Stressiä, liikuntaa ja terveyttä

Olen ollut ruhtinaalliset pari viikkoa lomalla. Ensi viikon maanantaina palaan töihin, ja elo-syyskuun vaihteessa alkaa jälleen koulu. Onneksi minulla on enää muutamia hajakursseja jäljellä, joten ehdin luultavasti tehdä koko syksyn noin neljää työpäivää viikossa. Työpaikkani on tällä hetkellä melkoisen varma, ja saisin jäädä sinne kokopäiväiseksi milloin tahansa, mutta aion ehdottomasti pusertaa tuon koulun loppuun, sillä tradenomitutkinto on kuitenkin niin passeli tämän nykyisen kansainvälisen viestinnän tutkintoni kanssa, että olisi sulaa hulluutta jättää se kesken, kun 210 opintopisteen köntästä puuttuu enää 50 pistettä.

Mutta olin lähellä näännyttää itseni hengiltä menneen vuoden aikana. Nyt kun olen ehtinyt edes hieman hengähtää, olen tajunnut miten jäätävälle stressille olen itseni altistanut. Yhdellä kesäkuisella joogatunnilla makasin matolla itku kurkussa ja pyysin toistamiseen itseltäni anteeksi. Samalla tunsin pohjatonta kiitollisuutta kehoani kohtaan, miten se on urheasti jaksanut joka päivä kuljettaa minua eteenpäin. Sillä totuus on, että ilman menneiden vuosien aikana rakentamaani vankkaa peruskuntoa ja liikuntaharrastuksiani, joista pidin kiinni etenkin silloin kun aikaa tuntui kaikkein vähiten olevan, olisin kuukahtanut ennen aikojani. Puoleen vuoteen minulla ei ollut ainuttakaan, ei ainuttakaan vapaapäivää. Eihän se millään muotoa ole kestävä tilanne, ei vaikka olisi kuinka hyvässä fyysisessä kunnossa, koska jossain vaiheessa henkinen kestokyky romahtaa.

Nyt yritän rakentaa alkavan syksyn ja tulevan talven niin, etten kasaa itselleni liian raskasta painolastia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että alan pikkuhiljaa tehdä pesäeroa käännöstöihin. Ajatus tuntuu pahalta, sillä kääntäminen oli aina se unelma-ammattini, jota rakastin ja rakastan, mutta tässä tilanteessa kaikkein viisainta on nyt keskittyä kirjanpitoon, jota voin tehdä Ihan Oikeassa Työpaikassa, ja koulun saattamisessa loppuun.

---

Kävin eilen luovuttamassa verta, ja ensimmäinen hemoglobiinimittaus antoi lukemaksi 120 (naisilla luovutuksen alaraja on 125). Onneksi uusintamittauksella saatiin vähän korkeampi lukema ja pääsin luovuttamaan. Mutta sain mukaani 20 päivän rautakuurin. On muuten elämäni ensimmäinen. Minulla on aina ollut hyvä hemoglobiini, mutta nyt kun mietin noita aiempia verenluovutuskertoja, arvot ovat koko ajan olleet hiipumaan päin. Aktiivinen liikunta ja varsin kasvispainoitteinen ruokavalio ovat pikkuhiljaa nakertaneet rautavarastoja. Etsinkin netistä tietoa rautapitoisista ruoista, ja esimerkiksi palkokasveja ja cashewpähkinöitä syön päivittäin, mutta sitten tajusin, että illan pääaterian ohessa saatan juoda puolikin litraa maitoa, ja maidon kalsium vaikeuttaa raudan imeytymistä. Olen muutenkin pohtinut viime aikoina maidosta luopumista, sillä eläinten hyväksikäyttö ja kärsimys tuntuu niin sietämättömän pahalta, joten ehkä saan tästä vain lisäpontta. Mutta oli miten oli, pitää nyt olla tarkkana noiden rauta-arvojen kanssa. Joku anemia tästä vielä puuttuisi.

---

Liikunnan osalta kesä on mennyt pitkälti joogan ja pyöräilyn merkeissä. Pari kertaa viikossa on ollut kahvakuulaa. Tiistain kahvakuulaurheiluvuoroilla treenasin läpi kesän tempausta 18-kiloisella. Aloitin parin minuutin seteistä, ja kaksi viikkoa sitten jaksoin seitsenminuuttisen, jonka aikana tempaisin tasan sata kertaa. Koska kuulavuoroja oli kesällä aika hintsusti, tavoitteeni oli lähinnä ylläpitää kuntoa ja tempaustuntumaa, kasvattaa otevoimaa ja samalla vähän totutella painavampaan kuulaan. Elokuun puolivälissä palataan onneksi taas normaaliin kuula-arkeen, kun tiistain ja torstain vuorojen lisäksi perjantain vuorot jatkuvat. Syksyn ensimmäiset kisatkin siintävät jo syyskuun 17. päivä. Alustavasti olen miettinyt, että osallistuisin 16-kiloisella biathloniin. Siinä mielessä liikuntakesä on ollut ihan onnistunut, sillä olen käynyt paljon dynaamisilla joogatunneilla kuten astangassa ja vinyasa flow'ssa, joissa tietynlainen voima ja jäntevyys on kehittynyt, ja toisaalta taas letkeillä yin- ja hathatunneilla huoltamassa kehoa. Kundaliinijoogassa olisin halunnut ehtiä käymään useammin, mutta iltatunnit menivät aina päällekkäin kuulatuntien kanssa, ja aamutunneille en taas töiltä päässyt. Pyöräilyt ovat enimmäkseen koostuneet työmatkapyöräilystä. Työpaikalle on seitsemän ja puoli kilometriä, joten päivässä siitä kertyy sopivat 15 kilometriä.

---

Varasin ajan verikokeisiin kahden viikon päähän. Menen mittauttamaan kolesterolin ja verensokerin. Edellisen kerran kävin kolesterolimittauksissa kaksi vuotta sitten, ja pahoin pelkään, että arvot ovat saattaneet mennä huonompaan suuntaan, sillä paino on noussut ja olen mätöstänyt herkkuja liikaa. No, se selviää sitten. Eipähän tuo pieni potku persuuksille tekisi pahaa tässäkään asiassa. Tasapaino on ollut hukassa vähän kaikessa parin viimeisen vuoden aikana, mutta ehkäpä alkava syksy toisi mukanaan niin mielenrauhaa kuin tasapainoa fyysiseen hyvinvointiin. Sitä toivon ja siihen uskon.

Elossa

[Musiikki: Of Monsters and Men - Beneath the Skin]

Monesti on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta ongelmaksi on muodostunut, mitä kirjoittaa. Mitä pidemmäksi kirjoitustauko on venynyt, sitä vaikeammalta paluu on tuntunut. Nyt minä sitten vain päätin kirjoittaa. Jotain. En edes tiedä mitä.

---

Osallistuin helmikuussa kahvakuulaurheilun SM-kisoihin. Huisia, käsittämätöntä, outoa. Joskus on vaikea ymmärtää, mistä pisteestä olen aikoinani lähtenyt ja miten olen tähän pisteeseen päätynyt. En ollut kisoissa paras, en todellakaan, en lähellekään. Mutta olihan se kokemuksensa jotain niin hienoa. Kilpailin lauantaina yhden kuulan long cyclessä (jossa yksi toisto koostuu rinnallevedosta ja työnnöstä) ja sunnuntaina biathlonissa. Kumpanakin päivänä kuulapaino oli 16 kg. LC:ssä tein oman uuden ennätykseni: 105 toistoa. Koko long cycleen osallistuminen oli ihan absurdia. Olen treenannut kyseistä lajia kunnolla viimeksi kesällä 2014 elokuun salikisoja varten. Silloin tulos oli 90 toistoa. On tässä vajaassa parissa vuodessa siis jotain tapahtunut, vaikka edellinen kymppiminuuttinen LC:tä oli juuri tuolloin elokuussa 2014.

Biathlonissa rikoin niin ikään omia ennätyksiäni. Sekä työnnössä että tempauksessa. Työnnössä irtosi 126 toistoa ja tempauksessa 113 toistoa. Tempaus on aina ollut minulle puhdasta tuskaa, ja satasen ylittäminen oli pitkään kaukainen haave. Satanen meni rikki viime syksynä, ja nyt pääsin siitä reilusti yli. Täyttä kymmenminuuttista en edelleenkään pysty 16-kiloisella tempaamaan, mutta ehkä vielä jonain päivänä.

Kisaviikonloppu oli joka tapauksessa mahtava. Meidän kisaporukkaamme kuuluu lisäkseni kolme loistavaa tyyppiä, joista on tietyllä tapaa muodostunut minulle perhe. Olen aina ollut vähän tällainen yksinäinen susi ja ulkopuolinen, mutta nyt minusta tuntuu, että ihan oikeasti kuulun porukkaan. Se tuntuu jotenkin tosi hyvältä.

(Oli meistä juttua Morossakin! Kääk.)

--

Viime kesästä saakka olen tuskaillut normaalia enemmän paino-ongelmia kanssa. Ainahan näiden iänkaikkisten kilojen kanssa sää ähertää, mutta vaikka aluksi luulin, ettei e-pillereiden vaihdosta koidu mitään ihmeellisempiä sivuvaikutuksia, lihoin parissa kuukaudessa viitisen kiloa. Syksyn ajan olin syömättä pillereitä lainkaan, koska toivoin, että se auttaisi paino-ongelmiin, mutta kattia kanssa. Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että vika ei ollut uusissa pillereissä vaan vanhojen lopettamisessa. Aloitin nimittäin syödä noita uusia pillereitä uudestaan puolen vuoden pillerittömyyden jälkeen, eikä paino ole ollut moksiskaan. Tällä hetkellä keikun 85 kilon tuntumassa, ja kova taistelu on taas meneillään, että pääsisin takaisin sinne 78 kilon tuntumaan. Mutta ei ole helppoa, ei edelleenkään.

Tuossa pillerittömässä ajassa oli muuten ihan uskomatonta se, että kuukautiseni tulivat normaalisti! Olin oikeasti aivan varma, etten tule koskaan elämässäni kokemaan säännöllistä kuukautiskiertoa, mutta niin ne mokomat tulivat 27–40 päivän kierrolla. Syy, miksi aloin syödä pillereitä alkuvuodesta uudestaan, oli se, että PCOS:n oireet alkoivat pikkuhiljaa nostaa päätään. Toisin sanoen karvankasvu alkoi kiihtyä, ja olkoon kuinka pinnallista tahansa, niin en vain halua enää palata niihin aikoihin, kun en esimerkiksi koulussa tahtonut kääriä hihoja, kun häpesin karvaisia käsivarsiani. Ja voi olla, että kuukautisetkin olisivat vähitellet muuttuneet taas epäsäännöllisiksi ja palanneet puolivuosittaiseen ja kuukauden kerrallaan kestävään rytmiinsä. Kiitos, mutta ei kiitos.

---

Opiskelen edelleen Tampereen ammattikorkeakoulussa liiketaloutta. Toinen vuosi on kohta pulkassa ja suurin osa opinnoista on takana. Ensi vuodelle jää joitakin hajakursseja ja opinnäytetyö. Olen jatkanut koulun ohella töissä viime kesän työpaikassa ja päässyt kunnolla kiinni kirjanpitotöihin. Olen kiitollinen, joskin tämä kevät on ollut äärettömän raskas, kun en ole vielä täysin kyennyt luopumaan käännöstöistä. Kirjanpitotöitä teen viikossa 20–25 tuntia ja käännöstöitä noin 10 tuntia, ja opiskelen siihen päälle täyspäiväisesti. Onneksi olen saanut joitakin kursseja hyväksiluettua aiempien opintojen pohjalta, mutta onhan tämä ollut ihan tappoyhdistelmä. Vapaapäivä minulla on viimeksi ollut ennen vuodenvaihdetta. Alkuvuosi meni vielä jollain mystisellä energialla ja voimalla, mutta nyt huomaan, että tahti alkaa hyytyä. Yritän vain sinnitellä tämän kuun loppuun, jolloin koulu jää kesäksi kuvioista pois. Seuraava etappi on kesäkuu, jolloin on nykyisen käännösprojektini deadline. Heinäkuussa minulla on enää huolehdittavani kirjanpitotyö! Suoraan sanoen koko ajatus tuntuu aivan utopistiselta ja epätodelliselta. Silloin minulla on ehkä aikaa pitää vapaapäiviä. Olisi tosi jees.

---

Jotta en varmasti pääsisi lepäämään laakereillani, muutamme ensi viikon lauantaina isompaan asuntoon. Ei tämä kaksiossa eläminen oikein sovi minunlaiselleni erakolle, jolla on järjetön oman rauhan ja tilan tarve. Muutamme siis kolmioon ja samalla takaisin Hervantaan, missä asuin ennen tätä nykyistä asuntoa nelisen vuotta. Hervannassa on hyvä asustella, ja treeneissäkin on taas helpompi käydä, kun ne ovat samassa kaupunginosassa. Meillähän ei vuokra nouse käytännössä lainkaan vaikka asuntoon tulee vajaa viisitoista neliötä lisää, ja kiinteistö on 20 vuotta nykyistä uudempi. Tämä nykyinen asunto on siis VVO:n asunto, ja se kertonee kaiken tarpeellisen.

---

Ihanaa on se, että meillä on nyt kaksi kissaa. Ostimme viime syksynä Kissojen Katastrofiyhdistykseltä pienen mustavalkoisen tyttökissan. Hirmuisen arkahan tämä maaseudulta kissapopulaatiosta pelastettu karvakerä aluksi oli, mutta nyttemmin siitä on kuoriutunut varsin kehrääväinen ja sylissä viihtyvä toveri. Vanhempi, maailman pehmein kissaystävä on siis yhä kuvioissa mukana. Ikää sillä on jo kunnioitettavat 11 vuotta ja yhteistä taivalta meille tulee ensi syksynä yhdeksän vuotta. Totuttautuminen uuteen lajitoveriin ei ollut täysin ongelmatonta, mutta onneksi nuo eivät ole tapelleet ollenkaan ja tulevat melko hyvin toimeen, vaikka vanhempi ei tuota uutta tulokasta ihan täysin sydänystäväksi olekaan ottanut.

--- 

Toivon, että minusta tulee vielä aktiivinen bloggaaja entisten hyvien aikojen tyyliin! Sitä odotellessa toivotan ihanaa kevättä kaikille teille lukijoille – jos teitä vielä on, haa. Muistetaan yhä vain pitää kiinni unelmista ja nauttia elämästä tässä ja nyt.

Kevät

Sinänsä onnellista, että aika tuntuu kiitävän.

Sama virsi jatkuu kuin aiemmissa postauksissani: käännöstöitä on piisannut ehkä aavistuksen verran liikaakin siihen nähden, että opiskelen täyspäiväisesti. Raskasta on ollut, pakko myöntää. Stressi on alkanut vaikuttaa yöuniin. Saatan herätä yöllä kolmelta nukuttuani vasta nelisen tuntia, enkä saa enää uudestaan unta, kun deadline ja tekemättömät asiat laukkaavat mielessä.

Maanantaina on onneksi kirjalyhennelmäkäännöksen deadline, ja saan yhden stressin aiheuttajan pois takaraivosta. Tiistaina on eräs kouluun liittyvä tapahtuma, jonka projektipäällikkö olen. Kun se on kunnialla takana, pystyn huokaisemaan kunnolla. Reilun viikon päästä alkava viimeinen kaksi viikkoa koulua tentteineen ja loppukokeineen eivät oikeastaan edes stressaa, vaan menevät omalla painollaan. Nuo maanantain ja tiistain jutut ovat olleet ne isoimmat pahikset parin viime kuukauden ajan.

Ne ovat vallanneet mieleni jopa niin suurelta osin, etten ole ehtinyt edes jännittää kahvakuulaurheilun Suomen Cupin 2015 ensimmäistä osakilpailua, joka pidetään 23.5. Helsingissä. Olen siis menossa sinne nostamaan, voihan nenä. Lajina on tempaus ja kuulana 16-kiloinen möhkäle. Kukapa olisi uskonut. Tempaus on aina ollut minulle se tuskallisin laji, mutta sitkeä harjoittelu ja lukemattomat toistot ovat auttaneet saamaan siitä edes jonkinlaisen niskaotteen. Paljon on vielä matkaa edessä, mutta eipä tässä jäniksen selässä ole. En ole toukokuussa menossa rikkomaan ennätyksiä, paitsi ehkä omiani. Hauras toive on jaksaa täydet kymmenen minuuttia, mutta siitä ei ole mitään takuita. Nuo ovat ensimmäiset vähän isommat ja virallisemmat kisat, joihin osallistun. Aiemmat kisani ovat olleet pieniä salikisoja, mutta eiköhän kaikki hyvin mene. Salikisoissa tunnelma ja yhteishenki kuulailijoiden kesken on ollut sydämellinen, positiivinen ja kannustava, ja uskon, että se on sitä isommissakin. Jännäähän tämä silti on.

Nyt kun olen vähän vakavammin harrastanut kahvakuulaurheilua, ostin painonnostokengätkin. Tai no, eivät nuo ilmeisesti mitkään oikeat painonnostokengät ole vaan jotkut crossfit-kengät, mutta onhan niillä aivan erilaista nostaa kuin Niken paljasjalkatossuilla. Kengät ovat Adidaksen Powerliftit, ja suurin syy ostopäätökseen oli tietysti kenkien ihana mustikansininen väri. Että tällainen ammattiurheilija, lol.

Kuvassa on myös uusin hankintani eli Climb On! -rasva. Useammalta taholta kuulin, että kyseinen möhnä parantaa ihovauriot ennätysajassa, ja koska tempaus tasaisin väliajoin (eli suurin piirtein joka kerta) raastaa kämmenet karmeaan kuntoon, ostinpa moista. Ja viikon kokeilun jälkeen uskaltaisin väittää, että kyllä se tavallista käsirasvaa nopeammin tehoaa.

Ihmissuhderintamalla olen onnellinen. Niin onnellinen, että välillä sattuu. Jokunen kuukausi sitten olin pohjattoman ahdistunut puhtaasti siitä syystä, kun tajusin, miten vaikeissa ihmissuhteissa olen ennen kärvistellyt. Nyt kun minulla on vierelläni mies, johon voin luottaa sataprosenttisesti ja jonka kanssa minun on yksinkertaisesti käsittämättömän hyvä olla, sydäntäni on samaan aikaan särkenyt, kun olen ymmärtänyt, miten väärien ihmisten kanssa olen aikaa viettänyt. On melko tarkalleen kaksi vuotta siitä, kun revin itseni irti neljän vuoden suhteesta, joka oli kestänyt ainakin kaksi vuotta liian pitkään. Silloin en edes tajunnut, miten raakileiksi se sieluni oli repinyt, miten turvaton ja ahdistunut oloni oli ollut. Alkuvuodesta saatoin vain lenkillä yhtäkkiä tuntea hirvittävää tuskaa menneisyydestä kyynelten polttaessa silmissä kovempaa kuin pakkanen poskilla. Kai se niin on, että toisinaan on päästävä riittävän kauas ja etäälle, jotta pystyy näkemään kunnolla.

Mutta pääasia on se, että nyt minun on hyvä olla. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, että olen nyt sen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan olla vielä 50 vuoden päästä. Sen ihmisen kanssa, jonka kosintaan voisin vastata kyllä. Sen ihmisen kanssa, jonka käsiin olen valmis luottamaan sydämeni ja sieluni. Nyt sen ymmärrän, ettei rakkaudessa koskaan pidä tyytyä kompromissiin. Jokaiselle on olemassa juuri se ihminen, joka pyyhkii mielestä pois kaikki murheet ja epäilykset, ja jonka kanssa voi olla juuri se ihminen, joka sisimmässään on.

On ollut erikoinen syksy, talvi ja kevät. Paljon stressiä ja väsymystä, mutta paljon myös sellaista, mitä en koskaan vaihtaisi pois.

Se elää sittenkin!

Aika rientää. Koulun ja käännöstöiden ohella ei ole jäänyt paljon vapaa-aikaa, ja se vähäinen vapaa-aika on kulunut harrastusten ja parisuhteen kanssa. Bloggaaminen on valitettavasti jäänyt ihan lapsipuolen asemaan, mutta ajattelin nyt jotain kuulumisia kirjoitella.

Olen edelleen pätkäpaastolla. Kahtena viikkona olen pitänyt vain yhden paastopäivän. Ensimmäinen noista viikoista meni siten, etten yksinkertaisesti saanut mahdutettua viikkoon kahta paastopäivää, kun oli kuulatreenejä, pitkiä koulupäiviä ja lyhyt viikonloppureissu (+ muita tekosyitä). Seuraavalla viikolla olin sitten pienimuotoisessa vatsataudissa. Ehdin pitää yhden paastopäivän, mutta koska suurin osa viikosta meni enemmän tai vähemmän paastotessa, kun syöminen sattui, päätin tervehdyttyäni armahtaa itseäni sen verran, etten lähtenyt väkisin pitämään toista virallista paastopäivää. Mutta muuten olen pitänyt kiinni kahdesta paastopäivästä viikossa, ja ne ovat sujuneet ihan hyvin. Kalorimäärät ovat pyörineet noin 550-650 kilokalorissa. Totta kai välillä on nälkä, mutta se on toisaalta ihan tervetullut tunne. Normaalisti tulee tupattua vatsalaukkuun sen verran usein ruokaa, ettei tervettä nälkää edes ehdi tuntea. Paastopäivät ovat auttaneet tiedostamaan ruoan paremmin. Esimerkiksi paastopäivän jälkeinen aamupuuro on ihana kokemus. Sitä ei enää hotki menemään puolihuolimattomasti samalla kun selaa nettiä, vaan maut oikeasti maistaa ja niistä nauttii.

En vielä tiedä, jatkanko pätkäpaastolla tämä kahden kuukauden kokeiluni jälkeen. Olen alustavasti pohtinut, että pitäisin jatkossa aina yhden paastopäivän viikossa, mutta katsotaan, miten tilanne etenee ja mikä marraskuussa tuntuu hyvältä. Painosta minulla ei ole muuten mitään havaintoa, sillä en ole käynyt vaa'alla sitten syyskuun alun! Mutta lihonut en ainakaan ole, ja se on pääasia, heh.

Olen jatkanut joogassa käyntiä nyt syksylläkin. Minulla oli kesällä Om Yogan kesäkortti, ja siihen liittyi tänä vuonna sama juttu kuin viimekin kesänä, eli jos kolmen kuukauden aikana kävi tunneilla yli 50 kertaa, sai seuraavan kuukausikortin ilmaiseksi. Hikisesti sain kasaan 51 joogakertaa, ja sain ilmaisen korttini. Se on vielä pari viikkoa voimassa, minkä jälkeen minua odottaa Grouponista ostamani viiden kerran joogakortti Katja Kivijärven joogatunneille. Hän on pitänyt Om Yogassa yin-joogaa, ja olen tykännyt tunneista tosi paljon. Kiva päästä hänen tunneilleen myös Om Yogan ulkopuolella.

Kahvakuulassa minulla on ollut pienimuotoinen taantumakausi elokuun kisojen jälkeen. Voi olla, että koulu ja työt ovat verottaneet energiatasoja, koska nostamisessa ei ole ollut samaa puhtia kuin kesällä. Siitä huolimatta olen menossa joulukuussa Nokialle Punaisen Oven salikisoihin ja tällä kertaa lajina on biathlon! Tarkoitus on siis sekä työntää että temmata kymmenen minuuttia. Alustavasti lähden matkaan 12 kilon kuulalla, vaikka valmentaja väläytteli 16 kilon kuulaa. En kuitenkaan usko, että kahdessa kuukaudessa saan treenattua itseni siihen kuntoon, että pystyisin tempaamaan sillä kymmenen minuuttia, vaikka työntö ehkä menisi. Pelkkä ajatus alkoi ahdistaa sen verran, että päätin, että on parempi lähteä kisaamaan 12-kiloisella. Kakarana liikunta aiheutti niin paljon ahdistusta ja pahaa mieltä, etten halua kokea sitä enää koskaan. Haluan liikkua, koska siitä tulee hyvä fiilis. Ja jos minusta tuntuu, että 16-kiloinen kuula on tässä vaiheessa vielä liikaa biathlon-mielessä, niin sitten kisaan kevyemmällä kuulalla.

Apea

[Musiikki: Jippu - Väärinpäin lentävät linnut]

Ostin Om Yoga -joogakoulun kesäkortin. Se tulee tarpeeseen, sillä olen ollut stressaantunut ja ahdistunut ja kaikkea kivaa. On taas väsyttänyt ihan pirusti. Aluksi pelotti, toistuuko viime syksyn painajainen, mutta tällä kertaa väsymys ei ole ollut samalla tavalla kokonaisvaltaista ja lamauttavaa kuin viimeksi. Keho tuntuu toimivan ihan normaalisti, joten tällä kertaa ahdistus on ihan puhtaasti päänsisäistä. Liekö se sitten pitkällä tähtäimellä parempi vai huonompi, en tiedä.

Työt ja opiskelu ahdistavat. Ahdistaa luopua unelma-ammatistaan, mutta tosiasia on se, että ei kääntämisellä elä. Tällä alalla ei ole TES:iä, ja se näkyy työehdoissa ja palkkioissa karmaisevalla tavalla. (Tässä välissä voisin kirjoittaa palopuheen ahdistuksestani sen suhteen, että ihmiset kerta toisensa jälkeen äänestävät vaaleissa kokoomusta, mutta olen niin solmussa ja syke valmiiksi äärirajoissa, etten kykene.) Ahdistaa lähteä uudestaan opiskelemaan, mutta minun on oikeastaan pakko, sillä käännösalan pakkoyrittäjyys ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Liiketalouden pääsykokeet ovat ylihuomenna, enkä ole koskaan lukenut mihinkään kokeisiin yhtä lepsusti kuin niihin. Opiskelutaitojeni ja yo-todistuksesta saamieni maksimilähtöpisteiden turvin uskon pääseväni sisään, mutta opiskelumotivaationi on aika alhainen.

Lisäksi minun on jotenkin supervaikea olla parisuhteessa. Tuntuu kuin sisimpäni olisi taas yksi iso umpisolmu, joka vain kiristyy kiristymistään, kun olen ihmisten seurassa. Tuntuu, etten kestä parisuhteen vaatimaa intensiteettiä. Olen onnellisimmillani, kun saan kävellä itsekseni Suolijärven lenkkipolkua ja kuunnella musiikkia ja musiikin läpi kantautuvaa lintujen laulua. Iltaisin minusta on ihanaa, kun minun ei tarvitse puhua kenenkään kanssa eikä esittää jaksavaa, vaan saan vain olla. Kaiken kaikkiaan tahtoisin vain olla rauhassa omassa pienessä pesässäni ja tehdä omia pieniä juttujani, haaveilla ja pohdiskella. Ja jos minusta tuntuu, että haluaisin käpertyä hetkeksi kasaan ja kuunnella melankolista musiikkia, voisin tehdä niin, ilman että minun tarvitsisi miettiä, ymmärretäänkö minua vai ei.

Kuten yllä mainitsin, uupumukseni on puhtaasti henkistä. Toki minua nukuttaa kauheasti, mutta se ei ainakaan tunnu johtuvan fyysisistä syistä. Minusta on mukavaa käydä lenkillä ja kahvakuulailemassa. Olen iloinen, kun minulla on joogakortti ja saan joogata niin paljon kuin sielu sietää. Elokuussa minua odottavat kahvakuulaurheilun salikisat Nokialla, missä aion tehdä yhden käden long cycleä eli rinnallevetoa ja työntöä 16 kilon kuulalla. Siitä minulla ei ole sen ihmeempiä tavoitteita kuin selvitä hengissä, heh. Jos pystyn 10 minuutin aikana tekemään sata toistoa, olen erittäin tyytyväinen. Tällä hetkellä saan rimpuiltua tuossa ajassa yhdellä kädenvaihdolla noin 70 toistoa.

Olen kuitenkin perusonnellinen, mutta jokin tämänhetkisessä elämäntilanteessani kirraa vastaan.

Päivittelyä

Kuukausi vierähti, eikä minulla ollut oikein mitään sanottavaa. Nyt minulla olisi vaikka mitä kerrottavaa, mutten tiedä, mistä aloittaa.

Aloitetaan terveydestä. Koko syksyn ylläni roikkunut musta pilvi väistyi lopulta joulukuun alussa ja on pysynyt poissa. Uskoni seleeniteoriaan pitää pintansa: oloni on ollut tasaisen hyvä siitä lähtien, kun aloin parapähkinöitä popsia. Toki hermoilen ja pimahtelen milloin mistäkin, mutta se nyt kuuluu asiaan. Alan pikkuhiljaa luottaa siihen, että se heltymätön väsymys ja alakulo on ihan oikeasti taaksejäänyttä elämää.

Paino oli viime keskiviikkona 80,6 kilogrammaa. Olen tyytyväinen. Helmikuussa vaikutti siltä, että paino oli lähtenyt nousuun, mutta se päättikin sitten palata takaisin lähemmäs kasikymppiä. En tällä hetkellä saa kiinni laihdutusmoodista. Annan tilanteen edetä omalla painollaan, mutta pidän kiinni keskiviikkopunnituksista, joilla pyrin kontrolloimaan sitä, ettei kiloja ala kertyä. Toisaalta kroppa kyllä kertoo, mihin suuntaan ollaan kulloinkin menossa. Tällä hetkellä se vaikuttaa tyytyväiseltä saamaansa ruoan määrään ja laatuun verrattuna liikkumisiini. Ja minä olen tyytyväinen kroppaani. Neljä ja puoli vuotta kestänyt matkani kohti terveempää ja tasapainoisempaa elämää on kuljettanut minut pisteeseen, jossa en enää millään muotoa pidä itseäni lihavana. Olkoonkin, että painoni on painoindeksin mukaan lievän ylipainon puolella. Se ei estä minua rakastamasta itseäni ja kehoani. Kehoni on antanut minulle menneiden vuosien aikana niin hienoja hetkiä ja opettanut minua kurottamaan mieleni asettamien rajojen yli, etten yksinkertaisesti voi olla siihen pettynyt.

Ja koska kehoni mahdollisuudet ovat rajattomat, olen pitänyt kiinni ahkerasta liikkumisesta. Alkuvuoden saldo on HeiaHeian tilastojen mukaan:

- 42 tuntia ja 240 kilometriä kävelyä

- 32 tuntia joogaa

- 24 tuntia kahvakuulan nostamista

- 6 tuntia ratsastusta

- 2 tuntia ja 15 kilometriä lenkkeilyä

- 9 punnerrustreeniä

- 3 voimapyörätreeniä (tätä pitäisi parantaa)

Tarkkaavaisimmat ehkä huomaavat, että olen käynyt juoksemassa. Ensimmäisen lenkkini tein kaksi viikkoa sitten kaavalla 1 min juoksua ja 2 min kävelyä, jota sitten toistin 20 kertaa. Polvi tykkäsi kyttyrää, mikä oli odotettavissa. Ennen lenkkiä olin ounastellut sen kipeytyvän 80 prosentin todennäköisyydellä, mutta asfaltin paljastuminen ja kevään tuoksu ilmassa suorastaan pakottivat juoksemaan. Annoin polven pitää mykkäkoulua parisen viikkoa, kunnes se lopulta leppyi. Viime lauantaina sitten päätin yrittää uudestaan, ja sillä kertaa juoksin kaavalla 2 min juoksua ja 3 min kävelyä kymmenen kertaa. Lenkistä on kulunut kaksi vuorokautta, ja polvi tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Toivo edes jonkinlaisesta juoksuharrastuksesta elää, joskin olen tottunut kahden vuoden aikana niin moniin pettymyksiin, etten jaksa enää turhaan stressata. Joko pystyn juoksemaan tai sitten en. Onneksi olen löytänyt lajin rinnalle muitakin vaihtoehtoja.

Kuten kahvakuulaurheilun. Kuulat nousevat edelleen, ja pyrin käymään treeneissä kolmesti viikossa. Tuntuu, että kehitystä on alkanut tapahtua. Tekniikka on kehittynyt vaikka se aina ajoittain onkin suoraan perämetsästä. Voimaakin on tullut lisää. Viime torstaina tehtiin voimatreeninä kahden kuulan long cycleä (eli rinnallevetoa ja työntöä) raskailla painoilla. Uskalsin kerran kokeilla 18 kilon kuulia, ja ne peijakkaathan nousivat ilmaan. Huhhei.

Voimaa pyrin lisäämään myös punnertamalla. Ojentajatreenit jatkuvat punnerrushaasteen muodossa. Kipeää tekee ja raskasta on, mutta samalla punnertaminen tuntuu järkyttävän hyvältä. Olen jymähtänyt tällä kertaa jo kakkosviikkoon, mutta ei se haittaa. Vaikka treenaisin tuota viikkoa koko loppuelämäni, siinä on vissi ero, teenkö viikon aikana 80 vai 0 ojentajapunnerrusta. Terveisin: "Täältä tullaan kiinteät käsivarret ja messevät muskelit".

Ratsastamassa en ole käynyt reiluun kuukauteen. Meillä kävi Hakkisen kanssa maastossa pieni tilanne, joka olisi voinut päättyä huonosti. Mitään ei onneksi sattunut kellekään, mutta mieleeni kohosi sen verran ikäviä kauhukuvia, että päätin ottaa aikalisän ratsastuksesta. Aika näyttää, jatkanko Hakkisen vuokrausta, mutta tällä hetkellä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta olla nousematta sen satulaan.

Joogannut olen käytännössä päivittäin. Namaste jooga -jaksoista on tullut osa arkirutiiniani. Selkä pysyy sen avulla jollain lailla kuosissa, ja samalla pääsee mielikin vähän huilaamaan. Odottelen kyllä innokkaana lähestyvää kesää, josko Om Yoga tarjoaisi mahdollisuuden kesäkorttiin, joka minulla viimekin kesänä oli. Sillä siis sai joogata rajattomasti kolme kuukautta kahden kuukauden hinnalla. Freelancer-kääntäjän rahatilanne nyt on aina vähän niin ja näin, mutta investointi joogaan nousee kyllä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisten joukkoon.

Työasioista puheen ollen. Päätin lähteä ensi syksynä opiskelemaan liiketaloutta. Käännösalaa riivaa suohon poljetut työehdot, surkea palkkaus ja olematon arvostus. Aion opiskella rinnalle toisen tutkinnon, joka toivottavasti takaa minulle säännöllisemmän elannon. Rakastan kääntämistä, ja se on sitä, mitä todella haluan ammatikseni tehdä, mutta joskus on pakko myöntää, että kutsumus ei aina elätä. Nyt kun minulla on pitkän lamaannuskauden jälkeen energiaa edes ajatella opiskelemista, aion tarttua toimeen.

Näillä eväillä eteenpäin.

Hyviä ja outoja oloja

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Olen tällä viikolla voinut paremmin. Olen ollut vähän iloisempi ja energisempi kuin menneinä viikkoina ja kuukausina. Olen saanut itseni sängystä ylös jopa ennen puoltapäivää, mikä ihan oikeasti tällä hetkellä minun kohdallani on edistysaskel. Käännöstöiden tekeminen on ollut ihan mukavaa ja olen onnistunut tuottamaan hyvää ja elävää kieltä. Töiden lisäksi olen saanut kirjoitettua NaNo-tarinaanikin.

Keho sen sijaan tuntuu käyvän yhtä puoliteholla kuin ennenkin. Koko ajan paleltaa, vaikka kotonani on sisälämpötila 22-23 astetta. Nukkuessa on pakko yöpaidan lisäksi pitää pitkiä kalsareita ja villasukkia. Kylkeen käpertyvä kissa on mieluisa lisälämmitin. Rasitus nostattaa välillä rinta-alaan kummallisen tunteen ja tulee tarve vetää syvään henkeä. Paino on tällä hetkellä 82,3 kilogrammaa, mikä on sinällään ihan ok, sillä se on nyt jymähtänyt tuohon 82-83 kilon välimaastoon eikä ole jatkanut kohoamistaan.

Välillä olen miettinyt, onko kahvakuulatunneilla käynti tällä hetkellä paras ratkaisu, sillä tunnit saattavat välillä olla tosi rankkoja. Mutta toisaalta minulle tulee tunneista aina voimakas olo, veri alkaa kiertää ja on ihana käydä tunnin jälkeen suihkussa, kun ei palella. Lisäksi kahvakuulailu tekee henkisesti tosi hyvää: olen tuntien jälkeen iloinen ja positiivinen. Tuntuu hyvältä onnistua ja tuntea kehittyvänsä. Esimerkiksi tiistain tunnilla tein työntöä 20 kilon kuulalla varsin mallikkaasti! Keväällä sain työnnöllä 20-kiloisen ilmaan kerran oikealla kädellä ja vasemmalla en kertaakaan. Nyt kuitenkin tein monta useamman toiston sarjaa sekä oikealla että vasemmalla. Ihan huippua.

Maanantaina pääsen lopultakin verikokeisiin. Jännittää tosi paljon, mitä niistä selviää vai selviääkö mitään. Yksi asia on kuitenkin saletti: kohonnut verenpaine on pakko jotenkin saada aisoihin. Tilasin Amazonista itselleni verenpainemittarin, jonka pitäisi tulla ensi viikolla. Lääkäri kehotti seuraamaan pari viikkoa verenpainetta ja varaamaan uuden ajan, jos paineet eivät ala asettua. Uskon, että kohonnut verenpaine on kohdallani nyt joko oire jostakin muusta sairaudesta tai sitten isältäni saama sukurasite on päättänyt räjähtää kukkaan. Jospa verikokeiden jälkeen olisin viisaampi.

Loppuun vielä viime viikon liikuntakooste. Näitä näköjään tulee nyt vähän satunnaisesti, mutta ei kai tuohon kukaan kuole.

maanantai

jooga, 25 min

tiistai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

keskiviikko

10,8 km pyöräily, 50 min

ratsastus, 1 h 50 min

torstai

4,2 km kävely, 50 min

kahvakuula, 1 h

perjantai

jooga, 25 min x 2

4,5 km kävely, 50 min

kahvakuula, 1 h

lauantai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 50 min

kahvakuula, 10 min

sunnuntai

jooga, 25 min

7,0 km kävely, 1:13:20

Perinteistä poiketen kävin ratsastamassa keskiviikkona. Hakkisen omistaja oli sopinut itselleen perjantaiksi valmennustunnin (koska mikään muu päivä ei valmentajalle ollut käynyt), joten hän pyysi, voisinko käydä ratsastamassa joku toinen päivä. Keskiviikko passasi varsin hyvin, kun perjantai-iltana joka tapauksessa oli kahvakuulailua. Lisäksi keskiviikkona pääsin vielä kelien puolesta käymään tallilla pyörällä. Huomenna varmaan pitää mennä kävellen, sillä en todellakaan pyöräile liukkailla keleillä. Viime vuonna yritin ja huonostihan siinä kävi. Joka tapauksessa kävin Hakin kanssa pitkän maastolenkin. Oli kivaa! Aletaan Hakin kanssa päästä pikkuhiljaa sinuiksi. Se on aika mukava hevonen.

Pukkilaukkaa

[Musiikki: Lifehouse - No Name Face]

Rasti seinään: sain perjantaina Hakkisen laukkaamaan. Ensimmäinen laukannosto oli luonteeltaan hieman jännittävä, sillä olin maastossa naapuritallin ratsukon kanssa. Tiesin sekä ratsastajan että hevosen täyspäisiksi, joten kun hän rohkaisi kokeilemaan laukkaa, suostuin. Hakkinen nostikin laukan oikein iloisesti, mutta päätti samaan syssyyn yrittää potkaista toista hevosta. Luulin aluksi, että Hakki vain pukitti, koska sillä on välillä tapana nostaa laukka pienen pukin saattelemana, ja ajattelin että maastossa se innostui päästämään vähän isomman pukin. Pari kertaa se nakkasi takapäätään oikein kunnolla ilmaan, mutta uskomattominta oli se, että minä vain istuin satulassa kuin tatti enkä ollut lähelläkään pudota (no onneksi!). En kyllä tainnut oikeasti edes ehtiä miettimään mitään, kunhan vain nojasin automaattisesti taaksepäin ja yritin saada yli-innokkaan ratsuni hallintaan. Nopeasti se onneksi rauhoittui, mutta siihen sai kyllä maastossa laukkaaminen siltä erää jäädä, hoh. Hevosilta löytyy maastossa aina uusi turbovaihde, varsinkin jos ne ovat kaverin kanssa liikenteessä. Seuraavan kerran taidan kokeilla maastossa laukkaamista, kun olen yksin liikenteessä, niin eipähän tarvitse sitten ketään Hakkisenkaan olla monottamassa...

Mutta! Menin sitten maastoilun jälkeen vielä vartiksi kentälle kokeilemaan, josko se laukka nousisi sielläkin. Minulla oli kerrankin raippa mukana, ja pari napautusta lavalle pohjeapujen lisänä teki ihmeitä. Hakkinen nosti laukan tosi kauniisti, pehmeästi ja rauhallisesti. Taisi siis aiemmissa laukannostokokeiluissa olla ongelmana yksinkertaisesti meikäläisen auktoriteetin puute. Sitähän vähän taannoin uumoilinkin, että Hakkinen ei vain viitsi yrittää kanssani tarpeeksi. No, eiköhän se pikkuhiljaa ala oppia, että minun kanssani ei ryttyillä.

Tallille pyöräillessä otin kännykällä kuvan peilityynestä Hervantajärvestä. Valitettavasti muinaisjäännekännykkäni kahden megapikselin kamera ei kyennyt vangitsemaan vedenpinnasta kohoavaa höyryä, sillä se oli aika hienon näköinen. Kaunis syksy on kyllä ollut. Pelkään joka syksy etukäteen loka- ja marraskuuta, sillä ne ovat yksiä perkeleen keksintöjä, mutta nyt lokakuu on jo puolivälissä. Ehkä tästä selvitään. Toivottavasti lumi tulee aikaisin maahan.

Palautin pari viikkoa sitten toimeksiantajalle kirjalyhennelmäkäännöksen. Sain siitä tosi hyvää palautetta. Vaikka olo on ollut vähän alavireinen, on ihana huomata, että se ei vaikuta työn laatuun. Pitäisi uskaltaa aloittaa se omakin kirjoitusprojekti. Kirjoittaminen on aina ollut vahva puoleni, mutta jotenkin ison kirjoitustyön aloittaminen tuntuu hurjalta. Vaikka eihän se mikään mahdoton homma voi olla, kun kerta moni muukin siihen pystyy.

Olen alkanut miettiä oman kahvakuulan ostamista. Kotini asettaa tilan puolesta pieniä rajoitteita, mutta kaipa tässä jotenkin mahtuisi kuulaa nostamaan. Kertaakaan kuula ei ole lentänyt kädestäni, joten riski siihen, että täräyttäisin kuulan vahingossa ikkunasta (tai vielä pahempaa: telkkarista!) läpi, ei liene kauhean mittava. Olen saamassa yli tonnin veronpalautuksia, joten minulla voisi hyvinkin olla varaa ostaa itselleni 16 kilon painoinen joululahja etukäteen. Olisi kiva päästää hiomaan tekniikkaa kotonakin.

Kahvakuulailusta puheen ollen. Viime viikolla kävin kuulatunneilla kolmesti ja pyrin tällä viikolla samaan. Perjantaina meinasi tosin epätoivo iskeä tempauksen tekniikkatunnilla, kun tuntui etten yksinkertaisesti osaa, byääh. No, tänä perjantaina on jälleen tiedossa tempaustunti, joten pakko kai sinne on mennä. Ei opi, jos ei opettele!

Loppuun vielä viime viikon liikunnat:

maanantai

jooga, 25 min

9,4 km sauvakävely, 1:30:25

tiistai

jooga, 25 min x 2

kahvakuula, 1 h

3,2 km kävely, 35 min

keskiviikko

jooga, 25 min

torstai

jooga, 25 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

perjantai

jooga, 25 min
ratsastus, 1 h 30 min

10,8 km pyöräily, 45 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

lauantai

vapaa

sunnuntai

jooga, 25 min

6,0 km kävely, 1:01:25

Yhtä sun toista

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Humee Hum]

Useamman viikon kestänyt väsymys alkaa vihdoin ja viimein olla päästämässä otteestaan. Ihanaa, kun voi tuntea taas itsensä enemmän omaksi itsekseen.

Onnistuin jopa katkaisemaan plussaviikkokierteen! Paino oli nimittäin keskiviikkona hurjat 100 grammaa vähemmän kuin viikkoa aiemmin. Uu jee. Nyt köllötellään siis 80,9 kilon lukemissa (BMI 25,8), ja ei kai tästä muuta kuin yritetä jälleen kerran hivuttautua alaspäin.

Olen ollut onnistuneesti erossa leivästä ja juustosta. No, Vuoksen piirakoita oli eilen pakko ostaa, kun olivat alennuksessa. Leipäaikoina syön keskimäärin kaksi leipäpalasta kahdesti päivässä, mutta nyt olen korvannut yhden leipäsatsin fetapinaattimunakkaalla ja toisen en millään. Turvotus ainakin on vähentynyt vatsanseudulta, ja se on ihanaa. Toivottavasti painossakin tapahtuisi suotuisia muutoksia, tosin parin viikon aikana olen pitkästä aikaa mussuttanut suklaata melkoisesti, että saas nähdä.

Mutta höh joku paino! Ihan tyhmää moista liikaa murehtia. Sen sijaan voi nauttia musiikista. Löysin vähän aikaa sitten Mirabai Ceiban. On ihana.

Laitan tähän oheen pitkästä aikaa liikuntaviikkokoosteen. Pari viikkoa taisi jäädä välistä, kun en jaksanut niitä tänne änkeä. Aika pitkälti samaa kaavaahan nuo taitavat noudattaa: joogaa, pyöräilyä, ratsastusta, kahvakuulailua... ja sitä punnertamista tietysti!

Sain hienon "100 kertaa pyöräilyä" -mitalin!

maanantai
jooga, 25 min
astangajooga, 1 h 15 min
19,2 km pyöräily, 1:13:30

tiistai
kundaliinijooga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:13:40
kahvakuula, 1 h
10,8 km pyöräily, 39:50

keskiviikko
lempeä hathajooga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:15:30

torstai
jooga, 25 min
63 punnerrusta: 11 - 13 - 9 - 9 - 21
kahvakuula, 1 h
10,9 km pyöräily, 40 min

perjantai
jooga, 25 min
ratsastus, 1 h 10 min
10,8 km pyöräily, 45 min

lauantai
jooga, 25 min
56 punnerrusta, 10 - 12 - 7 - 7 - 20

sunnuntai
astangajooga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:15:45

Suunnittelin, että voisin pikkuhiljaa ruveta tekemään pesäeroa 12 kilon kahvakuulaan. Yleensä siis otan tunneille 12- ja 16-kiloiset kuulat, joista 12-kiloinen on se peruskuula, jolla suurimman osan liikkeistä teen. Mutta siitä on nyt tullut vähän sellainen mukavuusaluekuula! Ensi viikosta lähtien otankin kuulavarastosta 14- ja 16-kiloiset kuulat, niin alkaa taas edistymistä tapahtua. Ellei sitten ohjaaja ilmoita päivän teemaksi isoja kuulia. Esimerkiksi viime torstain treeneissä tehtiin liikkeitä isoilla painoilla, ja minulla oli 16 ja 20 kilon kuulat. Mutta se nyt on selvä, että esimerkiksi punnerruksia en noilla vielä pysty tekemään.

Rustasin muuten äsken työhakemuksen yhteen käännöspestiin. Saas nähdä, tärppääkö. Olisi ihan mukava saada lisää käännöstöitä, kun nykyinen kirjaprojekti alkaa olla loppusuoralla.

Työhakemuksien kirjoittaminen on muuten varsin viheliäistä hommaa. Tuo oli sellainen netissä täytettävä hakemus, johon piti liittää vielä erillinen hakemus ja ansioluettelo. No, ähersin sen erillisen hakemuksen kanssa vaikka kuinka kauan, että varmasti sain siitä järkevän ja napakan. Sitten täyttelin siihen nettilomakkeeseen samat tiedot, jotka käyvät hakemuksen vastaanottajalle ilmi kyllä ansioluettelostakin - eli kielitaito, aiempi työkokemus, koulutus. Skannasin yliopiston opintosuoritusotteen (eka paikka jossa sitä kysyttiin!) ja liitin sen mukaan. Jes, kohta valmista! Sitten viimeisenä laatikkona on: "kerro itsestäsi omin sanoin". Mitä?! Vieläkö tähän pitää itsestään jotain runoilla? Aargh. Olin vuodattanut kaiken työhakemusinspiraation siihen erilliseen hakemukseen. En edes tiedä, mitä tuollaisiin kohtiin pitää kirjoittaa! Olin jo tuonut esille, että olen kääntäjä ja filosofian maisteri ja opiskellut pääaineena englannin kieltä ja kääntämistä ja ollut siellä ja siellä töissä kääntäjänä ja tehnyt sellaisia ja sellaisia käännöstöitä ja miksi haen juuri tätä työpaikkaa. Lopulta kirjoitin siihen lootaan, että tykkään kissoista ja joogasta. No, ehkä vähän pidemmin ja muutakin, mutta tiivistettynä se oli siinä. Nyt ne miettii siellä, että mikähän tyyppi toikin on. Ja se oli vielä sellainen vakavasti otettava pulju eikä mikään kusipäinen Bullshit Text International (anteeks vaan). Mutta toisaalta jos jään mieleen vaikka sitten hulluna kissanaisena, niin hyvä. Vai paha? En tiedä! Menin nyt ihan vainoharhaiseksi koko saakelin työhakemuksesta... toivottavasti minua ei valita, apua. Jestas. Lol.

 

(No tää oli nyt näköjään tällainen postaus. Vähän kaikkea mutta oikeastaan ei yhtään mitään.)

Liikuntapäivä

[Musiikki: Sigur Rós - Kveikur]

Päätin pitää tänään vapaapäivän töistä. Kääntäminen vaatii todella paljon aivotyöskentelyä, ja tuntui että tarvitsen nyt paussin. (En muuten ymmärrä, miten kukaan pystyy kääntämään esimerkiksi kahdeksaa tuntia päivässä. Itselläni aivot ovat totaalisessa solmussa 4-6 tunnissa.) Vapaapäivä hurahti sitten liikkuen. Kävin aamulla ratsastamassa Hakilla puolitoista tuntia. Ja tuli hiki! Oskuun ja Ykään verrattuna Hakkia pitää ratsastaa huomattavasti tehokkaammin, jotta sen saa liikkumaan haluamallaan tavalla. Se on oikeastaan vain hyvä juttu. Hakki vaatii minulta enemmän ratsastajana ja antaa näin ollen tilaa kehittyä.

Tulin tallilta kotiin kahden maissa, kävin pikaisesti suihkussa sillä tukka oli hionnut ratsastuskypärän alla ihan litimäräksi, söin välipalaa, kuivasin hiukset ja kolmelta hyppäsin pyörän selkään suuntana tällä kertaa keskusta. Kävin kahdella joogatunnilla: ensin tunti lempeää hathaa ja sen jälkeen tunti ja vartti kundaliinijoogaa. Lopuksi vielä pyörällä takaisin kotiin. Päivän saldo: 30 kilometriä pyöräilyä, puolitoista tuntia ratsastusta ja reilu kaksi tuntia joogaa. Ruoka saattoi maistua erityisen hyvältä, kun lopulta köllähdin sohvalle.

Joogakortti on voimassa vielä puolitoista viikkoa. Olen alkanut suunnitella syksyn liikuntoja, ja ihan hyvältä näyttää. Parin viikon kuluttua kahvakuulatunteja alkaa olla taas sekä tiistaisin ja torstaisin. Perjantaisin käyn ratsastamassa. Lauantaisin on mahdollisuus käydä tuon kahvakuulamestan järjestämässä kuntopiirissä. Uinnin voisin taas aloittaa kesätauon jälkeen. Siinähän sitä jo onkin ohjelmaa ihan kelvollisesti. Ja kaiketi tuota polvea voisi aloittaa treenaamaan eli käytännössä siis testaamaan, mitä se kestää ja mitä ei. Tilanne on vähän kysymysmerkki, kun kesä on mennyt lähinnä pyöräillessä ja joogatessa. Polvi on siis saanut olla rauhassa, mikä toisaalta on aiheuttanut sen, että eipä se ole juuri oireillutkaan. Toisaalta taas mietityttää, olenko päästänyt sen liian helpolla, että kestääkö se enää mitään. Mutta ehkäpä on vain hyvä, että vihdoin ja viimein polvi on saanut olla rauhassa, enkä ole ollut kiusaamassa sitä alvariinsa kaikilla juoksupyristelyillä.

Mutta nyt jatkan löhöämistä, ihanaa!

P.S. Keskiviikkopaino oli 79,8 kg (BMI 25,5). Paino on siis toisen viikon peräkkäin alle kasikympin, malja sille!

Kuularaukeus

[Musiikki: Husky Rescue - Country Falls]

Tänään (eilen) oli kahvakuulassa aikamoinen killeritunti. Jo alkulämmittely puski hien pintaan ja nostatti kasvoille viehkon paloautonpunaisen sävyn. Sitten vedettiin kuntopiirityyppinen treeni: oli seitsemän eri pistettä, joissa oli etuheilautusta, etunojapunnerruksia, vatsarutistuksia ja ties mitä kidutusmuotoja. Etuheilautukset päädyin tekemään 20 kilon kuulalla, kun ei siinä kohtaa sattunut hollille pienempääkään. Toinen vaihtoehto oli 24 kilon kuula. Lopputunnista ähistiin vielä lankussa. Tukka oli ihan hiestä liiska ja naama edelleen riemukkaan punainen, mutta uskaltauduin silti ruokakauppaan. Kotona sukelsin suihkuun. Söin. Tein vielä vähän käännöstöitä, sillä yritän puskea nykyisen isomman projektin pois alta pääsiäiseksi.

Seuraavaksi köllähdän sohvalle ja laitan Biggest Loserin pyörimään. Rehkikööt he puolestaan. Minulla on nyt sen verran raukea olo, että en kyllä liikauta enää eväänikään.

Hiljainen hiihtäjä

[Musiikki: Ellie Goulding - Halcyon]

Kävin äsken keskustassa hoitamassa pari käytännön asiaa, joihin kuului muun muassa magneettikuvien vieminen Terveystaloon. Soittelin sinne eilen, ja sieltä luvattiin antaa lausunto kuvista. Kustantaa kuulemma 113 euroa, mutta kustantakoon. Toisaalta viime aikoina on tullut ihan höhlä olo noiden magneettikuvien suhteen, kun olen entistä vakuuttuneempi, että kondromalasia siellä on eikä luultavasti mitään "sen kummempaa". Viime kevääseen verrattuna polvi on myös huomattavasti paremmassa kunnossa, ja vaikka se tahtookin herkästi ottaa itseensä, se myös palautuu nopeasti rasituksesta. Ei ole vähään aikaan enää ollut niitä monta päivää kestäviä kolotuksia ja naksumisia. Paitsi joulukuussa, kun menin juoksemaan juoksumatolla puoli tuntia Nike Free -kengät jalassa. En edelleenkään käsitä, mitä päässäni liikkui, varsinkin kun juoksumatolla juoksu on muutenkin ihan perseestä.

Viime päivinä on tullut hiihdettyä. Kävin sekä toissapäivänä että eilen sivakoimassa Nirvaan ja takaisin. Siitä tulee ihan kiva lenkki, 11,6 kilometriä. Eilen oli aivan ihanaa, kun palautin saksa-suomi-käännösprojektin toimeksiantajalle, ja lähdin sitten hiihtämään. Oli niin vapaa olo! Olin siis päkistellyt tuon käännöstyön kanssa reilut kaksi kuukautta, ja se oli varsin haastava työ, joten tuntui huipulta palauttaa se vihdoin ja viimein. Hiihtelin pöljä ilme kasvoilla, kun oli niin hyvä mieli. Ajattelin käydä tänäänkin hiihtämässä, mutta tyydyn varmaan kiertämään Suolijärven kerran ympäri. Aiemmin tänään tuli nimittäin jo liikuttua, kun käytiin kissan kanssa kävellen (minä kävelin ja kissa keikkui kantokopassa) eläinlääkärissä hakemassa uudet rokotukset. Vähän meinaa sohva houkutella, mutta jospa sinne ladulle ensin kuitenkin menisin. Enkä usko, että joudun kauheasti edes itseäni ylipuhumaan. Hiihdosta on tullut minulle sellainen hyvän mielen laji. Hiihdän juuri sitä tahtia, kun minusta tuntuu hyvältä – eli aika hiljaa, lol. Enemmän se on sellaista rentoutumista. Ei niinkään mitään juoksun tapaista puhisemista vaan joogan tapaista mielen rauhoittumista. Nautinnollista.

Nyt pitääkin hiihtää varastoon, sillä lähden torstaina viikoksi Pohjois-Karjalaan eikä suksien mukana raahaaminen junassa ja bussissa oikein inspiroi. Kotikotona tuleekin varmaan sitten tehtyä kävelylenkkejä. Kokonaan lomalle en pääse, sillä kannettava tietokone ja uusi käännösprojekti lähtevät mukaan. Tällä kertaa lähtöteksti on onneksi saksankielisen tietokirjallisuuden sijasta englanninkielistä kaunokirjallisuutta. Jee.

Töitä ja hiihtoa

[Musiikki: Kate Nash - Made of Bricks]

Uhhuh, sain juuri pakettiin viimeisen sivun saksankielisestä tietokirjaprojektista, ja olo on hivenen epätodellinen. Toki edessä ovat vielä käännöksen tarkistuskierrokset, mutta työläin vaihe on nyt takana. Ihanaa.

Huomenna suuntaan Vantaalle magneettikuvaukseen ja jään samalla pariksi päiväksi pääkaupunkiseudulle ystäväni luokse. Tulee sopiva miniloma työn lomaan, niin jaksaa sitten (ehkä) uudella innolla käydä työn tarkistusosuuden kimppuun.

Kävin eilen hiihtämässä 8,6 kilometriä ja oli ihan huippua! Oli satanut ja satoi lunta, mikä teki ladusta tosi hitaan hiihtää (jos minä nyt muutenkaan se latujen sukkelin karpaasi ole), mutta sehän passasi minulle vallan mainiosti! Kun luistoa ei ole, mutta pito on erinomainen, niin silloin uskaltaa hyvin laskea alamäet perinteisen uraa pitkin. Ja niinhän minä laskin, viuh vaan! Siinä sai kyytiä Suolijärven reitin vauhdikas laskukin, hah!

Kohta mennään!

Tuolta sitä tultiin.

Kuvat ovat vanhasta blogistani, ja kuten nokkelimmat ehkä huomaavat ne on otettu kesällä, mutta onko tuo nyt niin tarkkaa.

Kävin pari kertaa hiihtämässä Lukonmäen ja Nirvan reittejä, mutta sitten huomasin taas palanneeni kiertämään Suolijärveä, vaikka reitille ei mahdukaan mäkien lisäksi mitään muuta. Mäissä on se huono puoli, että polveen tulee vääntöä kun könyän v-tyylillä mäet ylös ja nössönä auraan jyrkät mäet alas. Nirvan reitti oli siitä hyvä, että siellä oli enemmän tasaista menoa, kunhan pääsi ensin Hervannasta pois.

Tämä päivä taitaa mennä liikunnan osalta huiliessa. Punnerrukset tosin teen, mutta muuten ulkoiluksi saa riittää lähikaupassa käynti. Töiden ja liikunnan takia en ole ehtinyt käymään vissiin koko viikon aikana kaupassa, ja maitokin loppui jo pari päivää sitten, katastrofi! Nyt pitää käydä hamstraamassa kassit täyteen.

Ai niin! Kävin eilen vaa'alla, ja se tuumasi painoksi 81,4 kiloa (BMI 26,0). Laskua siis aiemmista lukemista 800 grammaa. Kelpaa!

Putkessa

[Musiikki: Ellie Goulding - Halcyon]

Blogin päivittäminen on jäänyt vähän sivuun, kun päivät hurahtavat muutenkin kirjoittaessa. Ei ole oikein riittänyt iltaisin enää innostusta jaaritella omia juttuja blogiin, vaikka sinänsä oman tekstin kirjoittaminen omasta päästä tekee hyvää, kun työkseen kääntää muiden kirjoittamia tekstejä. Minulla on siis nyt menossa viimeinen loppurutistus tietokirjaprojektin parissa, ja onpa muuten ollutkin toisaalta tosi haastavat mutta toisaalta taas palkitsevat kaksi kuukautta. Käännän nimittäin ensimmäistä kerrasta saksasta suomeen. Saksan lauserakenteet ja pitkät virkkeet ovat kyllä asettaneet aikamoisen haasteen, kun sisältö on pitänyt saattaa sujuvasti suomen kielelle. Toinen haaste on ollut, kun saksan kielessä tykätään ilmaista asioita substantiivein. Siinä on ollut tekemistä, kun olen purkanut substantiiveja verbeiksi, sillä suomessa moinen substantiiviviidakko tekisi tekstistä kapulakielisen ja äärimmäisen raskaan lukea. Mutta on ihanaa huomata, että oma ammattitaito kantaa. Kun alkukielen staattinen substantiivitykitys viimein taipuu suomen kielen tahtoon, tuntuu se hienolta. On ihanaa kirjoittaa ja luoda.

---

En tiedä muistaako kukaan, mutta soittelin viime keväänä vantaalaiseen magneettikuvauslaitteita valmistavaan puljuun. He tarvitsevat aika ajoin koehenkilöitä laitteiden testaamiseen, ja ilmoittauduin jonoon. No, ensi maanantaina minua odottaa polven magneettikuvaus! Jee. Toisaalta jännittää se putki. Olen ollut sellaisessa kerran aiemmin (syksyllä 2007, kun välilevy pullistui), ja onhan se ahdas kuin mikä. Mutta kaipa siitä selviää. Haluan nyt lähinnä varmistaa, että polvessa ei kondromalasian lisäksi ole mitään oikeasti rikki. Ja jos on, niin ehkä magneettikuvat auttavat asian viemisessä eteenpäin.

Soittelivat tuolta siis keskiviikkoaamuna. Ajatukset pyörivät magneettikuvauksessa sen verran tiiviisti, että muistin keskiviikkopunnituksen vasta kun olin ryystänyt puolesta litrasta litraan vettä. Että se siitä punnituksesta sitten. No, eipä tuo kauheasti harmittanut. Kroppa ei tunnu varsinaisesti laihtuneelta, jos nyt ei lihoneeltakaan.

Mutta nyt menen laittamaan ruokaa ja sitten katson uusimman Biggest Loser -jakson. Yhdysvalloissa on viimein alkanut uusi kausi. Pari jaksoa olen jo katsonut, ja itku on tullut. Mukana on kolme lasta/nuorta, ja heidän tarinansa ovat koskettaneet erityisesti. He eivät ole mukana varsinaisessa kisassa, mutta heidän matkaansa seurataan ohjelman aikana.

Parempi polvi

[Musiikki: Tori Amos - Midwinter Graces]

Tauti on selätetty, ihanaa. Vähän jännäsin etukäteen, että kuolenko tallille, mutta kroppa tuntui ihan normaalilta ja jaksavalta. Eilen tuli siis käveltyä yhteensä kaksi tuntia, minkä lisäksi innostuin käymään Oskulla pitkän maastolenkin, joka sekin venyi kahden tunnin mittaiseksi. Oli vain niin kiva ratsastaa pehmeässä lumessa.

Sairastaessa tuli lepuutettua polvea ihan urakalla. Kiinnostava havainto oli, että pidempi lepo tuntuisi olevan polvelle myrkkyä. Alkuviikosta polvea alkoi kolottaa, ja kolotus tuntui säteilevän koko kinttuun. Polvi paukkuikin taas normaalia enemmän. Keskiviikkona kävin rauhallisen reilun neljän kilsan kävelylenkin, ja kolotus loppui siihen. Ilmeisesti nivelnesteet pääsivät kunnolla liikkeelle. Torstain tallimatkat sujuivat ongelmitta, mikä on tosi mahtavaa. Muistan, että kesällä/alkusyksystä mietin, mitenkähän mahdan pystyä kävelemään tallimatkat talvella, mutta ei tuo vaikuttaisi ongelmia aiheuttavan. En osaa edes sanoin kuvailla, miten ihanalta tuntuu, kun pystyy tekemään niinkin arkisia juttujua kuin käymään kävelylenkillä ilman suurempia oireita.

Ja jee, kohta pääse hiihtämään. Ilmeisesti Suolijärvellä on jo jonkinlaiset ladut, mutta odottelen, että mSki-karttapalvelussa ladun väri muuttuu keltaisesta vihreäksi.

Työrintamalla menee mukavasti, sillä tällä hetkellä minulla on kivasti käännöstöitä useaksi kuukaudeksi. Sain uuden toimeksiannon heti tämän nykyisen tietokirjaprojektin perään: helmikuussa pääsen taas kaunokirjallisuuden pariin. Eräs kollegani antoi neuvoksi, että kannattaa keskittyä tietokirjoihin, sillä ne ovat kaunokirjallisia romaaneja helpompia, mutta kun rakastan kaunokirjallisuutta. Joka tapauksessa on loistohomma, että näitä kirjakäännöksiä nyt piisaa, niin on helpompi pysyä erossa av-alan töistä. Peukut pystyyn, että alalle saataisiin lopultakin yleissitova TES, niin käännösfirmojen olisi lopultakin pakko maksaa yrittäjiksi painostamilleen kääntäjille asialliset palkkiot. Tästä artikkelista voi lukea, millaista pakkoyrittäjänä toimivan (av-)kääntäjän arki on. Sen lopussa olevan BTI:n puheenvuoron voi sivuuttaa, sillä se on täyttä paskaa.

Loppuun vielä hieno video, joka kiteyttää, miksi ei ole ihan sama, kuka niitä tekstejä kääntää, vaikka moni siihen uskookin pystyvänsä.

Asioiden tapa

Pari viikkoa on mennyt hiljaiselon vallassa. Olen ollut aika väsynyt ja nuutunut. Otin vastaan aika vaativan käännöstoimeksiannon, jonka deadline on jo helmikuun alussa. Aluksi ahdisti työn laajuus, sitten ahdisti kun tajusin, että työn hoitaminen edellyttäisi minulta 60-tuntisia työviikkoja, ja sitten vasta ahdisti, kun puskin läpi jokusen 10-12-tuntisen työpäivän itku kurkussa ja tajusin, että tätä tämä on seuraavat reilut kaksi kuukautta. No, joku järki sentään otti onneksi vallan ja ilmoitin toimeksiantajalle, että en selviydy tästä työstä helmikuuhun mennessä. Ehdotin, että etsittäisiin teokselle toinenkin kääntäjä, joka ottaisi siitä puolet hoitaakseen. Kyse on nimittäin tietokirjasta, joka koostuu erillisistä asiatekstiartikkeleista, joten sinänsä ei haittaa, vaikka työhön osallistuu useampi kääntäjä. Toimeksiantaja oli onneksi tosi myönteinen ja asia hoitui. Nyt oma työtaakka on järkevän kokoinen, ja oma mieli iloisempi.

Mitäs muuta... Viime viikon keskiviikkona kävin vaa'alla, joka kertoi painoksi 81,6 kiloa (BMI 26,0). Edellisessä postauksessa pohdin vaa'an hylkäämistä joksikin aikaa, ja olen pikkuhiljaa tullut siihen tulokseen, että se on tällä hetkellä viisasta. On pakko saada tuo mielessä kieppuva oravanpyörä pysäytettyä ja rentoutettava painonhallinta. Silloin kun onnistuneesti pudotin painoa, laihduttaminen oli kivaa. Oikeasti! Siitä tuli hyvä mieli. Nyt painon kanssa tappelu on ollut, no, nimenomaan tappelua. Väkisin vääntämistä otsa rypyssä, ja eihän siitä silloin tule paskaakaan. Nyt olen sen ymmärtänyt, miksi aikoinaan onnistuin. Koin laihduttamisen positiivisena asiana, ihanana matkana kohti onnellisempaa minää. Mutta jos laihduttaminen on pelkkää numeroiden tuijottamista, se ei kanna loppuun asti.

Kaiken märehtimisen keskellä viime kuukausiin on mahtunut myös hyviäkin hetkiä. Olen vähitellen lisännyt juoksun osuutta kävely-/juoksulenkeilläni, ja torstaina kipitin jo neljän minuutin pätkiä. Lenkkeilin osittain saman reitin, jota hyvinä polviaikoina juoksin säännöllisesti. En ollut juossut niitä teitä pitkään aikaan, ja torstaina koin taas pitkästä aikaa sen hurmaavan olon ja kehon täyttävän onnen, kun tunsin, miten tähdet syttyivät silmiini. Ne hetket salpaavat hengen, kun aistii koko universumin ympärillään ja miten maailmankaikkeus auttaa meitä matkallamme. (Kyllä, olen alkemistini lukenut.) Sellaisina hetkinä kaikki on mahdollista. Kaikki järjestyy vielä. Pitää vain olla kärsivällinen.

Sitten satoi lumi. Se on sekä ihanaa että kaihoisaa. En osaa tarkalleen sanoa, miten juoksutreeneilleni nyt käy, sillä Vomerot eivät pidä pakkaslumella ja maastojuoksu-Lahareiden vaimennus ei välttämättä riitä nirsolle polvelleni. Mutta mennään hetki kerrallaan. Kohta pääsee hiihtämään ja hihittämään itselleen kaikissa niissä typerissä Suolijärven ylä- ja alamäissä. Kohta on uusi vuosi, joka on täynnä mahdollisuuksia löytää uusia tapoja voittaa itsensä ja olla onnellinen. Sitä kohti.

Hoppu

Pari viikkoa on ollut tosi kiire töiden parissa. Toisaalta on ihan kiva, että on reilusti duunia, mutta toisaalta nuokin jaksot, joita olen kääntänyt, ovat tosi työläitä dokumentteja. Eli taustatiedon ja termien kaivamiseen menee ihan hulluna aikaa. Tähän väliin tekisi hyvää saada käännettäväksi vaikka joku draamasarja tai elokuva, joka ei ole tungettu tupaten täyteen jargonia.

Mutta nyt vaihdan vapaalle! Aamulla menen ratsastamaan, ja pääsen pitkästä aikaa kunnolliselle ratsastustunnille. Osallistun Oskulla valmennustunnille toisen ratsukon kanssa. Jännittää vähän, sillä olen viimeksi ollut ratsastustunnilla kolme vuotta sitten. Pari vuotta olen käytännössä vain humpannut Oskun kanssa maastossa ja silloin tällöin räpeltänyt kentällä jotain itsekseni. Illemmalla hyppään sitten Onnibussiin ja hurautan Helsinkiin parhaan ystäväni luo. Huippua!

Huippua on sekin, että paino oli eilen 80,4 kiloa (BMI 25,7) eli kilon vähemmän kuin viime viikolla. Kärsivällisesti vain eteenpäin, niin jospa sinne seiskakympin puolelle taas pääsisi.

Yhteenveto

Kylläpä aika rientää, mutta sehän on vain hyvä asia. Peruspositiivisena ihmisenä ajattelen esimerkiksi vuoden kurjimmasta kuukaudesta eli marraskuusta, että seuraavan kuun jälkeenhän on jo tammikuu eli kohta on kevät! (Miesystävä ei voi ymmärtää tätä logiikkaa, mutta mielestäni se on suorastaan pettämätön.)

Kävin eilen keskiviikkovaa'alla, ja heiluriliike jatkuu. Tällä kertaa paino oli 81,4 kiloa (BMI 26,0) eli 400 grammaa vähemmän kuin kaksi viikkoa aiemmin, mutta 1,2 kiloa enemmän kuin viime viikolla. No, näillä eteenpäin.

Viime sunnuntai oli kiva päivä ja kiitos siitä Akulle ja Kanelille. Oli todella mukava nähdä ja rupatella hyvän sapuskan ja jälkkärin äärellä. Toivottavasti nähdään taas pian!

Huomenna taidan päästä kulkemaan tallimatkat pyörällä. Jos vaikka tällä kertaa en kaatuisi. Tässä muuten tänään otettu kuva viikon vanhasta mustelmasta.

Hirmuinen Halloween-reisi

Illalla menenkin sitten tapaamaan Ruby & Fellasiin kääntäjäkollegoita, joista yhtäkään en ennalta tunne, mutta joiden kanssa taatusti juttua piisaa. Käsittämätöntä, minulla on sosiaalista elämää jo toisen kerran viikon sisällä. Ennen tuota miittinkiä taidan käydä kundaliinijoogatunnilla, jos vain ehdin suoriutua tallilla käynnin jälkeen ajoissa keskustaan.

AV-kääntäjien kyykyttämisestä

[Musiikki: Charlotte Martin - On Your Shore]

En tiedä moniko teistä on kiinnittänyt huomiota uutiseen siitä, että MTV Media päätti ulkoistaa käännöstoimintansa Broadcast Text Internationalille. Lainaus:

"Firman maksama palkkio käännöstyöstä on vain murto-osa Yhtyneet-sopimuksen alaisiin kääntäjiin, joihin MTV:lle työskennelleet aiemmin kuuluivat. Miljard on laskenut, että heidän ansionsa romahtavat yli 70 prosentilla.

- Hintojen polkeminen on jatkunut jo kauan. Olen ollut alalla 16 vuotta ja toimistot ovat taistelleet hintaa verissä päin aina vain alemmas ja alemmas, [av-kääntäjä Anneli] Miljard sanoo.

Käytännössä Yhtyneet-sopimukseen (MTV ja YLE) kuuluvan kääntäjän keskimääräinen kuukausiansio on noin 3 500 euroa kuussa. BTI:llä ansio samasta työstä on alle tonnin."

Huh huh. Aloin kesällä tehdä av-hommia, ja palkkaus alalla on ihan perseestä, jos ei satu tekemään töitä Yhtyneet-sopimuksen allekirjoittaneille lafkoille. Kuuden vuoden alan yliopistokoulutuksen käyneenä koen, että olisi kohtuullista saada luovasta ja vaativasta työstä enemmän kuin noin 10 euron tuntipalkka. Varsinkin kun kansainvälisesti toimivat käännöstoimistot painostavat kääntäjiään ryhtymään yrittäjäksi. Kiitos mutta ei kiitos, ei näillä palkoilla ole järkeä omaa yritystä perustaa, kun siinä ohessa tulee mukavia sivukuluja.

Lisäksi hermojani kiristää aivan suunnattomasti kommentointi, johon törmää näiden av-käännöksiin liittyvissä uutisoinnissa. Viimeisin oli tietysti uutinen, miten Netflix oli käyttänyt luvatta DivX Finlandin itsessään laittomia tekstejä. Kommenteissa kääntämisestä mitään älyämättömät ihmiset toitottavat, miten tämä harrastelijaporukka tuottaa laadukkaampaa jälkeä kuin alan ammattilaiset.

Anna mun kaikki kestää.

AAAAAARGH!

Vaikka moni kuvittelee, että kääntämiseen riittää, kun on kirjoittanut enkusta yo-kokeissa laudaturin tai ollut au pairina ulkomailla vuoden tai osaa käytää suomi-englanti-suomi-sanakirjaa, se ei pidä paikkansa. AV-alalla korostuu tilannetajun ja tiivistämisen taidon merkitys, kun olennainen tulee puristaa pieneen tilaan ja vain hetken ruudulla näkyvään ruututekstiin, jotta hitainkin lukija ja alkukieltä lainkaan osaamaton katsoja pysyy juonessa mukana. Mitä tulee netistä ladattaviin harrastelijateksteihin, ne ajavat asiansa netistä ladatun leffan tukena, mutta usein niistä näkee, miten lähtökieli puskee läpi. Lisäksi teksteissä on todella paljon kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Teksteihin ympätään liikaa tavaraa, ja ne ovat ruudussa liian vähän aikaa.

Moni Maikkarille töitä tehneistä kääntäjistä on irtisanonut itsensä eikä ole suostunut lähtemään kyykytettäväksi BTI:lle. Minä henkilökohtaisesti olen valmis boikotoimaan Maikkarin töitä, jos oma toimeksiantajani niitä tulee tarjoamaan, kun niitä alun perin kääntäneet tyypit ovat kieltäytyneet kunniasta. Nyt barrikadeille!

Terveisin,

turhautunut kääntäjä

Palasia

Tänään taas muistin, miksi Oskun kanssa ei kannata lähteä maastoon tosi tuulisella säällä. Sinänsä järkevästä sh-ruunasta nimittäin taas kuoriutui sellainen pöllöponi, että hohhoijaa. Kaksi kertaa sain laskeutua satulasta ja taluttaa jännäpaikan ohi, kun heppa oli sitä mieltä, että tuosta en muuten mene. Ekassa kohdassa joku ukkeli poltti risuja kymmenen metrin päässä tiestä, ja sehän oli aivan kamalaa. Tokassa kohdassa metsässä oli kai sitten joku hirveä hattivattiarmeija, jota minä en kyllä nähnyt. On muuten aina tosi mahtavaa kammeta maastossa takaisin satulaan. Toisella kerralla kiipesin takaisin sulavasti kiven päältä, mutta eka kerta oli taas oikea hevosmiestaitojen mestarinäyte, kun roikuin poikittain Oskun selässä ja Osku lähti kalppimaan kotiin päin. Voi jee. No, lenkki tuli tehtyä, mutta olipahan taas.

Edessä taitaa olla aika kiireinen viikonloppu. Huomenna on aamulla astangajoogan alkeiskurssia ja iltapäivällä itämaista tanssia. Sunnuntaina astangajoogakurssi jatkuu. Lisäksi menin ottamaan pari av-käännöstyötä, joiden palautus on keskiviikkona, maanantaina pitää palauttaa yksi lehtijuttu, ja lisäksi pitää lukea läpi ja viimeistellä kirjalyhennelmäkäännöstä, jonka palautus on reilun viikon päästä. Huuh. Mutta jee, kun on oman alan duunia!

Eilen sain polvitreenit päätökseen. Etenkin etureidet alkoivat olla tosi hellänä viimeisten harjoituspäivien aikana. Kävin eilen myös Hirmu-lenkillä. Reidet olivat tulessa koko lenkin ajan, mutta sain eteeni pariin otteeseen hyvää vetoapua ja intouduin sitten polkemaan kovempaa kuin oli alun perin tarkoitus. Hervantaan noustessa alkoi jo oksettaa, mutta kun edessä oli sen verran hyvä selkä, en vain malttanut luovuttaa, vaan väkisin pysyttelin perässä.

Hei ja juu. Keskiviikkona vaaka näytti taas vähän alempia lukemia viime viikkoon verrattuna: 80,0 kg (BMI 25,5). Kiva!