Aika parantaa

Alkuvuosi katosi jonnekin. Töissä on ollut tosi kiire, ja viikot ovat vain viuhuneet ohi. Samassa syssyssä ja vähän kuin vaivihkaa välilevyoireet ovat hiipuneet. Kipuja ei oikeastaan ole ollut pariin kuukauteen, ja pakaran ja reiden kireyskin alkaa hellittää. Hermo kirraa vielä alaspäin katsovassa koirassa ja kaikissa eteentaivutusjutuissa, mutta liikkeet pystyy jo tekemään melko hyvin.

Olen vihdoin päässyt juoksemaan! Reilu viikko sitten sunnuntaina tein 6,9 kilometrin lenkin, josta juoksin kolme kilometriä. Tänään lenkkeilin 11,2 kilometriä, josta juoksin viisi kilometriä. Totutan jalkoja ja kehoa iskutukseen siten, että kävelen ensin puoli kilometriä ja sitten juoksen puoli kilometriä. Sitä settiä niin kauan kuin matkaa riittää ja lopuksi rennot loppukävelyt. Kassellaan nyt, päästäänkö tässä puolimaratonkuntoon syksyyn mennessä vai ei. Heikko polvi ja heikko selkä tuovat omat rajoitteensa, ja niiden ehdoilla mennään. Tarkoitus ei tässä vaiheessa ole ainakaan rikkoa kroppaa yhtään enempää.

Fysioterapiasta löytyi muuten varmaan yksi syy, miksi välilevyni tykkäävät pullistella niin kovasti. Tämä syy on mikäpäs muukaan kuin laiskat lantionpohjanlihakset. Toisin sanoen alaselästäni on puuttunut kriittinen syvien vatsalihasten tuki. Fysioterapeutin antamilla ohjeilla olen nyt treenannut kyseisiä lihaksia ja opetellut aktivoimaan niitä. Viime keskiviikon käynnillä sain kehuja, että hallinta on parantunut. Jee!

Välilevy vieköön

Lenssun jälkeen kävin eräänäkin tammikuisena päivänä tunnustelevalla 3,5 kilometrin kävelylenkillä. Siihen mennessä iskias oli päivä päivältä hellittänyt, mutta lenkin jälkeen kivut ja tuntemukset iskivät taas voimalla takaisin. Takapakki alkoi sen verran turhauttaa, että päätin raahautua lääkärin pakeille.

Fysiatri nakkasi lähetteen magneettikuvaukseen, eikä aikaakaan kun pötköttelin jo putkessa. Kuvien perusteella L5- ja S1-nivelten välissä oli julmettu välilevynpullistuma. Olen nähnyt aiemmin selästäni otettuna magneettikuvia, eikä mikään aiempi pullistuma ole kokoluokassaan vetänyt vertoja tämän kertaiselle tapaukselle. Olin suorastaan vähän järkyttynyt, kun fysiatri esitteli pullistumaa tietokoneen näytöllä. Pullistuma täytti selkäydinkanavan kyseisen välilevyn kohdalta aivan täysin.

Fysiatri halusi nakata minut kuvineni ja pullistumineni  ortopedille, joka saisi päättää jatkosta. Rivien välistä luin, että pullistuma oli oikeasti aika vakava. Kävin siis saman päivän aikana vielä ortopedillä, joka ihmetteli kanssani magnettikuvaa uudemman kerran ja totesi, että kuvan perusteella olisi perusteet leikkaukselle saman tien. Jassoo. Jatkoi sitten, että ihmistä tässä hoidetaan eikä kuvia.

Homma oli nimittäin se, että sinänsä ikävät oireeni olivat kuitenkin hämmästyttävän vähäiset pullistuman kokoon nähden. Kuvassa näkyi mustan pullistuman keskellä vain pieni valkoinen piste, joka edusti pinteessä olevaa hermoraasuani. Jostain syystä kipu oli kuitenkin siedettävää, ja varpailla ja kantapäillä kävely luonnistui. Pullistuma ei ollut siis pahasti vaikuttanut lihasvoimaan, vaikka toki vasen jalkaterä oli ja on oikeaa huterampi.

Päätettiin sitten yhteistuumin, että jatketaan tunnustelevalla linjalla, sillä leikkaus ei missään nimessä ole vaihtoehto, jos vain suinkin pärjään pullistumani kanssa. Ja kyllähän minä pärjään. On ollut nimittäin pahempaakin iskiaskipua ja tunnottomuutta ja lihasheikkouta ja muuta mukavaa.

Tähän päivään mennessä kipu on pitkälti hellittänyt, mutta vasen jalkaterä on nilkasta alaspäin puutunut. Sitä en tarkkaan osaa sanoa, mikä tunnottomuudesta on vanhojen pullistumien jättämiä hermovaurioita ja mikä uutta oiretta.

Sain lähetteen fysioterapiaan, ja sinne pitäisi varata aika, jahka saan aikaiseksi.

Juoksuharjoittelu saa yhtä kaikki vielä tovin odottaa.

Kivulias alku

Alkuun kerrottakoon, että olen kärsinyt tämän vuoden iskiaksesta välillä enemmän ja välillä vähemmän. Pirulainen muistuttelee tasaisin väliajoin itsestään, ja etenkin joulukuussa on ollut selkeästi huonompi vaihe, joka on nyt parin viikon aikana suorastaan huipentunut.

Alkuviikosta tilanne alkoi päivä päivä hellittää, ja eilen puolimaratonpäätöksestäni tormistautuneena keräsin punttisalikimput kasaan uuden motivaation siivittämänä. Olen nimittäin huomannut, että kuntosalitreeni on auttanut kummasti myös satunnaisilla juoksulenkeilläni. Tuumasin, että ei muuta kuin bulgarialaisia askelkyykkyjä kehiin, sillä jokainen toisto satelee juoksupankkiin.

Bulgarialaiset askelkyykyt ovat kuuluneet ohjelmistooni siitä alkaen, kun aloin käydä kuntosalilla. Fysioterapeutti sisällytti liikkeen treeniini, ja onhan se erinomainen liike kehittämään voimaa ja tasapainoa turvallisesti, koska siinä alaselkään ei kohdistu samanlaista painetta kuin peruskyykyissä tangon kanssa. Toki bulgarialaisen pystyy tekemään tangon kanssa, mutta itse olen harrastanut käsipainoja ja kiekkoja ihan vain turvallisuuden takia. Yhden jalan liikkeenä se myös tukee juoksua, näin olen ymmärtänyt.

No, eilen sitten menin puntille, ja ähelsin bulgarialaisia askelkyykkyjä. Kolmannen sarjan viimeinen toisto vasemmalla eli iskiasjalallani meni jotenkin pieleen. Sen sijaan että työ olisi kohdistunut pakaraan ja reiteen tasaisesti ja hallitusti, sain kai iskettyä sen jotenkin pakaran ja alaselän tietämille, sillä sinne iski aivan järkyttävä kipu ja varmaan kramppi ja hohhoijaa taas.

Siinä ihmettelin ja kiroilin aikani ja tein pikaisen tilannearvion, että mitäs nyt. Jo laantumaan ehtinyt iskias mellasti taas uudella teholla kintussa, ja alaselkä tuntui kohtuullisen aralta ja harmistuneelta. Päätin kuitenkin tehdä kuntosalitreenin sovellettuna loppuun asti jättäen lantionnostot väliin. Eli jatkoin siitä leuanvetoharjoituksiin, penkkipunnerruksen, suorin käsin alasvetoon ja reverse hyperiin, jonka tosin aloitin hyvin maltillisesti, kun en ollut ihan varma, miten takaketju reagoi. Lopputreeni sujui ihan hyvin, kun vain liikehti ja sääti painot varovasti paikoilleen.

Raahauduin kaupan kautta kotiin, ja olo oli kieltämättä kovin kivulias. Napsin parit Panacodit ja Buranat, ja kivun pahin terä alkoi onneksi hellittää. Loppuilta meni pötkötellessä, yöksi otin toisen setin kipulääkkeitä, ja nyt seuraavana päivänä kipu on onneksi siedettävämpää, joskin levon puolelle tämä päivä saa suosiolla mennä.

Sekä juoksu- että muut treenit ovat tällä hetkellä kysymysmerkki. Katsellaan päivä kerrallaan, mihin tilanne etenee. Kyrsiihän tämä, mutta toisaalta olen jo tottunut, että välilevy- ja iskiasongelmat ovat se meikäläisen riesa todennäköisesti koko loppuelämän ajan. Välillä on seesteisiä ja kivuttomia kausia, ja välillä sitten tämmöistä kusta ja paskaa.

Elämää välilevynpullistumien jälkeen

Silmäilin nopeasti läpi, mitä olen tänne alkuvuodesta 2018 kirjoittanut. Olin siinä vaiheessa toipunut jo kohtalaisen hyvin vuoden 2017 välilevynpullistumasta, mutta päätin lopullisesti luopua kahvakuulaurheilusta. Laji oli menossa eteenpäin, ja myös naiset alkoivat kisata yhä enenevissä määrin työnnössä ja long cyclessä kahdella kuulalla, mikä on siis ihan loistava juttu. Siihen saakka naiset olivat tehneet työnnön ja long cyclen yhdellä kuulalla. Minun kohdallani se kuitenkin tarkoitti lopullisen naulan lyömistä oman jatkoni arkkuun. Selkäni ei tulisi ikinä kestämään esimerkiksi long cycleä kahdella 16 kilon kuulalla sitä isommista painoista puhumattakaan. Harrastelu niin sanotuilla pikkukuulilla ei kiinnostanut. Myös ajatus tempauksesta 24-kiloisella kuulalla alkoi tuntua erittäin kaukaiselta ajatukselta, kun muut kisaajat huitelivat tuloksissaan jo kaukana edellä enkä itse ollut vielä temmannut edes 20-kiloisella. Riskit lajin jatkamisessa tuntuivat liian suurilta hyötyyn nähden.

Lisäksi olin alkanut viihtyä GOGO:lla, johon otin syksyllä 2017 jäsenyyden. Oli mukava harrastaa itsekseen ja anonyyminä, vaikka toki kaipasin vanhaa kuulaporukkaa, josta oli muodostunut minulle eräänlainen perhe. Olen aikamoinen erakko, ja siksi minusta oli ihanaa, kun tunsin kuuluvani johonkin yhteisöön. Joka tapauksessa nautin uusista liikuntamahdollisuuksista ilman suorituspaineita tai kisatavoitteita. Hurahdin bodypumpiin, joka sinänsä on vähän pöljä laji: snadeilla painoilla hirveällä tahdilla hirveä määrä toistoja. Lopulta siinä kävi niin, että vuodenvaihteessa 2018–2019 sain uuden välilevynpullistuman. Sitä ei todettu missään kuvauksissa, mutta siinä vaiheessa tunnistin välilevylliset tuntemukset vaikka unissani. Kipujakso rajoittui muutamaan päivään, mikä oli suoranainen ihme. Sen sijaan pullistuman aiheuttamat tunnottomuusongelmat vasemmassa jalassa olivat huomattavasti mittavammat kuin aiemmissa pullistumissa.

Muistan, miten alkuvuodesta 2019 koipeni oli kuin puupökkelö, kun puutuneisuus ulottui jopa polven yläpuolelle. Kävin Yogalates-tunnilla, enkä kyennyt ollenkaan tasapainoilemaan vasemman jalkani varassa soturi kolmosessa, koska vaikka kuinka yritin lähettää aivoista signaaleja reisilihakselleni: "Kannattele minua! Pidä minut tasapainossa!", tuntui kuin se ei olisi ymmärtänyt yhtään, mitä halusin. Lopulta nojasin vain eteenpäin oikean jalat varpaat lattiassa, koska sen pidemmälle en pystynyt menemään. Onneksi puutuneisuus alkoi pikkuhiljaa hellittää, mutta vieläkin vasemman pohkeen puolivälistä nilkaan ja varpaisiin jalassani on koko ajan pieni puutuneisuuden tunne. Samalla alueella ihossa on myös tuntopuutosta. Lihasvoima ja -hallinta on onneksi kehittynyt, mutta alkuun puoliero jalkojen koordinaatiossa ja voimassa oli ihan käsittämätön.

Sain työterveydestä lähetteen fysioterapiaan ja samoihin aikoihin bongasin GOGO:n järjestämän niin ikään fysioterapeutin järjestämän Terve selkä -kurssin. Näiden kahden fysioterapeutin avulla uskalsin viimein aloittaa käymään kuntosalilla. En ollut koskaan aiemmin tohtinut mennä kuntosalille, koska minulla ei ollut harmainta aavistusta, mitä niillä kaikilla vempeleillä pitää tai edes kannattaa tehdä. Sain itselleni räätälöidyn ja selän välilevyhistorian huomioon ottavan kuntosaliohjelman, jota olen muutamien hienosäätöjen myötä treeanannut noin vuoden verran 2–3 kertaa viikossa. Selkäni ei ole pitkään aikaan ollut näin hyvässä kunnossa. Toki se välillä jumittaa ja kipuilee, mutta se on selvästi vahvistunut, ja samalla oma mieliala on kohonnut, kun ei tarvitse pelätä, että treenaaminen rikkoo selän vaan päinvastoin. Vuoden treenaamisen jälkeen jotain tuloksia alkaa jo näkyäkin: lihakset ovat muhkeammat ja kehossa on uudenlaista ytyä ja ponnekkuutta aiempaan verrattuna.

Vastoinkäymisiä tulee elämässä vääjäämättä, mutta kun on tarpeeksi tahtoa, uusi polku löytyy aina.

Välilevynpullistuma

[Musiikki: alt-J - Adeline]

Viime keväänä treenasin kovaa ensin SM- ja sitten EM-kisoihin. Ainut tavoitteeni oli tehdä jälkimmäisissä karkeloissa 200–215 tempausta ja katsoa, mihin se riittää. Loppujen lopuksi kisasuoritus oli jäätävä floppi. Lähdin tekemään täysillä, sillä se oli ainut järkevä vaihtoehto, mutta tekniikka hajosi, tuomari rokotti, ja jossain kolmen minuutin kohdalla tajusin, että tää oli nyt muuten tässä. Hidastin tahtia ja yritin vain saada aikaiseksi jonkinlaisen järkevän suorituksen. Lopulta sain räpisteltyä 156 hyväksyttyä toistoa, ja olihan se ankeaa. Toisaalta en olisi parhaimmallakaan suorituksella päässyt mitaleille, sillä omassa painoluokassa on niin kova taso, että muistaakseni pronssimitali irtosi 218 toistolla. (Vertailun vuoksi: 58–63-kiloisten painoluokassa pronssiin riitti 127 toistoa. Pitäis varmaan laihduttaa, niin olisi mahdollisuuksia pärjätä, hah. Toisaalta alle 58-kiloisissa oli taas hulppea taso, eikä mitaleille ollut asiaa alle 180 toiston tuloksella.)

No, se oli sellainen kokemus.

Itse kisat eivät varsinaisesti olleet tämän postauksen aihe vaan toimivat johdatuksena siihen, mitä niiden jälkeen seurasi ja miten liikunta-arkeni koki kovan kolauksen. Kova kisatreenaaminen aiheutti välilevynpullistuman, jonka ensi oireita en valitettavasti osannut tunnistaa. Toukokuun alussa vasen puoli kehostani (alaselkä, pakara, reisi) alkoi vetää jumiin, ja vaikka siihen ei auttanut mikään venyttely, luulin lihasteni olevan vain kireät ja tulehtuneet kovasta treenistä, kunnes sitten heinäkuun loppupuoliskolla iskivät iskiaskivut ja jalkaterän lihasheikkous ja tunnottomuus. Siinä vaiheessa oli pakko uskoa, että kymmenen vuoden takainen kipuhelvetti oli taas läsnä.

Jos ei ole kokenut välilevynpullistumaa, ei todennäköisesti osaa kuvitella, miten invalidisoivaa se osaa olla. Sukkien ja kenkien pukeminen on melkoinen akrobaattinen haaste, kipeää jalkaa kirjaimelllisesti raahaa perässä, koska lihakset eivät toimi, ja sitten kirsikkana kakun päällä on se infernaalinen hermokipu, joka samanaikaisesti polttaa, jäytää, pistää ja puuduttaa taukoamatta.

Edellisen pullistuman perusteella tiesin, että toipumista ei lasketa päivissä eikä viikoissa vaan pikemmin kuukausissa. Nyt tilanteeni alkaa olla suhteellisen hyvä, sillä kivut hellittivät marraskuussa ja liikkuvuuteni on palautunut noin 85 prosenttiin siitä, missä se oli vuosi sitten. Liityin loka-marraskuussa kuntokeskuksen jäseneksi ja aloin käydä spinningissä, koska siinä vaiheessa pyöräily ja uinti olivat ainoat lajit, joita pystyin harrastamaan. En pystynyt edes kävelemään kilometriä pidempään, kun vasen jalka puutui pohkeesta alaspäin tunnottomaksi mötikäksi. Pikkuhiljaa olen pystynyt lisäämään lajivalikoimaan pilatesta, bodybalancea ja bodypumpia, ja nykyään kävelylenkkeilykin luonnistuu.

Mutta jälleen kerran olen siinä tilanteessa, että kehon heikko kohta pakottanee minut luopumaan itselleni tärkeäksi muodostuneesta lajista. Ensin kiukkupolvi murskasi juoksuharrastukseni, ja nyt heikko alaselkä estää minua kehittymässä kahvakuulaurheilussa, joka muuten olisi minulle hyvä laji. Olin haaveillut, että parissa vuodessa siirtyisin tempauksen mestaruussarjaan eli treenaamaan 24-kiloisella, mutta mitä olen tässä nyt useamman kuukauden ajan miettinyt asioita rauhassa, en usko, että se tulee olemaan mahdollista.

Kävin elokuussa magneettikuvissa, ja kuten kuvasta näkyy, alaselän kolme kuvassa tummana näkyvää välilevyä ovat painuneet kasaan. Niistä keskimmäinen eli ympyröity on ollut tämänkertainen oireideni aiheuttaja. Myös sitä alempi välilevy oli pullistunut, muttei niin pahasti. Yhtä kaikki nuo välilevyt eivät tuosta enää kimmoisammiksi muutu, enkä ole ollenkaan varma, haluanko enää lähteä treenaamaan kisamielessä, sillä kaksi välilevynpullistumaa kokeneena jättäisin mielelläni kolmannen kokematta. Kova treeni pakottaa kropan koville, ja kisapainojen noustessa loukkaantumisriski luonnollisesti kasvaa.

Ja jos joku miettii, mitä tuo kuvassa oleva ylempi ympyrä meinaa, niin se on todiste siitä, että murtui se selkä sittenkin, kun putosin jouluna 2011 hevosen selästä. Voi jeesus, sanon minä. Ortopedi siis löysi kuvista vanhan murtuman, ja tiesin täsmälleen, että se ei voi olla perua mistään muusta kuin eräästä maahan mätkähtämisestä kovassa laukassa.

Kävin alkuvuodesta pari kertaa kahvakuulailemassa, mutta tällä hetkellä motivaatio lajiin on nollassa. Vaikka otin varovasti ja koskin vain 6- ja 8-kiloisiin kuuliin, treeni aiheutti lieviä iskiasoireita. Selkä ei ole vielä toipunut, ja sen huomaa esimerkiksi joissain venytyksissä, kun hermon kiristys tuntuu ukkovarpaassa. Yritän nyt vain malttaa ottaa iisisti ja keskityn spinningiin, sillä sitä pystyn treenaamaan täysillä ilman, että selkä on moksiskaan. Olo on surullinen siitä, miten kuulailun kanssa lopulta kävi, mutta minkäs sille mahtaa. Aika näyttää, minne tie vie. Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että ajoittaisia iskiashäivähdyksiä lukuun ottamatta pystyn taas elämään ja liikkumaan ilman kipuja.