras koskaan tapaamani mies. Fyysisesti ja toki osin myös henkisesti minun oli hyvä olla, mutta se kaikkein määrittävin osa minua repi toisaalle. Joskus lupasin itselleni, että mitä ikinä elämässäni teenkään, kuuntelen aina sisintäni. Minun on vain pakko luottaa, että se ohjaa minua oikeaan suuntaan.

Kyllä tämä silti ihan ahterista on.

Onneksi on tosiaan tuo joogakortti. On hyvä syy lähteä pois kotoa märehtimästä. Olen kesäkuun alusta lähtien käynyt jo viidesti joogassa, ja tänään menen taas. Ja jälleen astangaan. Kirjoittelin aiemmin, että rauhallisempi jooga on sitä, mitä nyt tarvitsen, mutta jostain syystä noista viidestä joogakerrasta kolme on ollut astangaa. Astangatunnit vain sattuvat olemaan sopivaan aikaan. No, mikäs siinä hikoillessa aurinkotervehdyksissä ja kaikissa staattisissa ja haastavissa asanoissa. Kasvaa voima ja kehonhallinta.

Huomenna menen ennen kahvakuulatuntia pilatekseen ja keskiviikkona pitkästä aikaa lempeään hathajoogaan. Siitä tulee ihanaa. Saa vain olla eikä tarvitse tehdä mikään, mikä tuntuu ikävältä.

Monta hyvää asiaa

Tänään kävin yin-joogassa. Se oli ehkä parasta vähään aikaan. Kävin sunnuntaina ja maanantaina astangassa, mutta tällä hetkellä tarvitsen ihan selkeästi rauhallisempaa joogaa. Pitkät, syvälle vaikuttavat venytykset saivat kehon ja mielen jännitystiloja aukeamaan. Kahvakuulatunneilla vien itseni alati voimieni äärirajoille, ja treeniin on tullut ihan uudenlaista tavoitteellisuutta ja kunnianhimoa elokuun kisoja kohti mentäessä. Sen vuoksi keholle lempeä liikunta on nyt ehdottoman tärkeää vastapainoa. Välillä on hyvä, kun ei tarvitse kilpailla yhtään kenenkään ja kaikkein vähiten itsensä kanssa.

Pyöräilin joogakoululle ja takaisin pienellä ja punaisella Tukaanillani. Oli lämpöinen keli, ja tuntui hyvältä pyöräillä. Minulla oli ylläni uusi, hienon vihreä urheilutoppi, ja ilahduin, kun tajusin, että olen edennyt lopultakin siihen pisteeseen, että pystyn kulkemaan ihmisten ilmoilla hihattomassa paidassa ilman, että edes ajattelen asiaa. Tiedä sitten, johtuuko se kasvaneesta habasta vai itsetunnosta. Ehkä molemmista.

Hyviä asioita tapahtuu. Aion nyt entistä enemmän keskittyä siihen, mistä hyvä mieli lisääntyy.

Apea

[Musiikki: Jippu - Väärinpäin lentävät linnut]

Ostin Om Yoga -joogakoulun kesäkortin. Se tulee tarpeeseen, sillä olen ollut stressaantunut ja ahdistunut ja kaikkea kivaa. On taas väsyttänyt ihan pirusti. Aluksi pelotti, toistuuko viime syksyn painajainen, mutta tällä kertaa väsymys ei ole ollut samalla tavalla kokonaisvaltaista ja lamauttavaa kuin viimeksi. Keho tuntuu toimivan ihan normaalisti, joten tällä kertaa ahdistus on ihan puhtaasti päänsisäistä. Liekö se sitten pitkällä tähtäimellä parempi vai huonompi, en tiedä.

Työt ja opiskelu ahdistavat. Ahdistaa luopua unelma-ammatistaan, mutta tosiasia on se, että ei kääntämisellä elä. Tällä alalla ei ole TES:iä, ja se näkyy työehdoissa ja palkkioissa karmaisevalla tavalla. (Tässä välissä voisin kirjoittaa palopuheen ahdistuksestani sen suhteen, että ihmiset kerta toisensa jälkeen äänestävät vaaleissa kokoomusta, mutta olen niin solmussa ja syke valmiiksi äärirajoissa, etten kykene.) Ahdistaa lähteä uudestaan opiskelemaan, mutta minun on oikeastaan pakko, sillä käännösalan pakkoyrittäjyys ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Liiketalouden pääsykokeet ovat ylihuomenna, enkä ole koskaan lukenut mihinkään kokeisiin yhtä lepsusti kuin niihin. Opiskelutaitojeni ja yo-todistuksesta saamieni maksimilähtöpisteiden turvin uskon pääseväni sisään, mutta opiskelumotivaationi on aika alhainen.

Lisäksi minun on jotenkin supervaikea olla parisuhteessa. Tuntuu kuin sisimpäni olisi taas yksi iso umpisolmu, joka vain kiristyy kiristymistään, kun olen ihmisten seurassa. Tuntuu, etten kestä parisuhteen vaatimaa intensiteettiä. Olen onnellisimmillani, kun saan kävellä itsekseni Suolijärven lenkkipolkua ja kuunnella musiikkia ja musiikin läpi kantautuvaa lintujen laulua. Iltaisin minusta on ihanaa, kun minun ei tarvitse puhua kenenkään kanssa eikä esittää jaksavaa, vaan saan vain olla. Kaiken kaikkiaan tahtoisin vain olla rauhassa omassa pienessä pesässäni ja tehdä omia pieniä juttujani, haaveilla ja pohdiskella. Ja jos minusta tuntuu, että haluaisin käpertyä hetkeksi kasaan ja kuunnella melankolista musiikkia, voisin tehdä niin, ilman että minun tarvitsisi miettiä, ymmärretäänkö minua vai ei.

Kuten yllä mainitsin, uupumukseni on puhtaasti henkistä. Toki minua nukuttaa kauheasti, mutta se ei ainakaan tunnu johtuvan fyysisistä syistä. Minusta on mukavaa käydä lenkillä ja kahvakuulailemassa. Olen iloinen, kun minulla on joogakortti ja saan joogata niin paljon kuin sielu sietää. Elokuussa minua odottavat kahvakuulaurheilun salikisat Nokialla, missä aion tehdä yhden käden long cycleä eli rinnallevetoa ja työntöä 16 kilon kuulalla. Siitä minulla ei ole sen ihmeempiä tavoitteita kuin selvitä hengissä, heh. Jos pystyn 10 minuutin aikana tekemään sata toistoa, olen erittäin tyytyväinen. Tällä hetkellä saan rimpuiltua tuossa ajassa yhdellä kädenvaihdolla noin 70 toistoa.

Olen kuitenkin perusonnellinen, mutta jokin tämänhetkisessä elämäntilanteessani kirraa vastaan.

Herkkä, vahva unelma

[Musiikki: Kent - Tigerdrottningen]

Minulla on nyt tosi hyvä fiilis kiukkupolveni suhteen. Fiilis on itse asiassa niin hyvä, että pelottaa, milloin taas rysähdetään korkealta ja kovaa. Toisaalta polvi on kestänyt tänä keväänä juoksuharjoitukset niin hyvin, että realismi on joutunut pikkuhiljaa väistymään optimismin kipinän tieltä.

Eilen kävin jälleen yhdistetyllä kävely- ja juoksulenkillä. Juoksin 5 minuutin pätkiä yhteensä kahdeksan ja välillä kävelin 3 minuuttia. Alku- ja loppukävelyineen lenkki kesti 1 h 20 min, ja kilometrejä kertyi mukavat kymmenen. Laskeskelin, että kaikkiaan juoksin noin 6 kilometriä. Juoksun aikana polvi pelasi hyvin, eikä illan aikana tullut jälkikipuakaan. Tänään on ollut taas normaalia enemmän naksuntaa, mutta muuten kaikki on ok.

Unelma Tampere maratonin kympin matkasta kytee vahvana. Voi taivas.

Kuten yllä totesin, pelottaa ihan hirveästi. Mutta eilen juostessa tunsin taas sitä rajatonta iloa, joka puhtaudessaan ja aitoudessaan on vailla vertaa. Ja samalla henki lähes salpautui, kun tajusin, että minä ihan oikeasti taas juoksen.

On ollut ristiriitaista taas antautua juoksuonnelle, sillä kahden vuoden aikana opin hyväksymään, että se tie oli osaltani käyty loppuun. Nyt kun – itse asiassa vähän yllättäen – olen päässyt matkaamaan ajassa taaksepäin ja löytänyt juoksijan identiteettini, en tiedä miten suhtautua. Samaan aikaan tuntuu niin järjettömän hyvältä, mutta samaan aikaan tiedostan, että tällä polvella jokainen juostu askel voi olla se viimeinen.

Pirujen maalailut seinille sikseen. Nautitaan tästä päivästä, tästä hetkestä – ja unelmoidaan.

Alli

Viime perjantaina raahasin poikaystävän S-etukortteineen Prismaan, sillä olin päättänyt vihdoin ja viimein ostaa itselleni oman kahvakuulan. Putiikissa oli meneillään jotkut asiakasomistajapäivät, ja tavaroiden hinnasta sai 15 prosenttia alennusta.

Ja niinhän se sitten tarttui mukaan: 16-kiloinen keltainen kuula. Sen nimi on Alli.

K4 Centerin treeneissä olen tottunut CompactFitin kisakuuliin, mutta lyhyen tutustumisen jälkeen tuntuma on tuossa Gymstickin kuulassa täysin vastaava. Vielä en ole sillä kauheasti treenannut, mutta kesän koittaessa tilanne varmaan muuttuu, kun ohjattuja kuulatunteja on vähemmän.

Jee! Oma kuula.

Liikuntaviikko 17

maanantai
30 punnerrusta (5 - 7 - 5 - 5 - 8)

tiistai
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min x 2

keskiviikko
7,2 km kävely-/juoksulenkki, 1 h 5 min
voimapyörä, 5 x 10
jooga, 25 min

torstai
30 punnerrusta (6 - 7 - 5 - 5 - 7)
9,0 km pyöräily, 35:40
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min x 2

perjantai
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h

lauantai
8,5 km kävely-/juoksulenkki, 1 h 20 min
voimapyörä, 5 x 10

sunnuntai
34 punnerrusta (6 - 8 - 6 - 6 - 8)

Liikuntaviikko 16

maanantai

8,6 km kävely, 1 h 30 min

voimapyörä, 5 x 10

jooga, 25 min

tiistai

8,6 km pyöräily, 38 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

keskiviikko

15,0 km pyöräily, 56:50

jooga, 25 min

torstai

19,2 km pyöräily, 1:17:10

meditaatio & gongirentoutus, 1 h

jooga, 25 min

perjantai

jooga, 25 min x 2

lauantai

19,2 km pyöräily, 1:21:30

aamusadhana, 2 h 30 min

sunnuntai

8,9 km kävely-/juoksulenkki, 1 h 10 min

jooga, 25 min

Pidin viime viikolla vähän kevyemmän liikuntaviikon. Keskityin palauttavaan liikuntaan ja joogaan. Teki ihan hyvää, joskin vaaka tänään huomautti rentoilusta painolukemalla 82,1 kg. Se on kilon enemmän kuin viikko sitten, ja vaikka tiedän, että kyse on hyvin todennäköisesti turvotuksesta, niin eihän noita kilon plussia mielellään katsele. Mutta osasin siis odottaa plussausta, sillä tehokas liikunta vie minulla turvotukset mennessään, ja nyt kun liikuin kevyemmin ja oikeasti lötköttelin sohvalla reporankana, niin kyllä se tuntuu vyötäröllä.

Eipä sillä. Lepo on tarpeellista, ja minun pitäisi enemmän pitää noita kunnollisia lepokausia. Heräsin tähän lepoteemaan aika tehokkaasti jokunen viikko sitten, kun perjantain kahvakuulatreeneissä ohjaaja kysyi, milloin olen viimeksi pitänyt treenitauon. Meikäläistä kun kuulemma näkee aina treeneissä. Ja tottahan se on, harvemmin minä niitä väliin jätän, ellei minulta ole sitten noukittu viisaudenhampaita suusta.

Yksi syy sille, miksi pidän yllä säännöllistä treenitahtia on yksinkertaisesti se, että kroppa alkaa hyvin äkkiä tuntua väljähtäneeltä, jos en sillä mitään tee. Tuntuu, että alan välittömästi lössähtää, jos hellitän. Eikä se mielestäni ole pelkkää harhaluuloa. Tässä PCOS-kropassa töitä on tehtävä ihan pirusti, jos meinaan pitää painon edes paikoillaan. Ja toisaalta liikunta on aika jees. Siitä tulee energinen ja voimakas olo. Esimerkiksi tänään kävin rennon reilun tunnin lenkin, jossa juoksin kuusi kevyttä kolmen minuutin pätkää, mutta voihan veräjä, miltä juoksun aikana taas tuntui. Niin huippua pystyä juoksemaan edes vähän.

Rauha

Tulin äsken kotiin sadhanasta. Oli ihanaa. Samoin oli ihanaa torstain meditaatiossa ja gongirentoutuksessa. Jo mantran ensimmäisten sanojen aikana aloin itkeä. Tajusin, että olen kaivannut sitä henkisyyttä ja yhteisöllisyyttä, jota kundaliinijooga on minulle antanut. Eivät kotona tehdyt parinkymmenen minuutin mittaiset Namaste jooga -sessiot anna samaa, joskin niillä on oma tärkeä tehtävänsä kehon huollossa ja arjen rauhoittajina.

Tänään sadhanassa ymmärsin, että olen edennyt alkuvuoden stressi- ja suoritustilassa. Liikunta kahvakuulineen ja punnerruksineen on ollut intensiivistä. Uudessa parisuhteessa olen hakenut paikkaani ja selvitellyt ajatuksia, tunteita ja odotuksiani. Sadhanassa rauha ja levollisuus laskeutui sisimpääni, ja muistin taas, että maailmankaikkeus kyllä tukee minua lempeästi matkallani, kunhan en itse hangoittele vastaan.

Mantrojen jälkeen lauloimme vielä aurinkolaulun, ja kuten tavallista, taas piti vähän itkeä.

May the long time sun
Shine upon you
All love surround you
And the pure light within you
Guide your way on

Pääsiäinen

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Guru Guru Wahe Guru]

Pääsiäinen häämöttää edessä. Minulla ei ole sen ihmeempiä pääsiäissuunnitelmia, kunhan olla öllötän kotona kissan kanssa. Poikaystävä reissaa viikoksi Saksaan, joten saan ihan oikeasti nauttia ylhäisestä yksinäisyydestäni koko pääsiäisen! Oikeasti se tekee varmaan vain ihan hyvää. Sen jälkeen kun alettiin vuoden alussa seukata, ollaan nähty melkein joka päivä. Osaa taas nauttia toisen seurasta paremmin, kun on välillä pidempi aika, ettei näe.

Ajattelin pääsiäisenä ottaa iisimmin myös liikuntojen suhteen. Kahvakuulatreenejä on seuraavan kerran tiistaina, ja lauantain kuntopiirikin on peruttu, joten tähän tulee hyvä sauma antaa kropan levätä. Päätin pistää punnerruksetkin tauolle täksi viikoksi. Ei sillä, että mitenkään itkisin, kun en pääse punnertamaan. Lähinnä se vain aina pelottaa, että jos pitää taukoa niinkin epämiellyttävästä toimenpiteestä kuin punnertaminen, se tauko tahtoo helposti venyä...

Oli miten oli. Seuraavina päivinä aion pyöräillä, joogata ja ehkä käydä juoksulenkillä, mikäli polvi (ja reidet?) toipuu tarpeeksi eilisen kuulatunnin kyykkytreenijärkytyksestä. Huomenna kiirastorstaina Om Yoga -koululla järjestetään 31 minuutin mittainen meditaatio, joka päättyy gongirentoutukseen. Ajattelin mennä sinne. Suunnittelin myös kampeutuvani lauantaina pitkästä aikaa aamusadhanaan. Saas nähdä, riittääkö tarmo, että polkaisisin sinne pyörällä vai menenkö bussilla. Sadhana alkaa siis kello 5:30, joten täältä Hervannan perukoilta minun pitäisi lähteä polkemaan puoli viiden maissa, koska olen hidas.

Tänään kävin pyöräilemässä 15 kilometriä. Piti käydä Sääksjärven kirjastossa tarkistamassa yksi käännöstyössä tarvitsemani sitaatti kirjasta, jota ei Hervannan kirjastosta löytynyt.

"Jos sinun onnesi on riippuvainen jonkun toisen tekemisistä,

kyllä kai sinulla on siinä kerrakseen ongelmaa."

- Richard Bach (suom. Anna Salo)

Herännyt unelma

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Sacred Love Meditations]

Siitä on reilut kaksi vuotta, kun oikea polvi päätti irtisanoa sopimuksensa. Tuon kahden vuoden ajan olen itkien ja raivoten haudannut juoksu-unelmani kerta toisensa jälkeen. Lopulta koitti se hyväksynnän päivä, kun en enää kiukuten viskonut multaa rikkinäisten haaveiden päälle, vaan hautasin ne hellästi ja haikeana. Sen maaperän päälle aloin kasvattaa uusia unelmia.

Mutta nyt vanha unelma on alkanut orastaa. Se puskee väkisin esiin, enkä tiedä, pitäisikö minun vaalia sitä vai kiskoa se juurineen irti.

Olen yrittänyt kaikkeni, etten antaisi juoksu-unelmille tilaa. Olen tehnyt parhaani, että osaisin elää päivä kerrallaan. Olla suunnittelematta juoksutreenejä etukäteen ja varsinkaan olla haaveilematta minkään valtakunnan juoksutapahtumista.

Toissailtana se sitten nukkumaan mennessä iski. Jos sittenkin. Varala maratonin (nykyinen Tampere maraton?) neljäsosamatka. Olisiko se mahdollista? Uskallanko toivoa?

Kevään juoksut ovat sujuneet niin hyvin kuin tällä polvella on lupa odottaa. Mutta riittääkö se siihen, että pystyisin juoksemaan 10 kilometriä, ilman että kinttu on maalissa rikkipoks?

Elokuun lopussa tulee täyteen viisi vuotta, kun aloitin haparoivan matkani osaamatta lainkaan aavistaa, minne se minut tulisi viemään. Miten hurmaava onkaan ajatus, että viiden vuoden kunniaksi pääsisin taas juoksemaan juoksutapahtumassa, juoksijana muiden juoksijoiden joukossa. Tahtoisin niin valtavasti suoda sen hetken itselleni, sillä olen sen ansainnut.

Polvivaivaisen juoksijan selviytymispakkaus:
hyppääjänpolviremmi, Vomero 6:t,
MSM, molybdeeni ja glukosamiini.

Liikuntaviikko 15

maanantai

9,0 km kävely, 1:31:50

jooga, 25 min

tiistai

30 punnerrusta (5 - 7 - 5 - 5 - 8)

8,6 km kävely, 1:31:00

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

keskiviikko

8,6 km pyöräily, 35 min

jooga, 25 min

torstai

8,6 km pyöräily, 37 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

perjantai

32 punnerrusta (6 - 7 - 5 - 5 - 9)

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

lauantai

8,6 km pyöräily, 35 min

sunnuntai

36 punnerrusta (6 - 8 - 6 - 6 - 10)

8,5 km kävely-/juoksulenkki, 1:12:00

jooga, 25 min

Alkuviikosta polvea vähän juili, mutta uskaltauduin siitä huolimatta eilen lenkille. Siirryin neljän minuutin juoksupätkiin, ja sujui varsin hyvin. Sääkin oli mitä parhain juoksusää: ilma kostea ja sateinen, mutta vettä ei kuitenkaan satanut niin että olisi kastumaan päässyt.

Punnerruksissa seuraan edelleen sadan punnerruksen ohjelmaa, mutta lisäsin nyt kakkosviikon harjoitusten sarjoihin yhden punnerruksen lisää kuhunkin. Se tuntui hyvältä ratkaisulta, sillä nyt treeneissä on aavistuksen enemmän haastetta ja kehitystäkin toivottavasti tapahtuu sen mukaisesti. Teen vielä toisen viikon samoilla punnerrusmäärillä, mutta sitten lisään sarjoihin taas yhdet punnerrukset lisää.

Välillä koko punnertaminen tuntuu ihan hullun hommalta, ja eilen punnertaessa piti oikein muistuttaa itselle, miksi ihmeessä tätä teen. Hyviä perusteluja löytyi useampi:

1. Olen parin kuukauden sisällä edistynyt kahvakuulailussa selkeästi. Toki käyn treeneissä kolmesti viikossa, mutta se että 16 kilon kuula nousee aiempaa kevyemmin ylös, on varmasti melko pitkälti myös säännöllisen punnertamisen ansiota.

2. Voitan poikaystävän kädenväännössä.

3. On yksinkertaisesti siistiä pystyä tekemään ojentajapunnerruksia ilman polvien tukea.

4. Enää kesä ja hihattomat puserot eivät pelota.

5. On hienoa, kun yläkropassa on ytyä.

Lisäksi peilin edessä pullistelu on
erinomainen harrastus ja kohottaa itsetuntoa.

Uusia juoksutarvikkeita

[Musiikki: Emeli Sandé - Our Version of Events]

Tänään (torstaina) tuli Lidliin myyntiin juoksuvaatteita ja -tarvikkeita. Yhdessä vaiheessa hamstrasin noita Lidlin urheilukamoja hirveät määrät aina kun niitä oli valikoimassa, mutta sittemmin olen pysytellyt tietoisesti lafkan laareista kaukana, kun tuntuu, että kaapit pursuavat jos jonkin sortin urheilutörkyä jo ennestään.

Nyt kuitenkin löysin itseni Hervannan Lidlin ovien ulkopuolelta kello 8:59 valmiina syöksymään himoitsemieni tavaroiden kimppuun kuin mummot ja papat konsanaan. En ole ennen tajunnut, että ihmiset ihan oikeasti jonottavat ruokakauppaan, mutta niin vain Lidlin ulkopuolella odotti parisenkymmentä ihmistä ovien avautumista – minä mukaan lukien, hahaa. Mutta halusin varmistaa, että saan juuri ne juoksupöksyt, jotka olin etukäteen mainoksen perusteella päättänyt haluavani. Ja sain! Mukaan tarttuivat myös juoksureppu (ikinä ei sellaiselle ole ollut tarvetta, mutta päätin tarvitsevani sitä siitä huolimatta) ja alkkarit.

Noissa housuissa on sellainen hieno kuvio, joka ei kyllä yhtään näy tuosta kuvasta. Tästä linkistä voi käydä kurkkaamassa, jos siltä tuntuu. Pöksyjen kangas on mukavan ohutta, että tulee varmaan kesällä kovaan käyttöön harrastinpa sitten juoksua tahi jätskikioskille kävelyä.

Liikuntaviikko 14

 

maanantai

7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

jooga, 25 min x 2

tiistai

28 punnerrusta (vko 2/pv 1: 4 - 6 - 4 - 4 - 10)
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

keskiviikko
jooga, 25 min

torstai
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

perjantai

28 punnerrusta (vko 2/pv 2: 5 - 6 - 4 - 4 - 9)
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min x 2

lauantai
vapaa

sunnuntai
33 punnerrusta (vko 2/pv 3: 5 - 7 - 5 - 5 - 11)
7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

Sainpa männä viikolla mitä komeimman HeiaHeia-mitalinkin:

Jo vain, 100 kertaa joogaa tänä vuonna. Ahkeran joogailun tuloksena tällainen 177-senttinen ja 81-kiloinen korstokin voi ajoittain tuntea olevansa sulavalinjainen, notkea ja jäntevä. Olen pikkuhiljaa opetellut yhden käsillä tasapainoiluasennonkin, nimittäin kurkiasanan. En ole tuossa vielä kauhean edistynyt, vaan käsivarteni pysyvät vielä aika koukussa ja varpaat suht lähellä mattoa, mutta ehkäpä sitä vähitellen uskaltaisi alkaa suoristaa käsivarsia ja nostaa jalkoja ylöspäin.

Kävin viime viikolla kahdesti juoksemassa. Tällä kertaa juoksin peräti kolmen minuutin pätkiä. Ne sujuivat hyvin, eikä polvi pahastunut yhtään sen enempää kuin kahden minuutin pätkistäkään. Tosin tämän viikon maanantaina tein ensimmäisen kardinaalivirheen siinä, että heti juoksua seuraavana päivänä päätin pyöräilyn sijasta kävellä poikaystävän luokse. Toinen virhe oli se, että lähdin matkaan ilman hyppääjänpolviremmiäni. Olen siis käyttänyt tuota remeliä aina juostessa ja usein myös pitkillä kävelylenkeillä. Maanantaina kävellessä polvea vihloi käytännössä koko yhdeksän kilometrin ajan, ja tiistaina herätessä siihen suorastaan poltteli. No, koska olen tolvana, päätin kuitenkin kävellä takaisin kotiin, ja siinä polvi olikin yhtäkkiä ihan ok. Tämän päivän olen huilinut, ja polvi tuntuu hyvältä. Se siis ärtyy edelleen melko herkästi, mutta edistystä on nopea palautuminen. Se on hyvä se. Seuraavan kerran kokeilen juostessa neljän minuutin juoksupätkiä. Jännittävää.

Sininen olo

[Musiikki: Jessie Ware - Devotion]

Hesus, että osaa taas väsyttää. Viikon verran on tuntunut, etteivät mitkään yöunet meinaa riittää. Viime yönä nukkua posotin 11 tuntia. Haluan uskoa ja uskon, että jokakeväiset siitepölysessiot aiheuttavat tämän väsymyksen. Pelkkä ajatus, että viime syksyn pohjaton kaivo olisi taas vetämässä minut syvyyksiinsä, on liian karmiva.

Olo on väsymystä lukuun ottamatta fyysisesti ihan hyvä. Sydämessä ei ole mitään outoja viboja, ja tarmoa ja voimaa on sitten kun lopulta uni suostuu hellittämään otteensa. Verenpaine on aavistuksen koholla: äsken mittasin, ja se oli 136/89. Mutta minulle tuo on aika normaali lukema. Toki pyrin sinne 130/80 tuntumaan, mutta sukurasite on ja pysyy. Kaikkeen ei elämäntavoillakaan pysty vaikuttamaan.

Yleisvire on ollut vähän alakuloinen, ja pari päivää on itkettänyt vähän kaikki. Katsoin äsken nauhalta eilisen Suurimman pudottajan, ja pakko oli vähän porata. Tosin se nyt ei ole mikään yllätys, sillä ainahan minä vollotan kyseistä ohjelmaa katsoessa, oli sitten minkä maan tahansa kisa kyseessä. Eilen törmäsin Facebookissa johonkin juttuun naisesta, joka omistaa pieniä hevosia ja käy niiden kanssa ilahduttamassa vanhoja ihmisiä vanhainkodissa. Voi elämä, mikä itku siitäkin pääsi! Minulla ei ole mitään hajua, toimiiko tämä linkki, mutta kokeilkaa, jos kiinnostaa.

No, pitää alkaa valmistautua kahvakuulatunnille. Jospa sitä vaihteeksi vuodattaisi vähän hikeä. Verestä ei niin väliksi, mutta katsotaan nyt. Alkuvuodesta käytin kuulatunneilla paljon hanskoja, kun tuntui, että kämmenet olivat jatkuvasti auki. Nyt yritän vieroittaa itseni hanskoista, ja aina vähän jännittää, milloin se nahka on taas rullalla.

Liikuntaviikko 13

 

maanantai
28 punnerrusta (vko 2/pv 1: 4 - 6 - 4 - 4 - 10)
8,6 km kävely, 1 h 25 min
jooga, 25 min

tiistai
8,6 km kävely, 1 h 30 min
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

keskiviikko
10,7 km pyöräily, 39:15
jooga, 25 min

torstai
30 punnerrusta (vko 2/pv 2: 5 - 6 - 4 - 4 - 11)
10,6 km pyöräily, 43:20
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

perjantai
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

lauantai
20,9 km pyöräily, 1:19:20

sunnuntai
32 punnerrusta (vko 2/pv 3: 5 - 7 - 5 - 5 - 10)
22,7 km pyöräily, 1:39:30

Pidin väliviikon juoksusta, sillä kinttu oli edellisviikolla aika kovilla. Kävelin kuitenkin entiseen malliin kolmisenkymmentä kilometriä. Ja punnersin vaikka edistymistä ei tunnu tapahtuvan ei sitten millään. Starttasin tänään tuon peijakkaan kakkosviikon ties monettako kertaa uudestaan. Mikäli tällä viikolla lihaksissani ei ilmene mystistä edistymistä, niin että jaksaisin yhtäkkiä punnertaa putkeen sen 16 toistoa, joka kolmosviikolle siirtymiseen edellytetään, aion ensi viikosta lähtien tehdä nuo kakkosviikon harjoitukset siten että lisään ohjelman jokaiseen sarjaan yhden punnerruksen lisää. En tiedä, auttaako sekään, mutta tuleepahan treeniin edes hieman lisähaastetta.

Vaikka en nyt tuossa punnerrusohjelmassa kauheasti etenekään, tänään kahvakuulatunnilla konkretisoitui, että ojentajat ovat kuin ovatkin vahvistuneet. Pystypunnersin nimittäin 16 kilon kuulalla suht vaivattomasti. Muistan viime vuoden puolella pystypunnerrusten kyseisellä painolla olleen aikamoista tuskaa, mutta nyt sujui hyvin. Jee!

Biathlonin SM-kisat

Huomenna kisataan Laukaassa biathlonin Suomen mestaruudesta. Nyt kun olen itse nostanut vuoden verran kahvakuulaa, kisat luonnollisesti herättävät enemmän mielenkiintoa kuin ennen. Henkilökohtaisesti tsemppaan etenkin K4 Centerin ikiomaa Riikka Viialaa sekä Let's Lift It -Outia. Jee, hyvä te!

Liikuntaviikko 12

En ole tainnut koko tämän vuoden puolella kirjoittaa postausta viikon liikunnoista, joten nyt sen teen.

maanantai

7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

jooga, 25 min

tiistai

26 punnerrusta (vko 2/pv 1: 4 - 6 - 4 - 4 - 8) 

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

keskiviikko

9,0 km kävely, 1:33:40

jooga, 25 min

torstai

29 punnerrusta (vko 2/pv 2: 5 - 6 - 4 - 4 - 10)

8,6 km kävely, 1:32:00

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

perjantai

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

lauantai

31 punnerrusta (vko 2/pv 3: 5 - 7 - 5 - 5 - 9)

7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

sunnuntai

jooga, 25 min

jooga, 25 min

Polvi oli aika kovilla, sillä viikon aikana kävelin kaikkiaan 30 kilometriä, minkä lisäksi kävin kaksi kertaa yhdistetyillä kävely- ja juoksulenkeillä. Suht hyvin kinttu kesti, mutta sunnuntaina pyhitin lepopäivän. Mitään varsinaista kipua tai kolotusta ei ole, mutta vanha tuttu paineentunne ja naksuminen on taas normaalia voimakkaampaa. Testaan nyt tietoisesti polven kestävyyttä. Kunhan se toipuu kunnolla viime viikon rasituksesta lisään juoksuosuuksiin minuutin lisää. Nyt olen tehnyt kolme lenkkiä kaavalla "2 minuuttia juoksua, 3 minuuttia kävelyä". Seuraavaksi kokeilen kolmen minuutin juoksupätkiä ja välissä pidän nuo kolmen minuutin kävelytauot. Tavoite on tehdä noita juoksutreenejä kahdesti viikossa, mutta katsoo nyt, miten ne toteutuvat. Niin sanottu päälajini on tällä hetkellä kahvakuulailu, jonka ympärille muut treenit sijoitan miten ne nyt parhaiten sattuvat sijoittumaan. Ja toki juokseminen riippuu polven kunnosta. Mitään järkeä ei ole väkisin lähteä juoksemaan, jos polveen sattuu.

Punnertaminen etenee hitaasti ja vaivalloisesti, mutta eteneepä kuitenkin. Kyllä tästä vielä kesäiseen ojentajakuntoon päästään. Ja ensi talvenahan sitten hiihtokin taittuu liukkaammin, kun on ojentajat varsin messevässä kunnossa, haa!

Tämän viikon voisin aloittaa kävelyn merkeissä. Koska olen hyvin pihi ihminen, päätin joskus helmikuussa, että bussin kyytiin hyppäämisen sijaan alankin kävellä poikaystävän luo ja seuraavana aamuna takaisin. Matkaa on vajaa yhdeksän kilometriä, joten siinä saa kivasti liikuntaa. Mutta sen vain sanon, että jos Hervannan valtaväylää seuraava kevyen liikenteen väylä on tylsä pätkä pyöräillä, niin sitä se on myös kävellä. Jollain oudolla tavalla olen kuitenkin alkanut tykätä tuon välin kävelemisestä. Nytkin kadut olisivat vissiin taas pyöräiltävässä kunnossa, mutta ajattelin joka tapauksessa kävellä. Saa nähdä, kaduttaako huomenna aamulla. Luultavasti.

Outolintu

Törmäsin Facebookissa tähän kuvaan ja alkoi itkettää.

Nää on taas näitä päiviä. Niisk!

Painoa ja punnertamista

[Musiikki: The Great Gatsby (Orchestral Score) -soundtrack]

Paino oli keskiviikon punnituksessa 81,3 kg (BMI 26,0). Uteliaisuudesta tarkistin kaikki tämän vuoden puolella mittaamani keskiviikkopainot, ja näyttäisi siltä, että paino on vakiintunut aika tarkasti 81 kilon tuntumaan. Kaikki keskiviikkopunnitukset ovat antaneet lukeman 80,6-81,5 kilon väliltä. Mitään tuota isompia heittoja ei ole. Kellontarkkaa työtä etten sanoisi.

Olen aika tyytyväinen, vaikka totta kai pieni osa sisimmässä aina toivoo laihtumista. Mutta siihen nähden, etten ole saanut mielentilaani minkäänlaiseen laihdutusvireeseen, tilanne on erinomainen. Laihdutus tapahtuu kuitenkin pään sisällä, ja jos pääkoppa ei ole mukana, tulokset ovat sen mukaiset. 

Miksi minulla ei sitten ole motivaatiota laihtua? Yksinkertainen syy on se, että voin sekä henkisesti että fyysisesti hyvin kehossani. 25-matkallani minua ajoi eteenpäin suoranainen hurmostila, kun kirjaimellisesti juoksin kohti unelmaani normaalipainoisesta minästä. Olen kolmen kilon päässä painoindeksistä 25, mutta enää kyseinen lukema ei sytytä sisälläni samankaltaista intohimoa kuin aikoinaan. Pienemmät vaakalukemat eivät saa minua säteilemään läheskään niin paljon kuin esimerkiksi kahvakuulatreenit. Olen ihan hurahtanut kyseiseen lajiin. Niin kauan kuin tunnen vahvistuvani eikä paino lähde tuosta 81 kilosta nousuun, olen iloinen.

Viimeisen kuukauden aikana olen selkeästi tuntenut yläkropan voimistuneen. Yksi iso tekijä on varmasti se perhanan sadan punnerruksen ohjelma, jota sitkeästi vain ähellän eteenpäin, vaikka tällä kertaa olen tehnytkin henkilökohtaisen ennätykseni ja jymähtänyt jo viikkoon kaksi, jota teen paraikaa neljättä kertaa putkeen. Yhdessä vaiheessa tuntui, etten pääse seitsemästä perättäisestä punnerruksesta eteenpäin, mutta eilisen harjoituksen viimeisessä sarjassa, jossa punnerretaan niin monta toistoa putkeen kuin ikinä jaksetaan, tein kymmenen punnerrusta! Kyllä se tästä. Kyllä minä sinne kolmosviikolle vielä pääsen siirtymään. En vielä ensi viikolla, mutta ehkä kuukauden sisällä. Kolmosviikolle siirtyessä pitäisi pystyä tekemään 16 toistoa, ja se on mielestäni aika monta ojentajapunnerrusta suorin vartaloin se. Ainakin minulle. Mutta yhtä kaikki se on seuraava tavoite.

Huumaavaa

Viikonloppu oli tyhmä, kun väsytti ihan sikana. Sunnuntaina heräsin niska- ja päänsärkyyn, joka talttui vasta 1200 milligrammalla ibuprofeenia. Röhnötin käytännössä koko päivän sohvalla, menin liian myöhään nukkumaan ja heräsin tänään joskus puolenpäivän paremmalla puolella. Ajattelin jo, että koko päivä meni ihan pyllylleen, mutta vielä mitä! Sain tehtyä tosi hyvin töitä ja äsken tulin lenkiltä, joka oli tänä keväänä järjestyksessään kolmas, jonka aikana tuli myös juostua.

Ja oo ja äm ja gee. Juoksin taas kahden minuutin pätkiä, ja mikä fiilis. Alkukävelyn aikana tuumailin jäisiä teitä, että mitähän tästä tulee, mutta kun otin ensimmäisen juoksuaskelen, kaikki oli täydellistä. Jaloissa oli juuri se täydellinen annos voimaa, energiaa ja rentoutta juuri siinä oikeassa suhteessa. Annoin kropalle luvan määrätä vauhdin ja itse keskityin vain nauttimaan rennonletkeästä menosta. Kaksiminuuttiset hujahtivat liian äkkiä ohi. Olisi tehnyt mieli vain juosta ja juosta. Se oli juoksua parhaimmillaan. Eihän siitä voi kuin nauttia. Antaa siipien kasvaa selkään, tuntea hymyn leviävän huulille.

Yhdessä kohdassa oli jään päällä pakkaslunta. Pala nousi kurkkuun, kun kuulin lumen narskahtavan juoksutossun alla. Ei haitannut enää, että lupaavasti alkanut kevät keskeytyi. Yhtäkkiä mieleen palasivat kaikki ne pakkasella juostut kilometrit, kun lumi narskui kenkien alla, silmälasien läpi ei nähnyt juuri mitään, ripset ja poskivillat huurtuivat.

Vaikka sitten kaksi minuuttia kerrallaan ja pari kertaa kuukaudessa, mutta en minä sille mitään voi, että rakastan juoksemista. Rakastan sitä, miten se tekee minusta rohkean, voittamattoman ja vahvan. Rakastan sitä juostessa sisältäni kumpuavaa onnea, joka on aidointa, puhtainta ja rehellisintä onnea, jota olen koskaan tuntenut.

Siihen loppukävelyn aikana poskelle vierähtävään kyyneleen kiteytyy koko elämän tarkoitus.