Porin juoksukoulu

Siivosin aiemmin päivällä sekä oman että kissan vessan. Siinä mieltä ylentävän touhun keskellä ehti ajatella, ja sain idean, joka joko osoittautuu loistavaksi tai sitten ei.

Kun välilevyni päätti syksyllä 2007 räjähtää, enkä päässyt jokuseen kuukauteen hevosen selkään, rupesin näkemään unta ratsastamisesta. Harva se yö ratsastin. Mieli kaipasi niin vahvasti takaisin satulaan.

Nyt olen alkanut nähdä unta juoksemisesta.

Tämän viikon on ollut taas kurja olo, kun arki iski päin kasvoja hyviä ajatuksia herättäneen reissuiluviikon jälkeen.

Yhtäkkiä kesken pöntön kuuraamisen se sitten iski: minä aloitan Porin juoksukoulun. Ohjelma pelasti minut jo kerran, ehkä se tekee sen uudestaan. Tällä kertaa en lähtisi kohottomaan aerobista kuntoani vaan polven kuntoa. Kokeilen, oppisiko polvi kestämään iskuja ja tärähdyksiä, jos aloitan aivan alusta. Jos tuntuu, että sekin on polvelle liikaa, luovun siitä.

Olen lukenut viime aikoina erään kondromalasiasta kärsivän miehen, Samulin, blogia. Sydäntäni on särkenyt, kun olen lukenut hänen käymäänsä taistelua lääkäreiden ja sen tunteen kanssa, kun aiemmin aktiivisesti urheilua harrastanut nuori ihminen huomaa yhtäkkiä istuvansa pyörätuolissa. En siis voi vielä tietää, kärsinkö samasta vaivasta, eikä tilanteeni todellakaan ole verrattavissa hänen tilanteeseensa, mutta hänen bloginsa on antanut minulle uusia näkökulmia ja vinkkejä toipumiseen. Polviongelmien kanssa painivia ihmisiähän aina kehotetaan painumaan salille ja treenaamaan reisilihaksia, mutta onko kukaan koskaan miettinyt, mitä lihastreeni saa aikaan jo valmiiksi ärtyneelle polvelle?

Samuli esittää blogissaan toisenlaisen lähestymistavan: vahvista ensin niveltä, lihasten aika tulee myöhemmin. Usein ajatellaan, että jos nivel on paskana, ei se siitä korjaudu. Pitää vain vahvistaa lihaksia ja vaalia sitä mitä polvista on jäljellä. Samulin blogia luettuani olen kuitenkin ymmärtänyt, että niveltä ja rustoa pystyy vahvistamaan ja että ne pystyvät uusiutumaan, mutta olosuhteisiin on panostettava, ja että paraneminen vie aikaa, kuukausia, jopa vuosia. On rasitettava niveltä juuri oikea määrä: ei liian vähän, jolloin edistystä ei tapahdu, eikä liian paljon, koska muutoin nivel ärhäköityy entisestään.

Minun ei siis kannata nyt lähteä hampaat irvessä juoksemaan kympin lenkkejä. Siitä ei seuraa muuta kuin itkua. Sen sijaan lähden tunnustellen matkaan. Kokeilen, josko polvi kestäisi Porin juoksukoulun treenit ja pikkuhiljaa kasvavan rasituksen. Olen ajatellut, että pyöräilisin jonnekin lenkkipolun varteen, kävisin tekemässä tehtävän ja pyöräilisin kotiin. Aseinani Vomerot ja hiekkapohja. Yhtenä päivänä juoksukoulun juoksua sisältävä tehtävä, seuraavana kahtena päivänä lepoa ja pyöräilyä. Sitten siirtyisin seuraavaan juoksutehtävään ja jälleen kahtena päivänä lepoa ja pyöräilyä.

Mieli voi nyt pahoin. Ja niin voi kehokin. Parhaimmassa tapauksessa Porin juoksukoulu antaisi voimaa sekä mielelle että polvelle ja sitä kautta koko keholle. Aion yrittää, vaikka lopputuloksesta ei ole takeita. 

P.S. Pyöräily on saanut oikean käden hermot ärtymään, ja pikkurillissä ja nimettömässä on ajoittain lievää tunnottomuutta. Urheilija ei todellakaan tervettä päivää näe.

Alakulo

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Paljon on taas mielen päällä. Aloitetaan ensimmäisenä eilisen viikkopunnituksesta, joka nakkasi minut taas 79 kilon pahemmalle puolelle. Paino oli siis 79,5 kiloa eli 600 grammaa enemmän kuin edellisviikolla. Sinänsä tulos ei ollut yllätys, sillä laihdutustaustani tuntien yleensä kun olen tullut reilusti alas, seuraavalla viikolla nytkähdetään takaisin ylöspäin. Painoon voi vaikuttaa myös se, että mussutin viikon aikana leipää ja patonkia, jotka joku aika sitten siivosin ruokavaliosta, mutta viime viikolla niitä taas sitten söin. Lisäksi minulla usein viikko ennen kuukautisia paino hyppää ylöspäin. No niin. Siinäpä ne kootut selitykset!

Jokunen päivä on taas mennyt ihan änkyräolossa. Jonkin aikaa ehdin jo olla ihan positiivinen sen suhteen, että ei tässä nyt kuolla, vaikka polvi on mitä on. Tiistaina sitten pyörälenkillä iski armoton ahdistus ja tuskastuneisuus koko pyöräilyä kohtaan. Että tätäkö ihan oikeasti pitäisi seuraavat kuukaudet tehdä? On itkettänyt ja ollut paha mieli, vaikka minuun ei varsinaisesti edes koske mihinkään. Polvi on rauhoittunut pyöräilyn myötä, mutta tiedän ja tunnen, ettei se ole kunnossa ja että jos lähden nyt treenaamaan juoksua, hommaa tyssää ennen kuin on päässyt edes alkuun.

Siitä kertoo tämän päivän sauvakävelylenkki, joka sinänsä sujui mukavasti, mutta lenkin jälkeen polvessa on ollut taas pientä painetta. Ei vielä varsinaista kipua, mutta siihen se helposti menee.

Ahdistaa tämä terveydenhoitotilanne. Mietin sitä ortopediaikaa, jonka saan ehkä joskus heinäkuulle. Mitä jos minua ei oteta siellä vakavasti? Sanotaan vain, että ihan hyvinhän sinä olet pärjännyt tähänkin asti, että kuule jatka vain sitä pyöräilyä, vahvista etureisilihaksia ja otapa tuosta resepti Buranaa, niin eiköhän se siitä. Lisäksi olen tullut siihen tulokseen, että röntgen- ja magneettikuvissa tuskin edes ilmenee mitään, koska nämä polvijutut ovat aina vähän näitä. Mitäs sen jälkeen? Lääkärit toteavat, että ei sinua mikään vaivaa, mene kotiisi siitä. Uskon, että tähystys olisi nyt ainut järkevä tapa edetä tässä asiassa, mutta miten helppoa tai vaikeaa sellaiseen pääsy on? Voiko lääkäri määrätä siihen suoraan ilman röntgen- ja magneettikuvia? Ja vaikka sellaiseen pääsisin, miten pitkät jonot ovat?

Tähystys yksityisellä on yksi keino, mutta valitettavasti en ole rikas eikä minulla ole ylimääräistä kahta tonnia taskussa. Olen harkinnut tähystystä Virossa, sillä siellä hinta olisi vain noin 500 euroa, ja miesystävä lupasi kustantaa sen minulle. Olen saamassa veronpalautusta vajaa 600 euroa, joten voisin maksaa summan hänelle jopa takaisinkin. Mutta jotenkin pelottaa. Entä jos mitään ei siitä huolimatta selviäisi ja rahat menevät hukkaan? Entä jos jokin menee vikaan? Perustoimenpiteitähän ja tosi yleisiähän nuo polven artroskopiat ovat, mutta silti. Olenko sitten ihan tyhjän päällä, jos ulkomaisella klinikalla tehty leikkaus meneekin mönkään?

Sitten olen miettinyt, että tuolla summalla voisin ostaa vuoden jäsenyyden GoGo:hon. Vuoden alussa tuohon vajaan kilometrin päähän avattiin uusi GoGo. Voisin käydä siellä vaikka spinningissä ja uskaltautua kuntosalille, missä voisin treenata reisiini ytyä. Koska yksi mahdollisuus on, että tähystyksessä käy ilmi, että polvelle ei sinänsä mitään korjausleikkausta pystytä tekemään. Jos siis vaikka on kyse epäilemästäni kondromalasiasta, joka on nyt pahentunut. Voi olla mahdollista, että juoksuharrastukseni loppuu. Eikä tämä ole mitään pessimismiä, enkä ihan oikeasti halua kerjätä mitään sääliä, että kyllä se polvi siitä varmasti toipuu. Joskus totuutta on vain pakko katsoa silmiin. Minun on ehkä pakko keksiä joku muu juttu, jolla saan pidettyä tämän paskamaisen painonkin kurissa. Pelkällä ruokavaliolla en siihen pysty.

Tiedän, etten todellakaan ole ainut juoksija, jonka polvet pettävät, eikä tilanteeni varmasti ole mistään pahimmasta päästä. Mutta tuntuu se silti helvetin epäreilulta, että ennen laihduttamista ja kuntoilun aloittamista polvissa ei ollut varsinaisesti mitään ongelmia, mutta sitten kun onnistun taistelemaan ylimääräiset kilot pois ja saan kaikin puolin terveyteni kuntoon verenpainetta ja kolesterolia myöten, käy näin. Pelkään ihan kauheasti, että kahden ja puolen vuoden uurastukseni valuu hukkaan.

Olin niin onnellinen, kun löysin vihdoin toimivan ja minulle mielekkään tavan taistella elämäni pahinta peikkoa eli ylipainoa vastaan. Olin 26 vuotta elämästäni lihava, ja pelkään ihan hirveästi, että tämä onni kevyempänä minänä oli nyt sitten tässä. Että ei minun koskaan ollut tarkoitettu olevan mitään muuta kuin paksu, onneton tyttö. Ja tiedän, ettei se vääjäämättä tarkoita lihomista, jos joudun luopumaan juoksusta, sillä ei se ainoa liikuntamuoto ole, ja ihan itsestäni se on kiinni, mitä syön. Mutta kun olisi kiva, jos tykkäisi siitä liikuntalajista, mitä harrastaa. Ja kun soppaan heitetään mukaan vielä PCOS, joka nostaa insuliiniresistenssiä ja edesauttaa lihomista, niin olo on nyt lievästi sanottuna perseestä.

Liikuntaviikko 16

[Musiikki: Lana Del Rey - Born to Die]

Viime viikon liikunnat:

maanantai
65 punnerrusta (vko 4 / pv 1: 12 - 14 - 11 - 10 - 18)
50 kevennettyä punnerrusta
jooga, 1 h 10 min

tiistai
vapaa

keskiviikko
74 punnerrusta (vko 4 / pv 2: 14 - 16 - 12 - 12 - 20)
50 kevennettyä punnerrusta
31,0 km pyöräily, 1:57:32

torstai
voimapyörä, 5 x 10

40,9 km pyöräily, 2:24:54

perjantai
84 punnerrusta (vko 4 / pv 3: 16 - 18 - 13 - 13 - 24)
50 kevennettyä punnerrusta

10,8 km pyöräily, 45 min
ratsastus, 1 h 25 min

lauantai
40,4 km pyöräily, 2:20:28

sunnuntai
vapaa

Pyöräilypainotteista on (yhteensä 123,1 km). Kroppakin alkaa tottua. Pyöräilysento ei enää kipeytä ranteita ja kämmeniä yhtä pahasti kuin ekojen lenkkien aikana, ja nyt kun satulan kaltevuuskin on kohdallaan, ajo on myös siltä osin miellyttävää.

Aerobinen puoli ja lihaskunto sallivat pitkät pyörälenkit, ja luultavasti ainakin 50 kilsan lenkit sujuisivat suht helposti, mutta ongelmaksi on muodostunut varpaiden palelu. Olen kokeillut vaikka mitä kenkä- ja sukkayhdistelmiä, mutta käytännössä kaikki yli puolentoista tunnin lenkit saavat varpaani aivan kohmeeseen. Mutta jospa nuo lämpenevät kelit auttaisivat ongelmaan. Tähän mennessä on muuten tullut pyöräiltyä noin 0-8 asteen keleillä, mutta nyt säätiedote vihjailee ulkona olevan 14 astetta lämmintä. Mitenkähän sitä osaisi tämän päivän lenkille pukeutua, etten vallan jäätyisi enkä paahtuisi?

Punnerruksissa jatkan ainakin vielä tämän viikon nelosviikon varsin tutuksi käyneiden harjoitusten parissa. Muistan niiltä ajoilta kun tein punnerrusohjelmaa kevennetyin version, miten vitosviikko lähenteli helvetin esiastetta. Yhyy. Vielä ei pysty. Joka tapauksessa tavoite on taas lisätä viimeisten sarjojen toistomääriä. Viime perjantaina tein minimimäärän päälle jo neljä lisää, jei.

Eilen katselin bussin ikkunasta juoksijoita. Teki mieli vuodattaa pari kyyneltä. Odotin niin kauan juuri näitä kevään kelejä, kun tiet ovat sulat ja hiekoitussora siivottu pois ja kun aurinko lämmittää, muttei liikaa. Olisin niin kovasti halunnut vetää Vomerot jalkoihin, tuntea asfaltin jalkojen alla, hengittää keuhkot täyteen kevätilmaa ja hikoilla tukan litimäräksi, mutta ei. Pyöräily auttaa minua eteenpäin, mutta on joitakin fiiliksiä, joita se ei koskaan pysty korvaamaan.

Kerttu

[Musiikki: Tori Amos - Midwinter Graces]

Kävin tänään kävelemässä ja poikkesin hautausmaalla. Mummo kuoli siis viime vuoden elokuussa, ja hautajaisten jälkeen en ollut kertaakaan käynyt hänen haudallaan. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, vasta tänä syksynä olen käsittänyt, että hän on oikeasti poissa. Hämärän laskiessa rämmin hautausmaalla, ja yritin löytää mummon haudan. Minulla oli jonkinlainen mielikuva siitä, minne hänet oli haudattu, ja lopulta löysin oikean paikan ennen kuin tuli liian pimeää. Kyynelet alkoivat valua poskille, kun seisahduin hautakiven eteen. Mummon nimi oli kirjoitettuna kiveen syntymä- ja kuolinajan kanssa, ja se teki kaikesta hirvittävän konkreettista. Minulla ei ollut mukanani kynttilää tai mitään, mutta piirsin lumihankeen sekä hautakiven päälle kasaantuneeseen lumeen pienet sydänkuviot.

Mummo on minulle lähipiiristäni ensimmäinen ihminen, joka on kuollut. Ehkä sen takia minun on ollut vaikea sisäistää tätä kaikkea. En ole oikein tiennyt, miten käsitellä läheisen ihmisen kuolemaa. Toisaalta olen ymmärtänyt, että asiat ottavat aikansa, ja olen antanut ajan kulua. En vain tiennyt, että siihen menisi puolitoista vuotta ennen kuin oikeasti ymmärtäisin, mitä on tapahtunut. Nyt on ihan hirvittävä ikävä.

Minulla ei oikein ole ketään, kelle tästä puhuisin, sillä esimerkiksi äidillä oli mummoon huonot välit loppuun asti. Mummo osasi olla erittäin vaikea ihminen, enkä minä ketään syytäkään siitä, miten asiat menivät. Tuntui vain siltä, että joillekin suvun jäsenille mummon kuolema oli helpotus, ja siksi minulla on ollut vähän orpo olo, sillä minulla ei ollut mummon kanssa mitään ongelmia. Perheemme on muutenkin aika pidättyväinen, on aina ollut. Suuret tunteet on pidetty sisällä. Ehkä minusta senkin takia on tullut syrjäänvetäytyvä. Opin jo lapsesta saakka käsittelemään ajatukseni ja tunteeni yksin. Sukelsin kirjojen, tv-sarjojen ja musiikin maailmaan, sillä löysin niistä ihmisiä, jotka käsittelivät kaikkia niitä asioita, joita minäkin kävin läpi ja joita en voinut jakaa perheeni kanssa.

Ehkä minun ei tarvitse jakaakaan suruani sen kummemmin kenenkään kanssa. Se on minun henkilökohtainen asiani, ja jos joskus haluan jutella siitä jollekulle, voin aina puhua mummolle. Minusta tuntuu, että hän ymmärtää kaikkein parhaiten.

~*~

Lämpöä ja voimia julialumelle. Olet ollut viime päivinä ajatuksissani.