Vuosi

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Magnetic]

Olipa vuosi.

Keväällä erosin pitkään raskaalta tuntuneesta parisuhteesta, jonka jälkipyykki osoittautui aikamoiseksi savotaksi, mitä en etukäteen ollut osannut lainkaan ennustaa.

Minua aika ajoin vaivanneet väsymysoireet räjähtivät syksyllä käsiin. Kropassa ja mielessä vallitsivat melkoiset olotilat, kun väsymykseen lisäsi alakuloisuuden, kroonisen palelun, hullut verenpainelukemat, nousevan painon, hidastuneen ruoansulatuksen, pamppailevan sydämen ja ties mitä.

Nyt vuoden viimeisenä päivänä olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Joulukuun aikana olen herännyt taas henkiin. Uskon edelleen vakaasti seleeniteoriaani, sillä syötyäni päivittäin parapähkinöitä oloni on ollut niin huumaavan hyvä, että tuntuu kuin voisin pakahtua. Kuljen kadulla hymyillen ja taivasta kirkkain silmin tuijotellen

Vietin jouluviikon Juuassa. Kahdeksan päivän aikana kävelin yli 60 kilometriä, kokosin kaksi tuhannen palan palapeliä ja söin niin paljon suklaata ja herkkuja kuin kykenin eli ihan älyttömästi. Oloni oli huikea. Kropan alettua toimia taas normaalisti ja saatua sikamaisen määrän energiaa minusta tuntui kuin olisin voinut lähteä lentoon. Ja mikä parasta: minusta tuntuu edelleen siltä. Tunnen siipien kasvavan selässäni.

Kissa oli suurenmoinen apu palapelin kokoamisessa.

Edessäni on hieno vuosi.

Jälleen onnellinen.

Miehistä

Matkustin sunnuntaina tänne Pohjois-Karjalaan viettämään joulua. Valkoinen joulu jäi saamatta, mutta jäätä löytyy sitäkin enemmän. Killerikeleistä huolimatta olen kävellyt neljän päivän aikana 32 kilometriä ja aion tulevina päivinä kävellä vielä lisää. Tuntuu hyvältä kävellä. Tuntuu hyvältä syödä. Tuntuu hyvältä, kun tuntuu taas hyvältä.

Olen alkanut pikkuhiljaa tajuamaan, miten huonossa kunnossa olin ollut jo todella pitkän aikaa. Yhtään liioittelematta minusta tuntuu nyt kuin joku olisi taikonut minut hetkessä terveeksi. Kaikki ne lamaannuttavat ja arkea varjostaneet oireet ovat kadonneet. En edes tajunnut, miten paljon niistä kärsin, vasta kuin nyt kun oloni on normaali ja kontrasti viime kuukausien koomaan näyttäytyy niin järjettömän valtavana, että ihan itkettää. En oikeasti kykene muistamaan, milloin minusta olisi viimeksi tuntunut normaalilta. Se taas puolestaan viittaa siihen, että oireeni hiipivät elämääni kuin varkain jo kauan sitten, niin että turruin siihen turtuneisuuden tunteeseen enkä tajunnut voivani huonosti ennen kuin oireet olivat niin vahvat, etten voinut olla niitä huomaamatta.

On kuin olisin herännyt elämään: "Ai tältäkö tän touhun pitäisi tuntua? Vitsi, miten siistiä olla hengissä!"

Ihan mahtavaa.

Mutta ei elämää ilman kriisejä. Kun kroppa alkoi taas jyllätä, minulla oli taas energiaa ajatella miehiä, ja siitähän ei koskaan hyvä seuraa. Tutustuin yhteen kivaan tyyppiin ja käytiin treffeillä ja sovittiin uudet treffit. Mutta sitten tämä häiskä ilmoitti törmänneensä exäänsä, ja meidän hommamme tyssäsi siihen. Märehdin ja murehdin pari päivää ja olin varma, että siinä meni viimeinen mahdollisuuteni parisuhteeseen tässä elämässä. Kriisi huipentui jopa siihen pisteeseen, että minun oli pakko kaivaa kirjahyllystä Erlend Loen Supernaiivi. Silloin eksistentiaalinen kurimukseni on oikeasti syvää luokkaa, jos minun on turvauduttava kyseiseen opukseen. No, nyt olen päässyt yli tästä infernaalisesta mieskriisistä ja suhtaudun taas positiivisesti tulevaisuuteen ja siihen, etten välttämättä vietä loppuelämääni sinkkuna.

Mutta sitä minä vaan ihmettelen, että millaiset välit ihmisillä on yleensä exiinsä. Itse jos näen jonkun entisen poikaystävän vaikka kadulla, niin lähinnä tekee mieli juosta karkuun. Kertooko se sitten siitä, että minulla on ollut paskoja poikaystäviä, vai mistä, mutta ei minulla kyllä ole minkäänlaisia intressejä palata yhteen heidän kanssaan.

No, nyt syntyisi näköjään taas jännittävää tekstiä, mutta telkkarista alkaa Winter's Bone just nyt, joten palataan taas seuraavan kriisin merkeissä.

Seleeniteoria

[Musiikki: Lana Del Rey - Born To Die]

Kuten on käynyt ilmi, olen ahkera diagnosoimaan olojani. Tällä hetkellä uusin teoriani syksyn ankeisiin fiiliksiin on seleenin puute.

TSH on aivolisäkkeen erittämä hormoni, joka säätelee kilpirauhasen toimintaa. Vajaatoiminnassa TSH:n määrä nousee, kun se yrittää kannustaa kilpirauhasta tuottamaan lisää T4-hormonia. Verikokeiden perusteella minun TSH-arvoni oli normaali. Sain lähetteen myös T4:n mittaukseen, mutta tällä hetkellä uskon, että verikokeista ei ole minulle hyötyä. Luultavasti myös T4-arvoni on normaali.

T4-hormonin on kuitenkin muututtava kudoksissa T3-hormoniksi ennen kuin se pääsee vaikuttamaan niin kuin sen pitäisi. T3 on juuri se hormoni, joka säätelee muun muassa aineenvaihduntaa. Kun T4 ei pääse muuntumaan T3:ksi, kilpirauhasen vajaatoiminnan oireet iskevät päälle, vaikka TSH- ja T4-arvot olisivat kuinka ihanteelliset tahansa.

Yksi tärkeä tekijä T4:n muuntumisessa T3:ksi on seleeni. Parapähkinät ovat oikea seleenipommi, ja jo parin parapähkinän nauttiminen päivässä riittää turvaamaan seleenin saannin. Tieto sai minut ostamaan torstaina 5.12. luomuparapähkinöitä Punnitse & Säästä -kaupasta, vaikka en suoraan sanoen uskonut, että niiden syöminen voisi auttaa siihen hirveään oloon, josta kärsin. Päätin kuitenkin syödä niitä muutaman päivässä. Viisi päivää myöhemmin, tiistaina 10.12. silmäni rävähtivät aamulla auki ja tuntui kuin olisin herännyt uudessa kropassa. Siitä lähtien oloni on pysynyt tasaisen hyvänä, ja minussa on herännyt pieni toivonkipinä, että ehkä tämä olotila on tullut jäädäkseen. Olen jatkanut parapähkinöiden syömistä enkä todellakaan aio lopettaa. Jos ihan oikeasti kaikki tämä kärvistely on johtunut seleenin puutteesta ja se on hoidettavissa näin helposti, en tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Ehkä kuitenkin nauraa, sillä itkenyt olen ihan tarpeeksi.

Voi olla, että parin päivän päästä olen täällä taas volisemassa, kun kaikki on ihan hirveää. Mutta jotenkin minusta vain tuntuu, että olen löytänyt ratkaisun. Ja totta hitossa syön vaikka koko loppuelämäni parapähkinöitä, jos on tarpeen. Se on miljoona kertaa parempi vaihtoehto kuin tyroksiinilääkitys, joka ei itse asiassa olisi luultavasti edes auttanut minua, jos ongelma on koko ajan piillyt T4:n muuttumisessa T3:ksi.

Parempi

En oikein tiedä mitä ajatella, mutta minulla on tällä hetkellä helvetin hyvä olo. Eikä tuo siis ollut sarkasmia. Parin päivän aikana henkinen ja fyysinen hyvinvointi on noussut kohisten, ja olen ihan ulapalla, missä mennään. Ensisijaisesti olen tietenkin onnellinen ja iloinen.

Viime yönä nukuin pelkässä yöpaidassa ilman pitkiä kalsareita ja villasukkia ensimmäisen kerran moneen viikkoon. Aamulla heräsin poskilla terve puna eikä peilistä katsonut enää vastaan se kalpea ja väsynyt nainen, johon olin jo tottunut. Ruumiinlämpö on kohonnut takaisin normaaliin lukemiin enkä kärsi enää kroonisesta palelusta. Olen parina aamuna herännyt kello 7-10 välillä ilman herätyskelloa, eikä minua ole enää nukuttanut, vaan olen noussut pirteänä sängystä ylös. Ja mikä tärkeintä: olen halunnut nousta sängystä ylös. Lukemattomina aamuina olen jäänyt turtana ja puolihorroksessa sänkyyn makaamaan, koska en ole nähnyt syytä nousta ylös, koska en kuitenkaan olisi jaksanut tehdä mitään. Monesti olen torkkunut iltapäiväkahteen ihan vain aikaa tappaakseni. Sitten on ollut pakko nousta ylös, jotta olen ehtinyt tehdä edes vähän töitä ja raahautua harrastuksiin. Nyt olen alkanut katsella innokkaana työpaikkailmoituksia, jos hankkisin lisää osa-aikatöitä tuon nykyisen rinnalle. Eilen kävelylenkillä askelissani oli ihan eri pontta ja energiaa kuin aikoihin.

Paino oli eilisessä mittauksessa pudota humpsahtanut 81,2 kilogrammaan (BMI 25,9). Aamuissa on ollut ihanaa se, että minulla on ollut terve nälkä. Ihan kuin kehoni olisi yhtäkkiä herännyt horroksestaan ja alkanut taas itse vaatia ruokaa eikä vain ota sitä passiivisesti vastaan kykenemättä sitä kuitenkaan hyödyntämään. Ylöspäin kipuavasta painosta huolimatta olen siis viime kuukausina pakottanut itseni syömään terveellisesti ja riittävästi, sillä olen ajatellut, että kituuttaminen ei voi olla hyväksi, kun kroppa selvästi on jo muutenkin ihan pois raiteiltaan. On sanoinkuvaamattoman ihana tunne, kun elimistö alkaa lopulta imeä ruoasta energiaa, mikä heijastuu välittömästi omaan jaksamiseen, eikä niin että vatsanpohjassa on ruokaklöntti, joka vain turvottaa. Samaten suolen toiminta on vilkastunut ja ilmavaivat vähentyneet.

Toivon totisesti, että tämä olotila jatkuu, koska nyt oloni on sellainen kuin sen pitäisikin olla: normaali. Jokunen viikko sitten kirjoitin, miten minulla oli pari päivää hyvä fiilis, kunnes otin taas takapakkia ennen tätä tämänhetkistä olon paranemista. En tiedä, mistä nämä olojen vaihtelut johtuvat. Kenties kilpirauhasesta, kenties jostain muusta. Mutta voi kunpa tuo menneiden kuukausien kooma olisi nyt taaksejäänyttä elämää. Aion kuitenkin tarkkailla oireita, jos ne palaavat takaisin. Innokkaana itsediagnosoijana luulen, että oireeni ovat kilpirauhasperäisiä, mutta kilpirauhaseni ei ole vielä sanonut lopullista yhteistyösopimusta irti. Jostain syystä se toimii välillä normaalisti ja välillä taas tekee minusta lattiarätin.

Olen nyt vähän kahden vaiheilla, hakeudunko tarkempiin kilpirauhastesteihin vai en. Ehkä kuuntelen tässäkin omaa oloani, ja jos oireet alkavat taas puskea päälle, menen verikokeisiin. Mutta nyt aion vain nauttia siitä, että minusta tuntuu hyvältä. Pitkästä aikaa.

Umpikujasta uuteen taisteluun

Lääkäri soitti tänään verikokeiden tuloksista. TSH oli 1,7 eli varsin normaali, kun viitearvot ovat 0,5-3,6. Hemoglobiini oli 132 ja paastosokeri 5,2. Kysyin sitten, että entäs tyroksiini. Sitä ei ollut kuulemma mitattu, kun yleensä riittää pelkkä TSH:n mittaaminen. Siis mitä? Olin kyllä erittäin tietoinen, että kattavia kilpirauhastutkimuksia ei ihan tuosta noin vain suostuta tekemään, mutta olin kuvitellut, että sentään T4V eli vapaa tyroksiini mitattaisiin, kun se on kuitenkin se kilpirauhasen erittämä hormoni, joka säätelee aineenvaihduntaa ja jonka puute aiheuttaa vajaatoiminnan oireet.

Lääkäri alkoi puhua kilpirauhasen vajaatoiminnasta muotisairautena, ja siinä vaiheessa aloin itkeä. Oli käynyt juuri niin kuin olin etukäteen pelännytkin. Hain apua, mutta minua ei otettu tosissaan. Ainut asia, joka lääkäriä kiinnosti, oli itsessään täysin riittämättömien verikokeiden yksi ainokainen arvo. Sen verran sain itseäni kasaan, että vaadin lisätutkimuksia. Suuressa armossaan lääkäri sitten suostui antamaan uuden lähetteen verikokeisiin, joissa mitataan myös T4V, joka minun mielestäni olisi pitänyt mitata jo heti alkuun. Ketä tällainen jahkailu ja jatkuvissa verikokeissa käyminen palvelee? Miksei niitä arvoja voida mitata samalla kertaa? Minua ei ihan oikeasti kiinnosta, vaikka koko Suomen kansa olisi yhtäkkiä päättänyt sairastavansa kilpirauhasen vajaatoimintaa. Minua kiinnostaa pelkästään oma oloni, joka on ihan paska.

Puhelun jälkeen olin ihan poissa tolaltani. En koe, että olisin tyyppiä, joka vaatii jokaiseen kolotukseen ja vaivaavansa taikanappulaa pyyhkäisemään ongelmat pois. Olen mielestäni tehnyt oman osani terveyteni edistämiseksi: Olen syönyt monta vuotta terveellisesti ja liikkunut enemmän kuin keskivertoihmiseltä on syytä edes odottaa. Olen omin voimin taistellut kolesteroli- ja verenpainearvot siedettäviin lukemiin. Olen kamppaillut paino-ongelmien kanssa vaikka suurimman osan ajasta sekin on yhtä pään seinään hakkaamista. Ja nyt kun tuntuu, että en yksinkertaisesti pysty elimistölleni mitään, että siinä on jotain vikaa, johon en kykene vaikuttamaan, ja haen apua, tulos on tämä.

Menin peiton alle itkemään. Kissa tuli ihmettelemään, mikä on vialla ja kutitteli viiksillään poskiani ja yritti nuolla niiltä suolaisia kyyneliä pois. Sitten se käpertyi kylkeeni kehräämään. Hytisin siinä tunnin verran, kunnes päätin, että en varmasti lannistu. Menin nettiin varaamaan sen uuden labra-ajan tammikuun aluksi. Jos sekään ei johda umpikujaa pidemmälle, hakeudun yksityiselle lääkärille, joka on perehtynyt kilpirauhassairauksiin.

Neljä vuotta sitten aloitin taistelun terveyteni ja onnellisemman minän puolesta. Siinä ajassa opin näkemään numeroita pidemmälle ja luottamaan itseeni ja omiin tuntemuksiini. Kun vaa'an numerot huusivat minun olevan epäonnistuja, kuuntelin koko ajan voimistuvaa kehoani, joka muistutti minun olevan matkalla onnessa. Nyt numerot sanovat minun olevan terve kuin pukki, mutta kehoni viestittää, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Tiedän, ketä kuuntelen.

Lauantaiaamu

Olen jo pitkään haaveillut, että kävisin lauantaiaamuisin Om Yoga -koulussa järjestettävässä aamusadhanassa. Kyseessä on siis 2,5 tunnin mittainen jooga- ja meditaatioharjoitus. Suurin este sille, etten ole sadhanassa käynyt, on se että se alkaa puoli kuudelta aamulta. Hesus sentään.

Tänään kuitenkin kampesin itseni ylös kello neljältä, pukeuduin, koppasin mukaani edellisenä iltana pakkaamani tavarat ja taivalsin reilun kilometrin päässä sijaitsevalle bussipysäkille. Olisi tuosta vierestäkin bussi mennyt, mutta vähän turhan aikaisin: olisin joutunut maksamaan yömaksun ja ollut keskustassa vähän turhan aikaisin. Hervantakeskuksen kautta meni joku omituinen Y23-vuoro, ja sillä pääsin sopivasti keskustaan.

Bussissa matkusti kanssani lähinnä TKL:n ja kiinteistöhuollon työntekijöitä. Teki mieli nostaa hattua niille tyypeille. Tyypit ahertavat yön ja aamun hiljaisina tunteina, jotta yhteiskunta pysyy pystyssä. En luultavasti pystyisi samaan.

Joka tapauksessa sadhanassa oli ihanaa. Aluksi luettiin gurmukhinkielistä Japjia – tai no minä keskityin näin ensikertalaisena vielä kuuntelemaan –, minkä jälkeen tehtiin kundaliinijoogan mukainen asanaharjoitus ja lopuksi vielä meditoitiin 62 minuuttia. Kaksi ja puoli tuntia hurahti todella äkkiä. Minun ja ohjaajan lisäksi paikalle oli kömpinyt neljä muuta joogia. Haluan ehdottomasti käydä sadhanassa vielä uudestaan.

Sadhanan jälkeen tapoin aikaa keskustassa, sillä minulla oli hammaslääkäriaika puoli kymmeneltä. Löytyi sitten neljä reikää, ja sain tuomion, että molemmat alaviisaudenhampaat pitää poistaa. Voi elämä. Pääsi venähtämään vähän turhan pitkäksi aika edellisestä hammaslääkärikäynnistä: 4,5 vuotta sitten Savonlinnassa taisi olla se. Maanantaina pitäisi varailla kidutusaikoja joka lähtöön.

Hammaslääkärin jälkeen suuntasin takaisin Hervantaan ja kuntopiiriin. Ei ehkä ollut kaikkein energisin olo, sillä en ollut syönyt koko aamuna kunnolla. Sadhanaan suositellaan menemään tyhjällä vatsalla, joten jätin aamupuuron väliin. Sadhanan jälkeen popsin banaanin ja toisen ennen kuntopiiriä, mutta eihän raavas nainen niistä tarpeeksi energiaa saa. Kuntopiiri meni siis vähän puoliteholla, mutta tulipahan tehtyä. Itsenäisyyspäivän takia torstaina ja perjantaina ei ollut kahvakuulatunteja, joten sen vuoksi halusin mennä tuohon kuntopiiriin antamaan lihaksille kyytiä.

Yhden aikaan olin kotona ja tuntui ihan oudolta, että olin ollut hereillä jo yhdeksän tuntia. Toisaalta olo oli kyllä sen mukainen, sillä väsytti ihan hulluna. Pakko oli ottaa syömisen päälle päiväettonet.

Oli miten oli, sadhanaan menen toistekin! Mutta ilman hammaslääkäreitä ja kuntopiirejä, niin pääsee nopeammin kotiin nukkumaan.

Verenpainemittari

Onko silloin oikeasti aikuinen, kun ostaa itselleen verenpainemittarin? Sitä en tiedä, mutta posti toi tänään tilaamani Omron M2 Basic -verenpainemittarin. Päädyin kyseiseen mittariin siksi, että se maksoi vaivaiset parikymppiä ja siinä on tasan yksi nappula. Halusin simppelin vehkeen verenpaineen seuraamiseen ja sen sain.

Että ei muuta kuin testaamaan! Aluksi ajattelin, että onpa paska mansetti, kun eihän tätä saa millään paikoilleen. Sitten tajusin yrittäneeni laittaa sitä käteni ympärille väärinpäin. Siinä vaiheessa tuntui, että verenpaine kohisi jo valmiiksi korvissa. Päätin siis henkisesti valmistautua joihinkin 200/140-lukemiin.

Eikä mitä, mittasin verenpaineen kaksi kertaa ja se oli noin 130/85. Halleluja! Putosi kivi sydämeltä, sillä nyt aletaan taas liikkua niissä verenpaineissa, joilla minun kaiken järjen mukaan pitäisi liikkua. Voisivat nuo lukemat paremmatkin olla (kolme vuotta sitten 115/80), mutta ovathan ne valtavaa edistystä taannoisiin 140/100- ja 164/110-järkytyksiin. Olen oikeasti ollut tosi huolissani noista kohonneista lukemista. Voi olla, että viime viikolla parantunut olo on vaikuttanut myös verenpaineeseen.

Mutta onpa kiva kun on oma verenpainemittari! Ei tarvitse enää epätietoisena miettiä, että mitähän sille verenpaineelle kuuluu.

Verta ja sanoja

[Musiikki: Lady Gaga - Artpop]

Kävin tänään aamulla verikokeissa ja varasin sen jälkeen puhelinajan lääkärille. Ensi maanantaina selvinnee, onko kilpirauhasessani häikkää vai ei. Jännittävää.

Edellisessä postauksessa kirjoitin, miten mielialani on ollut parempi. Itse asiassa parin päivän ajan tuntui kuin kroppakin olisi herännyt jostain horroksesta. Ruumiinlämpöni kohosi normaaleihin lukemiin ja yöllä nukkuessa tuli jopa kuuma. Suoliston toiminta vilkastui, ja olo oli kaikin puolin skarpimpi. Kävellessäni perjantaina kahvakuulatunnille tuntui kuin silmäni olisivat yhtäkkiä auenneet. Näin ympäristön jotenkin paljon kirkkaammin ja terävämmin kuin moneen monituiseen viikkoon. Se oli aika outoa. Jos oireeni ovat kilpirauhasperäisiä, niin onkohan mahdollista, että välillä kilpirauhanen toimii ja välillä ei? Nyt ruumiinlämpö on pyörinyt taas 36 asteen alapuolella, ja sellainen turta hitaus on jälleen vallitseva olotila.

Niin hitaalla tässä ei kuitenkaan olla käyty, ettenkö olisi naputellut NaNo-tarinaani loppuun. Tai no en varsinaisesti loppuun, sillä keskenhän se itse tarina jäi, mutta 50 000 sanan rajapyykki ylittyi. Ylipäätänsä jos haluan saattaa tarinan joskus julkaisukuntoon, se pitää kirjoittaa kokonaan uudestaan. Näin jälkikäteen mielessäni on alkanut muhia uusia ideoita, miten henkilöistä saa syvempiä ja juonesta loogisemman. Tavoitteeni on, ettei tämä tarina unohtuisi minnekään muistitikun perukoille, kuten kahden vuoden takaiselle NaNo-tarinalle kävi, vaan jatkaisin sen työstämistä pikkuhiljaa ja ajatuksella ilman painetta 50 000 sanan kuukausivaatimuksesta. Oli miten oli, suosittelen NaNoWriMoa kaikille kirjoittamisesta pitäville ja oman kirjan kirjoittamisesta haaveileville. NaNo on ihan loistava tilaisuus heittää turha itsekriittisyys romukoppaan ja yksinkertaisesti vain kirjoittaa. Laadusta viis, tärkeintä on päästää sisäinen kirjoittaja valloilleen.

Nyt tuntuu ihan oudolta, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olenkin käyttänyt ylimääräisen vapaa-ajan hyödyllisesti ja pelannut Diablo 3:a! En ole vielä kertaakaan pelannut sitä loppuun, vaikka se on ollut asennettuna koneelleni vissiin jo yli vuoden. Itse asiassa nytkin loin uuden hahmon ja aloitin alusta, kun en oikein muistanut, millainen se edellinen hahmo oli ja mitä se oli duunaillut. Oli jotenkin helpompi aloittaa alusta kuin jatkaa kohdasta, johon olin jäänyt joskus vuosi sitten.

Liikkunutkin olen. Ohessa viime viikon urheilut:

maanantai

jooga, 25 min

7,0 km kävely, 1:12:35

tiistai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

keskiviikko

jooga, 25 min

torstai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 50 min

kahvakuula, 1 h

perjantai

8,8 km kävely, 1 h 35 min

ratsastus, 1 h 45 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

lauantai

jooga, 25 min

sunnuntai

jooga, 25 min x 2

Pitää varmaan vaihtaa tallipäiväksi joku muu kuin perjantai, sillä joudun taas taittamaan tallimatkat kävellen. Alkaa nimittäin olla aika sippi olo, kun raahautuu illalla vielä kuulatunnille. Ja haluan tosi paljon käydä noilla perjantain tunneilla, koska niillä opetetaan nimenomaan kisatekniikkaa. Perjantaisin tunneilla käy myös tosi vähän porukkaa, joten ohjaajalla on aikaa katsoa ja korjata, kun meikäläinen röhvää sen kuulan kanssa taas ihan miten sattuu. Pitää siis jutella Hakkisen omistajan kanssa, jos rupeaisin käymään ratsastamassa maanantaisin tai keskiviikkoisin. Viikonloput olen ikään kuin luovuttanut muille vuokraajille, koska olen ajatellut, että heillä on silloin parempi mahdollisuus käydä valoisan aikaan ratsastamassa kuin arkena.