Toivon, että minulla olisi enemmän aikaa kirjoittaa. Tahtoisin kirjoittaa ahkerammin tätä blogia ja tahtoisin alkaa kirjoittaa monta vuotta päässäni pyörittynä kirjaideaa. Minulla on kokoaikatyö, mikä on ihana ja taloudellista turvaa tuova juttu, mutta ei se ole unelmatyötäni. En sitten tiedä, miten moni oikeasti on unelmatyössään ja miten moni käy töissä, koska jostainhan sitä rahaa on saatava.
Koronavuosi on ollut omituinen. Minun arkeeni se ei ole juuri vaikuttanut, koska erakkoluonteisena ihmisinä en erityisesti nauti riennoista ja sosiaalisista tapahtumista. Työpaikaltani ei ole ketään irtisanottu tai lomautettu koronan takia, vaan työt ovat jatkuneet entiseen malliin, joskin suurin osa porukasta on edelleen etätöissä. Itse olin maaliskuusta kesäkuuhun etätöissä, mutta palasin toimistolle kolmisen viikkoa ennen kesälomaani, koska halusin saada irtioton kotitoimistosta, jotta lomalle siirtyminen olisi jollain tavalla konkreettisempaa, kun sen pystyi tekemään sulkemalla toimiston oven takanaan.
Loman jälkeen olen tehnyt töitä toimistolla. Pelkkä kannettavan kuljettaminen kodin ja työpaikan välillä ei riitä minulle, vaan haluan, että jos teen töitä kotona, minulla on oltava kunnolliset kapineet. Minulla on kotona kaksi näyttöä ja jotta saan kytkettyä työkannettavan niihin, minun tulee raahata töistä myös telakka. Sitä säätämistä ei jaksa alvariinsa varsinkin kun pyöräilen työmatkat. Toistaiseksi paiskin siis hommia toimistolla.
Olen siis kulkenut työmatkat pyörällä. Menneen kolmen viikon aikana käytin bussia yhtenä päivänä, joka oli tämän viikon torstai. Olin keskiviikon työmatkapyöräilystä ja treeneistä ja migreenistä sen verran poikki, että katsoin viisaammaksi jättää pyörän kotiin. Työmatkani on noin 8 kilometriä suuntaansa, joten matkoista kertyy ihan hyvä määrä hyötyliikuntaa vaikka mäkien veivaaminen ylös ja alas välillä kyllästyttää.
Koronan aikaan olen käynyt kuntosalilla ja treeneissä entiseen malliin. Tärkeää on pestä käsiään ja puhdistaa laitteet ja painot käytön jälkeen. Osa jengistä ei putsaa laitteita, mikä on hivenen raivostuttavaa ja kuvastaa silkkaa välinpitämättömyyttä. Onneksi osa kuitenkin toimii esimerkillisesti. Keväällä pohdin hetken, jatkaako kuntosalilla käyntiä, mutta ei sitä oikeastaan edes tarvinnut miettiä. Omalla toiminnallaan voi pienentää riskiä taudin leviämiselle, ja koen, että omalle terveydelleni olisi koitunut enemmän haittaa siitä, jos olisin lopettanut kuntosalilla käynnin. Toki kotona voi hyvin treenata, mutta itsellä treeni tulee helpommin tehtyä, kun lähden tekemään sen muualle. Myös henkisesti on ollut tärkeä päästä pariksi tunniksi pois samojen neljän seinän sisältä, varsinkin silloin kun olin kokonaan etätöissä.
Kirjoitin viime postauksessa työuupumuksesta. Pelkään, että en ole siitä täysin toipunut vaikka töissä on ollut helpompaa. Loman jälkeen olen ollut taas väsyksissä ja tuntuu, että mietin vain koko ajan, milloin on viikonloppu ja milloin on seuraava loma. Vaikka korona on toistaiseksi päästänyt minut vähällä, tämä yleinen tilanne on ahdistava ja synnyttää epävarmuutta. Lisäksi syksy ja pimeys saapuvat. Toisaalta rakastan pimeyttä, koska minulle on luontaista tietynlainen sisäänpäinkääntyneisyys ja itseeni käpertyminen, ja syksyn pimeys luo melankolialle ja hidastumiselle luonnollisen ympäristön. Toisaalta puolen vuoden marraskuu on ajatuksena karmea. Talvet ovat nykyään silkka vitsi.
Olen päättänyt, että annan itseni tietoisesti hiljentää, kun huomaan, että asiat ympärilläni alkavat tuntua liian musertavilta. On ihan ok vetäytyä hiljaiseen hämärään, mönkiä peiton alle ja keskittyä hengittämiseen.
