Välilevynpullistuma

[Musiikki: alt-J - Adeline]

Viime keväänä treenasin kovaa ensin SM- ja sitten EM-kisoihin. Ainut tavoitteeni oli tehdä jälkimmäisissä karkeloissa 200–215 tempausta ja katsoa, mihin se riittää. Loppujen lopuksi kisasuoritus oli jäätävä floppi. Lähdin tekemään täysillä, sillä se oli ainut järkevä vaihtoehto, mutta tekniikka hajosi, tuomari rokotti, ja jossain kolmen minuutin kohdalla tajusin, että tää oli nyt muuten tässä. Hidastin tahtia ja yritin vain saada aikaiseksi jonkinlaisen järkevän suorituksen. Lopulta sain räpisteltyä 156 hyväksyttyä toistoa, ja olihan se ankeaa. Toisaalta en olisi parhaimmallakaan suorituksella päässyt mitaleille, sillä omassa painoluokassa on niin kova taso, että muistaakseni pronssimitali irtosi 218 toistolla. (Vertailun vuoksi: 58–63-kiloisten painoluokassa pronssiin riitti 127 toistoa. Pitäis varmaan laihduttaa, niin olisi mahdollisuuksia pärjätä, hah. Toisaalta alle 58-kiloisissa oli taas hulppea taso, eikä mitaleille ollut asiaa alle 180 toiston tuloksella.)

No, se oli sellainen kokemus.

Itse kisat eivät varsinaisesti olleet tämän postauksen aihe vaan toimivat johdatuksena siihen, mitä niiden jälkeen seurasi ja miten liikunta-arkeni koki kovan kolauksen. Kova kisatreenaaminen aiheutti välilevynpullistuman, jonka ensi oireita en valitettavasti osannut tunnistaa. Toukokuun alussa vasen puoli kehostani (alaselkä, pakara, reisi) alkoi vetää jumiin, ja vaikka siihen ei auttanut mikään venyttely, luulin lihasteni olevan vain kireät ja tulehtuneet kovasta treenistä, kunnes sitten heinäkuun loppupuoliskolla iskivät iskiaskivut ja jalkaterän lihasheikkous ja tunnottomuus. Siinä vaiheessa oli pakko uskoa, että kymmenen vuoden takainen kipuhelvetti oli taas läsnä.

Jos ei ole kokenut välilevynpullistumaa, ei todennäköisesti osaa kuvitella, miten invalidisoivaa se osaa olla. Sukkien ja kenkien pukeminen on melkoinen akrobaattinen haaste, kipeää jalkaa kirjaimelllisesti raahaa perässä, koska lihakset eivät toimi, ja sitten kirsikkana kakun päällä on se infernaalinen hermokipu, joka samanaikaisesti polttaa, jäytää, pistää ja puuduttaa taukoamatta.

Edellisen pullistuman perusteella tiesin, että toipumista ei lasketa päivissä eikä viikoissa vaan pikemmin kuukausissa. Nyt tilanteeni alkaa olla suhteellisen hyvä, sillä kivut hellittivät marraskuussa ja liikkuvuuteni on palautunut noin 85 prosenttiin siitä, missä se oli vuosi sitten. Liityin loka-marraskuussa kuntokeskuksen jäseneksi ja aloin käydä spinningissä, koska siinä vaiheessa pyöräily ja uinti olivat ainoat lajit, joita pystyin harrastamaan. En pystynyt edes kävelemään kilometriä pidempään, kun vasen jalka puutui pohkeesta alaspäin tunnottomaksi mötikäksi. Pikkuhiljaa olen pystynyt lisäämään lajivalikoimaan pilatesta, bodybalancea ja bodypumpia, ja nykyään kävelylenkkeilykin luonnistuu.

Mutta jälleen kerran olen siinä tilanteessa, että kehon heikko kohta pakottanee minut luopumaan itselleni tärkeäksi muodostuneesta lajista. Ensin kiukkupolvi murskasi juoksuharrastukseni, ja nyt heikko alaselkä estää minua kehittymässä kahvakuulaurheilussa, joka muuten olisi minulle hyvä laji. Olin haaveillut, että parissa vuodessa siirtyisin tempauksen mestaruussarjaan eli treenaamaan 24-kiloisella, mutta mitä olen tässä nyt useamman kuukauden ajan miettinyt asioita rauhassa, en usko, että se tulee olemaan mahdollista.

Kävin elokuussa magneettikuvissa, ja kuten kuvasta näkyy, alaselän kolme kuvassa tummana näkyvää välilevyä ovat painuneet kasaan. Niistä keskimmäinen eli ympyröity on ollut tämänkertainen oireideni aiheuttaja. Myös sitä alempi välilevy oli pullistunut, muttei niin pahasti. Yhtä kaikki nuo välilevyt eivät tuosta enää kimmoisammiksi muutu, enkä ole ollenkaan varma, haluanko enää lähteä treenaamaan kisamielessä, sillä kaksi välilevynpullistumaa kokeneena jättäisin mielelläni kolmannen kokematta. Kova treeni pakottaa kropan koville, ja kisapainojen noustessa loukkaantumisriski luonnollisesti kasvaa.

Ja jos joku miettii, mitä tuo kuvassa oleva ylempi ympyrä meinaa, niin se on todiste siitä, että murtui se selkä sittenkin, kun putosin jouluna 2011 hevosen selästä. Voi jeesus, sanon minä. Ortopedi siis löysi kuvista vanhan murtuman, ja tiesin täsmälleen, että se ei voi olla perua mistään muusta kuin eräästä maahan mätkähtämisestä kovassa laukassa.

Kävin alkuvuodesta pari kertaa kahvakuulailemassa, mutta tällä hetkellä motivaatio lajiin on nollassa. Vaikka otin varovasti ja koskin vain 6- ja 8-kiloisiin kuuliin, treeni aiheutti lieviä iskiasoireita. Selkä ei ole vielä toipunut, ja sen huomaa esimerkiksi joissain venytyksissä, kun hermon kiristys tuntuu ukkovarpaassa. Yritän nyt vain malttaa ottaa iisisti ja keskityn spinningiin, sillä sitä pystyn treenaamaan täysillä ilman, että selkä on moksiskaan. Olo on surullinen siitä, miten kuulailun kanssa lopulta kävi, mutta minkäs sille mahtaa. Aika näyttää, minne tie vie. Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että ajoittaisia iskiashäivähdyksiä lukuun ottamatta pystyn taas elämään ja liikkumaan ilman kipuja.

Sininen olo

[Musiikki: Jessie Ware - Devotion]

Hesus, että osaa taas väsyttää. Viikon verran on tuntunut, etteivät mitkään yöunet meinaa riittää. Viime yönä nukkua posotin 11 tuntia. Haluan uskoa ja uskon, että jokakeväiset siitepölysessiot aiheuttavat tämän väsymyksen. Pelkkä ajatus, että viime syksyn pohjaton kaivo olisi taas vetämässä minut syvyyksiinsä, on liian karmiva.

Olo on väsymystä lukuun ottamatta fyysisesti ihan hyvä. Sydämessä ei ole mitään outoja viboja, ja tarmoa ja voimaa on sitten kun lopulta uni suostuu hellittämään otteensa. Verenpaine on aavistuksen koholla: äsken mittasin, ja se oli 136/89. Mutta minulle tuo on aika normaali lukema. Toki pyrin sinne 130/80 tuntumaan, mutta sukurasite on ja pysyy. Kaikkeen ei elämäntavoillakaan pysty vaikuttamaan.

Yleisvire on ollut vähän alakuloinen, ja pari päivää on itkettänyt vähän kaikki. Katsoin äsken nauhalta eilisen Suurimman pudottajan, ja pakko oli vähän porata. Tosin se nyt ei ole mikään yllätys, sillä ainahan minä vollotan kyseistä ohjelmaa katsoessa, oli sitten minkä maan tahansa kisa kyseessä. Eilen törmäsin Facebookissa johonkin juttuun naisesta, joka omistaa pieniä hevosia ja käy niiden kanssa ilahduttamassa vanhoja ihmisiä vanhainkodissa. Voi elämä, mikä itku siitäkin pääsi! Minulla ei ole mitään hajua, toimiiko tämä linkki, mutta kokeilkaa, jos kiinnostaa.

No, pitää alkaa valmistautua kahvakuulatunnille. Jospa sitä vaihteeksi vuodattaisi vähän hikeä. Verestä ei niin väliksi, mutta katsotaan nyt. Alkuvuodesta käytin kuulatunneilla paljon hanskoja, kun tuntui, että kämmenet olivat jatkuvasti auki. Nyt yritän vieroittaa itseni hanskoista, ja aina vähän jännittää, milloin se nahka on taas rullalla.

Sairas, rakas ystävä

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Paino tänään: 82,6 kg (BMI 26,4). Hnngh. Kilo lisää viime viikosta. Enkä taatusti ole syönyt päivittäin ylimääräistä tuhatta kilokaloria. Pikkuisen alkaa ahdistaa.

Keskivartalon kohdalla tuntuu jotenkin jymähtäneeltä. En siis tarkoita mitään ummetusjymähtämistä, mutta tuntuu kuin kroppa olisi pysähdystilassa.

Muinaista 25-blogiani seuranneet saattavat muistaa, että talvi 2010-2011 oli minulle varsin onnistunut. Kilot karisivat iloisesti ja ropisten. Silloin sain makua siitä, millaista laihduttamisen oikeasti pitäisi olla. Ruokaa koneeseen ja liikkeelle, niin maaginen ja mainostettu puoli kiloa viikossa lähtee kuin itsestään.

Välillä tunnen kehoni pyörähtävän käyntiin, ja silloin laihdutus on helppoa. Keskivartalon seutu tuntuu keveältä ja ikään kuin jylläävältä. Nyt olen alkanut tajuta, että tuollaisina hetkinä ja kausina kehoni jostain syystä toimii normaalisti ja elo ja olo tuntuu hyvältä.

Tällä hetkellä tässä kehossa ei jyllää yhtään mikään. Kaikki on seis. Aiemmin toiminut ruokavalio ei yhtäkkiä enää toimikaan vaan keskivartaloon alkaa kertyä massaa. Alkavat itsesyytökset ja vainoharhaiset ajatukset: Oliko se mysliannos sittenkin liikaa? Tapanko itseni jälkiuunileivällä? Oliko tämä päivän toinen banaani viimeinen niitti? Rasvaton maitokin on kuulemma pahasta...

On tosi rankkaa, kun oikeasti yrittää ja huomaa iskevänsä päätään seinään viikko toisensa jälkeen. Itsetunto ja itseluottamus alkavat pikkuhiljaa karista. Onnistumiset haalistuvat ja näkökentän peittää lannistava epäonnistumisten sarja.

Järki yrittää hokea, että kenties terveydessä on jotain vialla. Mutta itsepintainen ääni hokee: "Tekosyitä, tekosyitä! Kohtalosi on olla läski. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Et sinä osaa."

Pelkään ihan kauheasti, että kun joskus sitten kuukauden päästä pääsen lääkäriin ja hyvällä tuurilla tutkimuksiin, mitään selitystä näille ongelmille ei löydy. Että minut leimataan hulluksi ja tekosyitä keksiväksi pelleksi.

Yritän nyt vähentää herkkujen syöntiä entuudestaan (eli toisin sanoen aion luopua uskollisesta keskiviikko-Ainostani), jotta saisin painon pysymään edes paikoillaan. En kuitenkaan aio ryhtyä millekään pussikeittodieeteille tai nälkälakkoon, sillä haluan voida hyvin. Vaikka nyt on vaikeaa, tahdon että kehoni on ystäväni. Haluan, että se saa riittävästi energiaa, vaikkei se välttämättä osaakaan tällä hetkellä käyttää sitä oikein. En usko, että esimerkiksi alle tuhannen kalorin ruokavalio pitkällä tähtäimellä auttaisi tilannettani lainkaan.

Laihdutusmatkallani kehoni voimavarat kantoivat minut maaliin, vaikka mieleni välillä kapinoi vastaan. Olen keholleni velkaa, että pidän siitä nyt huolta. Minun on pakko kerätä tolkkuni kasaan, sillä panikointi ei yksinkertaisesti auta.

Järki käteen siis. Eli ruokaa nassuun ja liikuntaa kehiin. Aivan niin kuin ennenkin. Jos se ei toimi, kehoni on oikeasti sairas.

Herra U:n paluu

[Musiikki: Kent - Röd]

Varasin ajan lääkäriin. Väsymys puskee jälleen päälleni, paino nousee (eilen 81,6 kg), tuntuu etten jaksa mitään ylimääräistä.

Pidän kiinni pienestä arjestani, koska se auttaa minua jaksamaan. Teen saamani toimeksiannot (onneksi niitä on keskimäärin vain noin 0-20 tuntia viikossa) ja harrastan liikuntaa. Yritän pitää pyörän pyörimässä, etten lamaannu.

Mutta muuten en jaksa oikein muuta kuin hautautua sohvalle peiton alle katsomaan televisiota tai notkua internetissä. Ja sitten mennä nukkumaan. Nukkuakin voisin vaikka kuinka kauan. Normaalisti aikuisen kai pitäisi pärjätä 7-8 tunnin yöunilla. Minä tarvitsen vähintään 9 tuntia ja senkin jälkeen voisin vain jäädä puolihorrokseen sänkyyn.

Pitkään olen uskonut, että painoni nousee, koska syön jotenkin väärin. Että en vain osaa. Pitkään olen uskonut, ettei minua huvita tehdä kokopäiväisesti töitä, koska olen laiska ja liian mukavuudenhaluinen. Pitkään olen uskonut, etten innostu mistään sosiaalisista tapahtumista, koska minä nyt vain olen tämmöinen: introvertti ja ujo.

Mutta ehkä minun kehossani on oikeasti jotakin pielessä. Ei ole normaalia, että olen yhä useammin näin uupunut, vaikka en edes tee raskasta kokopäivätyötä eikä minulla ole kakaroita joista huolehtia. Ei ole normaalia, että vaikka kuinka liikun ja syön terveellisesti, painoni hädin tuskin pysyy paikoillaan.

Mittasin verenpaineen isän luona viikko sitten. Se oli noin 140/100. Näillä elämäntavoilla sen ei pitäisi olla noin korkea, vaikka korkea verenpaine onkin suvussani rasitteena. Vertailun vuoksi sanottakoon, että kolme vuotta sitten noin 87-kiloisena verenpaineeni oli 115/80. Juoksun pois jääminen ei voi vaikuttaa noin paljon, koska muuten liikun edelleen. Herkkuja en syö yhtään sen enempää kuin tuolloinkaan.

Kävin äsken optikolla korjauttamassa rempsottavat silmälasini, apteekissa ja kaupassa. Kun pääsin kotiin, istuin vain hetken sohvalla itkemässä.

Haluan olla taas pirteä ja jaksava. Mutta kun välillä tuntuu kuin rinnan kohdalla olisi raskas möykky, joka saa hengittämisenkin tuntumaan vaikealta.

Nyt lepään pari tuntia, sillä tahdon jaksaa mennä kahvakuulatunnille. Siellä minusta tuntuu ainakin hetken ajan vahvalta. Normaalilta.

Kylmän kangistama

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Night in Ram das Puri]

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka keskellä heinäkuuta ilmoittavat Facebookissa tai blogissa tai missä lie, miten "ilmassa on selvä syksyn tuoksu!". Lähinnä tuollaiset ilmaisut ovat tuntuneet pienimuotoiselta vittuilulta (anteeksi kielenkäyttö) niille ihmisille, jotka nauttivat kesästä. Sillä se, että heinäkuussa sataa vettä, ei tarkoita että on syksy. No, lempisanontani on "pata kattilaa soimaa", ja nyt heittäydyn itse padaksi, sillä voin vaikka vannoa, että kun tänään aamupäivällä pistin nenäni ulos lähteäkseni joogatunnille, ilmassa tuoksui talvi. Hahaa, siinä teille. Siperiasta puskee nyt kylmää ilmaa oikein urakalla (kuulin  kun Pekka Pouta sanoi eilen telkkarissa), ja jäätävästi kasvojani vilvoittava tuuli toi mukanaan aavistuksen talven pakkaskelien kuivaa kylmyyttä.

Ja voin sanoa, että oli todella inhottava pyöräillä sitä pohjoistuulta vasten. Hrrrh. Mutta tämän kesän ja syksyn pyöräilyt alkavat onneksi olla pulkassa. Joogakortti olisi voimassa vielä ensi keskiviikkoon, mutta otan perjantaina suunnan lähemmäs Siperian tuiskuja eli Pohjois-Karjalaan, joten tämän päivän lempeä hatha jäi luultavasti viimeiseksi joogatunniksi hetkeen. Pyörällä käyn enää korkeintaan kaupassa ja tietysti tallilla niin kauan kuin pystyn ennen lumien tuloa. Sitä mukaa kun ilmat kylmenivät, pyöräilyvauhtinikin hyytyi. Kesällä noihin joogamatkoihin meni noin 70 minuuttia, mutta nyt kymmenisen minuuttia enemmän. Kai tässä ollaan vauhdilla mummoutumassa, kun kylmä kangistaa nivelet ja lihakset.

Tajusin muuten, että minun ei tänä vuonna välttämättä tarvitse enää kertaakaan nousta pyörällä Hervantaan. Jee! Kyllä tuota kirottua Hervanta-Kalevankangas-rautatieasema-reittiä tulikin sahattua muutama kerta edestakaisin.

Paino oli tänään tasan 81 kiloa (BMI 25,9) eli nousua tuli viime viikosta 400 grammaa. Olen tällä hetkellä hieman kyrsiintynyt. Joku voi varmasti ajatella, että sen siitä saa kun syö liikaa. No, se on minulle ihan sama, mitä kukaan ajattelee. Neljä vuotta tämän kehon toimintaa ja sen reagoimista liikuntaan ja ruokaan opetelleena olen tullut siihen johtopäätökseen, että insuliiniresistenssi jyllää elimistössäni nyt sillä voimalla, että olo on aika aseeton. Pitäisi keksiä keino purkaa tuo resistenssi, sillä sen vuoksi painonhallintani on nyt todella vaikeaa. Liikun paljon ja keskityn syömisiini, mutta siitä huolimatta paino tahtoo mieluummin hiipiä ylöspäin kuin alaspäin.

Olen onnistunut kasvamaan henkisesti eroon juoksusta, mutta tällaisina hetkinä en toivo mitään niin paljon kuin että pystyisin juoksemaan viikossa 25-30 kilometriä. Silloin kun siihen pystyin, tunsin miten kehoni tila normalisoitui. Paino putosi niin kuin sen kaiken järjen mukaan pitikin pudota, syömällä ja juoksemalla. Polven takia en pysty harrastamaan läheskään niin intensiivistä liikuntaa läheskään niin paljon kuin ennen. Toki viikottaiset liikuntamääräni ovat suuria, mutta nykyään harrastan pitkälti matalan sykkeen liikuntaa, ja se ei vain auta insuliiniresistenssiin samalla tavalla.

Ruokavaliolla voi taistella insuliiniresistenssiä vastaan. Tilasta kärsiville suositellaan vähähiilihydraattista ruokavaliota. Hiilihydraateista en todellakaan ole kokonaan luopumassa, mutta pastat ja leivät olen jo aikoja sitten vaihtanut tummiin versioihin. Ketoosi ja pussikeittodieetit eivät edelleenkään ole vaihtoehto. Pari viikkoa sitten jätin jälkiuunileivän pois ruokavaliosta ja söin sen sijaan enemmän proteiinia mm. kananmunien ja rahkan muodossa, mutta sekään ei tunnu auttavan.

En tiedä. Hankalaa on. Mutta kun luovuttaakaan ei viitsisi. Minussa piilee kaikki ainekset metaboliseen oireyhtymään (PCOS, insuliiniresistenssi, alttius korkeaan verenpaineeseen ja kolesteroliin), että kakkostyypin diabeteksen puhkeaminen olisi vain ajan kysymys, jos nyt heitän hanskat tiskiin ja itken, että turha edes yrittää, kun ei tästä mitään tule. Vaan kyllä tämä aina välillä itkettää.

Sininen olo

[Musiikki: Sigur Rós - Valtari]

Pari päivää on väsyttänyt tosi paljon. Luulin sen johtuvan vain siitä, että olen nukkunut liian vähän ja liikkunut liikaa, mutta ilmeisesti pitkään kestäneen hyvän olon jälkeen olikin aika tulla hieman alaspäin.

Eilen itkin jotain tyhmiä ja mitättömiä asioita. Tänään tulin kotiin kahvakuulatunnilta, ja kun ulko-ovi sulkeutui takanani, rupesin vain itkemään. Kaappasin kissan sohvalta syliini ja kuuntelin sen hurinaa poskeani vasten ja annoin kyynelten tulla.

Mielellä on jotain asiaa. Niinhän sillä aina. Pitänee nyt vain antaa itselleen taas aikaa. Ja jotenkin omituisella tavalla tämänkertainen melankolia tuntuu hyvältä vaikka tekeekin hieman kipeää. Puhdistavalta.

Olen kuunnellut pitkän tauon jälkeen Sigur Rósia. Se musiikki jos mikä antaa sielulle tilaa. Ja huomenna aamulla menen joogaan. Sunnuntaille olen suunnitellut kundaliinijoogaa. Pelottaa jo valmiiksi, mitä patoja siellä mahtaakaan aueta.

Tarpeellisia kaiketi.

Ratsuton

[Musiikki: Gotye - Making Mirrors]

Heräsin tänä aamuna tekstiviestiin. Ykän ylläpitäjä (johon olen aiemmin blogissani viitannut omistajana, vaikka itse asiassa Ykä on ollut hänellä ylläpidossa) ilmoitti, että Ykän virallinen omistaja oli tänään käynyt hakemassa hevosen pois. Hän oli ilmeisesti käynyt katsomassa Ykää maanantaina ja ollut sitä mieltä, että se on liian laiha ja kuolee tätä menoa! Herran jestas. Tuli aika puskista. Hevospiireissä pyörineenä tiedän, että hevosihmisiin mahtuu jos jonkinmoista persoonaa, mutta tämä tuntui aika oudolta.

Nyt surettaa ihan kauheasti, sillä en ehtinyt edes hyvästellä Ykää. Ja toisaalta on tosi paha mieli Ykän ylläpitäjän puolesta, sillä hän ilmiselvästi rakasti hevosta ja piti siitä hyvää huolta eikä todellakaan pitänyt sitä missään nälässä tai vastaavaa. Ykä-ikävän oheen iski sitten kauhea ikävä Oskua. Jotenkin tosi surku, että elämästäni lähti puolen vuoden sisällä kaksi hyvää hevosystävää. Pitää jossain vaiheessa kysellä tallilaisilta, tarvitseeko joku hevoselleen uutta vuokraajaa... Mieluusti olisin kyllä jatkanut Ykällä ratsastamista pidempäänkin, mutta nyt kävi näin. Voi itku.

Ykä oli niin ihanan leppoisa vaari, joka ei turhasta hötkyillyt. Ikävä jää.

Ykä kesäkuussa

Ulkopuolella

[Musiikki: Lana Del Rey - Born To Die]

Kun lukee toisten puolimaratonjuttuja blogeissa ja Facebookissa, niin pahalta se tuntuu. Enkä nyt halua, että kukaan käsittää väärin: olen totta kai iloinen ja onnellinen kaikkien juoksijoiden puolesta, eivätkä toisten juoksemat kilometrit ja onnistumiset ole minulta mitenkään pois.

Silti se kirpaisee. Sitä on vaikea kuvailla, miltä tuntuu kun oma kroppa on yksinkertaisesti yhdestä kohdasta sen verran rikki, että ei sillä juosta unelmiin. Nyt se jotenkin korostuu, kun juoksukausi on parhaimmillaan.

No, ei auta itku markkinoilla vaikka kuinka itkettää. Lähden kohta köpöttelemään omaa lenkkiäni. Olisi vain niin ihanaa juosta muiden joukossa. Mutta jotkut matkat on kaiketi taitettava yksin vailla tietoa, minne reitti vie. Kohti onnistumisia vai unelmien pirstaloitumista.

Kyynelkanavat auki

Katsottiin tänään nauhalta Amerikan X Factorin tokan tuotantokauden avausjakso. Viimeisenä ohjelmassa lavalle asteli 19-vuotias Jillian Jensen. Siinä vaiheessa ruutuun olisi pitänyt ilmestyä kehoitus: "Varaa nessut ja lambit käden ulottuville."

Jo taustatarina sai minut itkemään, kun Jillian sydänverellä kertoi kokemuksistaan kiusatuksi tulemisesta. Ja kun hän lauloi... Se tuska ja tunne, joka laulusta välittyi. Siinä vaiheessa ei enää auttanut mikään hienovarainen kyynelten vierittäminen poskille brookeloganmaisesti, vaan oli pakko vollottaa ihan avoimesti. Itken tosi herkästi elokuvia ja tv-sarjoja katsoessa, mutta vastaavaa parkumista, niin että räkä lentää, on aiheuttanut aihemmin vain Mullan alla -sarjan päätösjakso, kun lopussa soi Sian Breathe Me ja näytetään, miten sarjan päähenkilöt kukin kuolevat. Toinen klassikko on tietysti Hachiko.

Katso ja itke vaikka itse: