Liikuntavuosi 2011

No niin, nyt tulee kolmas postaus putkeen, mutta antaa tulla.

Tutkailin HeiaHeian tilastoja, joiden mukaan tein vuoden aikana yhteensä 524 treeniä ja liikuin 392 tuntia eli keskimäärin reilun tunnin päivässä, mikä on aika hyvin ottaen huomioon, että esimerkiksi punneruksiin käytetty aika ei tuossa lukemassa edes näy.  Lajikohtaisesti vuoden 2011 liikuntasaldo näyttää tältä:

On siinä aerobista tullut harrastettua. Juoksun määrä ylitti kivasti 1000 kilometrin rajan, vaikka vuoteen mahtui ties mitä polvivammailuja, vatsatauteja sekä tämä tuore selän murjoutuminen. Punnerrusten kokonaismäärää ei näy tässä, mutta kalenterimuistiinpanojeni mukaan punnerruksia kehtyi yhteensä 8595 toistoa, joista leijonanosa kevennettynä. Mutta kunhan tämä selkä tästä tokenee, käyn entistäkin päättäväisemmin ilman polvia tehtävien punnerrusten kimppuun.

Vuoden 2012 liikuntatavoitteiksi asetan jälleen 1000 juostun kilometrin rikkomisen sekä 100 punnerruksen tekemisen putkeen. Meininki jatkuu siis suurinpiirtein samaa rataa kuin ennenkin.

Liikunnallista ja keveää uutta vuotta kaikille!

2011

[Musiikki: Florence and the Machine - Ceremonials]

Kai tästä vuodesta on pakko jonkinlainen yhteenveto riipaista kasaan.

Vuoden ehdoton kohokohta oli, kun saavutin painoindeksin 25,0. Olin koko ikäni kamppaillut paino-ongelmien kanssa ja ollut käytännössä aina ylipainoinen. 24-vuotiaana päätin yrittää vielä kerran karistaa ylimääräiset 15-20 kiloa kehostani ja aloin juosta. Pitkä ja välillä tuskallinenkin taistelu kääntyi voitoksi 23.3.2011, kun vaaka näytti lukemaa 78,3. Olin lopultakin saavuttanut sen, mistä olin aina unelmoinut. Viikko siitä eteenpäin ja vaaka näytti lukemaa 78,0, jolloin painoindeksini oli 24,9. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni normaalipainoinen. En unohda sitä tunnetta koskaan.

Toisen vähintäänkin yhtä suurenmoisen hetken koin 4.9.2011, jolloin juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Vau. Silloin viimeistään tiesin, että pystyn mihin tahansa, kunhan vain teen sen suurella sydämellä. Kaksi vuotta aiemmin olin ollut 96-kiloinen rapakuntoinen onneton ihminen. Mutta tuona syyskuun päivänä minä olin voittaja.

Tarkoitukseni oli pudottaa painoa vielä seitsemän kilon verran lukemaan 71, mutta jostain syystä joko mieleni tai kehoni - tai sitten molemmat - harasi vastaan, ja huomasin killuvani tukevasti 77-78 kilon välimaastossa. Kävin mielessäni aikamoiset itsetutkiskelut, ja lopulta päätin lopettaa laihduttamisen ja keskittyä pitämään painon paikoillaan. Sen päätöksen myötä hyvästelin rakkaan 25-blogini ja siirryin tähän osoitteeseen.

Vuoteen 2011 mahtui siis huikeita onnistumisentunteita, minkä lisäksi kävin läpi tärkeän oppitunnin siitä, miten tärkeää on olla onnellinen tässä hetkessä ja tässä kehossa juuri nyt. Aina se ei ole itsestäänselvää, mutta uuden vuoden koittaessa tavoitteeni on jatkaa samaa rataa kuin tähänkin mennessä: rakastaa itseäni ja nähdä kaikki se hyvä, mitä olen.

05 - Kappale, joka muistuttaa minua jostakin ihmisestä

Jatketaan musiikkihaastetta Lifehouse-linjalla. Tällä kertaa olikin hankalaa keksiä biisiä, joka muistuttaisi minua jostakusta ihmisestä. En jaksa ruveta muistelemaan jotain entisiä poikakavereita tai muuta tylsää, joten tällä kertaa esittelen kappaleen, joka muistuttaa minua itsestäni - siitä mitä joskus olin.

Jokaisella on elämässään varmasti ollut vaihe, jolloin yrittää kovasti sopeutua joukkoon ja olla jotakin muuta kuin mitä on. En liene ainut, jolla tämä aikakausi sijoittui teini-ikään. Lifehousen kappale Quasimodo muistuttaa minua aina 2000-luvun alusta ja siitä, miten opin hyväksymään itseni sellaisena kuin olin: epäsosiaalisena ja syrjäänvetäytyvänä tyyppinä. Opin näkemään ne asiat, jotka erottivat minut muista, vahvuuksina, ja rupesin rakentamaan identiteettiäni niiden varaan. Toki myöhemminkin elämässäni olen käynyt läpi vastaavia henkisen kasvun vaiheita, ja silloin Quasimodo on tullut jälleen ajankohtaiseksi.

"I don't need your approval

to find my worth."

Turvaa selälle

Tänään on ollut ihan kiva olo. Selkää kivistää edelleen, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Aamupuuron seassa söin yhden Buranan, mutta muuten olen mennyt ilman kipulääkkeitä. Kauppareissulla meinasi vähän uskoa loppua, kun kävely, seisominen ja ostosten kantaminen väsyttivät selän, mutta sen sijaan viiden kilometrin kävelylenkki meni hyvin.

Ihan älyttömästi on piristänyt se, että niin moni teistä on innostunut Varala maratonista! Oikeasti siitä on tullut tosi hyvä mieli, ja olen ihan innoissani, enkä millään malttaisi odottaa syyskuuta. Maksoin äsken ilmoittautumismaksun puolikkaalle, ja hirmuisesti tekisi mieli päästä jo juoksemaan ja treenaamaan.

Viime yönä päätin, että ostan turvaliivin ratsastukseen. Ajattelin panostaa palaliiviin, sillä palaliivien pitäisi olla päällä jonkin verran perinteisiä liivejä mukavampia. Käyn varmaan ensi viikolla Kaviolassa paikan päällä kokeilemassa valikoiman. Hintaviahan nuo ovat, mutta maastoilen sen verran paljon Oskulla, ja vaikka se onkin kiltti ja suhteellisen maastovarma hevonen, se on kuitenkin, no, hevonen, ja hevosten kanssa yksinkertaisesti vain sattuu ja tapahtuu. Se on varma, että jossain vaiheessa sieltä satulasta tullaan alas muusta kuin omasta tahdosta, ja tämä selkätälli muistutti, että aina ei selviä pelkällä mustelmalla persuuksissa.

Sinänsä minulle ei jäänyt mitään kammoa putoamisesta. Siihen varmaan vaikuttaa ainakin osittain se, että kapusin hevosen selkään takaisin heti, kun sain itseni kivulta kasaan. Toisaalta putoaminen ei ollut millään lailla hevosen "vika". Se ei säikähtänyt tai käyttäytynyt tottelemattomasti. Se vain päätti pysähtyä, kun näki edessään vieraan eläimen. Oskulla on tapana aina pysähtyä tarkkailemaan tilanetta, kun se näkee maastossa jonkun ihmisen, koiran tai hevosen tai muun olennon. Luontaista käytöstähän sellainen vain on. Tällä kertaa vain kävi siinä mielessä huono tuuri, että pysähdys tuli kesken reippaan laukan, enkä osannut ennakoida sitä yhtään, sillä siinä kohtaa tietä oli loiva mutka, eikä kukaan nähnyt vastaan tullutta ravuria ennen kuin se oli noin 10-20 metrin päässä.

Oma osoite

Tein blogilleni oman sähköpostiosoitteen. Eli jos tulee ihan mitä tahansa asiaa, niin minua saa kernaasti lähestyä perinteisen kommentoinnin lisäksi myös mailitse:

qmatkalla[att]gmail.com

Melankolista onnea

[Musiikki: Kent - Du & Jag Döden]

Päätin piristyä ja ajatella, että ehkä elämäni ei ole niin kauhean surkeaa kuin miltä se on viime päivinä tuntunut. Minä en ole lihomassa takaisin 96-kiloiseksi enkä ole ikuisesti liikuntarajoitteinen. Saatan nyt näyttää potkupallon nielaisseelta, mutta on tässä maailmassa isompiakin ongelmia.

Sinänsä on hieman arveluttavaa yrittää piristää itseään pohtimalla vaikkapa nälänhätää tai raajarikkoja ihmisiä, eikä se suoraan sanottuna toiminutkaan kauhean hyvin.

Ehkä pitää vain suosiolla antautua melankolian syleilyyn ja märehtiä murheita kaikessa rauhassa. Kaiketi siksi stereoissani soi tällä hetkellä Kent eikä Lady Gaga.

~*~

Olen tehnyt järjettömästä ylensyönnistä ja liikkumattomuudesta havainnon: mässäily ja sohvannurkassa kyhjöttäminen on loppujen lopuksi aikamoista helvettiä. Tunnen, miten kehoni kärsii ja on hälytystilassa. Se ei ymmärrä, miksi olen yhtäkkiä jämähtänyt paikoilleni ja kauhonut suuhuni valtaisan määrän energiaa. Kammottavaa on se, että ennen tämä oli normaalia.

Opin uuden elämän, jota huomasin rakastavani. Tällä hetkellä harhailen jossain rämeikössä, mutta edessä siintää polku, joka odottaa minua. Polulle suodattuu pehmeitä auringonsäteitä puiden lehtien lomasta. Se ei ole menossa minnekään. Se on lempeä ja hellä ja pitää minusta huolen. Se on minun polkuni ja sinne minä suuntaan. Paluuta entiseen ei ole.

Lämpöä (ja keksinmuru)

Kun kaikki on ihan mälsää

[Musiikki: Au Revoir Simone - Still Night, Still Light]

Jotenkin kamalan ristiriitaista. Toisaalta tämä selkätilanne masentaa ja turhauttaa suunnattomasti, mutta toisaalta olen kiitollinen siitä, että ei käynyt pahemmin. Kipuja on, mutta ne eivät ole hermokipua. Siinä on valtavan iso syy olla kiitollinen. Kipu alkaa myös olla siedettävää ilman kipulääkkeitäkin, mikä on hyvä juttu. Otin aamulla 800 milligrammaa Buranaa, ja pari seuraavaa tuntia meni oksennusta pidätellessä. Ibuprofeeni on viikon aikana tehnyt limakalvoille tehtävänsä, eikä vatsa enää suostu mukisematta vastaanottamaan kyseistä ainetta. Testasin viikon aikana aspiriinit, kodeiinit ja lihasrelaksantit, mutta Burana yksinkertaisesti auttoi parhaiten. Nyt sekin tie on kuljettu loppuun.

Olen onnistunut kehittämään joulukiloahdistuksen. Turhaahan se on, mutta minkäs sille mahtaa. Laskeskelin, että parin viikon aikana söin noin 2-2,5 kiloa suklaata plus muut herkut ja mätöt päälle. Voi elämä. Olin laskenut sen varaan, että joulupyhinäkin käyn juoksemassa ja kulutan siten kaloreita, mutta kuinkas kävi. Tuiskahdan alas hevosen selästä ja yhtäkkiä pelkkä sängystä ylös nouseminen tuottaa vaikeuksia. Päivät kuluvat selkää parannellessa, kun myrsky pauhaa ulkona ja kävelyllekin meno tuntuu ylivoimaiselta. Liikkumattomuuden kompensoiminen syömisten rajoittamisella ei kuitenkaan tule kysymykseen. Suklaata kuluu ja vatsa kasvaa lähestulkoon silmissä. Alun perin päätin käydä vaa'alla vasta ensi viikon keskiviikkona, mutta tänä aamuna päätin tuijottaa totuutta eli vaakaa silmiin, ja 79,6 kiloahan (BMI 25,4) se näytti. Helpotus, että pysyin sentään 80 kilon alla.

Sääkin masentaa. Milloin tämä marraskuu päättyy? Kävin äsken kävelemässä reilut viisi kilometriä vesisateessa ja mustilla kaduilla. Minun oli tarkoitus mennä sauvakävelemään lenkkipolku ympäri, mutta polulle päästyäni huomasin, ettei siellä ollut valoja. Liekö myrskyn syytä.

Myrsky. Siellä se velloo myös sisälläni ja aivan turhaan. Tiedän, että kyllä tästä sinne 78 kiloon vielä laskeudutaan.  Tiedän, että luultavasti viikon tai kahden sisällä juoksen, ratsastan ja punnerran taas entiseen tapaan, mutta nyt a-h-d-i-s-t-a-a.

Voi pöllö.

Puolimaratonunelmia

[Musiikki: Lifehouse - No Name Face]

Ah, Lifehouse on yksi niistä bändeistä, jotka löysin teini-ikäisenä ja jotka edelleen kuulostavat ihan tajuttoman hyviltä. Muistin äsken, että olin unohtanut viime perjantaina mennä musiikkihaasteessa eteenpäin, ja kun kaivelin YouTubesta Lifehousen kappaleen Simon, tuli tarve kuunnella koko No Name Face -levy läpi.

Ruokailut alkavat vähitellen normalisoitua joulun ja kotikotona viettämäni viikon jälkeen. Olo on kyllä siltikin ihan kamalan paksu, sillä selkä vihoittelee edelleen, enkä näin ollen ole päässyt lenkille. Perjantain jälkeen selkä on ollut ajoittain tuskallisen kipeä, ja toissailtana turhautti tilanne niin paljon, että meinasin itkeä. Päätin sitten purra hammasta ja kiskoa lisää Buranaa naamariin. Tänään kipu on alkanut vihdoinkin hellittää, ja olen ensimmäisen kerran sitten perjantaiaamun pystynyt tekemään laajempia liikeratoja ilman että tuntuu kuin joku survaisisi puukon suoraan alaselkääni.

Sain katsottua Biggest Loserin 12. tuotantokauden loppuun. Suklaakäärepapereiden keskellä ja selkäkipuisena katselin maratonjaksoa, ja teki mieli ihan kamalasti juoksemaan. Voi köhnä. Ne ihmiset ovat vain niin huippuja. Kuka juoksi ja kuka käveli matkan, mutta periksi ei anneta. Eka maaliin tullut kipaisi matkan pikkaisen yli viiteen tuntiin. Nostan hattua.

Varala maraton heitti sähköpostilla, jossa kerrottiin, että ilmoittautuminen ensi syyskuun juoksutapahtumaan on alkanut. Pitää muistaa maksaa osallistuminen 8.1. mennessä, sillä silloin sen saa 35 eurolla.  Oma matkani on siis puolikas, sillä polvet eivät yksinkertaisesti kestä maratonille valmistautumiseen tarvittavaa treeniä, enkä ehkä muutenkaan ole tarpeeksi motivoitunut juoksemaan 42,2 kilsan matkaa. Mutta olisiko innokkaita lähtijöitä mukaan? Sen tiedän, että lukijoistani ainakin Laiskuri, Kaneli ja blueberry ovat taatusti puolimaratonkunnossa ensi syyskuuhun mennessä. Akun odotan joka tapauksessa tapaavani taas lähtöviivalla, haa!

04 - Kappale, joka tekee minut surulliseksi

Viime perjantain lentelyt hevosen selästä saivat minut tyystin unohtamaan musiikkihaasteen olemassaolon, mutta tällä viikolla esittelen sitten kaksi biisiä yhden sijasta.

Aina kun kuuntelen Lifehousen kappaletta Simon, minua rupeaa itkettämään. Laulu kertoo koulukiusaamisesta, ja sen sanat ovat niin osuvat. Minua ei koskaan varsinaisesti kiusattu koulussa, mutta koin olevani hirvittävän ulkopuolinen ja yksinäinen. Löysin Lifehousen yläasteen lopulla, jolloin sain Simonista voimaa, sillä sitä kuunnellessani minulla ei ollut enää niin yksinäinen olo. Oli kuin joku olisi oikeasti ymmärtänyt, miltä minusta tuntui. Opin seisomaan ylpeänä ja selkä suorassa enkä enää välittänyt niin paljoa, etten sulautunut muiden joukkoon. Yhä edelleen kappale saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, sillä niin moni ihminen on tälläkin hetkellä kiusaamisen uhri.

"And don't believe the lies
that they have told to you.
Not one word was true.
You're alright, you're alright, you're alright.

And I have felt the same as you"

Liikuntaviikko 51

[Musiikki: Brian McFadden - Irish Son]

Viime viikolla liikunnat jäivät aika vähäisiksi yhden matkustuspäivän, jouluvalmistelujen sekä perjantaina telomani selän takia. Mutta pääasia, että jotain on tullut tehtyä!

maanantai
14 punnerrusta (vko 1 - pv 1)
14 kevennettyä punnerrusta
7,2 km kävely, 1:17:17

tiistai

vapaa

keskiviikko
18 punnerrusta (vko 1 - pv 2)
18 kevennettyä punnerrusta
voimapyörä, 4 x 10

torstai

1 km kävely, 10 min

8,4 km juoksu, 58:13

perjantai

5 km kävely, 1 h

ratsastus, 1 h 40 min

lauantai

vapaa

sunnuntai

4 km kävely, 45:32

Punnerrusohjelmassa ehdin uusia ensimmäisen viikon kaksi ensimmäistä harjoituspäivää, jotka menivät huomattavasti paremmin kuin ekalla viikolla. Voimaa oli tullut lisää, ja sain vietyä rintakehän huomattavasti lähemmäs lattiaa kuin aiemmin. Selän kipeytyminen pisti kuitenkin stopin kaikkea kävelyä hurjemmalle ja rankemmalle liikunnalle, joten punnerrukset, juoksu, voimapyöräily sekä ratsastus jatkuvat, kunhan tästä tokenen kunnolla.

Kuka säilyttää vatsassani ilmapallokokoelmaansa?

kuvalähde

Huh huh, onpas aika turpea olo. Pari viikkoa on mennyt varsin lahjakkaasti suklaalaarien äärellä, kun ensin olin käymässä kotikotona ja nyt on sitten ollut joulu. Kaiken kruunaa tietysti se, että en pääse kunnolla liikkumaan, sillä selkä on edelleen tosi kipeä. Kaikkein hankalimpia ovat sängystä nousemiset esimerkiksi yöllä vessaan tai kun aamulla herää. Selkä ehtii nukkumisen aikana jäykistyä totaalisesti, ja pystyyn kampeaminen osaa olla yllättävän haastavaa, kun selkälihasten käyttö aiheuttaa välittömästi kipua. Kaikenlaisia kierimisiä ja käsivarsien varassa kikkailuja onkin tullut kokeiltua. Olisi ihanaa, jos katosta roikkuisi tai keskellä sänkyä olisi joku ripa, josta voisi ottaa tukea.

Reissun jälkeinen ja joulua edeltävä paino oli torstaina 78,3 kiloa. Tällä hetkellä painankin sitten varmaan sata kiloa. Ei pitäisi stressata jotain painoa varsinkaan jouluna, mutta perkele soikoon, kyllä sitä vain stressaa. Ajattelin, että joulupyhien jälkeen annan kropan rauhassa palautua ylenpalttisesta ravinnon määrästä ja palaan vaa'alle tammikuun ensimmäisellä viikolla. Toivottavasti olen siihen mennessä päässyt taas kunnolla juoksemaan. Juoksu on ihan killeri laji poistamaan turvotusta ja pitämään aineenvaihdunnan liikkeellä. Tärkeintä tietysti olisi nyt saada selkä paranemaan. On muuten ihan uskomatonta, miten keskivartalon kiputilat tuntuvat lamauttavan koko kropan. Tuntuu, että kaikkein pienimmätkin asiat - kuten puurokipon peseminen tai villasukan nostaminen lattialta - vaativat valtavia ponnisteluja .

No, menen tästä rypemään itsesäälin vuolaissa virroissa kera Geisha-rasian ja tämän syksyn viimeisten Biggest Loser -jaksojen.

Aatonaaton äkkipysähdys

Kävin eilen ratsastamassa, ja lähdettiin maastoon erään toisen ratsukon kanssa. Osku oli ihan intsinä ja todella reippaalla päällä. Olen siis viime aikoina maastoillut yksikseni, joten toisen hevosen läsnäolo sai Oskuun uuden vaihteen päälle. Otettiin useita laukkapätkiä, ja oli aika huisia.

Yhden laukan aikana vastaan tuli ravihevonen, joka onneksi kulki käyntiä, mutta lopputulos oli se, että Osku pysähtyi kuin seinään ja toinen hevonen samaten sen takana. Me molemmat ratsastajat putosimme satulasta, ja minä vielä siten, että onnistuin jysähtämään täysiä alaselälleni. Ai jessus, että teki imakkaa. Makasin hetken maassa haukkoen henkeä, mutta lopulta sain kömmittyä jaloilleni. Välilevyhistoriani takia selkään osuvat iskut säikyttävät aina, mutta hermokipua ei kuulunut, jalkaan ei säteillyt mitään. Ok. 

No, välilevyt säästyivät, mutta selkä on nyt kyllä muuten ihan järkyttävän kipeä. Kiertoliikkeet, kumartelut ja esineiden kantaminen saavat aikaan jännittäviä tuntemuksia. Pääsin maastossa onneksi takaisin hevosen selkään yhden pihassa olevan penkin päältä, mutta paluumatka mentiin visusti käyntiä.

Kävin eilen varolta ensiavussa, mutta kuten ounastelinkin, ei siellä mitään ihmeellistä todettu. Tärsky oli kova, mutta mitään ei murtunut tai pullahtanut paikoiltaan, ja pystyn kuitenkin liikkumaan, joten eiköhän selkä muutaman päivän levolla ala toeta. Tuleepahan nyt jouluna ainakin otettua rauhallisesti ja levättyä.

Lämpöistä joulua!

kuvalähde

Kerttu

[Musiikki: Tori Amos - Midwinter Graces]

Kävin tänään kävelemässä ja poikkesin hautausmaalla. Mummo kuoli siis viime vuoden elokuussa, ja hautajaisten jälkeen en ollut kertaakaan käynyt hänen haudallaan. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, vasta tänä syksynä olen käsittänyt, että hän on oikeasti poissa. Hämärän laskiessa rämmin hautausmaalla, ja yritin löytää mummon haudan. Minulla oli jonkinlainen mielikuva siitä, minne hänet oli haudattu, ja lopulta löysin oikean paikan ennen kuin tuli liian pimeää. Kyynelet alkoivat valua poskille, kun seisahduin hautakiven eteen. Mummon nimi oli kirjoitettuna kiveen syntymä- ja kuolinajan kanssa, ja se teki kaikesta hirvittävän konkreettista. Minulla ei ollut mukanani kynttilää tai mitään, mutta piirsin lumihankeen sekä hautakiven päälle kasaantuneeseen lumeen pienet sydänkuviot.

Mummo on minulle lähipiiristäni ensimmäinen ihminen, joka on kuollut. Ehkä sen takia minun on ollut vaikea sisäistää tätä kaikkea. En ole oikein tiennyt, miten käsitellä läheisen ihmisen kuolemaa. Toisaalta olen ymmärtänyt, että asiat ottavat aikansa, ja olen antanut ajan kulua. En vain tiennyt, että siihen menisi puolitoista vuotta ennen kuin oikeasti ymmärtäisin, mitä on tapahtunut. Nyt on ihan hirvittävä ikävä.

Minulla ei oikein ole ketään, kelle tästä puhuisin, sillä esimerkiksi äidillä oli mummoon huonot välit loppuun asti. Mummo osasi olla erittäin vaikea ihminen, enkä minä ketään syytäkään siitä, miten asiat menivät. Tuntui vain siltä, että joillekin suvun jäsenille mummon kuolema oli helpotus, ja siksi minulla on ollut vähän orpo olo, sillä minulla ei ollut mummon kanssa mitään ongelmia. Perheemme on muutenkin aika pidättyväinen, on aina ollut. Suuret tunteet on pidetty sisällä. Ehkä minusta senkin takia on tullut syrjäänvetäytyvä. Opin jo lapsesta saakka käsittelemään ajatukseni ja tunteeni yksin. Sukelsin kirjojen, tv-sarjojen ja musiikin maailmaan, sillä löysin niistä ihmisiä, jotka käsittelivät kaikkia niitä asioita, joita minäkin kävin läpi ja joita en voinut jakaa perheeni kanssa.

Ehkä minun ei tarvitse jakaakaan suruani sen kummemmin kenenkään kanssa. Se on minun henkilökohtainen asiani, ja jos joskus haluan jutella siitä jollekulle, voin aina puhua mummolle. Minusta tuntuu, että hän ymmärtää kaikkein parhaiten.

~*~

Lämpöä ja voimia julialumelle. Olet ollut viime päivinä ajatuksissani.

Pari sanaa Paavo Väyrysestä sekä kieliopista

[Musiikki: Feist - Metals]

Viime yönä en saanut unta, ja pohdin sitten Paavo Väyrystä. Aluksi pidin heebon osallistumista presidenttikisaan pelkkänä vitsinä varsinkin niiden kaikkien miehen suustaan päästämien itseriittoisten ja suuruudenhullujen kommenttien jälkeen. Sitten tajusin, että Väyrysellähän on suorastaan nerokas taktiikka. Osa tulee äänestämään häntä ihan vain piruuttaan, ja osa taas alkaa uskoa hänen puheitaan siitä, miten hänestä tulee presidentti ja miten Sauli Niinistön gallup-etumatka on todellisuudessa huomattavasti pienempi, ja äänestää sen mukaisesti. Kun uskoo itseensä tarpeeksi ja tuo sen esiin tarpeeksi vakuuttavasti, myös muut alkavat uskoa siihen.

Sitten pohdin kielioppivirheitä. Facebookiin liittymiseni jälkeen olen saanut kylmän herätyksen siihen, miten huonosti ihmiset osaavat kirjoittaa omaa äidinkieltään. Tai no voihan olla, että he osaavat, mutta eivät jaksa panostaa. Totta puhuen uskon siihen, että suurin osa ei vain osaa eikä heitä voisi vähempää kiinnostaa.

Oli miten oli, kieliopin holtiton käyttö saa minut aivan pois tolaltani. Uusin ilmiö, jota en vain voi käsittää, on sen tapaisten ilmauksien kuten "joka päivä", "viime kesänä" ja "tällä viikolla" kirjoittaminen yhteen. Siis mitä?! Miten kellekään voi edes juolahtaa mieleen, että ne kirjoitetaan yhteen? Siitä huolimatta niitä näkee jatkuvasti kirjoitettuna väärin. Apua, ihan oikeasti.

OIKEIN

joka päivä

viime kesänä

tällä viikolla

VÄÄRIN

jokapäivä

viimekesänä

tälläviikolla

Siinä vaiheessa, kun tajusin ihailevani Paavo Väyrystä ja verenpaineeni kohonneen kielioppivirheiden takia, katsoin parhaaksi sytyttää valot ja syödä muutaman Geisha-suklaan ja jatkaa kirjan lukemista. Luen tällä hetkellä Audrey Niffeneggerin teosta Hänen varjonsa tarina. Pidän kovasti.

kuva: Gummerus

Liikuntaviikko 50

[Musiikki: Chisu - Kun valaistun]

Tällä viikolla tuli ainakin juostua tarpeeksi kuten viime päivien postauksistani on voinut päätellä.

maanantai

voimapyörä, 5 x 7

13 punnerrusta (vko 1 - pv 1)

tiistai

voimapyörä, 3 x 10
1 km kävely, 10 min
6,0 km juoksu, 46:13

keskiviikko

16 punnerrusta (vko 1 - pv 2)

7,3 km juoksu, 50:33

torstai

7,3 km juoksu, 53:43

perjantai

7,3 km juoksu, 52:55

lauantai

22 punnerrusta (vko 1 - pv 3)
22 kevennettyä punnerrusta
3,6 km kävely, 40 min

sunnuntai

7,3 km juoksu, 50:16

Juoksua kertyi yhteensä 35,2 kilometriä, ja ihme kyllä, oikea polvi on kunnossa lukuun ottamatta perjantain lenkin pieniä pistoksia. Jonkin verran polveen on kerääntynyt painetta, sillä se naksuu taas normaalia enemmän, mutta huomiseksi olen joka tapauksessa suunnittelut kävelylenkkiä, ja tiistai menee junassa kökkiessä. Eli toisin sanoen: eiköhän se siitä.

Aloitin tällä viikolla punnerrusohjelman alusta ja tällä kertaa siis ilman polvia. Aika rankkaa on. Kolmannen päivän harjoitus sai kädet pettämään alta, joten huomisesta alkaen uusin ekan viikon ihan suosiolla kuten alun perin olin suunnitellutkin. Ajattelin myös tehdä varsinaisten harjoitusten lisäksi aina muutaman kevennetyn punnerruksen kaupan päälle. Kokeilin sitä lauantaina, ja voisi olla aika kiva tehdä ainakin näin alkuun saman verran kevennettyjä putkeen kuin mitä tuli suorin vartaloin punnerrettua.

Minulla on muuten ikävä voimapyörääni! Siellä se raukka odottaa kotona hylättynä.

03 - Kappale, joka tekee minut onnelliseksi: Pink - Raise Your Glass

Ensimmäisenä mieleeni juolahti The Motorhomesin kappale Love, mutta eihän sitä peijakasta löytynyt netistä sellaisessa muodossa, että olisin sen tähän osannut lisätä. Spotify-tilin omistavat ihmiset voivat kuunnella kappaleen halutessaan vaikkapa sieltä. Love on ihana biisi, ja siitä tulee aina hyvä mieli.

Pink on sen verran iso stara, jonka biisejä löytyy YouTubesta yksi jos toinenkin, ja valitsinkin tähän sitten hänen videonsa kappaleesta Raise Your Glass.

"So if you're too school for cool,
And you're treated like a fool,
You can choose to let it go
We can always, we can always,
Party on our own

So raise your glass if you are wrong,
In all the right ways"

Ei siitä voi tulla kuin hyvä mieli. Ihku Pink!

Sillisalaatti

[Musiikki: Lady Gaga - "Hair", "The Edge of Glory", "Born This Way"]

Kyllähän sen jo järki ja aiempi kokemuskin sanoo, että juoksulenkillä käynti neljänä peräkkäisenä päivänä ei välttämättä ole kaikkein viisain päätös, mutta tulipahan silti juostua. Kävin siis tänäänkin juoksemassa 7,3 kilometrin kiekon (kun täällä ei ihan oikeasti ole mitään tekemistä - keskiviikkona saamani työjutunkin tein ennätysvauhdissa ja palautin tänään aamulla). Aikaa meni 52:55 eli ihan hyvin ottaen jälleen huomioon raskaan kelin. No, lihakset sanoi että "plääh", ja oikea polvikin oli sitä mieltä, että "haista ny jo paska". No, nyt tulee pari päivää lepoa, kun huomenna menen yöksi iskän luokse ja sunnuntaina ajellaan isosiskoni perheen luo, joka on lomailemassa Tahkolla.

Käytiin äitin kanssa moikkaamassa tänään ukkiani, jolla on nyt edessä toinen joulu ilman mummoa. Mummo siis kuoli noin puolitoista vuotta sitten, ja vasta tänä syksynä olen alkanut kunnolla tajuta, etten enää koskaan näe häntä. Juoksulenkkini kiertää mummolan ja hautausmaan välissä olevaa tietä pitkin, ja keskiviikkoillan lenkillä pala nousi väkisin kurkkuun. Kuiskasin sitten mielessäni mummolle hyvät joulut ja lupasin pitää itsestäni ja kehostani hyvää huolta ja elää onnellisena. Ukillakin alkaa vähitellen terveys pettää, mutta toistaiseksi hän asuu vielä kotonaan. Vaikka toisaalta en tiedä, olisiko hänen parempi jossain palvelutalossa, koska siellä olisi ainakin seuraa.

Syömisten puolesta tämä kotikonnuilla käynti on kyllä aina yhtä herkkujen ilotulitusta, että ehkä nuo juoksulenkit ovat olleet ihan paikallaan. Kaapit tursuavat suklaata ja äiti suorastaan vaatimalla vaati, että valitsen jonkun jätskipaketin, kun käytiin kaupassa ukin luota tullessa. Olen muistellut, miten varmaan jotain 10-vuotiaana olin kerran mummolassa ja söin viisi hillomunkkia. Että kun vähän kelaa historiaansa taaksepäin, niin ei tarvitse paljon ihmetellä, miksi joku suklaalevyn hotkaiseminen vartissa ei ole temppu eikä mikään tai että minkä takia pidän Aino Ihana Maitosuklaa -tonkan kiskaisemista kerralla varsin kohtuullisena herkutteluna... Joo.

Eipähän pääse vahingossa laihtumaan!

Hyvä ajoitus

Luin, että Vattenfallin piuhat olivat pudonneet hankalaan paikkaan. Itsekkäänä ihmisenä pitää tietysti todeta, että onneksi eivät pudonneet aiemmin. Saatoin nimittäin eilen matkustaa junalla kyseistä reittiä.

Potkurit lakoon, täältä tulee höyryveturi

Kuka varasti potkuritiet? Kysyn vaan. Taivaalta oli vuorokauden aikana lösähtänyt useampi sentti märkää ja painavaa lunta, jonka autot olivat huristelleet aikamoiseksi sotkuksi. Kävin siis tänäänkin juoksemassa, ja ihan kelpo treenin sain aikaiseksi. Upottavassa ja epätasaisessa maastossa lihaksia pääsee käyttämään ihan eri tavalla kuin kuivalla asfaltilla kipitellessä - varsinkin jos sattuu olemaan tällainen vähän raskasrakenteisempi ja isoluisempi ihminen kuten minä. Toisaalta oli ihan hauskaa. Leikin höyryveturia, joka puskee eteenpäin esteistä välittämättä. Siltä varmaan kuulostinkin.

Yleensä välttelen viimeiseen asti peräkkäisinä päivinä juoksemista, mutta se hyvä puoli tuossa muhjuisessa kelissä on, että polvet pysyvät kunnossa, kun luonto antaa jalan alla periksi. Tänään oli siis kolmas perättäinen juoksupäivä. Juoksin saman 7,3 kilometrin reitin kuin eilenkin. Kiva oli huomata, että raskaasta kelistä huolimatta tunsin, miten energiat ovat alkaneet palata kehooni. Juoksu oli rentoa ja vapaantunutta eikä mitään "hnggh, nyt kyllä juoksen vaikka väkisin" -meininkiä. Ehkäpä juoksumaisemien vaihtuminen piristi sekä kehoa että mieltä. Aikaa reitin kiertämiseen meni kolmisen minuuttia kauemmin kuin eilen, mutta kokonaisuudessa juoksufiilis oli parempi kuin pitkään aikaan.

Reissun päällä

Hola! Saavuin tänään minun ja Pia Pakarisen synnyinseuduille. Viiden tunnin junamatka Tampereelta Joensuuhun taittui horroksessa, kun vuorotellen nukahdin istualleni ja havahduin kun pää retkahti eteenpäin. Eläköön aikaiset herätykset ennen seitsemää. Joensuusta piti vielä taittaa tunnin automatka, kunnes lopulta pääsin perille puoli neljän aikaan.

Junailun jälkeen olo oli aika tukkoinen, joten kävin illalla vielä juoksemassa, ja kummasti lenkillä piristyikin. Täällä Pohjois-Karjalassa sää on sen parin kriittisen asteen kylmempi kuin Tampereella, joten pääsin juoksemaan kuivin jaloin. Sohjoa oli korkeintaan risteyksissä. Sileäksi auratut tiet olivat sinänsä kuin luotuja potkuriajeluille, mutta kun vain otti alamäet varovasti, niin juoksualusta oli loppujen lopuksi oikein mainio. Varsinkin kun muistoissa eli vielä vahvana eilinen sohjojuoksu. Tämän päivän 7,3 kilometrin lenkki taittui aikaan 50:33, eli ihan kelpo vauhtia tuli jolkoteltua, vaikka kroppa tuntui vieläkin olevan vähän tukkoinen kuten se on pari viime viikkoa ollut.

Ja punnersinkin! Etenin toisen päivän harjoitukseen (3 - 4 - 2 - 3 - väh. 4), ja kyllä ne toistot sieltä irtosivat, kun oikein pusersi. Tuntuu vain oudolta tehdä noin lyhyitä sarjoja, kun kevennettyjen punnerrusten kanssa viimeisellä harjoitusviikolla yhtenä päivänä tehtävien punnerrusten yhteismäärä lähenteli kolmeasataa. Nyt puhti loppuu jo muutaman toiston jälkeen ja tuntuu, että kuolema tulee. Mutta pitää ajatella positiivisesti. Ei siitä kovin kauaa ole, kun en saanyt tehtyä yhden ainutta etunojapunnerrusta ilman polvien tukea, ja nyt saan tehtyä niitä putkeen jo komeat neljä. Sata (saatikka kymmenen) punnerrusta tuntuu olevan valovuoden päässä, mutta aiemmat kokemukseni punnerrusohjelman parissa luovat minuun uskoa, että kyllä se onnistuu. Ihan mahtavaa!

Toimeksiantaja paiskasi uudella käännöstyöllä, jonka deadline on maanantaina. Hoh, ja minä kun ajattelin, että kun eilen palautin edellisen työn pari päivää etuajassa, saisin lomailla rauhassa. Jätin läppärinkin kotiin, kun se paskiainen painaa niin pirusti. No, pitää naputella tällä äiskän koneella, vaikka suoraan sanottuna työergonomia satulatuoliin ja korotettuun työtasoon tottuneelle selkävammaiselle ihmisille on tässä halpisistuimessa vähän ankea.

Ylös, ulos ja lenkille

[Musiikki: Lifehouse - Smoke & Mirrors]

Kävin tänään ajoissa lenkillä, sillä illalla pitää valmistella reissuun lähtöä. Mutta onpa tuolla pihalla melkoinen juoksukeli. Toisaalta loskalumi upottaa joka askelella, ja toisaalta se on sen verran liukasta, ettei siitä saa ponnistaessa kunnon pitoa. Olen kuitenkin päättänyt suhtautua märkään löllösäähän lihaksia, kestävyyttä ja luonnetta kehittävänä kokemuksena. Kyllä niistä miinuskeleistä ja pakkaslumen peittämästä nihkeästä tien pinnasta ehtii vielä nauttia.

Se on selvä, ettei mikään vuodenaika saa minua siirtymään sisätiloihin. En missään nimessä halua mollata juoksumatolla juoksijoita, mutta en vain näe itseäni jytistelemässä paikallani juoksumatolla maisemien koostuessa joko salin seinästä tai telkkarin päiväsarjoista. Ulkona liikkumisessa on muutenkin se hyvä puoli, että siistin sisätyön tekijänä saan edes välillä raitista ilmaa.

Kunnon talvi, tule jo!

kuva: samisin

Yövoimailija

[Musiikki: Damien Rice - 9]

Maanantai sujahti niin, etten edes kävelylenkille ehtinyt. Pakersin käännöstyön parissa, että saisin sen hyvään jamaan ja mahdollisesti palautettua ennen kuin lähden keskiviikkona reissuun. Lisäksi pesin ison kasan pyykkiä ja harhailin kaupoissa, mistä onneksi löysin puuttuvan joululahjan sisareni tyttärelle. Kauppareissun yhteydessä sentään tuli hyötykävelyä kolmisen kilometriä. Saatoin kuitenkin jossain välissä syödä rasiallisen konvehteja. Tai no melkein, on niitä vielä pari jäljellä. Olen kyllä ihan holtiton, kun pääsen suklaan kanssa samaan huoneeseen. No, sattuuhan tuota ja hyvää oli!

Rasvasokerimössön painaessa mahan pohjalla innostuin kuitenkin voimapyöräilemään ja punnertamaan. Olen vihdoinkin saanut hiottua voimapyörätekniikkani kohdalleen, sillä aiemmin liikkeet tuntuivat lähinnä käsissä, mutta parin viime treenin aikana olen hienosäätänyt asentoani (leuka rintaan ja katse lattiaan eteenpäin tuijottelun sijasta, ja varpaat ikään kuin ponnitusasentoon eikä niin, että koko jalkapöytä varpaanpäihin asti on vaakasuorassa lattiaa vasten) ja liike tuntui aika mojovasti vatsalihaksissa. Jees.

Aloitin tänään punnerrusohjelman jälleen kerran alusta. On se vaan niin mukavaa touhua, ettei millään malta päästää irti. Aloitin suosiolla helpoimmasta sarakkeesta, sillä viime viikon lähtötestiräpistelyssä toistojen määrä jäi alle viiden. Ihan uskomatonta, miten paljon raskaampaa tuo touhu on ilman polvia. Jostain luin, että polvien pitäminen maassa vähentää kuormitusta noin 50 prosentilla, joten ei ihme, että siirtyminen näihin ns. oikeisiin punnerruksiin tuntuu jossain. Tekniikka kusee siinä, etten saa vietyä rintakehää lattiaan asti - tai saan, mutta sieltä ei ole enää nousemista ylös. Aionkin ihan ensimmäisestä viikosta lähtien tehdä jokaisen viikon ainakin sen kaksi kertaa ennen uudelle viikolle siirtymistä. Uskon, että se on viisainta voiman kehittymisen kannalta, ja ehkäpä vähitellen saan vietyä rintakehääkin alemmas kohti lattiaa. Tavoite on kesään mennessä pystyä tekemään sata punnerrusta putkeen. Ja huomatkaa, en suostu käyttämään termiä "miesten punnerrus", koska mielestäni ilmaisu on puhdasta paskaa. Ihan niin kuin naisilta ei edes odotettaisikaan, että he pystyisivät punnertamaan ilman polvien tukea. Hah!

Liikuntaviikko 49

Väsymys meinasi nujertaa minut tällä viikolla, ja otinkin loppuviikon aika iisisti. Tänään olo on ollut rento ja levännyt, joten levosta oli hyötyä. Kokonaisuudessaan viikon liikunnat näyttävät tältä:

maanantai

6,7 km kävely, 1 h 11 min

voimapyörä, 5 x 7

tiistai

1 km kävely, 10 min
10,3 km juoksu, 1:18:29

keskiviikko

100 kevennettyä punnerrusta (lopputesti)

hathajooga, 1 h 30 min

torstai

voimapyörä, 3 x 10

perjantai

10 km kävely, 1 h 55 min
ratsastus, 1 h

lauantai

integral yoga, 1 h 30 min

sunnuntai

1 km kävely, 10 min

8,4 km juoksu, 1:03:32
voimapyörä, 5 x 7

Keskiviikkona lähden reissuun kotikonnuille Pohjois-Karjalaan, joten ainakin ratsastus ja jooga jäävät alkavalla viikolla väliin. Saa nähdä, miten liikunnat muuten muotoutuvat. Juoksuvarusteet ainakin pakkaan mukaan, minkä lisäksi aion aloittaa punnerrushaasteen ilman polvien tukea.

Päivän itku

Viime yönä näin telkkarista Tryg-vakuutusyhtiön mainoksen, ja rupesi kauheasti itkettämään. Tää on taas niin tätä.

Hyvän mielen maasto

 [Musiikki: Manna - Shackles]

Tänään oli kiva tallipäivä, vaikka eilisen väsymyskurjimuksen keskellä epäilin, miten jaksaisin herätä aamulla aikaisin ja kävellä tallille. Yllättäen kävely olikin tosi mukavaa. Tuuli aika kovaa, mutta olin varautunut säähän pakkautumalla tallikäyttöön vihkimääni lämpimään laskettelutakkiin.

Tuulisen sään takia jännitti jonkin verran lähteä maastoon, sillä tuuli tekee Oskusta vähän levottoman ja säikyn. Mutta kun pääsimme auraamattomalle metsätielle ja pääsimme ravaamaan ja laukkaamaan, kaikki oli jotenkin tosi huippua. Osku tuntui tykkäävän lumisesta alustasta ja laukkasi pehmeästi. Kerran se jopa hörähti, kun annoin laukkakäskyn, aika ihanaa. Yhdessä vaiheessa takavasemmalta lehahti pensaikosta lintu lentoon, mitä Oskun tietysti piti vähän säikähtää. Kuulin äänen sekunnin murto-osan ennen kuin hevonen otti jalat alleen, joten osasin kerrankin jopa varautua säikähdykseen ja laukka muuttui varsin nopeasti hallituksi. Ne säikähdykset ovat kaikkein pahimpia, kun on itse ajatuksissa ja yhtäkkiä hevonen vain lähtee alta. Mutta kaiken kaikkiaan oli siis todella antoisa maastolenkki, ja kotimatka tallilta taittui sekin hyvin, vaikka loppumatkasta sainkin lumimyrskyn ensihönkäisyt kasvoilleni.

Sitten asiasta toiseen. Aivastaminen ei satu enää niskaan ja hartioihin. Olen siis saanut laukaistua ainakin osan kropan jännitystiloista. Huomenna olen menossa taas joogaan, jossa saan toivottavasti avattua lisää lukkoja. On tehnyt todella hyvää levätä ja harrastaa terapeuttista liikuntaa kuten kävelyä ja ratsastusta. Katsotaan, mikä fiilis on sunnuntaina, josko kävisin rauhallisen ja rennon hölkkälenkin. Voisi tunnustella kehon energiatasoa.

02 - Kappale, jota inhoan kaikkein eniten: Arttu Wiskari - Tuntematon potilas

Tiedän, että monen mielestä Arttu Wiskarin Tuntematon potilas on älyttömän koskettava ja että sitä kuunnellessa pitää pyyhkiä silmäkulmia. Mutta minä en yksinkertaisesti pidä tästä kappaleesta. Laulajan ääni on aivan mitäänsanomaton ja mielestäni koko biisi teennäinen, vaikka sanoma ja aihe ovatkin tärkeitä.

Koomisinta on se, että kun etsin videota YouTubesta ja kirjoitin hakukenttään Arttu Wiskari, hakukenttä tarjosi biisin nimeksi ensin "Tuntematonta sotilasta".

Pysähdy

[Musiikki: Kent - Du och Jag Döden]

Eilen alkoi olla jo aika hyvä fiilis, ja illalla satoi ihania valtavia lumihiutaleitakin. Tänään herätessäni olin kuitenkin taas aivan kuolemanväsynyt. Päätin sitten pitkästä aikaa pitää kunnon kalsaripäivän kotosalla. Olo on niin vetämätön, että kai tässä on vain myönnyttävä siihen, että lepopäivä ei ehkä olisi pahitteeksi. Yleensä pyrin tällaisessa olossa lähtemään edes kävelylle, mutta nyt päätin hyvällä omatunnolla hautautua sohvan nurkkaan peiton alle. Ei vain jaksa. Tuskin minä tähän vapaapäivään kuolen, sillä huomenna joka tapauksessa tulee ratsastettua, puuhailtua hevosen kanssa ja käveltyä tallille ja takaisin, mistä kertyy yhteensä kymmenen kilometriä.

Olen huomannut, että liikunnasta on sisänsä tullut jonkinlainen pakkomielle, että minun on hirvittävän vaikea jättää lähtemättä esimerkiksi lenkille, jos olen suunnitellut sen kyseisen päivän ohjelmistoon. Pelkään jotenkin kauheasti, että jos jätän kerran menemättä, syöksyn välittömästi vanhaan kahden ja puolen vuoden takaiseen elämääni ja lihon pudottamani vajaat 20 kiloa takaisin ennen kuin ehdin huomatakaan. Hoen koko ajan itselleni: "pysy liikkeessä, älä missään nimessä pysähdy". Jossain vaiheessahan tuon on pakko kääntyä itseään vastaan. Kroppa on alkanut jo oireilla. Oikea polvi on ruvennut taas kipuilemaan, juoksulenkeillä veto on ollut pois, niska ja hartiat ovat oikeassa tappolukossa, että aivastaminenkin sattuu. Vaikka liikunta tekeekin hyvää mielelle, jossain kulkee raja, milloin homma menee yli. Nyt tuntuu, että pitää hellittää. Ja rehellisesti sanoen olisi pitänyt hellittää jo pari viikkoa sitten. Kun mieli pakottaa uupuneen kropan liikkeelle päivästä toiseen, myös mieli alkaa väsyä, ja jos se pettää, niin syöksykierre on valmis.

Ehkä on aika opetella uusi taito. Pysähtyä.

Rennon mielen ja kehon jäljillä

[Musiikki: Chisu - Kun valaistun]

Joogassa oli tänään (eilen) aika ihanaa. Puolitoista tuntia hathajoogaa sai kropan ja mielen kivasti rentoutumaan,  ja olinkin nukahtaa loppurentoutuksen aikana. Alaselän pinne laukesi, minkä lisäksi niskan ja hartioiden jäykkyys helpotti hieman. Olen ihan älytön hartioiden jännittäjä, ja saatan vaikka vain sohvalla istuessa huomaamattani jännittää hartioita suurin piirtein korviin asti. Yritän nyt opetella tiedostamaan tuon tavan ja aina kun huomaan tekeväni niin, pyrin hengittämään syvään ja rentoutumaan.

Olen luultavasti menossa joogaamaan seuraavan kerran jo lauantaina, jolloin ajattelin osallistua integral jooga -tunnille. Hathajooga on ollut todella rauhallista ja rentouttavaa, mutta mikäli ymmärsin oikein Om Yogan nettisivujen perusteella, integral joogassa keskitytään sisäisen rauhan lisäksi myös fyysisiin harjoitteisiin. Vaikuttaisi siis sopivalta lajilta kokeiltavaksi seuraavaksi.

Aikainen lintu

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Pitäisi varmaan herätä aikaisin vähän useammin, sillä ainakin tämä aamu on ollut varsin onnistunut. Keskiviikon kontrollipunnitus heitti lukeman 77,3 kg (BMI 24,7), mikä on ihan mahtavaa. Laskua siis viime viikosta 300 grammaa. Vaikka en enää varsinaisesti yritäkään pudottaa painoa, totta kai katson mieluummin alaspäin kuin ylöspäin hiipiviä lukemia.

Pakko muuten mainita, että kroppani vaikuttaa tykkäävän tavastani vetää kerran pari viikossa syömiset överiksi. Kun yritin herkutonta marraskuuta, päivittäiset kalorimääräni luultavasti (en siis edelleenkään laske kaloreita tarkasti, vaan suunnistan mutun avulla) pysyivät suht vakioina ja paino jymähti paikoilleen. Pari viikkoa sitten päätin heittää mokoman typerän projektin romukoppaan, palasin rakkaan Aino Ihana Maitosuklaan ja kumppaneiden pariin, ja paino alkoi taas pudota. Viime viikonloppuna söin itselleni kaikkien aikojen turvotukset yöllisen falafelmätön ja seuraavan päivän jättihampurilaisaterian parissa (voin lämpimästi suositella Pancho Villan jättiateriaa, nälkä lähtee). Kaloreita oli taatusti miljuuna. Mutta pointti oli taas kerran se, että uskon vahvasti tankkauspäivien tehoon. Kun kroppa saa aika ajoin sisäänsä järjettömän kalorimällin, sillä ei ole mitään syytä pienentää elimistön energiankulutusta, mikä voi olla seurausta, jos päivästä toiseen menee kalorivajeilla. Minun kaltaiselleni herkkujen rakastajalle tämä syöminkien suosiminen on melkoista tasapainoilua, ettei homma karkaa käsistä enkä ala lihoa. Sekin on nimittäin nähty. Nyt kuitenkin menee taas hyvin, enkä ole lipsunut jokapäiväiseen herkutteluun.

Aamun toinen ihana asia oli sadan punnerruksen lopputesti, jonka läpäisin, halleluja! Ei ollut mikään helpoin homma, ja olisi ehkä pitänyt siirtää punnertamiset esimerkiksi iltapäivään, jotta lihakset olisivat ehtineet vähän vertyä. Nyt käytännössä aloin punnertaa heti herättyäni. Toisaalta samalla tavalla minä olen koko tuon ohjelmankin tehnyt: punnertanut heti kun olen saanut itseni sängystä ylös. Sillä tavalla punnerrukset on tullut tehtyä, sillä jos siirtäisin treenin myöhemmälle ajankohdalle, se luultavasti jäisi kokonaan tekemättä.

Joka tapauksessa punnerrusohjelma on nyt tullut ähisteltyä kaksi kertaa läpi ja tässä tulos:

Olen ihan älyttömän tyytyväinen edistymiseeni. Varsinkin tämä toinen punnerruskierros on purrut tosi hyvin alleihin, jotka kylläkin vielä ovat olemassa mutta huomattavasti hillitymmässä kunnossa kuin ennen. Ensi viikolla alkaa sitten taistelu ilman polvia tehtävien punnerrusten kanssa.

Itsenäisyyspäivä

[Musiikki: Chisu - Kun valaistun]

Itsenäisyyspäivä vierähti leppoisissa tunnelmissa. Tein töitä (tällä hetkellä käännän artikkelia VHH-ruokavaliosta ja Gary Taubesista, joka lienee karppaajille tuttu hemmo), kävin lenkillä, saunoin ja tiirailin televisiota. Lenkin ja saunan yhdistelmä on joka kerta mukavan unettava, ja voisin tänään yrittää jopa mennä järkevään aikaan nukkumaan. Se olisi jo senkin kannalta hyvä, että ajattelin huristella huomenna bussilla keskustaan puolenpäivän aikaan pidettävälle joogatunnille. Niskani ja hartiani ovat jo pidemmän aikaa olleet lukossa, ja välillä jäykkyys on siirtynyt jo rintakehän puolelle. Toivon, että jooga auttaisi lihaksia rentoutumaan, ettei tarvitsisi taas jotain Sirdaludia napsia.

Viime aikoina juoksulenkit ovat tuntuneet vähän vaivalloisilta, ja sama toistui tänään. Alkumatka meni ihan lennokkaasti ja pirteästi, mutta jossain vaiheessa tuntui kuin kaikki voima olisi kadonnut lihaksista. Aikamoiseksi hiippailuksi juoksemani 10,3 kilometrin reitti sitten menikin, mutta tulipahan juostua. Liekö lumisade vaikuttanut, mutta meno tuntui todella raskaalta. Toisaalta olen minä ennenkin talviolosuhteissa juossut, että luultavasti pitäisi vain älytä nyt osata ottaa vähän iisimmin. Tuo tänään juoksemani reitti on nimittäin aika raskas, ja olen viime viikkoina juossut sitä suhteellisen usein. Ehkäpä juoksen pari viikkoa ihan suosiolla vanhoja tuttuja 6,0 ja 8,4 kilometrin vakioreittejäni, joissa korkeusvaihtelut ovat maltillisempia. Katsotaan, josko kroppa piristyisi siitä.

Joka tapauksessa olen tosi iloinen lumesta! Lenkille lähtiessä tuli oikeasti hyvä mieli, kun näki valkoisen maiseman. Loputtomalta vaikuttanut musta syksy tuntui imevän minusta kaiken energian, mutta nyt tuntuu taas, että jaksan eteenpäin kohti kevättä. Lumesta tulikin mieleeni, että monessa blogissa juoksijat ovat suhtautuneet talviolosuhteissa juoksemiseen epäillen. Minun neuvoni on, että ei muuta kuin luontoon vain kirmailemaan. Liukkaat ja lumiset kelit eivät ihan oikeasti estä juoksemista. Miettikää esimerkiksi käyttäytymistänne, kun vastaan tulee todella liukas kohta tiessä, ja tasapaino meinaa pettää koko ajan. Ainakin minulla kävely muuttuu luonnostaan juoksua muistuttavaksi kipitykseksi siitä yksinkertaisesta syystä, että silloin on helpompi pysyä pystyssä. Tänään meinasin lenkillä kaatua tasan kerran, ja sekin tapahtui loppujäähdyttelyn aikana, kun olin siirtynyt kävelemään. Juostessa pienet lipsumiset ja liukastelut on helppo muuttaa liikkeeksi: kun ponnistava jalka luiskahtaa, ilmassa oleva jalka on jo valmiina ottamaan vastaan ja korjaamaan liikkeen. Tämä on nyt kolmas talvi, jonka aikana juoksen, enkä kertaakaan ole juostessa kaatunut. Kympistä vetoa, että tämän sanottuani vedän seuraavalla lenkillä sellaiset ilmalennot ettei tosikaan. No, onneksi lumi vaimentaa!

Liikuntaviikko 48

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Viikonloppu hurahti nopeasti hyvän ystävän kanssa. Naurettiin paljon ja syötiin hyvin. Oli siis onnistunut viikonloppu! Kaiken kruunasi, kun eilen hain lakanoita pyykkituvalta puoli yhdentoista maissa illalla ja maahan oli satanut ensilumi. Mieliala kohosi heti, kun maisema oli yhtäkkiä kauniin valkoisen lumipeitteen alla. Olin jo niin tottunut, että aina ulos mentäessä kaikkialta hyökyi päälle loputon pimeys. Ehkä elämä alkaa lopulta voittaa.

~*~

Viime viikon liikunnat menivät ihan mukavasti. Oli tavallaan vähän helpompi viikko kuten HeiaHeian klipistä näkyy:

maanantai

1 km kävely, 10 min

12,7 km juoksu, 1:32:02

tiistai

225 kevennettyä punnerrusta (vko 6 - pv 1)

hathajooga, 1 h 15 min

keskiviikko

voimapyörä, 3 x 10

torstai

258 kevennettyä punnerrusta (vko 6 - pv 2)

1 km kävely, 10 min

8,4 km juoksu, 1:00:30

perjantai

voimapyörä, 3 x 10

10 km pyöräily, 45 min

ratsastus, 1 h 15 min

lauantai

vapaa

sunnuntai

289 kevennettyä punnerrusta (vko 6 - pv 3)

1 km kävely, 10 min

6,0 km juoksu, 41:42

Juoksua kertyi sopivat 27,1 kilometriä, mikä on hyvä määrä oikean polveni kannalta. Lisäksi punnersin  punnerrusohjelman kuudennen viikon läpi, mahtia! Kuten taisin jossain aiemmassa postauksessa mainita, kuudes viikko tuntui huomattavasti helpommalta kuin viides viikko, vaikka viidennen viikon uusintakierroksella punnersin yhteensä "vain" 585 kertaa, kun taas kutosviikolla punnerruksia kertyi komeat 772 kappaletta! Aivan käsittämätöntä edistystä. Lopputestin teen varmaankin joko huomenna tai ylihuomenna, ja sitten on uuden lähtötestin aika. Olen nyt päättäväisempi kuin koskaan, että kevään aikana tulen punnertamaan sata kertaa putkeen ilman polvien tukia.

kuvalähde: Ellos

Äsken rullailin voimapyörällä viisi seitsemän toiston sarjaa, ja nyt aion lähteä kävelemään lenkkipolulle metsään. Ulkona näyttäisi nimittäin olevan vielä lunta maassa. Samalla pääsen testaamaan uudet ulkoiluhousuni, sillä päätin lopultakin luopua vanhoista, joita olen käyttänyt lähes 20 kiloa lihavampanakin ja jotka näin ollen ovat aika kookkaat päälläni ja kaiken lisäksi polvista rikki, kun kaaduin viime talvena ne jalassa liukkaalla asfaltilla. Toivottavasti pysyn pystyssä nuo uudet jalassa, etteivät heti hajoa!

01 - Lempikappaleeni: Goo Goo Dolls - Iris

Ajattelin toteuttaa musiikkihaasteen siten, että esittelen vuorossa olevan kappaleen aina perjantaisin. Ensimmäisenä on vuorossa lempikappaleeni, joksi minun on pakko valita Goo Goo Dollsin iki-ihana Iris.

"And I don't want the world to see me,
Cause I don't think that they'd understand.
When everything's made to be broken,
I just want you to know who I am."

Tykästyin Goo Goo Dollsiin joskus 1990-luvun lopussa ollessani yläasteella. Yhtyeellä oli ja on edelleen minulle valtaisa merkitys, ja bändin musiikki auttoi minut ikävien yläastevuosien läpi, kun minulla ei oikeastaan ollut lainkaan ystäviä ja olin aika yksinäinen.

Nykyään menee välillä pitkiäkin aikoja, etten kuuntele Goo Goo Dollsia, mutta aina tasaisin väliajoin palaan yhtyeen musiikin pariin, ja kaikkein rakkain biisi heiltä on minulle aina ollut Iris. Jos minun pitäisi valita yksi kappale, jota ainoastaan saisin kuunnella koko loppuelämäni aikana, se olisi tämä biisi.

Kaiken lisäksi John Rzeznikin ääni on edelleen aivan sietämättömän ihana! Iiks!

Angst, angst

[Musiikki: Kate Nash - Made of Bricks]

HeiaHeian mukaan olen juossut tänä vuonna 1007 kilometriä, aika hurjaa! Koomista sinänsä, että lenkki, jonka aikana tuo tuhat kilsaa meni rikki, oli paskin pitkään aikaan. Kun ei kulje, niin ei kulje. Hengitys ei pelannut kunnolla, ja jalat olivat ihan vötkylät ja jäykät. No, rutiinin voimin puskin 8,4 kilometrin peruslenkkini läpi melko tarkalleen tuntiin, mutta olipa ankeaa.

Muutenkin perusvire on päivä päivältä mennyt matalammaksi. Tänään en olisi millään jaksanut kammeta itseäni sängystä ylös. Ulkona on aivan hirveää, ja lenkille meno on ollut vaikeampaa kuin koskaan. Mutta kokemuksesta tiedän, että mitä vähemmän minun tekee mieli liikkua, sitä enemmän sitä tarvitsen. Tu(u)lta päin, perkele! Ei tässä enää kauaa mene, kun päivä alkaa taas pidetä ja kevät tulee.

Punnersin tänään kuudennen viikon toisen päivän harjoitukset. Lueskelin vanhasta blogistani aiempia punnerruskokemuksia, ja aika jännää on se, että kun tein ohjelman ensimmäisen kerran läpi, kolmas ja viides viikko olivat pahimmat, ja niin ne olivat tällä toisellakin kerralla. Tämä kuudes viikko on mennyt yllättävän helposti, ja olo paranikin, kun pistin kropan töihin heti heräämisen jälkeen. Vielä olisi edessä viimeinen harjoitus, minkä jälkeen kokeilen, irtoavatko lopputestin sata punnerrusta putkeen.

Huomenna aamulla kutsuu talli. Olen pyrkinyt käymään tallilla valoisan aikaan, vaikka herääminen onkin välillä vaikeaa. Pimeällä ratsastaminen ei kauheasti houkuttele, vaikka kenttä toki onkin valaistu. Enimmäkseen ratsastan Oskulla kuitenkin maastossa, ja tällä hetkellä tiet ja metsät ovat niin järkyttävän pimeät, että ei kiitos. Pakkasten ja lumen saapuminen olisi siitäkin kiva juttu, että tarhojen siivoaminen helpottuisi, kun maa olisi jäässä. Märkä paska painaa ihan pirusti, ja viime perjantaina juutuinkin mutaiseen tarhaan kikkaroita kukkuroillaan olevien kottikärryjen kanssa, jotka eivät suostuneet hievahtamaan senttiäkään. Otti kalloon. Ei siinä muu auttanut kuin hakea toiset kottikärryt ja jakaa lasti.

Viikonloppua onneksi piristää hyvän ystäväni vierailu Helsingistä. Kivaa!

Musiikkihaaste

Aina silloin tällöin olen törmännyt ihmisten blogeissa tai jopa Facebookissa musiikkihaasteeseen, johon aion nyt itsekin tarttua. Tykkään kuunnella paljon musiikkia, ja siksi ajattelin, että tämä voisi olla aika kiva. Kukaan ei kuitenkaan luultavasti jaksa seurata tätä haastetta päivittäin, joten esittelen seuraavan biisin aina kerran viikossa.

01 - lempikappaleeni
02 - kappale, jota inhoan kaikkein eniten
03 - kappale, joka tekee minut onnelliseksi
04 - kappale, joka tekee minut surulliseksi

05 - kappale, joka muistuttaa minua jostakin ihmisestä

06 - kappale, joka muistuttaa minua jostakin paikasta

07 - kappale, joka muistuttaa minua jostakin tapahtumasta

08 - kappale, jonka sanat muistan ulkoa
09 - kappale, jonka tahdissa voin tanssia

10 - kappale, joka saa minut nukahtamaan

11 - kappale lempibändiltäni/-artistilta

12 - kappale inhoamaltani bändiltä/artistilta

13 - kappale, josta pidän salaa

14 - kappale, josta kukaan ei uskoisi minun pitävän

15 - kappale, joka kuvastaa minua

16 - kappale, jota ennen rakastin mutta nyt vihaan

17 - kappale, jonka kuulen usein radiosta

18 - kappale, jonka toivoisin kuulevani usein radiosta

19 - kappele lempilevyltäni

20 - kappale, jota kuuntelen vihaisena

21 - kappale, jota kuuntelen onnellisena

22 - kappale, jota kuuntelen surullisena

23 - kappale, jonka haluan soitettavan häissäni

24 - kappale, jonka haluan soitettavan hautajaisissani

25 - kappele, joka saa minut nauramaan

26 - kappale, jonka osaan soittaa jollakin soittimella

27 - kappele, jonka toivoisin osaavani soittaa jollakin soittimella

28 - kappale, joka saa minut tuntemaan syyllisyyttä

29 - kappale, jonka muistan lapsuudestani

30 - lempikappaleeni viime vuonna tähän samaan aikaan