Verta ja sanoja

[Musiikki: Lady Gaga - Artpop]

Kävin tänään aamulla verikokeissa ja varasin sen jälkeen puhelinajan lääkärille. Ensi maanantaina selvinnee, onko kilpirauhasessani häikkää vai ei. Jännittävää.

Edellisessä postauksessa kirjoitin, miten mielialani on ollut parempi. Itse asiassa parin päivän ajan tuntui kuin kroppakin olisi herännyt jostain horroksesta. Ruumiinlämpöni kohosi normaaleihin lukemiin ja yöllä nukkuessa tuli jopa kuuma. Suoliston toiminta vilkastui, ja olo oli kaikin puolin skarpimpi. Kävellessäni perjantaina kahvakuulatunnille tuntui kuin silmäni olisivat yhtäkkiä auenneet. Näin ympäristön jotenkin paljon kirkkaammin ja terävämmin kuin moneen monituiseen viikkoon. Se oli aika outoa. Jos oireeni ovat kilpirauhasperäisiä, niin onkohan mahdollista, että välillä kilpirauhanen toimii ja välillä ei? Nyt ruumiinlämpö on pyörinyt taas 36 asteen alapuolella, ja sellainen turta hitaus on jälleen vallitseva olotila.

Niin hitaalla tässä ei kuitenkaan olla käyty, ettenkö olisi naputellut NaNo-tarinaani loppuun. Tai no en varsinaisesti loppuun, sillä keskenhän se itse tarina jäi, mutta 50 000 sanan rajapyykki ylittyi. Ylipäätänsä jos haluan saattaa tarinan joskus julkaisukuntoon, se pitää kirjoittaa kokonaan uudestaan. Näin jälkikäteen mielessäni on alkanut muhia uusia ideoita, miten henkilöistä saa syvempiä ja juonesta loogisemman. Tavoitteeni on, ettei tämä tarina unohtuisi minnekään muistitikun perukoille, kuten kahden vuoden takaiselle NaNo-tarinalle kävi, vaan jatkaisin sen työstämistä pikkuhiljaa ja ajatuksella ilman painetta 50 000 sanan kuukausivaatimuksesta. Oli miten oli, suosittelen NaNoWriMoa kaikille kirjoittamisesta pitäville ja oman kirjan kirjoittamisesta haaveileville. NaNo on ihan loistava tilaisuus heittää turha itsekriittisyys romukoppaan ja yksinkertaisesti vain kirjoittaa. Laadusta viis, tärkeintä on päästää sisäinen kirjoittaja valloilleen.

Nyt tuntuu ihan oudolta, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olenkin käyttänyt ylimääräisen vapaa-ajan hyödyllisesti ja pelannut Diablo 3:a! En ole vielä kertaakaan pelannut sitä loppuun, vaikka se on ollut asennettuna koneelleni vissiin jo yli vuoden. Itse asiassa nytkin loin uuden hahmon ja aloitin alusta, kun en oikein muistanut, millainen se edellinen hahmo oli ja mitä se oli duunaillut. Oli jotenkin helpompi aloittaa alusta kuin jatkaa kohdasta, johon olin jäänyt joskus vuosi sitten.

Liikkunutkin olen. Ohessa viime viikon urheilut:

maanantai

jooga, 25 min

7,0 km kävely, 1:12:35

tiistai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

keskiviikko

jooga, 25 min

torstai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 50 min

kahvakuula, 1 h

perjantai

8,8 km kävely, 1 h 35 min

ratsastus, 1 h 45 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

lauantai

jooga, 25 min

sunnuntai

jooga, 25 min x 2

Pitää varmaan vaihtaa tallipäiväksi joku muu kuin perjantai, sillä joudun taas taittamaan tallimatkat kävellen. Alkaa nimittäin olla aika sippi olo, kun raahautuu illalla vielä kuulatunnille. Ja haluan tosi paljon käydä noilla perjantain tunneilla, koska niillä opetetaan nimenomaan kisatekniikkaa. Perjantaisin tunneilla käy myös tosi vähän porukkaa, joten ohjaajalla on aikaa katsoa ja korjata, kun meikäläinen röhvää sen kuulan kanssa taas ihan miten sattuu. Pitää siis jutella Hakkisen omistajan kanssa, jos rupeaisin käymään ratsastamassa maanantaisin tai keskiviikkoisin. Viikonloput olen ikään kuin luovuttanut muille vuokraajille, koska olen ajatellut, että heillä on silloin parempi mahdollisuus käydä valoisan aikaan ratsastamassa kuin arkena.

NaNoWriMo-kuulumisia

Ensiksi on ihan pakko kiittää kaikista ihanista kommenteista, joita sain edelliseen postaukseeni. Ihan oikeasti luin niitä tippa linssissä, kun tuntui niin hyvältä, miten aidosti onnellisia olitte puolestani ja onnistumisestani. Niisk. Kiitos!

Olenkin nyt pari päivää seilannut lauantain antaman hyvän fiiliksen siivillä. En osaa sanoin kuvailla, miten tyytyväinen olen, että uskalsin lähteä kuulakisoihin, sillä tällaista oloa ei voita mikään, varsinkin kun olen niin monta viikkoa kulkenut jossain sumun peittämässä maailmassa, jossa soi Kentin musiikki jatkuvalla loopilla.

Olen tyytyväinen myös siitä, että olen jaksanut kirjoittaa NaNoWriMo-kirjaani. Pari kertaa on tehnyt mieli luovuttaa, kun tajusin, että tarinani hahmot ovat suunnattoman ärsyttäviä, miljöö ankeampi kuin suljettu mielisairaala ja juoni täynnä norsunmentäviä aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Mutta pakkohan kirjoittamista on ollut jatkaa, kun sen kerta olen aloittanutkin. Ja ilokseni voin todeta, että olen vajaan 8000 sanan päässä tavoitteesta. Hurraa!

Tämä päivä mukaan lukien jäljellä on vielä viisi päivää kirjoitusaikaa. Kuten pylväsdiagrammista voi päätellä, olen aika tarkasti seurannut päivittäisiä sanatavoitteita juurikaan keulimatta. Diagrammissa näkyvä notkahdus johtuu siitä, että kahtena päivänä en kirjoittanut lainkaan, sillä oli ystävä oli kylässä, ja jostain kumman syystä halusin käyttää ne päivät mieluummin nauramiseen kuin typerän nano-tarinan kirjoittamiseen. Seuraavien päivien aikana sitten kirjoitin noin kahta tuhatta sanaa päivässä, jotta sain kirittyä puuttuvat sanamäärät umpeen.

Kuten varmaan voi päätellä, kirjoittaminen on ollut pitkälti ankeaa, mutta samalla tällainen pakkokirjoittaminen tekee älyttömän hyvää. On vain päästettävä irti liiasta itsekritiikistä ja kirjoitettava. Tyhjän paperin pelolle ei yksinkertaisesti ole sijaa. Mutta sen olen päättänyt, että jos vielä joskus lähden mukaan tähän nano-hulluuteen, kirjoitan täysin päättömän tarinan vailla pienintäkään etukäteissuunnittelua ja puhtaasti tajunnanvirtaa seuraten. Ehkä ne sanat irtoavat silloin vähän helpommin.

Yksinäinen kirjoittaja

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Awakened Earth]

Lukaisin läpi kirjoittamiani tekstejä kahden vuoden takaa. Marraskuussa 2011 aloitin tämän blogin, kävin itsepuolustuskurssia, painoin nelisen kiloa vähemmän kuin nyt, ostin kapealahkeiset mustat housut joihin en tällä hetkellä mahdu, kävin ekaa kertaa joogatunnilla, suunnittelin osallistumista Varalan puolimaratonille tavoitteena parantaa syyskuussa juoksemaani aikaa, punnersin ihan älyttömästi ja osallistuin ekaa kertaa NaNoWriMoon.

Viime vuonna jätin NaNoWriMon väliin, koska työrintamalla oli kiireistä. Kun kirjoittaa työkseen, vapaa-ajalla haluaa tehdä muuta kuin hiki hatussa naputella puisevaa romaanintekelettä. Tänä vuonna päätin ottaa haasteen jälleen vastaan ja kaduin sitä jo ennen kuin olin ehtinyt kirjoittaa sanaakaan. Miksi pitää saada päähänsä kirjoittaa kuukaudessa 50 000 sanaa? Miksi päätöksestä ei voi luopua? Koska totta puhuen ketään ei kiinnostaa pätkääkään, saanko minä tuon sanamäärän täyteen vai en. Mutkun.

Takana on kuusi päivää, joista puolet on ollut sellaisia, ettei kirjoittaminen olisi voinut vähempää kiinnostaa. Parina päivänä meinasin skipata koko homman ja yrittää kiriä muina päivinä puuttuvan sanamäärän kiinni. Mutta jotenkin löysin joka kerta itseni avonaisen word-dokumentin äärestä kirjoittamassa.

Tällä hetkellä olen aikataulussa eli viidesosa on jo kirjoitettu:

Mutta kylläpä ahdistaa, että jäljellä on vielä liki 40 000 sanaa. Ja 25 päivää (tämä päivä mukaan lukien)! Ei jumatsuikka. Jotenkin ajattelin, että NaNoWriMoon osallistuminen auttaisi minua selviytymään marraskuusta helpommin, mutta nythän tämä kuukausi vasta pitkältä ja tuskaiselta vaikuttaakin.

Pari päivää ennen marraskuuta päätin lennosta vaihtaa tarinaa. Olin jo suunnitellut tarkkaan, mistä kirjoitan, mutta sitten muutin mieltäni. Mielessäni pyörii trilogia, jonka toista osaa nyt siis kirjoitan. Tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäistä osaa ja itselleni asioita selventääkseni päätin kirjoittaa tämän osan ensin. Ensimmäistä osaa ei siis vielä ole olemassa muualla kuin päässäni ja kirjoittamissani muistiinpanoissa.

Mutta kuten jokunen postaus aiemmin taisin todeta: ei tässä parempaakaan tekemistä ole kuin kirjoittaa kirjaa. Sosiaalinen elämäni on täysin kuollutta. Odotin tältä syksyltä kivoja kohtaamisia ja hauskoja viikonloppuja, mutta nyt kävi näin, että öllötän kotonani viikko toisensa jälkeen yksin. Ennen oli sentään seuraa miesystävästä, mutta nyt parisuhdekin on kuollut ja kuopattu. Kai se jossain elämän ohjekirjassa on kirjoitettu, että erakoitumisen maksimoimiseksi tällaisessa tilanteessa tulee kirjoittaa kirja. Tai ainakin jokin sen tapainen. Mutta oispa kiva, jos joku kävisi joskus kylässä. Se on aika paljon sanottu minunlaiseltani omassa rauhassa viihtyvältä ihmiseltä, mutta ilmeisesti minullakin on rajani.

Valmiina marraskuuhun

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Awakened Earth]

Olen ollut viime viikonlopusta lähtien pirteämpi. Yöuni on tosin välillä aika kevyttä, ja sen vuoksi sängystä ylös nouseminen tahtoo vähän venyä. Toisaalta on typerää jäädä nukkumaan puolivillaista unta, sillä näen aamuisin ja aamupäivisin todella paljon unia, ja ne ovat ärsyttäviä. Eilen näin unta, että äitini lähti neljäksi kuukaudeksi Saksaan kylpylän siivoojaksi, mikä on täysin absurdi ajatus, sillä äitini ei osaa sanaakaan saksaa eikä ole siivooja. Luultavasti alitajuntani sylkäisemä uni pohjautui muinaiseen työharjoittelujaksooni Saksassa – ei kylläkään kylpylässä – ja äitini ehtymättömään työmoraaliin. Muuta selitystä en keksi. Unessa äiti pakkasi mukaan omat lakanat ja pyyhkeet, mikä kyllä voisi pitää tosielämässäkin paikkansa.

Onnistuin pysäyttämään painoni nousukiidon. Eilen vaaka antoi lukeman 82,2 kg (BMI 26,2), joka on 400 grammaa vähemmän kuin viime viikolla. Olen iloinen. Edelleen lukema on turhan paljon, mutta näillä mennään nyt. Viikon aikana siistin ruokavaliota ja karsin turhia iltasyömisiä telkkarin ääressä. Voi olla, että kohonneen painon takana on yksinkertaisesti liiallinen napostelu iltaisin (siis miten voi olla mahdollista???!!!!), mutta aion nyt kuitenkin mennä sinne lääkäriin, kun aikakin on varattu. Aikamoista tervassa tarpomista tämä painonhallinta on, ja tahdon varmistua, ettei taustalla ole mitään fysiologista syytä PCOS:n lisäksi. Edelleen mielessä kummittelee myös se järkkylukemiin kohonnut verenpaine ja tietysti uupumus, joka onneksi osittain on nyt helpottanut.

Kävin muuten tiistaina hammaslääkärissä tai tarkemmin sanottuna suuhygienistillä. Pari viikkoa sitten puraisin ruoan sekaan eksynyttä kiveä, ja sunnuntaina puremakohdan hampaita alkoi vihloa ihan järkyttävästi. Se kiven puraisu itsessään oli ihan kamala tilanne: Nälkäisenä ja hyvällä ruokahalulla mussutin pesto-pinjansiemen-pastaani, kun suussa rouskahti ikävästi. Tunsin jotain kovaa ja olin ihan varma, että nyt muuten irtosi hammas. Ei onneksi irronnut, mutta jotain vibaa etenkin alahampaaseen jäi. Sunnuntaina alkaneen vihlonnan ajamana aloin maanantai-iltana epätoivoisesti selvittää, miten hammashuolto täällä Tampereella toimii. Edellisen kerran olen nimittäin käynyt hammaslääkärillä neljä ja puoli vuotta sitten Savonlinnassa, öh. Jollain älyttömällä munkilla bongasin netin ajanvarausjärjestelmästä vapaan ajan suuhygienistille jo seuraavaksi päiväksi! Tiistai-iltapäivänä köröttelin täältä Etelä-Hervannan perukoilta bussin kyydissä Pispalanharjulle. Aikamoinen toiviomatka oli se. Puoli tuntia pötköttelin aloillani, kun suutani ronkittiin ja pisteltiin jos jonkinmoisilla terävillä piikeillä. Sain lopuksi suun täyteen fluorilakkaa, joka maistui ihan lapsuudelta. Mitään näkyvää syytä vihlonnalle ei löytynyt, mutta sain jatkoajan hammaslääkärille joulukuun alussa. Että pistetään nyt sitten akka kerralla kuntoon, kun tälle linjalle lähdettiin.

Lokakuuta on jäljellä enää viikko. Sitten koittaa marraskuu ja NaNoWriMo. Jahkailun jälkeen päätin nyt sitten osallistua mokomaan hulluuteen, kun ei kai tässä parempaakaan tekemistä ole. Ihan hyvä vain, että kaiken turhan märehtimisin sijasta voin keskittyä johonkin, mistä oikeasti pidän eli kirjoittamiseen.

kuvalähde

Uudet rillini muuten saapuivat eilen kotiin! Olen niihin varsin tyytyväinen. Mielestäni ne molemmat sopivat kasvojeni piirteisiin jopa yllättävän hyvin siihen nähden, että tilasin ne netistä pääsemättä sovittamaan niitä lainkaan etukäteen.

Naamavärkkiä kerrakseen.

Kyllä nyt kelpaa bestsellereitä naputella.

Nyt kun tässä on sinkkuiltu ruhtinaalliset puoli vuotta, sain viime viikonloppuna jonkun tarmonpuuskan ja päätin aloittaa nettideittailun! Ennen kuin pääsin kunnolla alkuun miehet rupesivat jostain syystä vituttamaan minua niin paljon, että päätin mennä takaisin katsomaan telkkaria. Ehkä tässä tarvitaan vielä toinenkin puoli vuotta, että mielentyyneyteni palautuu normaalitasolle lähihistoriani kaksilahkeisten edesottamusten jälkeen.

NaNoWriMo, saa tulla! Hullu kissanainen odottaa näppäimistö kuumana.

Rilliostoksilla

Minun on pitänyt ostaa uudet silmälasit jo ties miten pitkään. Viime joulukuussa tilasinkin jo uudet kakkulat metsuki.comista, mutta mesta lopetti yhtäkkiä toimintansa, joten lasit jäivät saamatta.

Lauantaina laitoin nykyiset reilut neljä vuotta vanhat silmälasini takin taskuun, kun kävin suihkussa kuntopiirin jälkeen. Onnistuin vissiin jotenkin runnomaan niitä, sillä nyt ne ovat kauhean löysät eivätkä tahdo pysyä päässä. Sankojen pintakin alkaa irrota.

Vakavasti otettava mukakirjailija

Koska rempsottavat rillit alkoivat ärsyttää, kaivoin jemmasta muinoin hankkimani niin sanonut vappulasit, joita olen tästä päivästä lähtien alkanut nimittää myös kirjailijalaseikseni. Olen nimittäin työstänyt päässäni jo monta kuukautta yhtä kirjaideaa. Tänään asetin vappulasit nenälle ja kirjoitin puhtaaksi muinaiset muistiinpanoni ja kirjoitin ylös myös uusia ja paranneltuja ideoita kirjan suhteen.

Minulla ei ole nyt mitään isompaa käännösprojektia työn alla, joten ajattelin vihdoin ja viimein ruveta toden teolla työstämään omaa kirjaa. Ensi kuussa olisi myös NaNoWriMo, johon osallistuin kaksi vuotta sitten ja raapaisin kasaan sellaisen raakileromaanin alun ettei mitään järkeä. Viime vuonna en töiden takia ehtinyt osallistua, mutta tänä vuonna voisi olla hyvä sauma, kun aihekin on jo mietittynä ja muistiinpanoja valmiiksi tehty.

Oli miten oli, hienot kirjailijalasini vaativat erikoistilaisuuden tai vahvan silmämeikin, jos niiden kanssa meinaa ihmisten ilmoille lähteä, joten päätin ostaa uudet silmälasit. Suuntasin Zenni Opticalin nettisivuille ja klik vain, niin ostoskorissa törötti kahdet uudet rillit. Ennen kuin ehdin edes harkita, pistin tilauksen menemään. Silmälasien osto niitä ensin sovittamatta on typeryydessään verrattavissa juoksukenkien ostoon netistä. Mutta koska jälkimmäistäkin on tullut harrastettua, niin silmälasien osto sokkona meni vanhalla rutiinilla.

Tällaiset rillit minulle nyt olisi sitten tulossa:

kuvalähde

kuvalähde

Halusin vaihteeksi tummemmat ja näyttävämmät kuin nuo nykyiset kullanväriset björnborgit. Lasien pitää myös olla tarpeeksi isot ja leveät, että ne eivät näytä liian ahtailta tätä jättikupoliani vasten. Olen myös havainnut, että lasit eivät saa olla liian pyöreät mutta eivät myöskään liian laatikkomaiset. Toivottavasti nuo tilaamani mallit ovat asialliset! Hintaa postikuluineen niille tuli kokonaiset 50 euroa.

Painoa ja tekstiä

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Dizzy up the Girl]

Kävin tuttuun tapaan tänään vaa'alla, ja vaikka yritän kovasti taistella eroon siitä, että annan numeroiden vaikuttaa mielialaani, niin kyllä ne vaikuttavat. Tänään onneksi positiivisella tavalla, sillä vaaka tarjoili lukeman 77,6 kiloa eli 900 grammaa vähemmän kuin viime viikolla. Joku on käynyt hätistelemässä turvotukset veke. Ja BMI nyt on vihoviimeinen lukema, jota pitäisi tuijottaa, mutta jostain syystä suu nousee parin lievästi ylipainoisen viikon jälkeen muikealle hymylle, kun BMI on taas normaalipainon puolella (24,8).

Teinkö sitten jotain eri tavalla viikon aikana? Sinänsä joo, sillä päätin heittää tavoitteeni pysytellä marraskuun ajan herkuista erossa romukoppaan ja astelin jäätelökauppaan. Yksi rasia Aino Ihana Maitosuklaata, kiitos. Viikonloppuna teki jostain syystä mieli Fazerin konvehteja, ja ostin 210 gramman rasian. Maanantaina syötiin vielä köyhiä ritareita. Kiristys päässä hellitti ja sitä myöten kroppakin rentoutui. Miksiköhän edes yritin jotain herkutonta kuukautta? Jos pari herkkumässyttelyä viikossa on ennenkin toiminut, niin kai se jatkossakin toimii. Kunhan ei vaan päästä herkkupäivien määrää kasvamaan viikossa esimerkiksi seitsemään, köh.

~*~

Aika mahtavaa muuten. Rikoin eilen NaNoWriMo-projektissani 50 000 sanan rajapyykin! Tarina on vielä kesken, ja ihan kauhean määrän editointia tuo jo kasassa oleva tekstimäärä tulee tarvitsemaan, mutta minä tein sen, jees. Nyt on hyvä fiilis. Kuun alussa 50 000 sanaa tuntui aika hurjalta tavoitteelta, mutta kun vain joka päivä pakotti itsensä kirjoittamaan, niin kyllä sitä tekstiä alkoi syntyä. Kirjassa tapahtui paljon sellaista, mitä en ollut etukäteen suunnitellut, ja hahmotkin rupesivat elämään ihan omaa elämäänsä. Kaiken kaikkiaan NaNoWriMo on ollut ihan huippu juttu, sillä se on auttanut minua pääsemään eroon turhasta itsekritiikistä ja kirjoittamisen pelosta.

Malja minulle!

Yön kirjoittaja

[Musiikki: Birdy - Birdy]

Tein kaikkien kardinaalivirheiden äidin ja nukuin "päiväunet" kello kahdeksasta yhteentoista. Kukun normaalistikin hereillä vielä tähän aikaan, mutta yleensä olen kuitenkin jo valmistautumassa yöpuulle. Nyt tuntuu, että voisin valvoa vielä monta tuntia. Voi pöh.

Aamulla on herätys yhdeksältä, sillä puoli yhdeltätoista alkaa itsepuolustuskurssin viimeinen kokoontuminen. Kurssin aikana olen saanut lukemattomia mustelmia, turvonneen ja mustuneen nenän, auenneet kyynärpäät, järkyttävän kipeän jalkapöydän ja viikon verran vihoitelleen selän, kun vastustaja heitti tantereeseen. Loppu kuitenkin häämöttää ja alan elätellä toivoa sen suhteen, että selviän kurssista hengissä. Pidin edellisessä blogissa palopuheen itsepuolustuskurssin hyödyllisyydestä, ja allekirjoitan sanani edelleen täysin. Arvostakaa itseänne ja rakkaimpianne sen verran, että osallistutte vastaavalle kurssille missäpäin maailmaa sitten asuttekaan. Tamperelaisille voin lämpimästi suositella Black Eagle Taekwon-Do -seuran opetusta. Opettajamme on ollut Thierry Meyour, joka ainakin oman vaikutelmani perusteella on todella pätevä tyyppi. Hän on opettanut meitä löytämään eläimen sisältämme ja pääsemään eroon kahleista, jotka voivat tositilanteessa koitua kohtaloksemme. Tarkoitan siis niitä lamauttavia tunteita "apua tuo löi minua, sattuu, enkä pysty tekemään mitään" tai "enhän minä ikinä voi satuttaa toista ihmistä". Ihan oikeasti. Jos joku käy minun kimppuuni, minulla on täysi oikeus täräyttää tyypiltä nenä poskelle. Opettajamme sanoi loistavasti: "Jos se mies haastaa teidät sen jälkeen oikeuteen, että mursitte hänen nenänsä, olkaa iloisia. Silloin tiedätte, että onnistuitte tuottamaan tarpeeksi kipua."

Aina ei riitä, että on kiltti toisille. On ihmisiä, jotka yksinkertaisesti haluavat pahaa. Silloin on oltava valmis taistelemaan vastaan.

~*~

Sitten NaNoWriMo-uutisia. Loppulaskenta on alkanut, sillä minulla on tällä hetkellä koossa 45 011 sanaa. Ihan hullua! Aikaa on vielä viisi päivää ja minulta puuttuu enää vajaat viisituhatta sanaa. Tosin tällä hetkellä tuntuu, että kirja tulee jatkumaan vielä tuon viidenkymmenen tonnin jälkeenkin. Mutta olen tosi iloinen! Kun marraskuu alkoi, olo oli vähän epämääräinen, että mitähän tästäkin projektista tulee. Päätin kuitenkin antaa mennä, ja niin se tarina vain on edennyt ja välillä kirjoittanut itse itseään. Olen kiintynyt tarinani henkilöihin, ja tuntuu kamalalta, kun tiedän, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, sillä se tulee murskaamaan päähenkilöiden onnen. Olen kaavaillut tarinalle ainakin kaksi jatko-osaa, jotka tulen ehkä kirjoittamaan seuraavien NaNoWriMojen aikana. Hii!

Sanat ovat ilma, jota hengitän

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way; Florence and The Machine - Ceremonials]

Minulle kirjoittaminen on aina ollut se juttu. Jos saisin valita, en enää koskaan sanoisi sanaakaan, vaan kirjoittaisin ne kaikki paperille. Olen epävarma ja takelteleva puhuja. Tuntuu, että puhuessa suustani vyöryy sekopäisen kuuloista sanapuuroa, josta kukaan ei saa mitään selvää. Kun saan eteeni tyhjän paperin, se on aluksi pelottava, mutta sitten sanat täyttävät minut ja virtaavat ulos soljuen. Kirjoittaessani hengitän, kirjoittamisen kautta minä elän.

Sinänsä ammattini kääntäjänä on minulle aivan täydellinen. Erakkomaisen luonteeni takia minua ei haittaa tehdä töitä yksin kotona. Saan työskennellä tekstien parissa siihen vuorokaudenaikaan ja siihen tahtiin kuin minua huvittaa. Ajankäyttöni on suhteellisen hallittua. Osaan aloittaa työtehtävät ajoissa, jotta ehdin myös hioa ja viimeistellä ne kunnolla ennen toimeksiantajalle palauttamista.

Kääntäminen alana on vaativaa mutta erittäin aliarvostettua työtä. Moni on sitä mieltä, että kun osaa vierasta kieltä, osaa myös kääntää. Filologit pysykööt lestissään, kiitos. Muistan kun aloitin yliopiston varmana siitä, että olin jo valmiiksi maailman paras kääntäjä. Paluu maanpinnalle oli tyrmäävä. Yhtäkkiä huomasin muodostavani käännettävän tekstin pohjalta surkeampaa tekstiä kuin olisin ikinä kirjoittanut, jos olisin kirjoittanut suoraan omasta päästäni, suomeksi. Että jokainen yo-kokeissa kielistä laudaturin vetäissyt voi ihan rauhassa hakea kääntäjäkoulutukseen ja katsoa ensimmäisen vuoden jälkeen, vieläkö suhtautuminen on sama ruututekstissä nähtyyn kömmähdykseen: "Minäkin olisin osannut kääntää paremmin."

Siitä on reilut seitsemän vuotta, kun aloitin kääntämisen opiskelun, ja huojennuksekseni voin sanoa, että tasoni kääntäjänä on nyt huomattavasti korkeampi kuin tuolloin. Olen saanut toimeksiantajilta kiittävää palautetta, joten tunne ei ole pelkästään omassa päässä.

Pidän työstäni. Se on ihanan haastavaa. Välillä saa käyttää kaikki luovuutensa ja ongelmanratkaisukykynsä, kun yrittää selvittää, mitä ihmettä se alkutekstin kirjoittaja mahtoi tälläkin kohdalla tarkoittaa. Kääntäminen ei ole koskaan pelkkää sanojen siirtämistä kielestä A kieleen B. Välissä on kokonainen kulttuuri. Eri kulttuureissa on sanoja, jotka herättävät toisessa kulttuurissa aivan erilaisia mielleyhtymiä kuin toisessa. Joillekin sanoille ei edes ole olemassa vastinetta kohdekielessä. Se mikä on itsestään selvää kiinalaiselle, ei välttämättä ole sitä suomalaiselle. Alkutekstistä on löydettävä ajatus, joka minun tehtävänäni on kietoa kauniiseen pakettiin kohdekielessä.

Syvin intohimoni on kuitenkin kirjoittaa omaa tekstiä. Kääntäminen on ikään kuin luovuuden käyttämistä turvallisilla vesillä; joku on jo keksinyt asian, jonka minä käännän. Kun alkaa kirjoittaa omaa tekstiä, se on kuin hyppy tuntemattomaan. Alkaa epäillä itseään, pelätä että epäonnistuu. Kuulostaako tutulta? Moni laihduttaja painii näiden tismalleen samojen asioiden kanssa, ja niin minäkin tein painoa pudottaessa. Taistelin kuitenkin pelkojani vastaan ja onnistuin, ja aion hyödyntää oppimaani elämäni kaikilla osa-alueilla. Unelmani oli saavuttaa normaalipaino. Onnistuin. Unelmani on kirjoittaa kirja. Mutta eihän se ole mahdollista. Väärin. Se on mahdollista.

Sysäyksenä unelmalleni päätin osallistua tänä vuonna NaNoWriMoon, jossa lyhyesti sanottuna on tarkoitus kirjoittaa 50 000 sanaa marraskuun aikana eli kolmessakymmenessä päivässä. Tavoitteena on siis kirjoittaa kirja tai osa siitä. Tekstin ei tarvitse (eikä pidä) olla viimeisteltyä, vaan ideana on vapauttaa kirjoittajat liiasta itsekritiikistä ja antaa vain mennä. Olen monta kertaa kironnut, että lähdin touhuun mukaan. On ollut päiviä, jolloin pelkkä ajatus kirjoittamisesta on tehnyt pahaa, mutta olen pakottanut itseni tekstitiedoston eteen ja kirjoittanut. Kukaanhan ei tietenkään pakota kirjoittamaan noita 50 000 sanaa, mutta olen vakaasti päättänyt saada ne kasaan, ja tällä hetkellä minulla on koossa 37 133 sanaa eli käytännössä olen noin päivän aikataulusta edellä, jos ajatellaan, että päivässä on kirjoitettava keskimäärin 1667 sanaa, jos haluaa saavuttaa vaaditun sanamäärän kuun loppuun mennessä.

Aluksi pelkäsin, että joutuisin väkisin keksimään tilanteita ja tapahtumia, mutta on ollut uskomatonta seurata vierestä, miten hahmot ovat alkaneet elää ja vieneet itse tarinaa eteenpäin. Välillä minun on vain tarvinnut istua kyydissä ja kirjoittaa tapahtumat muistiin.

Kirjoittaminen on ihanaa. Kiitos, että jaksoit lukea.