Asiat ovat hyvin

Minulla on vielä yksi viikko töitä, ja sitten alkaa kolmen viikon mittainen kesäloma. Se on ihanaa. Olen ollut nykyisessä työpaikassa nyt reilut viisi vuotta. Olin ehtinyt käydä tradenomiopintoja vuoden verran, kun pääsin paikkaan kesätöihin. Jatkoin osa-aikaisena opintojen ohella, kunnes valmistuin joulukuussa 2017 ja aloitin kokoaikaisena tammikuussa 2018. Olen ihan tyytyväinen työpaikkaan. Siellä on hyvä henki ja ilmapiiri, ja palkka on asiallinen. Vaikka kääntäminen oli unelma-ammattini, kirjanpito ja taloushallinto sopii minulle myös: onhan se tarkkaa työtä, jossa perfektionisti pääsee toteuttamaan itseään mielin määrin. Nautin myös ongelmanratkaisusta suunnattomasti.

Työkuormani oli pitkään liian kova. Selviydyin töistäni juuri ja juuri ja oikeastaan vain sen takia, että kokoaikaisena ollessani pidin ensimmäiset sairauslomapäivät tänä keväänä. Paahdoin vajaan kaksi ja puoli vuotta ilman ainuttakaan sairauspoissaoloa, vaikka välillä olisi varmaan syytä ollut jäädä kotiin sairastamaan. Olen liiaksi omaksunut asenteen, että kyllä flunssassa voi töihin tulla, jos ei ole kuumetta. Viimeistään tämä korona-aika on korjannut asennetta. Jatkossa pahimmat räkäpäivät aion todellakin olla kotona.

Kova työtahti aiheutti jonkin sortin työuupumuksen, josta olen onneksi alkanut palautua. Muistan kun saatoin iltaisin itkeä lohduttomana väsymystä, etten halua mennä seuraavana päivänä töihin. Onneksi työpaikallamme välitetään työntekijöiden jaksamisesta ja hyvinvoinnista, ja vuosi sitten yksi iso kirjanpidettävä siirrettiin minulta pois kokonaan talon ulkopuolelle, mikä oli lopulta suuri helpotus. Pidin kyseisen yhtiön kirjanpidosta todella paljon, ja tuntui haikealta luopua siitä, koska olin vuosien varrella nähnyt, miten yritys kehittyi piskuisesta toiminnasta merkittäväksi muoti- ja lifestyle-brändiksi. Luopuminen kuitenkin mahdollisti työtahdin höllentämisen ja pystyin pitämään jouluna kolmen viikon mittaisen loman, mikä ei ole taloushallinnon alalla mikään itsestäänselvyys. Kolmen viikon loma oli sen verran kiva kokemus, että päätin toistaa sen nyt kesällä ja seuraavan kerran taas jouluna.

Nyt tuntuu, että asiat ovat aika hyvin. Töissä ei tarvitse paahtaa täydellä raivolla vaan hommat ehtii tehdä rauhassa ja samalla syventää osaamistaan kirjallisuuden ja koulutusten avulla. Poikaystäväni kanssa olen ollut yhdessä nyt kuutisen vuotta, ja olen hänestä joka päivä kiitollinen. Kuntosaliharrastuksen myötä olen saanut selkäni kuntoon. Rahallisesti pärjään hyvin, ja on ihanaa, kun saan säännöllistä ja kunnollista palkkaa. Elin niin pitkään opiskelijana ja erilaisten tukien varassa, että olen vieläkin ihan pyörällä päästäni, kun ihan oikeasti pystyn elättämään itseni ja sijoittamaan kuukausittain suht merkittäviä summia säästöön eri rahastoihin. Tavoitteeni on saavuttaa taloudellinen riippumattomuus noin 15 vuoden sisällä ja sen myötä irrottautua yhteiskunnan oravanpyörästä. Siitä on tietyllä tavalla hyötyä, kun on elänyt valtaosan elämästään niukasti ja vähään tyytyen, koska vaikka jokaista penniä ei tarvitse enää venyttää samalla tavalla kuin ennen, säästäminen on iskostunut syvälle selkärankaan, mistä on etua matkallani kohti taloudellisen riippumattomuuden tuomaa vapautta. Meillä on kuitenkin vain tämä yksi elämä.

Ajatuksia kahvakuulaurheilun SM-kilpailuista

Olen nyt korissut ja kärissyt flunssassa viikon verran. Viime perjantaina alkoi kurkkukipu ja kävin vielä illalla kuulatunnilla nostamassa syksyn ennätystuloksen, kun tempaisin 18 kilon kuulalla ensimmäisen kerran täyden kymmenminuuttisen ja 123 toistoa. Ajatuksena oli, että joko se flunssan alku lähtee sillä tai sitten tauti iskee kunnolla päälle. Kävi sitten jälkimmäinen ja sunnuntaina iski vuosituhannen kurkkukipu, joka pakotti nukkumaan istualtaan, puuroutti puheen ja vaikeutti nielemistä niin, että hyvä kun sain vettä juotua. Eilen kävin verikokeissa ja nieluviljelyssä, mutta tulokset olivat negatiiviset: ei merkkiä angiinasta vaan astetta ärhäkämpi virustartunta siis kyseessä. No, kai tässä eloon jäädään.

Ärsyttää katkonainen treenisyksy. Alkusyksystä podin kesymmän flussan ja kuukausi sitten iski alaselkään julmettu noidannuoli, joka pysäytti treenit liki kahdeksi viikoksi. Lisäksi on ollut koulua ja ties mitä kissanristiäisiä ja pikkujouluja. Juuri kun aloin selkätauon jälkeen olla taas hyvässä vireessä, tärähti tämä tauti päälle. Minulle sopii parhaiten tasainen, suht tiivis treenitahti. Jo puolen viikon tauko veltostuttaa lihakset ja paras kuulatuntuma katoaa. Käyntiin pääseminen vie viikon tauon jälkeen viikon tai kaksi.

Kuva: V. Liimatainen

Kahvakuulaurheilun SM-kilpailut käydään Haapajärvellä 25.–26.2.2017. Tavoitteena on rikkoa 300 pisteen raja biathlonissa (16 kg) ja kivuta palkintopallille. Vaikka treenisyksy on ollut rikkinäinen, tavoite on ihan realistinen. Syyskuun Lahden Gentain kisoissa tempauksen ja työnnön yhteistulos oli 282. Työntöjä kertyi 133 ja tempauksia 149. Kovasti yritin ehtiä saada 150 toistoa täyteen, mutta ei se viimeinen peijakas ehtinyt, kun aika loppui kesken. Oikealla oleva kuva on otettu tempauksen ekan viisiminuuttisen aikana, sillä nostan siinä vielä vasemmalla kädellä. Minulla ei ole mitään järisyttäviä puolieroja, mutta tykkään aloittaa tempauksen aina vasemmalla kädellä, joka on minulla se aavistuksen heikompi. Jos pääsen sillä yli neljän ja puolen minuutin, tiedän pystyväni vetämään täyden ajan. Sillä on psykologisesti ihan valtava merkitys, koska ainakin itselle kädenvaihdon jälkeen iskee tuskastuminen, että eikö tämä koskaan lopu, kun tuntuu että koko homma alkaa tietyllä tavalla alusta. Mutta kun tietää, että vuorossa on se vahvempi käsi, ja kun malttaa ottaa yhden toiston kerrallaan ja luottaa omaan voimaan ja jaksamiseen, maaliin pääsee lopulta.

Nyt siis toivon aikaisena joululahjana, että saan treenata seuraavat kolme kuukautta säännöllisesti ja tasaisesti. Tulevat SM-kisat ovat minulle oikeasti iso juttu, koska verrattuna aiemmin tänä vuonna käytyihin SM-kisoihin nyt minulla on oikeasti mahdollisuus pärjätä ja jopa voittaa oma sarjani. Takaraivossani huutaa edelleen se vanha ja sitkeä peikko, että ei minusta ole urheilijaksi, tällaisesta ikuisesta läskistä. Voitolla olisi minulle ihan käsittämätön symbolinen merkitys. Jo pronssisen arvokisamitalin ripustaminen kaulaan tuntuu silkalta utopialta. Mutta niinhän se unelmat on tehty toteutettaviksi.

Terve keho

Kävin tänään verikokeissa ja sain äsken tekstiviestillä tulokset, ja ne olivat tosi hyvät! Kokonaiskolesteroli oli 4,3 ja HDL 1,99, LDL 2,3 ja triglyt 0,83, eli kaikki luvut olivat mukavasti viitearvoissa. Paastosokeri oli tasan 5. Hemoglobiini oli edelleen matalahko 123. Rautakuurini on nyt kestänyt reilut pari viikkoa, mutta ainakaan vielä se ei näyttäisi heijastuvan arvoihin. Ei ole kyllä mitään aavistusta, miten nopeasti sen edes pitäisi heijastua, jos on heijastuakseen.

Lisäksi olen mittaillut verenpainettani kotimittarilla. Olin ihan varma, että tuon karmean stressikevään jälkeen nekin lukemat olisivat taivaassa, mutta neljänä päivänä tehtyjen kahdentoista mittauksen keskiarvo oli 119/75 eli minulle suoraastaan jäätävän hyvä. Pyysin itse asiassa poikaystävää testaamaan mittaria, sillä aloin epäillä onko koko kapine rikki, hah.

Mutta olen siis tehnyt jotain oikein painonnoususta huolimatta. No, alentunut verenpaine selittynee e-pillerimerkin vaihdolla, mutta yhtä kaikki ihan huippua, että lukemat ovat noin terveellä tasolla. Välillä nimittäin tuntuu, ettei tämä keho reagoi millään tavalla runsaaseen liikuntaan ja kasvispainotteiseen ruokavalioon. Mutta kyllähän se reagoi. Kun vain itse osaisi olla tuijottamatta sitä vaa'an lukemaa. Ajatukset kiertävät loputonta kehää takaisin lihotun kymmenen kilon ympärillä näkemättä kokonaiskuvaa. Kohta seitsemän vuotta sitten alkanut elämäntapamuutos ja matka on tuonut niin paljon hyvää keholleni ja takuulla säästänyt minut verenpaine- ja kolesterolilääkitykseltä ja kenties jopa kakkostyypin diabetekselta.

Ehkä olisi taas aika rakastaa tätä kehoa vähän enemmän, sillä onhan se ollut ihan mieletön matkatoveri ja opettanut näkemään sen huikean voiman ja kapasiteetin. Ehkä olisi pikkuhiljaa aika lakata määrittämästä itseään ja onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan vaa'an kautta. Luulisi, että olisin sen taidon jo oppinut vuosien varrella, mutta lihavan tytön identiteetti on niin uskomattoman tiukassa, elinhän sen vallassa elämäni ensimmäiset 25 vuotta. Kun sitten onnistuin laihtumaan normaalipainoon ja kun sitten osa pudotetuista kiloista pikkuhiljaa hiipi ja osa yhtäkkiä humpsahti takaisin, oli se aika hirveä kolaus itsetunnolle. En edelleenkään tiedä, johtuiko viime vuonna tapahtunut yhtäkkinen painonnousu e-pillerien vaihdosta, kehon epämääräisestä hormonitasapainosta vai yksinkertaisesti liiasta syömisestä. Vai vähän kaikista.

Ehkä pitäisi taas opetella katsomaan nykyhetkeä ja lakata haikailemasta painonhallinnallisesti menestyksekkäiden juoksuvuosien perään ja märehtimästä vyötärölle ja persauksiin palanneita kiloja. Ehkä muistutan taas itselleni, miten hyvässä fyysisessä kunnossa oikeasti olenkaan. Yksi PCOS tai kymmenen liikakiloa sinne tai tänne, olen oikeasti vahva, sitkeä ja voimakas. Nostan kahvakuulassa koko ajan isompia painoja ja tähtään tosissani ensi vuonna SM-mitaleille. Se on aika hieno juttu se.

Stressiä, liikuntaa ja terveyttä

Olen ollut ruhtinaalliset pari viikkoa lomalla. Ensi viikon maanantaina palaan töihin, ja elo-syyskuun vaihteessa alkaa jälleen koulu. Onneksi minulla on enää muutamia hajakursseja jäljellä, joten ehdin luultavasti tehdä koko syksyn noin neljää työpäivää viikossa. Työpaikkani on tällä hetkellä melkoisen varma, ja saisin jäädä sinne kokopäiväiseksi milloin tahansa, mutta aion ehdottomasti pusertaa tuon koulun loppuun, sillä tradenomitutkinto on kuitenkin niin passeli tämän nykyisen kansainvälisen viestinnän tutkintoni kanssa, että olisi sulaa hulluutta jättää se kesken, kun 210 opintopisteen köntästä puuttuu enää 50 pistettä.

Mutta olin lähellä näännyttää itseni hengiltä menneen vuoden aikana. Nyt kun olen ehtinyt edes hieman hengähtää, olen tajunnut miten jäätävälle stressille olen itseni altistanut. Yhdellä kesäkuisella joogatunnilla makasin matolla itku kurkussa ja pyysin toistamiseen itseltäni anteeksi. Samalla tunsin pohjatonta kiitollisuutta kehoani kohtaan, miten se on urheasti jaksanut joka päivä kuljettaa minua eteenpäin. Sillä totuus on, että ilman menneiden vuosien aikana rakentamaani vankkaa peruskuntoa ja liikuntaharrastuksiani, joista pidin kiinni etenkin silloin kun aikaa tuntui kaikkein vähiten olevan, olisin kuukahtanut ennen aikojani. Puoleen vuoteen minulla ei ollut ainuttakaan, ei ainuttakaan vapaapäivää. Eihän se millään muotoa ole kestävä tilanne, ei vaikka olisi kuinka hyvässä fyysisessä kunnossa, koska jossain vaiheessa henkinen kestokyky romahtaa.

Nyt yritän rakentaa alkavan syksyn ja tulevan talven niin, etten kasaa itselleni liian raskasta painolastia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että alan pikkuhiljaa tehdä pesäeroa käännöstöihin. Ajatus tuntuu pahalta, sillä kääntäminen oli aina se unelma-ammattini, jota rakastin ja rakastan, mutta tässä tilanteessa kaikkein viisainta on nyt keskittyä kirjanpitoon, jota voin tehdä Ihan Oikeassa Työpaikassa, ja koulun saattamisessa loppuun.

---

Kävin eilen luovuttamassa verta, ja ensimmäinen hemoglobiinimittaus antoi lukemaksi 120 (naisilla luovutuksen alaraja on 125). Onneksi uusintamittauksella saatiin vähän korkeampi lukema ja pääsin luovuttamaan. Mutta sain mukaani 20 päivän rautakuurin. On muuten elämäni ensimmäinen. Minulla on aina ollut hyvä hemoglobiini, mutta nyt kun mietin noita aiempia verenluovutuskertoja, arvot ovat koko ajan olleet hiipumaan päin. Aktiivinen liikunta ja varsin kasvispainoitteinen ruokavalio ovat pikkuhiljaa nakertaneet rautavarastoja. Etsinkin netistä tietoa rautapitoisista ruoista, ja esimerkiksi palkokasveja ja cashewpähkinöitä syön päivittäin, mutta sitten tajusin, että illan pääaterian ohessa saatan juoda puolikin litraa maitoa, ja maidon kalsium vaikeuttaa raudan imeytymistä. Olen muutenkin pohtinut viime aikoina maidosta luopumista, sillä eläinten hyväksikäyttö ja kärsimys tuntuu niin sietämättömän pahalta, joten ehkä saan tästä vain lisäpontta. Mutta oli miten oli, pitää nyt olla tarkkana noiden rauta-arvojen kanssa. Joku anemia tästä vielä puuttuisi.

---

Liikunnan osalta kesä on mennyt pitkälti joogan ja pyöräilyn merkeissä. Pari kertaa viikossa on ollut kahvakuulaa. Tiistain kahvakuulaurheiluvuoroilla treenasin läpi kesän tempausta 18-kiloisella. Aloitin parin minuutin seteistä, ja kaksi viikkoa sitten jaksoin seitsenminuuttisen, jonka aikana tempaisin tasan sata kertaa. Koska kuulavuoroja oli kesällä aika hintsusti, tavoitteeni oli lähinnä ylläpitää kuntoa ja tempaustuntumaa, kasvattaa otevoimaa ja samalla vähän totutella painavampaan kuulaan. Elokuun puolivälissä palataan onneksi taas normaaliin kuula-arkeen, kun tiistain ja torstain vuorojen lisäksi perjantain vuorot jatkuvat. Syksyn ensimmäiset kisatkin siintävät jo syyskuun 17. päivä. Alustavasti olen miettinyt, että osallistuisin 16-kiloisella biathloniin. Siinä mielessä liikuntakesä on ollut ihan onnistunut, sillä olen käynyt paljon dynaamisilla joogatunneilla kuten astangassa ja vinyasa flow'ssa, joissa tietynlainen voima ja jäntevyys on kehittynyt, ja toisaalta taas letkeillä yin- ja hathatunneilla huoltamassa kehoa. Kundaliinijoogassa olisin halunnut ehtiä käymään useammin, mutta iltatunnit menivät aina päällekkäin kuulatuntien kanssa, ja aamutunneille en taas töiltä päässyt. Pyöräilyt ovat enimmäkseen koostuneet työmatkapyöräilystä. Työpaikalle on seitsemän ja puoli kilometriä, joten päivässä siitä kertyy sopivat 15 kilometriä.

---

Varasin ajan verikokeisiin kahden viikon päähän. Menen mittauttamaan kolesterolin ja verensokerin. Edellisen kerran kävin kolesterolimittauksissa kaksi vuotta sitten, ja pahoin pelkään, että arvot ovat saattaneet mennä huonompaan suuntaan, sillä paino on noussut ja olen mätöstänyt herkkuja liikaa. No, se selviää sitten. Eipähän tuo pieni potku persuuksille tekisi pahaa tässäkään asiassa. Tasapaino on ollut hukassa vähän kaikessa parin viimeisen vuoden aikana, mutta ehkäpä alkava syksy toisi mukanaan niin mielenrauhaa kuin tasapainoa fyysiseen hyvinvointiin. Sitä toivon ja siihen uskon.

Muun muassa

Sitten edellisen postauksen on tapahtunut seuraavaa:

1. Osallistuin toukokuun lopussa kahvakuulakisoihin. Tempaisin 16-kiloisella möllykällä 93 kertaa ja jäin siten seitsemän toistoa alle tavoitteeni. Treeneissä satanen meni rikki, mutta itse kisoissa ei päivän kunto vain ollut kohdillaan. Vasen käsi hyytyi 40 toiston kohdalla, ja vaikka revin oikeasta kädestä kaiken irti, satanen jäi tavoittamattomiin. No, ei se oikeastaan enää harmita, uusia kisoja kohti vain! Tosin kesän aikana kuulakunto on tainnut lörpsähtää jonnekin pohjamutiin, että realistinen kisakuula voisi olla vaikka kasikiloinen.

2. Sain yllättäen kesätyöpaikan eräästä varainhoitoyrityksestä. Olin jo ehtinyt haaveilla, miten kesän aikana lepään pois kaiken talven stressin, mutta haaveeksi jäi se. Höps. Työpaikka on hyvä, ja saan olla siitä onnellinen. Ja on muuten ihan luksusta, että saan ihan oikeaa kuukausipalkkaa, joka on vieläpä TES:in mukaista ja joku maksaa eläkkeeni! Kun on kärvistellyt satunnaisten ja paskasti palkattujen freelance-töiden parissa, niin tuollaisia asioita osaa totisesti arvostaa. Ekstrakivaa on se, että saan samalla suoritettua osan opintoihini kuuluvasta 30 opintopisteen työharjoittelusta. Yhteensähän nämä tradenomiopintoni kestävät 3,5 vuotta, ja työharjoittelulle on varattu kolmannen vuoden kevät. Mutta saan tosiaan nyt suoritettua siitä ainakin puolet, mikä lyhentää opiskelua kivasti loppupäästä. Ja mitä todennäköisimmin pääsen tuohon samaan paikkaan myös ensi kesänä, jolloin saan suoritettua samalla loput harjoittelusta. Eli hyvässä lykyssä minulla on koulua enää puolitoista vuotta + opinnäytetyö.

3. Ostin kesäkortin Om Yogaan kuten kahtena edellisenä kesänä. Om Yoga on ihan työpaikkani kupeessa, ja useamman kerran viikossa tulee hipsittyä joogaan suoraan töistä. Tavoite on tänäkin kesänä joogata yli 50 kertaa, sillä toivon, että kahden edelliskesän tapaan moisella joogamäärällä lunastaa syksyllä itselleen ilmaisen kuukausikortin. (Olen edelleen pihi.)

4. Olen lihonut! Kääk ja voi pee. No en kauheasti, mutta talven, kevään ja kesän mittaan paino on hiipinyt pikkuhiljaa ja salakavalasti ylöspäin. Nyt painan noin 83 kiloa. Mitään järisyttävää keskivartalon yhtäkkistä räjähdystä ei siis ole tapahtunut, mutta ihan tarpeeksi kuitenkin, että kyllä tässä taas on jokunen ahdistuksen hetki tullut vietettyä. Pari kertaa olen vähän aloittanut pätkäpaastoa, mutta tullut pitkän mietinnän jälkeen siihen lopputulokseen, etten ole valmis tekemään siitä elämäntapaa, joten siksipä sillä ei oikein ole järkeä laihduttaa. Viimeisin suunnitelmani hallita painoani on suorastaan järisyttävä ja aivan ennenkuulumaton: tuumasin, että voisin vaikka vähentää suklaan ja jäätelön syöntiä.

5. Kävin gynekologilla, ja munasarjani ultrattiin. Ovat edelleen monirakkulaiset, eli PCOS on yhä diagnoosi. Voinkin siis suklaan ja jäätelön sijasta syyttää paino-ongelmistani tyhmiä munasarjojani. No ei. Tai no tavallaan voisin, mutta ei se vaan niin toimi. Kropan tila on mikä on. Vaikka terveen naisen kehoon verrattuna minun kehossani saattaa laihduttaminen olla vaikeampaa, niin ei se poista sitä tosiseikkaa, että syön silti liikaa. Oli miten oli, e-pillerini vaihdettiin. Olen 19-vuotiaasta saakka syönyt Diane Novaa, mutta gynekologi kertoi, että moinen rohto on Ranskassa kokonaan kielletty eikä sitä nykyään Suomessakaan määrätä kuin korkeintaan puoleksi vuodeksi. Ööö. Miks oon sitten syönyt sitä 11 vuotta? Melkein tunsin veritulppien kohisevan korvissa ja kilpailevan keskenään siitä, kuka pääsee ensimmäisenä estämään hapen kulun aivoihini. Tuo puolen vuoden rajoitus on tullut ilmeisesti sen jälkeen, kun minulle lääkettä on aikoinaan määrätty, mutta ei sitten kukaan lääkäri ole reseptin uusinnan yhteydessä viitsinyt ilmoittaa, että joo, tätä lääkettä ei muuten sais syödä puolta vuotta kauempaa. Tsiisus. Nyt syön Qlairaa. Se kuulemma jäljittelee naisen normaalia hormonitoimintaa ja on parempi vaihtoehto. Ainakin tähän mennessä pillereiden vaihto on mennyt ihan ok.

Siinä kai ne tärkeimmät. Vaikka olen syönyt kolmanneksen elämästäni hirvittävän kamalaa tappajalääkettä, olen siis yhä elossa ja voin vähintäänkin paksusti!

Ihmeitä

Taisin edellisenkin postauksen aloittaa suurin piirtein samoilla sanoilla, mutta pakko jälleen todeta, että tämä syksy on ollut varmasti elämäni kiireisin. Stressinhallinta on ollut melkoisella koetuksella, ja joinain päivänä olen itkenyt silkkaa uupumusta ja kiirettä. Rehelliset vapaapäivät, jolloin en ole oikeasti tehnyt mitään, ovat yhden käden sormilla laskettavissa.

Pusersin yhdeksän viikon pätkäpaastokokeiluni läpi. Alkufiiliksiäni voi kerrata syyskuun postauksesta. Ensisijainen tavoitteeni oli saada veriarvoja paremmaksi, enkä varsinaisesti lähtenyt laihduttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Paino oli 3. syyskuuta 81,3 kilogrammaa ja veriarvot elokuun puolivälissä seuraavanlaiset:

- kokonaiskolesteroli 5,5 (< 5,0)
- HDL 2,53 (> 1,0)
- LDL 2,9 (< 3,0)
- triglyseridit 0,89 (< 2,0)
- paastosokeri 4,8 (< 6,0)

Kävin uusissa verikokeissa marraskuun 3. päivä, ja luvut näyttivät tältä:

- kokonaiskolesteroli 5,8 (< 5,0)
- HDL 2,31 (> 1,0)
- LDL 3,5 (< 3,0)
- triglyseridit 1,06 (< 2,0)
- paastosokeri 4,9 (< 6,0)

Paastosokeri oli käytännössä sama, mutta kolesteroliarvot olivat menneet selvästi huonompaan suuntaan. Tästä en syytä paastoamista, vaan marraskuussa hivenen käsistä livennyttä juuston ja jäätelön syöpöttelyä (penteleen Plussa-tarjous ja vitosen Ben & Jerry's -pönikät!).

Entäs paino sitten? Se oli 3. marraskuuta tasan 78 kilogrammaa. Kahdessa kuukaudessa paino siis putosi kolmisen kiloa, mutta veriarvot huononivat. Olo on edelleen hieman ristiriitainen. Riesaksi muodostuneet muutamat liikakilot lähtivät käytännössä itsellään, mutta veriarvojen heikkeminen harmittaa. Toisaalta pitää ajatella, että tämä oli hyvä opetus: laihtuminen ei automaattisesti tarkoita, että se on tehty terveellisellä ruokavaliolla. Tavoitteenani onkin nyt järkevöittää syömisiä ja käydä keväällä mittaamassa kolesteroli uudestaan. Mutta sitä ei käy kieltäminen, ettenkö olisi onnellinen tämänhetkisestä painostani. Ensimmäisen kerran sitten polven rikkoutumisen jälkeen olen taas normaalipainoinen. Onpa suorastaan outoa!

Kaiken kaikkiaan pätkäpaastokokeilu oli hyödyllinen, ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille, olipa tavoite sitten pudottaa painoa tai ei. Nyt olen ollut puolitoista viikkoa ilman pätkäpaastoa, sillä minulla on meneillään melkoinen muuttostressi, ja tuntuu, että nyt ei riitä resurssit vähillä kaloreilla hengailuun edes kahtena päivänä viikossa. Mutta suunnitelmissani on jatkaa pätkäpaastoilua heti, kun ehdin edes toviksi istua paikoilleni ja normaali arki asettuu taas uomiinsa.

Niin, olen siis muuttamassa lauantaina. Kesällä kohtaamani mies osoittautui ihmiseksi, jota olen koko elämäni etsinyt, ja päätimme pistää hynttyyt yhteen. Olo on ihan epätodellinen. Tuntuu kuin universumi olisi yhtäkkiä loksahtanut kohdalleen. Olen viettänyt paljon aikaa väärissä parisuhteissa, ja nyt kun unelmani on suoraan edessäni ja toteutunut, en tiedä, miten päin olisin. Olen löytänyt ihmisen, jonka sielu on veistetty samasta puusta kuin omani, ja jonka kanssa minun ei tarvitse tehdä olemiseni suhteen minkäänlaisia kompromisseja. Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta. Vierelläni kulkee vihdoinkin ihminen, jonka kanssa haluan oikeasti jakaa elämäni. Kaikki menneet vuodet, kaikki kipu, epäilys ja tuska... Jokainen hetki on kuljettanut minua kohti tätä päivää, kun olen viimein löytänyt kotiin toisen ihmisen luo. Ihmeellistä.

Ajoittain mietin, miksi emme kohdanneet aiemmin. Mutta ehkä minun piti ensin kulkea oma matkani ja kasvaa ihmiseksi, joka olen. Minun piti ensin tehdä itsestäni kokonainen ennen kuin olin valmis löytämään puuttuvan puoliskoni.

Kerta se on ensimmäinenkin

[Musiikki: Sigur Rós - Valtari]

Viimeisen viiden vuoden aikana, kun olen laihduttanut ja nyttemmin pyrkinyt etupäässä pitämään painon paikoillaan, en ole missään vaiheessa laskenut kaloreita ja kaikki muotidieetit kuten karppauksen ja paleon olen jättänyt muiden testattavaksi. Olen henkeen ja vereen kannattanut normaalia perusruokavaliota, jossa syödään aivan tavallista ruokaa ja herkutellaan välillä. Salaa olen naureskellut, kun ihmiset karppaushysteriassa rohmuavat ruokakaupan voihyllyt tyhjiksi ja julistavat rasvattoman maidon hermomyrkkyä vastaavaksi tappolitkuksi.

Nyt on kuitenkin pakko syödä hattunsa, sillä olen päättänyt kokeilla muotidieettiä minäkin – nimittäin pätkäpaastoa. Sain kesällä käännettäväkseni pätkäpaastoa käsittelevän kirjan, jota työstäessäni mieleeni alkoi hiipiä ajatus: "Voisiko tämä oikeasti toimia? Pitäisikö minunkin kokeilla?" Pätkäpaasto on varmasti monelle tuttu, mutta siinä siis syödään normaalisti viitenä päivänä viikossa ja kahtena päivänä rajoitetaan kalorit 500-600 kilokaloriin.

Tutkimuksissa pätkäpaaston terveysvaikutukset ovat olleet positiivisia: veren rasva-arvot paranevat, verenpaine laskee, riski sairastua moniin tauteihin kuten syöpään ja diabetekseen pienenee ja – minulle kenties tärkeimpänä – elimistön insuliiniherkkyys paranee. Kehollani on sairastamani PCOS:n takia taipumusta kohonneeseen insuliiniresistenssiin. Päätin, että hitto soikoon, minähän testaan tuota kahden kuukauden ajan ja katson, miten se vaikuttaa.

Kävin elokuun puolivälissä verikokeissa, joissa minulta mitattiin kolesteroli ja paastosokeri. Arvot olivat seuraavat (suluissa viitearvot):

- kokonaiskolesteroli 5,5 (< 5,0)

- HDL 2,53 (> 1,0)

- LDL 2,9 (< 3,0)

- triglyseridit 0,89 (< 2,0)

- paastosokeri 4,8 (< 6,0)

Arvot olivat sinänsä hyvät, joskin huonon kolesterolin häilyminen kolmosen tuntumassa hätkähdytti. Onneksi hyvän kolesterolin määrä oli reilusti yli suositellun alarajan, joten se vähän kompensoi ja selittää sitä, että kokonaiskolesterolini oli kivunnut 5,5:teen. Paastosokerikin oli asiallinen ja laskenut viime syksystä, jolloin se muistaakseni oli 5,2.

Joka tapauksessa halusin käydä verikokeissa, jotta näkisin pätkäpaastokokeiluni jälkeen, onko kokeilulla oikeasti vaikutusta terveyteeni. Aion siis käydä uusissa testeissä marraskuun alussa.

Pätkäpaastosta on hieman harhaanjohtavaa käyttää termiä dieetti, sillä pätkäpaastosta voi oikeasti tehdä elämäntavan. Mikäli tämä kahden kuukauden jakso osoittautuu toimivaksi ja parantaa oloani, voi hyvinkin olla, että jatkan pätkäpaastolla sittemminkin.

Nyt olen siis ollut pätkäpaastolla peräti viikon. Paastosin keskiviikkona ja perjantaina, joiden aikana söin noin 650 kilokaloria päivässä. Naisillehan suositellaan 500 ja miehille 600 kilokaloria, mutta koen olevani keskivertonaista lihaksikkaampi ja rotevampi, joten nostin kalorit suosiolla tuonne miesten kalorien hujakoille ja näköjään siitä vähän ylikin. Paastopäivät menivät helposti. En kärsinyt varotelluista oireista kuten päänsärystä tai palelusta. Energiatasoni pysyivät yhtä korkealla kuin normaaleinakin päivinä. Tavallaan olin jopa skarpimpi, kun vatsassa ei ollut ruokamassaa tekemässä raskasta ja uneliasta oloa. Eiliset rankat kahvakuulatreenitkin sujuivat hyvin, enkä kokenut suorituskykyni olevan sen heikompi kuin normaalisti. Pääasiallisesti tosin pyrin paastoamaan päivinä, jolloin ei ole kovia treenejä tiedossa.

Käytännössä söin päivän aikana kaksi salaattiannosta, jotka koostin seuraavista aineista:

- ke: 150 g tonnikalaa vedessä / pe: 300 g tofua

- ke: 3/4 prk raejuustoa / pe: 1/2 prk raejuustoa

- 170 g linssejä

- lehtisalaattia

- kurkkua

- paprikaa

Lisäksi söin keskiviikkona banaanin ja join 1 dl maitoa. Perjantaina söin purkin pro feel -proteiinirahkaraetta. Välillä oli vähän nälkä, mutta ei pahasti. Tosin sekä tonnikala että tofu maistuivat ällöttäviltä. Pitänee varmaan jatkossa korvata ne kikherneillä tai toisella satsilla linssejä.

Joillakin paastoaminen saattaa laukaista mässäilyhimon, mutta itsessäni en ole kahden paastonjälkeisen päivän aikana huomannut moista ilmiötä. Torstaina söin aivan normaalisti ilman minkäänlaista tarvetta lappaa kaksin käsin ruokaa kitaani. Samaten käynnistin tämänkin aamun normaalilla aamupalallani eli puurolla, raejuustolla ja banaanilla. Pätkäpaaston tarkoitushan ei olekaan, että paastopäivien välillä vedettäisiin maha pinkeäksi herkuista.

Pähkinänkuoressa pätkäpaasto tarkoittaa minun kohdallani sitä, että syön aivan niin kuin ennenkin. Syön samoja ruokia kuin ennenkin ja herkuttelen samalla tavalla kuin ennenkin. Erotus on vain se, että kahtena päivänä viikossa syön vain noin neljänneksen normaalista päivittäisestä kalorimäärästäni. Minun ei tarvitse opetella mitään uusia reseptejä tai alkaa yhtäkkiä välttelemään joitain ruoka-aineita. Ei minulla sellaiseen edes riittäisi kiinnostus ja motivaatio.

Tavoitteeni on ensisijaisesti saada verensokeri tasaiseksi ja purkaa insuliiniresistenssiä. Minua kiinnostaa myös pätkäpaaston vaikutus henkiseltä kantilta: se, miten paastoaminen auttaa tiedostamaan suuhuni pistämän ruoan ja panostamaan ruoan ravintoarvoihin. 600 kilokaloriin ei paljon mahdu, joten ruokailut on mietittävä tarkasti. Toivon ja uskon, että sama läsnäolo pysyy yllä myös paastopäivien välissä. Monesti ruokaa tulee ammennettua suuhun miettimättä sen enempää, miten se vaikuttaa kehoon ja hyvinvointiin. Toki toivon, että pätkäpaasto vie mennessään myös muutaman kilon vyötäröltä, mutta uskomatonta mutta totta, se ei ihan oikeasti ole tässä se pääasiallinen tavoite. Keskiviikkona paino oli 81,3 kg, joten katsotaan parin kuukauden kuluttua, onko sille tapahtunut mitään.

Näillä eväillä on siis alkanut minun pätkäpaastokokeiluni. Pyrin kirjoittelemaan fiiliksiä ja tuntemuksia jatkossakin sen minkä ehdin. Minulla alkoi tosiaan pari viikkoa sitten koulu, ja on ollut aika kiireiset viikot, kun kaikki on uutta, opittavaa paljon ja teen ohessa vielä käännöstöitäkin. Erilainen ja mielenkiintoinen syksy on siis kaikin puolin edessä.

Päivittelyä

Kuukausi vierähti, eikä minulla ollut oikein mitään sanottavaa. Nyt minulla olisi vaikka mitä kerrottavaa, mutten tiedä, mistä aloittaa.

Aloitetaan terveydestä. Koko syksyn ylläni roikkunut musta pilvi väistyi lopulta joulukuun alussa ja on pysynyt poissa. Uskoni seleeniteoriaan pitää pintansa: oloni on ollut tasaisen hyvä siitä lähtien, kun aloin parapähkinöitä popsia. Toki hermoilen ja pimahtelen milloin mistäkin, mutta se nyt kuuluu asiaan. Alan pikkuhiljaa luottaa siihen, että se heltymätön väsymys ja alakulo on ihan oikeasti taaksejäänyttä elämää.

Paino oli viime keskiviikkona 80,6 kilogrammaa. Olen tyytyväinen. Helmikuussa vaikutti siltä, että paino oli lähtenyt nousuun, mutta se päättikin sitten palata takaisin lähemmäs kasikymppiä. En tällä hetkellä saa kiinni laihdutusmoodista. Annan tilanteen edetä omalla painollaan, mutta pidän kiinni keskiviikkopunnituksista, joilla pyrin kontrolloimaan sitä, ettei kiloja ala kertyä. Toisaalta kroppa kyllä kertoo, mihin suuntaan ollaan kulloinkin menossa. Tällä hetkellä se vaikuttaa tyytyväiseltä saamaansa ruoan määrään ja laatuun verrattuna liikkumisiini. Ja minä olen tyytyväinen kroppaani. Neljä ja puoli vuotta kestänyt matkani kohti terveempää ja tasapainoisempaa elämää on kuljettanut minut pisteeseen, jossa en enää millään muotoa pidä itseäni lihavana. Olkoonkin, että painoni on painoindeksin mukaan lievän ylipainon puolella. Se ei estä minua rakastamasta itseäni ja kehoani. Kehoni on antanut minulle menneiden vuosien aikana niin hienoja hetkiä ja opettanut minua kurottamaan mieleni asettamien rajojen yli, etten yksinkertaisesti voi olla siihen pettynyt.

Ja koska kehoni mahdollisuudet ovat rajattomat, olen pitänyt kiinni ahkerasta liikkumisesta. Alkuvuoden saldo on HeiaHeian tilastojen mukaan:

- 42 tuntia ja 240 kilometriä kävelyä

- 32 tuntia joogaa

- 24 tuntia kahvakuulan nostamista

- 6 tuntia ratsastusta

- 2 tuntia ja 15 kilometriä lenkkeilyä

- 9 punnerrustreeniä

- 3 voimapyörätreeniä (tätä pitäisi parantaa)

Tarkkaavaisimmat ehkä huomaavat, että olen käynyt juoksemassa. Ensimmäisen lenkkini tein kaksi viikkoa sitten kaavalla 1 min juoksua ja 2 min kävelyä, jota sitten toistin 20 kertaa. Polvi tykkäsi kyttyrää, mikä oli odotettavissa. Ennen lenkkiä olin ounastellut sen kipeytyvän 80 prosentin todennäköisyydellä, mutta asfaltin paljastuminen ja kevään tuoksu ilmassa suorastaan pakottivat juoksemaan. Annoin polven pitää mykkäkoulua parisen viikkoa, kunnes se lopulta leppyi. Viime lauantaina sitten päätin yrittää uudestaan, ja sillä kertaa juoksin kaavalla 2 min juoksua ja 3 min kävelyä kymmenen kertaa. Lenkistä on kulunut kaksi vuorokautta, ja polvi tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Toivo edes jonkinlaisesta juoksuharrastuksesta elää, joskin olen tottunut kahden vuoden aikana niin moniin pettymyksiin, etten jaksa enää turhaan stressata. Joko pystyn juoksemaan tai sitten en. Onneksi olen löytänyt lajin rinnalle muitakin vaihtoehtoja.

Kuten kahvakuulaurheilun. Kuulat nousevat edelleen, ja pyrin käymään treeneissä kolmesti viikossa. Tuntuu, että kehitystä on alkanut tapahtua. Tekniikka on kehittynyt vaikka se aina ajoittain onkin suoraan perämetsästä. Voimaakin on tullut lisää. Viime torstaina tehtiin voimatreeninä kahden kuulan long cycleä (eli rinnallevetoa ja työntöä) raskailla painoilla. Uskalsin kerran kokeilla 18 kilon kuulia, ja ne peijakkaathan nousivat ilmaan. Huhhei.

Voimaa pyrin lisäämään myös punnertamalla. Ojentajatreenit jatkuvat punnerrushaasteen muodossa. Kipeää tekee ja raskasta on, mutta samalla punnertaminen tuntuu järkyttävän hyvältä. Olen jymähtänyt tällä kertaa jo kakkosviikkoon, mutta ei se haittaa. Vaikka treenaisin tuota viikkoa koko loppuelämäni, siinä on vissi ero, teenkö viikon aikana 80 vai 0 ojentajapunnerrusta. Terveisin: "Täältä tullaan kiinteät käsivarret ja messevät muskelit".

Ratsastamassa en ole käynyt reiluun kuukauteen. Meillä kävi Hakkisen kanssa maastossa pieni tilanne, joka olisi voinut päättyä huonosti. Mitään ei onneksi sattunut kellekään, mutta mieleeni kohosi sen verran ikäviä kauhukuvia, että päätin ottaa aikalisän ratsastuksesta. Aika näyttää, jatkanko Hakkisen vuokrausta, mutta tällä hetkellä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta olla nousematta sen satulaan.

Joogannut olen käytännössä päivittäin. Namaste jooga -jaksoista on tullut osa arkirutiiniani. Selkä pysyy sen avulla jollain lailla kuosissa, ja samalla pääsee mielikin vähän huilaamaan. Odottelen kyllä innokkaana lähestyvää kesää, josko Om Yoga tarjoaisi mahdollisuuden kesäkorttiin, joka minulla viimekin kesänä oli. Sillä siis sai joogata rajattomasti kolme kuukautta kahden kuukauden hinnalla. Freelancer-kääntäjän rahatilanne nyt on aina vähän niin ja näin, mutta investointi joogaan nousee kyllä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisten joukkoon.

Työasioista puheen ollen. Päätin lähteä ensi syksynä opiskelemaan liiketaloutta. Käännösalaa riivaa suohon poljetut työehdot, surkea palkkaus ja olematon arvostus. Aion opiskella rinnalle toisen tutkinnon, joka toivottavasti takaa minulle säännöllisemmän elannon. Rakastan kääntämistä, ja se on sitä, mitä todella haluan ammatikseni tehdä, mutta joskus on pakko myöntää, että kutsumus ei aina elätä. Nyt kun minulla on pitkän lamaannuskauden jälkeen energiaa edes ajatella opiskelemista, aion tarttua toimeen.

Näillä eväillä eteenpäin.

Hampaaton

Loppusyksystä puraisin ruokaan eksynyttä kiveä ja päädyin sen seurauksena suuhygienistin pakeille. Siitä alkoi sitten varsinainen hammaslääkärikierre, joka huipentui tänä (eilen) aamuna molempien alaviisaudenhampaiden poistoon. Olin tietysti etukäteen ihan paniikissa, kuten asiaan kuuluu. Vitsailin, että nyt tulee varmasti verenmyrkytys ja kuolen, vaikka oikeasti sisimmässäni pelkäsin. Näin mielessäni kauhukuvia, miten hammaslääkäri tunkee suuhuni valtavat tongit ja kiskoo hampaat irti, niin että alaleuka vain ruksaa iloisesti.

Kaivoin sitten jemmasta muinaiseen välilevynpullistumaan määrätyt ikivanhat Panacodit ja nappasin niitä aamulla ennen operaatiota pari naamaan en niinkään kivun takia vaan hermojeni lepyttämiseksi. Siinä hammaslääkärin tuolilla makoillessa olo olikin aika epätodellinen, kun puudutusaine, jota oli ängetty suuhun kuuden ruiskullisen verran, sai sydämen hakkamaan. Itse hampaidenpoisto ei loppujen lopuksi sattunut yhtään. Hampaat porattiin kahtia, jotta ne saatiin helpommin irti, mutta epämiellyttäviä rutinoita ja kirskuntoja lukuun ottamatta varsinaista kipua ei ollut. Sanoinkin lähtiessä hammaslääkärille ja -hoitajalle: "Kiitos, tämä oli miellyttävämpi kokemus kuin olin osannut odottaa." He olivat koko operaation ajan ihan kamalan ystävällisiä ja kertoivat koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu, että ihan oikeasti minua alkoi itkettää se huomaavaisuus.

No, sen verran olen kaikkia netin kauhujuttuja viisaudenhampaista lukenut, että tiesin pahimman olevan vasta edessä. Paluumatkalla kotiin jäin apteekin kohdalla bussista pois ja kävin ostamassa minulle määrätyn antibiootti- ja kipulääkearsenaalin. Minulla oli suussa kaksi harsotuppoa ja näytin ja kuulostin luultavasti puhevikaiselta hamsterilta, kun selitin proviisorille, että tämmösiä troppeja pitäis saada. Kotiin päästyäni köllähdin sohvalle katsomaan telkkaria, ja sitä mukaa kun puudutus alkoi hiipua, suuhun ja päähän alkoi sattua melkoisesti. Kipulääkettä vain naamariin. Siinä vaiheessa leukani oli alkanut omaksua ridgeforrestermaisen jylhän habituksen. Nauratti aina kun kävelin peilin ohi, mutta valitettavasti hihittely sattui.

Koko päivän on tietysti ollut kamala nälkä, ja ottaa päähän jo nyt kaikki smoothiet ja pinaattikeitot, joilla olen yrittänyt nälkää hillitä. Se on kuulkaas niin, että raavas nainen ei millään litkuilla elä!

Kipu on tällä hetkellä suht hyvin hallinnassa, vaikka suuta jomottaakin jonkin verran. Illan kahvakuulailut jäivät luonnollisesti väliin ja niin jää perjantain tuntikin. Toivottavasti tiistaihin mennessä olo olisi jo sen verran normaali, että pääsisin kuulailemaan.

Iloinen

[Musiikki: Mirabai Ceiba - A Hundred Blessings]

Tänään uskaltauduin vaa'alle joulutauon jälkeen. Paino oli 81,4 kg (BMI 26,0), ja olen supertyytyväinen. Väistin kuuluisat joulukilot, vaikka eittämättä mussutin suklaata parin viikon aikana liki kaksi kiloa, huh huh. Nyt olen palannut taas normaaliin syömiseen, ja hyvältä tuntuu.

Paluu liikunta-arkeen on käynnistymässä, kun kahvakuulatunnit alkavat tällä viikolla pyöriä taas normaalisti. Tallipäivän vaihdoin perjantaista maanantaille, niin pääsen voimissani perjantain kuulatreeneihin. Jees, olen ihan intona. Tästä vuodesta tulee niin loistava! Minulla on nyt kuukauden ajan ollut terve olo, ja se on huumaavaa. Jaksan kerta toisensa jälkeen hehkuttaa, miten ihanaa on, kun ei palella eikä väsytä jatkuvasti.

Lisäksi sisimmässäni on lämmin olo, sillä olen tutustunut erääseen mieheen. Ja kyseessä EI siis ole se sama heppu, jonka kanssa kävin joulukuussa treffeillä, taivas varjelkoon. Olen itse asiassa enemmän kuin tyytyväinen, ettei siitä jutusta tullut mitään, sillä juttu tämän uuden tuttavuuden kanssa tuntuu tosi hyvältä, iih.

Vuosi

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Magnetic]

Olipa vuosi.

Keväällä erosin pitkään raskaalta tuntuneesta parisuhteesta, jonka jälkipyykki osoittautui aikamoiseksi savotaksi, mitä en etukäteen ollut osannut lainkaan ennustaa.

Minua aika ajoin vaivanneet väsymysoireet räjähtivät syksyllä käsiin. Kropassa ja mielessä vallitsivat melkoiset olotilat, kun väsymykseen lisäsi alakuloisuuden, kroonisen palelun, hullut verenpainelukemat, nousevan painon, hidastuneen ruoansulatuksen, pamppailevan sydämen ja ties mitä.

Nyt vuoden viimeisenä päivänä olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Joulukuun aikana olen herännyt taas henkiin. Uskon edelleen vakaasti seleeniteoriaani, sillä syötyäni päivittäin parapähkinöitä oloni on ollut niin huumaavan hyvä, että tuntuu kuin voisin pakahtua. Kuljen kadulla hymyillen ja taivasta kirkkain silmin tuijotellen

Vietin jouluviikon Juuassa. Kahdeksan päivän aikana kävelin yli 60 kilometriä, kokosin kaksi tuhannen palan palapeliä ja söin niin paljon suklaata ja herkkuja kuin kykenin eli ihan älyttömästi. Oloni oli huikea. Kropan alettua toimia taas normaalisti ja saatua sikamaisen määrän energiaa minusta tuntui kuin olisin voinut lähteä lentoon. Ja mikä parasta: minusta tuntuu edelleen siltä. Tunnen siipien kasvavan selässäni.

Kissa oli suurenmoinen apu palapelin kokoamisessa.

Edessäni on hieno vuosi.

Jälleen onnellinen.

Miehistä

Matkustin sunnuntaina tänne Pohjois-Karjalaan viettämään joulua. Valkoinen joulu jäi saamatta, mutta jäätä löytyy sitäkin enemmän. Killerikeleistä huolimatta olen kävellyt neljän päivän aikana 32 kilometriä ja aion tulevina päivinä kävellä vielä lisää. Tuntuu hyvältä kävellä. Tuntuu hyvältä syödä. Tuntuu hyvältä, kun tuntuu taas hyvältä.

Olen alkanut pikkuhiljaa tajuamaan, miten huonossa kunnossa olin ollut jo todella pitkän aikaa. Yhtään liioittelematta minusta tuntuu nyt kuin joku olisi taikonut minut hetkessä terveeksi. Kaikki ne lamaannuttavat ja arkea varjostaneet oireet ovat kadonneet. En edes tajunnut, miten paljon niistä kärsin, vasta kuin nyt kun oloni on normaali ja kontrasti viime kuukausien koomaan näyttäytyy niin järjettömän valtavana, että ihan itkettää. En oikeasti kykene muistamaan, milloin minusta olisi viimeksi tuntunut normaalilta. Se taas puolestaan viittaa siihen, että oireeni hiipivät elämääni kuin varkain jo kauan sitten, niin että turruin siihen turtuneisuuden tunteeseen enkä tajunnut voivani huonosti ennen kuin oireet olivat niin vahvat, etten voinut olla niitä huomaamatta.

On kuin olisin herännyt elämään: "Ai tältäkö tän touhun pitäisi tuntua? Vitsi, miten siistiä olla hengissä!"

Ihan mahtavaa.

Mutta ei elämää ilman kriisejä. Kun kroppa alkoi taas jyllätä, minulla oli taas energiaa ajatella miehiä, ja siitähän ei koskaan hyvä seuraa. Tutustuin yhteen kivaan tyyppiin ja käytiin treffeillä ja sovittiin uudet treffit. Mutta sitten tämä häiskä ilmoitti törmänneensä exäänsä, ja meidän hommamme tyssäsi siihen. Märehdin ja murehdin pari päivää ja olin varma, että siinä meni viimeinen mahdollisuuteni parisuhteeseen tässä elämässä. Kriisi huipentui jopa siihen pisteeseen, että minun oli pakko kaivaa kirjahyllystä Erlend Loen Supernaiivi. Silloin eksistentiaalinen kurimukseni on oikeasti syvää luokkaa, jos minun on turvauduttava kyseiseen opukseen. No, nyt olen päässyt yli tästä infernaalisesta mieskriisistä ja suhtaudun taas positiivisesti tulevaisuuteen ja siihen, etten välttämättä vietä loppuelämääni sinkkuna.

Mutta sitä minä vaan ihmettelen, että millaiset välit ihmisillä on yleensä exiinsä. Itse jos näen jonkun entisen poikaystävän vaikka kadulla, niin lähinnä tekee mieli juosta karkuun. Kertooko se sitten siitä, että minulla on ollut paskoja poikaystäviä, vai mistä, mutta ei minulla kyllä ole minkäänlaisia intressejä palata yhteen heidän kanssaan.

No, nyt syntyisi näköjään taas jännittävää tekstiä, mutta telkkarista alkaa Winter's Bone just nyt, joten palataan taas seuraavan kriisin merkeissä.

Seleeniteoria

[Musiikki: Lana Del Rey - Born To Die]

Kuten on käynyt ilmi, olen ahkera diagnosoimaan olojani. Tällä hetkellä uusin teoriani syksyn ankeisiin fiiliksiin on seleenin puute.

TSH on aivolisäkkeen erittämä hormoni, joka säätelee kilpirauhasen toimintaa. Vajaatoiminnassa TSH:n määrä nousee, kun se yrittää kannustaa kilpirauhasta tuottamaan lisää T4-hormonia. Verikokeiden perusteella minun TSH-arvoni oli normaali. Sain lähetteen myös T4:n mittaukseen, mutta tällä hetkellä uskon, että verikokeista ei ole minulle hyötyä. Luultavasti myös T4-arvoni on normaali.

T4-hormonin on kuitenkin muututtava kudoksissa T3-hormoniksi ennen kuin se pääsee vaikuttamaan niin kuin sen pitäisi. T3 on juuri se hormoni, joka säätelee muun muassa aineenvaihduntaa. Kun T4 ei pääse muuntumaan T3:ksi, kilpirauhasen vajaatoiminnan oireet iskevät päälle, vaikka TSH- ja T4-arvot olisivat kuinka ihanteelliset tahansa.

Yksi tärkeä tekijä T4:n muuntumisessa T3:ksi on seleeni. Parapähkinät ovat oikea seleenipommi, ja jo parin parapähkinän nauttiminen päivässä riittää turvaamaan seleenin saannin. Tieto sai minut ostamaan torstaina 5.12. luomuparapähkinöitä Punnitse & Säästä -kaupasta, vaikka en suoraan sanoen uskonut, että niiden syöminen voisi auttaa siihen hirveään oloon, josta kärsin. Päätin kuitenkin syödä niitä muutaman päivässä. Viisi päivää myöhemmin, tiistaina 10.12. silmäni rävähtivät aamulla auki ja tuntui kuin olisin herännyt uudessa kropassa. Siitä lähtien oloni on pysynyt tasaisen hyvänä, ja minussa on herännyt pieni toivonkipinä, että ehkä tämä olotila on tullut jäädäkseen. Olen jatkanut parapähkinöiden syömistä enkä todellakaan aio lopettaa. Jos ihan oikeasti kaikki tämä kärvistely on johtunut seleenin puutteesta ja se on hoidettavissa näin helposti, en tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Ehkä kuitenkin nauraa, sillä itkenyt olen ihan tarpeeksi.

Voi olla, että parin päivän päästä olen täällä taas volisemassa, kun kaikki on ihan hirveää. Mutta jotenkin minusta vain tuntuu, että olen löytänyt ratkaisun. Ja totta hitossa syön vaikka koko loppuelämäni parapähkinöitä, jos on tarpeen. Se on miljoona kertaa parempi vaihtoehto kuin tyroksiinilääkitys, joka ei itse asiassa olisi luultavasti edes auttanut minua, jos ongelma on koko ajan piillyt T4:n muuttumisessa T3:ksi.

Parempi

En oikein tiedä mitä ajatella, mutta minulla on tällä hetkellä helvetin hyvä olo. Eikä tuo siis ollut sarkasmia. Parin päivän aikana henkinen ja fyysinen hyvinvointi on noussut kohisten, ja olen ihan ulapalla, missä mennään. Ensisijaisesti olen tietenkin onnellinen ja iloinen.

Viime yönä nukuin pelkässä yöpaidassa ilman pitkiä kalsareita ja villasukkia ensimmäisen kerran moneen viikkoon. Aamulla heräsin poskilla terve puna eikä peilistä katsonut enää vastaan se kalpea ja väsynyt nainen, johon olin jo tottunut. Ruumiinlämpö on kohonnut takaisin normaaliin lukemiin enkä kärsi enää kroonisesta palelusta. Olen parina aamuna herännyt kello 7-10 välillä ilman herätyskelloa, eikä minua ole enää nukuttanut, vaan olen noussut pirteänä sängystä ylös. Ja mikä tärkeintä: olen halunnut nousta sängystä ylös. Lukemattomina aamuina olen jäänyt turtana ja puolihorroksessa sänkyyn makaamaan, koska en ole nähnyt syytä nousta ylös, koska en kuitenkaan olisi jaksanut tehdä mitään. Monesti olen torkkunut iltapäiväkahteen ihan vain aikaa tappaakseni. Sitten on ollut pakko nousta ylös, jotta olen ehtinyt tehdä edes vähän töitä ja raahautua harrastuksiin. Nyt olen alkanut katsella innokkaana työpaikkailmoituksia, jos hankkisin lisää osa-aikatöitä tuon nykyisen rinnalle. Eilen kävelylenkillä askelissani oli ihan eri pontta ja energiaa kuin aikoihin.

Paino oli eilisessä mittauksessa pudota humpsahtanut 81,2 kilogrammaan (BMI 25,9). Aamuissa on ollut ihanaa se, että minulla on ollut terve nälkä. Ihan kuin kehoni olisi yhtäkkiä herännyt horroksestaan ja alkanut taas itse vaatia ruokaa eikä vain ota sitä passiivisesti vastaan kykenemättä sitä kuitenkaan hyödyntämään. Ylöspäin kipuavasta painosta huolimatta olen siis viime kuukausina pakottanut itseni syömään terveellisesti ja riittävästi, sillä olen ajatellut, että kituuttaminen ei voi olla hyväksi, kun kroppa selvästi on jo muutenkin ihan pois raiteiltaan. On sanoinkuvaamattoman ihana tunne, kun elimistö alkaa lopulta imeä ruoasta energiaa, mikä heijastuu välittömästi omaan jaksamiseen, eikä niin että vatsanpohjassa on ruokaklöntti, joka vain turvottaa. Samaten suolen toiminta on vilkastunut ja ilmavaivat vähentyneet.

Toivon totisesti, että tämä olotila jatkuu, koska nyt oloni on sellainen kuin sen pitäisikin olla: normaali. Jokunen viikko sitten kirjoitin, miten minulla oli pari päivää hyvä fiilis, kunnes otin taas takapakkia ennen tätä tämänhetkistä olon paranemista. En tiedä, mistä nämä olojen vaihtelut johtuvat. Kenties kilpirauhasesta, kenties jostain muusta. Mutta voi kunpa tuo menneiden kuukausien kooma olisi nyt taaksejäänyttä elämää. Aion kuitenkin tarkkailla oireita, jos ne palaavat takaisin. Innokkaana itsediagnosoijana luulen, että oireeni ovat kilpirauhasperäisiä, mutta kilpirauhaseni ei ole vielä sanonut lopullista yhteistyösopimusta irti. Jostain syystä se toimii välillä normaalisti ja välillä taas tekee minusta lattiarätin.

Olen nyt vähän kahden vaiheilla, hakeudunko tarkempiin kilpirauhastesteihin vai en. Ehkä kuuntelen tässäkin omaa oloani, ja jos oireet alkavat taas puskea päälle, menen verikokeisiin. Mutta nyt aion vain nauttia siitä, että minusta tuntuu hyvältä. Pitkästä aikaa.

Umpikujasta uuteen taisteluun

Lääkäri soitti tänään verikokeiden tuloksista. TSH oli 1,7 eli varsin normaali, kun viitearvot ovat 0,5-3,6. Hemoglobiini oli 132 ja paastosokeri 5,2. Kysyin sitten, että entäs tyroksiini. Sitä ei ollut kuulemma mitattu, kun yleensä riittää pelkkä TSH:n mittaaminen. Siis mitä? Olin kyllä erittäin tietoinen, että kattavia kilpirauhastutkimuksia ei ihan tuosta noin vain suostuta tekemään, mutta olin kuvitellut, että sentään T4V eli vapaa tyroksiini mitattaisiin, kun se on kuitenkin se kilpirauhasen erittämä hormoni, joka säätelee aineenvaihduntaa ja jonka puute aiheuttaa vajaatoiminnan oireet.

Lääkäri alkoi puhua kilpirauhasen vajaatoiminnasta muotisairautena, ja siinä vaiheessa aloin itkeä. Oli käynyt juuri niin kuin olin etukäteen pelännytkin. Hain apua, mutta minua ei otettu tosissaan. Ainut asia, joka lääkäriä kiinnosti, oli itsessään täysin riittämättömien verikokeiden yksi ainokainen arvo. Sen verran sain itseäni kasaan, että vaadin lisätutkimuksia. Suuressa armossaan lääkäri sitten suostui antamaan uuden lähetteen verikokeisiin, joissa mitataan myös T4V, joka minun mielestäni olisi pitänyt mitata jo heti alkuun. Ketä tällainen jahkailu ja jatkuvissa verikokeissa käyminen palvelee? Miksei niitä arvoja voida mitata samalla kertaa? Minua ei ihan oikeasti kiinnosta, vaikka koko Suomen kansa olisi yhtäkkiä päättänyt sairastavansa kilpirauhasen vajaatoimintaa. Minua kiinnostaa pelkästään oma oloni, joka on ihan paska.

Puhelun jälkeen olin ihan poissa tolaltani. En koe, että olisin tyyppiä, joka vaatii jokaiseen kolotukseen ja vaivaavansa taikanappulaa pyyhkäisemään ongelmat pois. Olen mielestäni tehnyt oman osani terveyteni edistämiseksi: Olen syönyt monta vuotta terveellisesti ja liikkunut enemmän kuin keskivertoihmiseltä on syytä edes odottaa. Olen omin voimin taistellut kolesteroli- ja verenpainearvot siedettäviin lukemiin. Olen kamppaillut paino-ongelmien kanssa vaikka suurimman osan ajasta sekin on yhtä pään seinään hakkaamista. Ja nyt kun tuntuu, että en yksinkertaisesti pysty elimistölleni mitään, että siinä on jotain vikaa, johon en kykene vaikuttamaan, ja haen apua, tulos on tämä.

Menin peiton alle itkemään. Kissa tuli ihmettelemään, mikä on vialla ja kutitteli viiksillään poskiani ja yritti nuolla niiltä suolaisia kyyneliä pois. Sitten se käpertyi kylkeeni kehräämään. Hytisin siinä tunnin verran, kunnes päätin, että en varmasti lannistu. Menin nettiin varaamaan sen uuden labra-ajan tammikuun aluksi. Jos sekään ei johda umpikujaa pidemmälle, hakeudun yksityiselle lääkärille, joka on perehtynyt kilpirauhassairauksiin.

Neljä vuotta sitten aloitin taistelun terveyteni ja onnellisemman minän puolesta. Siinä ajassa opin näkemään numeroita pidemmälle ja luottamaan itseeni ja omiin tuntemuksiini. Kun vaa'an numerot huusivat minun olevan epäonnistuja, kuuntelin koko ajan voimistuvaa kehoani, joka muistutti minun olevan matkalla onnessa. Nyt numerot sanovat minun olevan terve kuin pukki, mutta kehoni viestittää, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Tiedän, ketä kuuntelen.

Verenpainemittari

Onko silloin oikeasti aikuinen, kun ostaa itselleen verenpainemittarin? Sitä en tiedä, mutta posti toi tänään tilaamani Omron M2 Basic -verenpainemittarin. Päädyin kyseiseen mittariin siksi, että se maksoi vaivaiset parikymppiä ja siinä on tasan yksi nappula. Halusin simppelin vehkeen verenpaineen seuraamiseen ja sen sain.

Että ei muuta kuin testaamaan! Aluksi ajattelin, että onpa paska mansetti, kun eihän tätä saa millään paikoilleen. Sitten tajusin yrittäneeni laittaa sitä käteni ympärille väärinpäin. Siinä vaiheessa tuntui, että verenpaine kohisi jo valmiiksi korvissa. Päätin siis henkisesti valmistautua joihinkin 200/140-lukemiin.

Eikä mitä, mittasin verenpaineen kaksi kertaa ja se oli noin 130/85. Halleluja! Putosi kivi sydämeltä, sillä nyt aletaan taas liikkua niissä verenpaineissa, joilla minun kaiken järjen mukaan pitäisi liikkua. Voisivat nuo lukemat paremmatkin olla (kolme vuotta sitten 115/80), mutta ovathan ne valtavaa edistystä taannoisiin 140/100- ja 164/110-järkytyksiin. Olen oikeasti ollut tosi huolissani noista kohonneista lukemista. Voi olla, että viime viikolla parantunut olo on vaikuttanut myös verenpaineeseen.

Mutta onpa kiva kun on oma verenpainemittari! Ei tarvitse enää epätietoisena miettiä, että mitähän sille verenpaineelle kuuluu.