Vuosi

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Magnetic]

Olipa vuosi.

Keväällä erosin pitkään raskaalta tuntuneesta parisuhteesta, jonka jälkipyykki osoittautui aikamoiseksi savotaksi, mitä en etukäteen ollut osannut lainkaan ennustaa.

Minua aika ajoin vaivanneet väsymysoireet räjähtivät syksyllä käsiin. Kropassa ja mielessä vallitsivat melkoiset olotilat, kun väsymykseen lisäsi alakuloisuuden, kroonisen palelun, hullut verenpainelukemat, nousevan painon, hidastuneen ruoansulatuksen, pamppailevan sydämen ja ties mitä.

Nyt vuoden viimeisenä päivänä olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Joulukuun aikana olen herännyt taas henkiin. Uskon edelleen vakaasti seleeniteoriaani, sillä syötyäni päivittäin parapähkinöitä oloni on ollut niin huumaavan hyvä, että tuntuu kuin voisin pakahtua. Kuljen kadulla hymyillen ja taivasta kirkkain silmin tuijotellen

Vietin jouluviikon Juuassa. Kahdeksan päivän aikana kävelin yli 60 kilometriä, kokosin kaksi tuhannen palan palapeliä ja söin niin paljon suklaata ja herkkuja kuin kykenin eli ihan älyttömästi. Oloni oli huikea. Kropan alettua toimia taas normaalisti ja saatua sikamaisen määrän energiaa minusta tuntui kuin olisin voinut lähteä lentoon. Ja mikä parasta: minusta tuntuu edelleen siltä. Tunnen siipien kasvavan selässäni.

Kissa oli suurenmoinen apu palapelin kokoamisessa.

Edessäni on hieno vuosi.

Jälleen onnellinen.

Miehistä

Matkustin sunnuntaina tänne Pohjois-Karjalaan viettämään joulua. Valkoinen joulu jäi saamatta, mutta jäätä löytyy sitäkin enemmän. Killerikeleistä huolimatta olen kävellyt neljän päivän aikana 32 kilometriä ja aion tulevina päivinä kävellä vielä lisää. Tuntuu hyvältä kävellä. Tuntuu hyvältä syödä. Tuntuu hyvältä, kun tuntuu taas hyvältä.

Olen alkanut pikkuhiljaa tajuamaan, miten huonossa kunnossa olin ollut jo todella pitkän aikaa. Yhtään liioittelematta minusta tuntuu nyt kuin joku olisi taikonut minut hetkessä terveeksi. Kaikki ne lamaannuttavat ja arkea varjostaneet oireet ovat kadonneet. En edes tajunnut, miten paljon niistä kärsin, vasta kuin nyt kun oloni on normaali ja kontrasti viime kuukausien koomaan näyttäytyy niin järjettömän valtavana, että ihan itkettää. En oikeasti kykene muistamaan, milloin minusta olisi viimeksi tuntunut normaalilta. Se taas puolestaan viittaa siihen, että oireeni hiipivät elämääni kuin varkain jo kauan sitten, niin että turruin siihen turtuneisuuden tunteeseen enkä tajunnut voivani huonosti ennen kuin oireet olivat niin vahvat, etten voinut olla niitä huomaamatta.

On kuin olisin herännyt elämään: "Ai tältäkö tän touhun pitäisi tuntua? Vitsi, miten siistiä olla hengissä!"

Ihan mahtavaa.

Mutta ei elämää ilman kriisejä. Kun kroppa alkoi taas jyllätä, minulla oli taas energiaa ajatella miehiä, ja siitähän ei koskaan hyvä seuraa. Tutustuin yhteen kivaan tyyppiin ja käytiin treffeillä ja sovittiin uudet treffit. Mutta sitten tämä häiskä ilmoitti törmänneensä exäänsä, ja meidän hommamme tyssäsi siihen. Märehdin ja murehdin pari päivää ja olin varma, että siinä meni viimeinen mahdollisuuteni parisuhteeseen tässä elämässä. Kriisi huipentui jopa siihen pisteeseen, että minun oli pakko kaivaa kirjahyllystä Erlend Loen Supernaiivi. Silloin eksistentiaalinen kurimukseni on oikeasti syvää luokkaa, jos minun on turvauduttava kyseiseen opukseen. No, nyt olen päässyt yli tästä infernaalisesta mieskriisistä ja suhtaudun taas positiivisesti tulevaisuuteen ja siihen, etten välttämättä vietä loppuelämääni sinkkuna.

Mutta sitä minä vaan ihmettelen, että millaiset välit ihmisillä on yleensä exiinsä. Itse jos näen jonkun entisen poikaystävän vaikka kadulla, niin lähinnä tekee mieli juosta karkuun. Kertooko se sitten siitä, että minulla on ollut paskoja poikaystäviä, vai mistä, mutta ei minulla kyllä ole minkäänlaisia intressejä palata yhteen heidän kanssaan.

No, nyt syntyisi näköjään taas jännittävää tekstiä, mutta telkkarista alkaa Winter's Bone just nyt, joten palataan taas seuraavan kriisin merkeissä.

Seleeniteoria

[Musiikki: Lana Del Rey - Born To Die]

Kuten on käynyt ilmi, olen ahkera diagnosoimaan olojani. Tällä hetkellä uusin teoriani syksyn ankeisiin fiiliksiin on seleenin puute.

TSH on aivolisäkkeen erittämä hormoni, joka säätelee kilpirauhasen toimintaa. Vajaatoiminnassa TSH:n määrä nousee, kun se yrittää kannustaa kilpirauhasta tuottamaan lisää T4-hormonia. Verikokeiden perusteella minun TSH-arvoni oli normaali. Sain lähetteen myös T4:n mittaukseen, mutta tällä hetkellä uskon, että verikokeista ei ole minulle hyötyä. Luultavasti myös T4-arvoni on normaali.

T4-hormonin on kuitenkin muututtava kudoksissa T3-hormoniksi ennen kuin se pääsee vaikuttamaan niin kuin sen pitäisi. T3 on juuri se hormoni, joka säätelee muun muassa aineenvaihduntaa. Kun T4 ei pääse muuntumaan T3:ksi, kilpirauhasen vajaatoiminnan oireet iskevät päälle, vaikka TSH- ja T4-arvot olisivat kuinka ihanteelliset tahansa.

Yksi tärkeä tekijä T4:n muuntumisessa T3:ksi on seleeni. Parapähkinät ovat oikea seleenipommi, ja jo parin parapähkinän nauttiminen päivässä riittää turvaamaan seleenin saannin. Tieto sai minut ostamaan torstaina 5.12. luomuparapähkinöitä Punnitse & Säästä -kaupasta, vaikka en suoraan sanoen uskonut, että niiden syöminen voisi auttaa siihen hirveään oloon, josta kärsin. Päätin kuitenkin syödä niitä muutaman päivässä. Viisi päivää myöhemmin, tiistaina 10.12. silmäni rävähtivät aamulla auki ja tuntui kuin olisin herännyt uudessa kropassa. Siitä lähtien oloni on pysynyt tasaisen hyvänä, ja minussa on herännyt pieni toivonkipinä, että ehkä tämä olotila on tullut jäädäkseen. Olen jatkanut parapähkinöiden syömistä enkä todellakaan aio lopettaa. Jos ihan oikeasti kaikki tämä kärvistely on johtunut seleenin puutteesta ja se on hoidettavissa näin helposti, en tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Ehkä kuitenkin nauraa, sillä itkenyt olen ihan tarpeeksi.

Voi olla, että parin päivän päästä olen täällä taas volisemassa, kun kaikki on ihan hirveää. Mutta jotenkin minusta vain tuntuu, että olen löytänyt ratkaisun. Ja totta hitossa syön vaikka koko loppuelämäni parapähkinöitä, jos on tarpeen. Se on miljoona kertaa parempi vaihtoehto kuin tyroksiinilääkitys, joka ei itse asiassa olisi luultavasti edes auttanut minua, jos ongelma on koko ajan piillyt T4:n muuttumisessa T3:ksi.

Parempi

En oikein tiedä mitä ajatella, mutta minulla on tällä hetkellä helvetin hyvä olo. Eikä tuo siis ollut sarkasmia. Parin päivän aikana henkinen ja fyysinen hyvinvointi on noussut kohisten, ja olen ihan ulapalla, missä mennään. Ensisijaisesti olen tietenkin onnellinen ja iloinen.

Viime yönä nukuin pelkässä yöpaidassa ilman pitkiä kalsareita ja villasukkia ensimmäisen kerran moneen viikkoon. Aamulla heräsin poskilla terve puna eikä peilistä katsonut enää vastaan se kalpea ja väsynyt nainen, johon olin jo tottunut. Ruumiinlämpö on kohonnut takaisin normaaliin lukemiin enkä kärsi enää kroonisesta palelusta. Olen parina aamuna herännyt kello 7-10 välillä ilman herätyskelloa, eikä minua ole enää nukuttanut, vaan olen noussut pirteänä sängystä ylös. Ja mikä tärkeintä: olen halunnut nousta sängystä ylös. Lukemattomina aamuina olen jäänyt turtana ja puolihorroksessa sänkyyn makaamaan, koska en ole nähnyt syytä nousta ylös, koska en kuitenkaan olisi jaksanut tehdä mitään. Monesti olen torkkunut iltapäiväkahteen ihan vain aikaa tappaakseni. Sitten on ollut pakko nousta ylös, jotta olen ehtinyt tehdä edes vähän töitä ja raahautua harrastuksiin. Nyt olen alkanut katsella innokkaana työpaikkailmoituksia, jos hankkisin lisää osa-aikatöitä tuon nykyisen rinnalle. Eilen kävelylenkillä askelissani oli ihan eri pontta ja energiaa kuin aikoihin.

Paino oli eilisessä mittauksessa pudota humpsahtanut 81,2 kilogrammaan (BMI 25,9). Aamuissa on ollut ihanaa se, että minulla on ollut terve nälkä. Ihan kuin kehoni olisi yhtäkkiä herännyt horroksestaan ja alkanut taas itse vaatia ruokaa eikä vain ota sitä passiivisesti vastaan kykenemättä sitä kuitenkaan hyödyntämään. Ylöspäin kipuavasta painosta huolimatta olen siis viime kuukausina pakottanut itseni syömään terveellisesti ja riittävästi, sillä olen ajatellut, että kituuttaminen ei voi olla hyväksi, kun kroppa selvästi on jo muutenkin ihan pois raiteiltaan. On sanoinkuvaamattoman ihana tunne, kun elimistö alkaa lopulta imeä ruoasta energiaa, mikä heijastuu välittömästi omaan jaksamiseen, eikä niin että vatsanpohjassa on ruokaklöntti, joka vain turvottaa. Samaten suolen toiminta on vilkastunut ja ilmavaivat vähentyneet.

Toivon totisesti, että tämä olotila jatkuu, koska nyt oloni on sellainen kuin sen pitäisikin olla: normaali. Jokunen viikko sitten kirjoitin, miten minulla oli pari päivää hyvä fiilis, kunnes otin taas takapakkia ennen tätä tämänhetkistä olon paranemista. En tiedä, mistä nämä olojen vaihtelut johtuvat. Kenties kilpirauhasesta, kenties jostain muusta. Mutta voi kunpa tuo menneiden kuukausien kooma olisi nyt taaksejäänyttä elämää. Aion kuitenkin tarkkailla oireita, jos ne palaavat takaisin. Innokkaana itsediagnosoijana luulen, että oireeni ovat kilpirauhasperäisiä, mutta kilpirauhaseni ei ole vielä sanonut lopullista yhteistyösopimusta irti. Jostain syystä se toimii välillä normaalisti ja välillä taas tekee minusta lattiarätin.

Olen nyt vähän kahden vaiheilla, hakeudunko tarkempiin kilpirauhastesteihin vai en. Ehkä kuuntelen tässäkin omaa oloani, ja jos oireet alkavat taas puskea päälle, menen verikokeisiin. Mutta nyt aion vain nauttia siitä, että minusta tuntuu hyvältä. Pitkästä aikaa.

Umpikujasta uuteen taisteluun

Lääkäri soitti tänään verikokeiden tuloksista. TSH oli 1,7 eli varsin normaali, kun viitearvot ovat 0,5-3,6. Hemoglobiini oli 132 ja paastosokeri 5,2. Kysyin sitten, että entäs tyroksiini. Sitä ei ollut kuulemma mitattu, kun yleensä riittää pelkkä TSH:n mittaaminen. Siis mitä? Olin kyllä erittäin tietoinen, että kattavia kilpirauhastutkimuksia ei ihan tuosta noin vain suostuta tekemään, mutta olin kuvitellut, että sentään T4V eli vapaa tyroksiini mitattaisiin, kun se on kuitenkin se kilpirauhasen erittämä hormoni, joka säätelee aineenvaihduntaa ja jonka puute aiheuttaa vajaatoiminnan oireet.

Lääkäri alkoi puhua kilpirauhasen vajaatoiminnasta muotisairautena, ja siinä vaiheessa aloin itkeä. Oli käynyt juuri niin kuin olin etukäteen pelännytkin. Hain apua, mutta minua ei otettu tosissaan. Ainut asia, joka lääkäriä kiinnosti, oli itsessään täysin riittämättömien verikokeiden yksi ainokainen arvo. Sen verran sain itseäni kasaan, että vaadin lisätutkimuksia. Suuressa armossaan lääkäri sitten suostui antamaan uuden lähetteen verikokeisiin, joissa mitataan myös T4V, joka minun mielestäni olisi pitänyt mitata jo heti alkuun. Ketä tällainen jahkailu ja jatkuvissa verikokeissa käyminen palvelee? Miksei niitä arvoja voida mitata samalla kertaa? Minua ei ihan oikeasti kiinnosta, vaikka koko Suomen kansa olisi yhtäkkiä päättänyt sairastavansa kilpirauhasen vajaatoimintaa. Minua kiinnostaa pelkästään oma oloni, joka on ihan paska.

Puhelun jälkeen olin ihan poissa tolaltani. En koe, että olisin tyyppiä, joka vaatii jokaiseen kolotukseen ja vaivaavansa taikanappulaa pyyhkäisemään ongelmat pois. Olen mielestäni tehnyt oman osani terveyteni edistämiseksi: Olen syönyt monta vuotta terveellisesti ja liikkunut enemmän kuin keskivertoihmiseltä on syytä edes odottaa. Olen omin voimin taistellut kolesteroli- ja verenpainearvot siedettäviin lukemiin. Olen kamppaillut paino-ongelmien kanssa vaikka suurimman osan ajasta sekin on yhtä pään seinään hakkaamista. Ja nyt kun tuntuu, että en yksinkertaisesti pysty elimistölleni mitään, että siinä on jotain vikaa, johon en kykene vaikuttamaan, ja haen apua, tulos on tämä.

Menin peiton alle itkemään. Kissa tuli ihmettelemään, mikä on vialla ja kutitteli viiksillään poskiani ja yritti nuolla niiltä suolaisia kyyneliä pois. Sitten se käpertyi kylkeeni kehräämään. Hytisin siinä tunnin verran, kunnes päätin, että en varmasti lannistu. Menin nettiin varaamaan sen uuden labra-ajan tammikuun aluksi. Jos sekään ei johda umpikujaa pidemmälle, hakeudun yksityiselle lääkärille, joka on perehtynyt kilpirauhassairauksiin.

Neljä vuotta sitten aloitin taistelun terveyteni ja onnellisemman minän puolesta. Siinä ajassa opin näkemään numeroita pidemmälle ja luottamaan itseeni ja omiin tuntemuksiini. Kun vaa'an numerot huusivat minun olevan epäonnistuja, kuuntelin koko ajan voimistuvaa kehoani, joka muistutti minun olevan matkalla onnessa. Nyt numerot sanovat minun olevan terve kuin pukki, mutta kehoni viestittää, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Tiedän, ketä kuuntelen.

Lauantaiaamu

Olen jo pitkään haaveillut, että kävisin lauantaiaamuisin Om Yoga -koulussa järjestettävässä aamusadhanassa. Kyseessä on siis 2,5 tunnin mittainen jooga- ja meditaatioharjoitus. Suurin este sille, etten ole sadhanassa käynyt, on se että se alkaa puoli kuudelta aamulta. Hesus sentään.

Tänään kuitenkin kampesin itseni ylös kello neljältä, pukeuduin, koppasin mukaani edellisenä iltana pakkaamani tavarat ja taivalsin reilun kilometrin päässä sijaitsevalle bussipysäkille. Olisi tuosta vierestäkin bussi mennyt, mutta vähän turhan aikaisin: olisin joutunut maksamaan yömaksun ja ollut keskustassa vähän turhan aikaisin. Hervantakeskuksen kautta meni joku omituinen Y23-vuoro, ja sillä pääsin sopivasti keskustaan.

Bussissa matkusti kanssani lähinnä TKL:n ja kiinteistöhuollon työntekijöitä. Teki mieli nostaa hattua niille tyypeille. Tyypit ahertavat yön ja aamun hiljaisina tunteina, jotta yhteiskunta pysyy pystyssä. En luultavasti pystyisi samaan.

Joka tapauksessa sadhanassa oli ihanaa. Aluksi luettiin gurmukhinkielistä Japjia – tai no minä keskityin näin ensikertalaisena vielä kuuntelemaan –, minkä jälkeen tehtiin kundaliinijoogan mukainen asanaharjoitus ja lopuksi vielä meditoitiin 62 minuuttia. Kaksi ja puoli tuntia hurahti todella äkkiä. Minun ja ohjaajan lisäksi paikalle oli kömpinyt neljä muuta joogia. Haluan ehdottomasti käydä sadhanassa vielä uudestaan.

Sadhanan jälkeen tapoin aikaa keskustassa, sillä minulla oli hammaslääkäriaika puoli kymmeneltä. Löytyi sitten neljä reikää, ja sain tuomion, että molemmat alaviisaudenhampaat pitää poistaa. Voi elämä. Pääsi venähtämään vähän turhan pitkäksi aika edellisestä hammaslääkärikäynnistä: 4,5 vuotta sitten Savonlinnassa taisi olla se. Maanantaina pitäisi varailla kidutusaikoja joka lähtöön.

Hammaslääkärin jälkeen suuntasin takaisin Hervantaan ja kuntopiiriin. Ei ehkä ollut kaikkein energisin olo, sillä en ollut syönyt koko aamuna kunnolla. Sadhanaan suositellaan menemään tyhjällä vatsalla, joten jätin aamupuuron väliin. Sadhanan jälkeen popsin banaanin ja toisen ennen kuntopiiriä, mutta eihän raavas nainen niistä tarpeeksi energiaa saa. Kuntopiiri meni siis vähän puoliteholla, mutta tulipahan tehtyä. Itsenäisyyspäivän takia torstaina ja perjantaina ei ollut kahvakuulatunteja, joten sen vuoksi halusin mennä tuohon kuntopiiriin antamaan lihaksille kyytiä.

Yhden aikaan olin kotona ja tuntui ihan oudolta, että olin ollut hereillä jo yhdeksän tuntia. Toisaalta olo oli kyllä sen mukainen, sillä väsytti ihan hulluna. Pakko oli ottaa syömisen päälle päiväettonet.

Oli miten oli, sadhanaan menen toistekin! Mutta ilman hammaslääkäreitä ja kuntopiirejä, niin pääsee nopeammin kotiin nukkumaan.

Verenpainemittari

Onko silloin oikeasti aikuinen, kun ostaa itselleen verenpainemittarin? Sitä en tiedä, mutta posti toi tänään tilaamani Omron M2 Basic -verenpainemittarin. Päädyin kyseiseen mittariin siksi, että se maksoi vaivaiset parikymppiä ja siinä on tasan yksi nappula. Halusin simppelin vehkeen verenpaineen seuraamiseen ja sen sain.

Että ei muuta kuin testaamaan! Aluksi ajattelin, että onpa paska mansetti, kun eihän tätä saa millään paikoilleen. Sitten tajusin yrittäneeni laittaa sitä käteni ympärille väärinpäin. Siinä vaiheessa tuntui, että verenpaine kohisi jo valmiiksi korvissa. Päätin siis henkisesti valmistautua joihinkin 200/140-lukemiin.

Eikä mitä, mittasin verenpaineen kaksi kertaa ja se oli noin 130/85. Halleluja! Putosi kivi sydämeltä, sillä nyt aletaan taas liikkua niissä verenpaineissa, joilla minun kaiken järjen mukaan pitäisi liikkua. Voisivat nuo lukemat paremmatkin olla (kolme vuotta sitten 115/80), mutta ovathan ne valtavaa edistystä taannoisiin 140/100- ja 164/110-järkytyksiin. Olen oikeasti ollut tosi huolissani noista kohonneista lukemista. Voi olla, että viime viikolla parantunut olo on vaikuttanut myös verenpaineeseen.

Mutta onpa kiva kun on oma verenpainemittari! Ei tarvitse enää epätietoisena miettiä, että mitähän sille verenpaineelle kuuluu.

Verta ja sanoja

[Musiikki: Lady Gaga - Artpop]

Kävin tänään aamulla verikokeissa ja varasin sen jälkeen puhelinajan lääkärille. Ensi maanantaina selvinnee, onko kilpirauhasessani häikkää vai ei. Jännittävää.

Edellisessä postauksessa kirjoitin, miten mielialani on ollut parempi. Itse asiassa parin päivän ajan tuntui kuin kroppakin olisi herännyt jostain horroksesta. Ruumiinlämpöni kohosi normaaleihin lukemiin ja yöllä nukkuessa tuli jopa kuuma. Suoliston toiminta vilkastui, ja olo oli kaikin puolin skarpimpi. Kävellessäni perjantaina kahvakuulatunnille tuntui kuin silmäni olisivat yhtäkkiä auenneet. Näin ympäristön jotenkin paljon kirkkaammin ja terävämmin kuin moneen monituiseen viikkoon. Se oli aika outoa. Jos oireeni ovat kilpirauhasperäisiä, niin onkohan mahdollista, että välillä kilpirauhanen toimii ja välillä ei? Nyt ruumiinlämpö on pyörinyt taas 36 asteen alapuolella, ja sellainen turta hitaus on jälleen vallitseva olotila.

Niin hitaalla tässä ei kuitenkaan olla käyty, ettenkö olisi naputellut NaNo-tarinaani loppuun. Tai no en varsinaisesti loppuun, sillä keskenhän se itse tarina jäi, mutta 50 000 sanan rajapyykki ylittyi. Ylipäätänsä jos haluan saattaa tarinan joskus julkaisukuntoon, se pitää kirjoittaa kokonaan uudestaan. Näin jälkikäteen mielessäni on alkanut muhia uusia ideoita, miten henkilöistä saa syvempiä ja juonesta loogisemman. Tavoitteeni on, ettei tämä tarina unohtuisi minnekään muistitikun perukoille, kuten kahden vuoden takaiselle NaNo-tarinalle kävi, vaan jatkaisin sen työstämistä pikkuhiljaa ja ajatuksella ilman painetta 50 000 sanan kuukausivaatimuksesta. Oli miten oli, suosittelen NaNoWriMoa kaikille kirjoittamisesta pitäville ja oman kirjan kirjoittamisesta haaveileville. NaNo on ihan loistava tilaisuus heittää turha itsekriittisyys romukoppaan ja yksinkertaisesti vain kirjoittaa. Laadusta viis, tärkeintä on päästää sisäinen kirjoittaja valloilleen.

Nyt tuntuu ihan oudolta, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olenkin käyttänyt ylimääräisen vapaa-ajan hyödyllisesti ja pelannut Diablo 3:a! En ole vielä kertaakaan pelannut sitä loppuun, vaikka se on ollut asennettuna koneelleni vissiin jo yli vuoden. Itse asiassa nytkin loin uuden hahmon ja aloitin alusta, kun en oikein muistanut, millainen se edellinen hahmo oli ja mitä se oli duunaillut. Oli jotenkin helpompi aloittaa alusta kuin jatkaa kohdasta, johon olin jäänyt joskus vuosi sitten.

Liikkunutkin olen. Ohessa viime viikon urheilut:

maanantai

jooga, 25 min

7,0 km kävely, 1:12:35

tiistai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

keskiviikko

jooga, 25 min

torstai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 50 min

kahvakuula, 1 h

perjantai

8,8 km kävely, 1 h 35 min

ratsastus, 1 h 45 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

lauantai

jooga, 25 min

sunnuntai

jooga, 25 min x 2

Pitää varmaan vaihtaa tallipäiväksi joku muu kuin perjantai, sillä joudun taas taittamaan tallimatkat kävellen. Alkaa nimittäin olla aika sippi olo, kun raahautuu illalla vielä kuulatunnille. Ja haluan tosi paljon käydä noilla perjantain tunneilla, koska niillä opetetaan nimenomaan kisatekniikkaa. Perjantaisin tunneilla käy myös tosi vähän porukkaa, joten ohjaajalla on aikaa katsoa ja korjata, kun meikäläinen röhvää sen kuulan kanssa taas ihan miten sattuu. Pitää siis jutella Hakkisen omistajan kanssa, jos rupeaisin käymään ratsastamassa maanantaisin tai keskiviikkoisin. Viikonloput olen ikään kuin luovuttanut muille vuokraajille, koska olen ajatellut, että heillä on silloin parempi mahdollisuus käydä valoisan aikaan ratsastamassa kuin arkena.

Hyviä ja outoja oloja

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Olen tällä viikolla voinut paremmin. Olen ollut vähän iloisempi ja energisempi kuin menneinä viikkoina ja kuukausina. Olen saanut itseni sängystä ylös jopa ennen puoltapäivää, mikä ihan oikeasti tällä hetkellä minun kohdallani on edistysaskel. Käännöstöiden tekeminen on ollut ihan mukavaa ja olen onnistunut tuottamaan hyvää ja elävää kieltä. Töiden lisäksi olen saanut kirjoitettua NaNo-tarinaanikin.

Keho sen sijaan tuntuu käyvän yhtä puoliteholla kuin ennenkin. Koko ajan paleltaa, vaikka kotonani on sisälämpötila 22-23 astetta. Nukkuessa on pakko yöpaidan lisäksi pitää pitkiä kalsareita ja villasukkia. Kylkeen käpertyvä kissa on mieluisa lisälämmitin. Rasitus nostattaa välillä rinta-alaan kummallisen tunteen ja tulee tarve vetää syvään henkeä. Paino on tällä hetkellä 82,3 kilogrammaa, mikä on sinällään ihan ok, sillä se on nyt jymähtänyt tuohon 82-83 kilon välimaastoon eikä ole jatkanut kohoamistaan.

Välillä olen miettinyt, onko kahvakuulatunneilla käynti tällä hetkellä paras ratkaisu, sillä tunnit saattavat välillä olla tosi rankkoja. Mutta toisaalta minulle tulee tunneista aina voimakas olo, veri alkaa kiertää ja on ihana käydä tunnin jälkeen suihkussa, kun ei palella. Lisäksi kahvakuulailu tekee henkisesti tosi hyvää: olen tuntien jälkeen iloinen ja positiivinen. Tuntuu hyvältä onnistua ja tuntea kehittyvänsä. Esimerkiksi tiistain tunnilla tein työntöä 20 kilon kuulalla varsin mallikkaasti! Keväällä sain työnnöllä 20-kiloisen ilmaan kerran oikealla kädellä ja vasemmalla en kertaakaan. Nyt kuitenkin tein monta useamman toiston sarjaa sekä oikealla että vasemmalla. Ihan huippua.

Maanantaina pääsen lopultakin verikokeisiin. Jännittää tosi paljon, mitä niistä selviää vai selviääkö mitään. Yksi asia on kuitenkin saletti: kohonnut verenpaine on pakko jotenkin saada aisoihin. Tilasin Amazonista itselleni verenpainemittarin, jonka pitäisi tulla ensi viikolla. Lääkäri kehotti seuraamaan pari viikkoa verenpainetta ja varaamaan uuden ajan, jos paineet eivät ala asettua. Uskon, että kohonnut verenpaine on kohdallani nyt joko oire jostakin muusta sairaudesta tai sitten isältäni saama sukurasite on päättänyt räjähtää kukkaan. Jospa verikokeiden jälkeen olisin viisaampi.

Loppuun vielä viime viikon liikuntakooste. Näitä näköjään tulee nyt vähän satunnaisesti, mutta ei kai tuohon kukaan kuole.

maanantai

jooga, 25 min

tiistai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

keskiviikko

10,8 km pyöräily, 50 min

ratsastus, 1 h 50 min

torstai

4,2 km kävely, 50 min

kahvakuula, 1 h

perjantai

jooga, 25 min x 2

4,5 km kävely, 50 min

kahvakuula, 1 h

lauantai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 50 min

kahvakuula, 10 min

sunnuntai

jooga, 25 min

7,0 km kävely, 1:13:20

Perinteistä poiketen kävin ratsastamassa keskiviikkona. Hakkisen omistaja oli sopinut itselleen perjantaiksi valmennustunnin (koska mikään muu päivä ei valmentajalle ollut käynyt), joten hän pyysi, voisinko käydä ratsastamassa joku toinen päivä. Keskiviikko passasi varsin hyvin, kun perjantai-iltana joka tapauksessa oli kahvakuulailua. Lisäksi keskiviikkona pääsin vielä kelien puolesta käymään tallilla pyörällä. Huomenna varmaan pitää mennä kävellen, sillä en todellakaan pyöräile liukkailla keleillä. Viime vuonna yritin ja huonostihan siinä kävi. Joka tapauksessa kävin Hakin kanssa pitkän maastolenkin. Oli kivaa! Aletaan Hakin kanssa päästä pikkuhiljaa sinuiksi. Se on aika mukava hevonen.

NaNoWriMo-kuulumisia

Ensiksi on ihan pakko kiittää kaikista ihanista kommenteista, joita sain edelliseen postaukseeni. Ihan oikeasti luin niitä tippa linssissä, kun tuntui niin hyvältä, miten aidosti onnellisia olitte puolestani ja onnistumisestani. Niisk. Kiitos!

Olenkin nyt pari päivää seilannut lauantain antaman hyvän fiiliksen siivillä. En osaa sanoin kuvailla, miten tyytyväinen olen, että uskalsin lähteä kuulakisoihin, sillä tällaista oloa ei voita mikään, varsinkin kun olen niin monta viikkoa kulkenut jossain sumun peittämässä maailmassa, jossa soi Kentin musiikki jatkuvalla loopilla.

Olen tyytyväinen myös siitä, että olen jaksanut kirjoittaa NaNoWriMo-kirjaani. Pari kertaa on tehnyt mieli luovuttaa, kun tajusin, että tarinani hahmot ovat suunnattoman ärsyttäviä, miljöö ankeampi kuin suljettu mielisairaala ja juoni täynnä norsunmentäviä aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Mutta pakkohan kirjoittamista on ollut jatkaa, kun sen kerta olen aloittanutkin. Ja ilokseni voin todeta, että olen vajaan 8000 sanan päässä tavoitteesta. Hurraa!

Tämä päivä mukaan lukien jäljellä on vielä viisi päivää kirjoitusaikaa. Kuten pylväsdiagrammista voi päätellä, olen aika tarkasti seurannut päivittäisiä sanatavoitteita juurikaan keulimatta. Diagrammissa näkyvä notkahdus johtuu siitä, että kahtena päivänä en kirjoittanut lainkaan, sillä oli ystävä oli kylässä, ja jostain kumman syystä halusin käyttää ne päivät mieluummin nauramiseen kuin typerän nano-tarinan kirjoittamiseen. Seuraavien päivien aikana sitten kirjoitin noin kahta tuhatta sanaa päivässä, jotta sain kirittyä puuttuvat sanamäärät umpeen.

Kuten varmaan voi päätellä, kirjoittaminen on ollut pitkälti ankeaa, mutta samalla tällainen pakkokirjoittaminen tekee älyttömän hyvää. On vain päästettävä irti liiasta itsekritiikistä ja kirjoitettava. Tyhjän paperin pelolle ei yksinkertaisesti ole sijaa. Mutta sen olen päättänyt, että jos vielä joskus lähden mukaan tähän nano-hulluuteen, kirjoitan täysin päättömän tarinan vailla pienintäkään etukäteissuunnittelua ja puhtaasti tajunnanvirtaa seuraten. Ehkä ne sanat irtoavat silloin vähän helpommin.

Satanen

[Musiikki: Lady Gaga - Artpop]

Tänään olivat ne kahvakuulakisat, joista viime viikonloppuna kirjoittelin. Valmistauduin niihin siten, että kuivaharjoittelin kotona viikon ajan rinnallevetoa ja työntöä peilin edessä. Varsinkin työnnön tekniikassa jokin naksahti kohdalleen, kun jostain netin uumenista luin, että työnnössä käden pitää olla suorana yläasennossa ennen kuin polvet suoristuvat. Olen tehnyt työnnön jotenkin ihan oudosti hyppäämällä, mutta kun keskityin tuohon lukemaani juttuun, alkoi oikea tekniikka avautua. Kuulatunneilla harjoittelin pienillä painoilla, etten vain vedä lihaksia samanlaiseen tilttiin kuin viime viikolla. En vetänyt, hyvä.

Tänä aamuna heräsin hyvissä ajoin, jotta ehdin joogata yhden Namaste jooga -jakson verran. Halusin vähän lämmitellä ja aukaista kroppaa ja toisaalta saada mielen rauhalliseksi. Söin aamupalaksi perinteisen puuro-raejuusto-banaani-sekamelskan ja join kyytipojaksi reilut puoli litraa vihreää teetä. Teen kittauksen seurauksena juoksin sitten kisapaikalla kolmesti kusella kolmen vartin sisällä ennen omaa kisasuoritusta.

Eilen illalla tein ehdottoman oikeaoppisen hiilaritankkauksen rakkaan ystäväni Aino Ihana Maitosuklaan avulla, sillä halusin varmistaa, että kropassa on varmasti tarpeeksi virtaa. Pelkäsin nimittäin etukäteen, että mitä jos herään aamulla samanlaisessa koomassa kuin maanantaina, kun pelkkä terveysasemalle kävely sai sydämen hakkaamaan. Olo oli onneksi suht ok, kun käppäilin perinteisen vajaan kolmen kilometrin mittaisen kahvakuulakieppini Hervannan vapaa-aikakeskukselle. Kotoanihan tuonne ei ole kuin noin puolitoista kilometriä, mutta minulla on tapana aina kiertää pidempää kautta, niin saan vähän lämmiteltyä ja vahvistettua änkyräpolvea.

No, varsinaisen kisan osallistujamäärä oli kutistunut neljään, joista minä olin ainut ensikertalainen. Muu kolmikko on käsittääkseni aiemmin kisannut ihan oikeissa kisoissa tai on muuten vain tosi pro. Yksi tempaisi 28-kiloisella, toinen teki työntöä kahdella 24-kiloisella ja kolmas LC:tä kahdella 12-kiloisella. Minä nousin lavalle yhden 12-kiloisen kanssa ja lajina niin ikään LC, kuten aiemmin suunnittelin. Mielessä oli vähän pyörinyt, josko lähtisin kokeilemaan 16-kiloisella, mutta 12-kiloinen tuntui loppujen lopuksi paremmalta vaihtoehdolta, kun kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen nostotapahtumani ja kropan epämääräiset reistailut painoivat myös mieltä. Eipä sillä, en ollut koskaan tehnyt 12-kiloisellakaan kymmenminuuttista putkeen, mutta luotin kestävyyteeni ja voimaani siinä määrin, että uskoin jaksavani 12 kilon kuulalla loppuun asti. Ja nimenomaan loppuun asti minä halusin jaksaa.

Jaksamista enemmän minua oikeastaan huoletti, pysyykö tekniikkani kasassa. Perjantain treeneissä osa työnnöistä meni ihmeelliseksi sekoiluksi, kun ajoitukseni kusi eivätkä yläkroppa ja alakroppa tuntuneet pelaavan lainkaan yhteen. Tänään kaikki kuitenkin sujui. Kun aika alkoi ja tartuin kuulaan, asiat loksahtivat kohdalleen. Kuivaharjoittelu ja virheet olivat tehneet tehtävänsä, ja yhtäkkiä kroppa vain tiesi, mitä tehdä, kun lakkasin analysoimasta liikaa. Yksi toisto hylättiin, kun puolivälin tuntumassa keskittyminen herpaantui ja oikeasta kädestä alkoivat loppua voimat. Keräsin sen jälkeen itseni kasaan ja jatkoin onnistuneesti oikealla kädellä jonnekin viiden ja puolen minuutin tuntumaan. Siinä vaiheessa tahti alkoi hidastua sen verran, että vaihdoin kättä. Olin aloittanut noin 11 toiston tahdilla minuutissa, mitä parin minuutin kohdalla säikähdin, että teenkö liian nopeasti voimien riittämisen kannalta. Hidastin tahtia tietoisesti noin kymmeneen toistoon minuutissa ja pyrin jatkamaan sillä tahdilla loppuun saakka, sillä salainen tavoitteeni oli sata toistoa kymmenen minuutin aikana. Voimien hiipuminen ja se pieleen mennyt toisto verottivat tahtia jonkin verran. Pari kertaa tekniikka alkoi lössähtää, ja seuraavat toistot otin harkiten ja ajatuksen kanssa, jotta sain paketin taas haltuun.

Aika lailla tasan kahdeksan minuutin kohdalla minulla oli 80 toistoa kasassa. Yhdeksän minuutin kohdalla 90 toistoa. Siinä vaiheessa en nähnyt mitään muuta kuin satasen. Pidin tahdin reippaana, mutta samalla keskityin, että työnnöt menevät varmasti nappiin, sillä minulla ei ollut aikaa tehdä ylimääräisiä toistoja mahdollisesti pieleen menevien tilalle. Vajaa kymmenen sekuntia ennen ajan loppumista lähti viimeinen rinnalleveto. Pysähdyin vielä räkkiasentoon hetkeksi, vedin syvään henkeä ja tein viimeisen työnnön, joka onnistui. Kolme sekuntia ennen ajan loppumista laskin kuulan maahan, nostin kädet ilmaan, hihkaisin "jee" ja tunsin, että kohta pääsee itku. No, säästin muut ihmiset itkuräkäpärskähtelyiltä, mutta kuivasin vaivihkaa silmäkulmia pyyhkeeseen.

Se kymmenminuuttinen oli kullanarvoinen. Etukäteen ajatus nostamisesta oli pelottava. Nousta nyt lavalle, kun muut katsovat suoritusta vierestä. Onneksi ihan yksin ei tarvinnut olla, sillä nostimme kahden koplissa, mutta olisin minä tarvittaessa yksinkin sinne lavalle noussut. Siinä vaiheessa mikään ei olisi saanut minua enää perääntymään. Olin päättänyt yrittää ja vaikka tiesin, että saattaisin mokailla tai etten välttämättä jaksaisi loppuun saakka, enemmän minua kalvoi ajatus jänistämisestä ja miten paljon minua harmittaisi, jos jättäisin tämän tilaisuuden nyt väliin. Mietin neljän vuoden matkaani huonokuntoisesta ja arasta sohvaperunasta siksi sekä henkisesti että fyysisesti vahvaksi naiseksi, joka nyt olen. Kyllä minä edelleen pelkään, mutta nyt minulla on rohkeutta ottaa peloistani ja epävarmuuksistani niskaote ja pyyhkiä niillä lattiaa.

Ensi kerralla kisataan sitten 16-kiloisella.

Haasta sinäkin tänään itsesi.

Lääkärissä

[Musiikki: Lady Gaga - Artpop]

Pääsin tänään vihdoin ja viimein lääkärille. Alun perin ajan piti olla viime torstaina, mutta aamulla terveysasemalta soitettiin ja sanottiin, että ei ole lääkäri paikalla. Kiva. Sain jonkun peruutusajan nyt maanantaiksi, joka sekin kuitenkin peruttiin samasta syystä. Virkailija puhelimessa sitten tuuppasi minut jollekin toiselle lääkärille ja pääsin kuin pääsinkin tänään vastaanotolle.

Terveysasemalle on kotoani noin 1,5 kilometriä, ja matka taittui väsyneesti. Tuntui taas kuin vähintäänkin ankeuttajalauma olisi kulkenut kannoilla. Kropassa kulki omituisia vilunväristyksiä, jotka eivät olleet normaalia palelua. Lääkärille luettelin hieman haparoiden oireet: loputon uupumus, tuntuu etten saa mitään aikaiseksi, alilämpöä, painon kanssa taistelua, kohonnut verenpaine. Mainitsin myös äidin, serkun ja isotädin kilpirauhasen vajaatoiminnoista. Mitattiin verenpaine, joka oli todella kannustavat 164/110. Sain lähetteen kilpirauhastutkimuksiin. Ensimmäinen vapaa aamun labra-aika oli kahden viikon päästä maanantaina. No, pääasia että joskus. Vaan kyllä nämä rattaat kulkevat eteenpäin aika nihkeästi.

Ja joo. On ehdotettu stressiä ja masennusta syiksi tähän saatanalliseen oloon. En vain yksinkertaisesti jaksa uskoa niihin. Jokin tässä kehossa on nyt vialla. Pelottaa vähän. Kunpa se kilpirauhasdiagnoosi varmistuisi. Sitä sentään pystyy suht helposti hoitamaan.

Tuntuu ihan hullulta mennä johonkin kahvakuulakisoihin, kun olo on välillä tämmöinen. Toisaalta liikkuessa unohdan edes hetkeksi, ettei kaikki ole ihan hyvin.

Olen pari päivää kuunnellut Lady Gagan uutta levyä. Se on varsin hyvä, joskin edelliseen Born This Way -levyyn minulla on niin syvä rakkaussuhde, ettei sitä ole ainakaan vielä käynyt voittaminen. Artpopilta olen kuitenkin löytänyt ehdottoman helmen, albumin toiseksi viimeisen biisin Gypsy. Siinä on ihan mieletön fiilis. Alla live-esitys Saturday Night Live -ohjelmasta:

Ihana. <3

Ylihuomenna ajattelin mennä katsomaan ensi-iltaan Vihan liekit. Jee!

Kuulakilpailija

[Musiikki: Lady Gaga - Artpop]

Ilmoittauduin tiistaina kahvakuulakilpailuihin. Kyllä! En voi uskoa sitä itsekään. Kisat ovat K4 Centerin omat ja tarkoitettu vain seuran jäsenille eli kyse on kai ennemmin pienimuotoisesta nostotapahtumasta. Kai. Toivottavasti! Ainakin kun kirjoitin nimeäni listaan, siinä taisi olla peräti kuusi muuta nimeä. Joukossa toki muun muassa hallitseva Euroopan mestari.

Omaa kymmenminuuttistani lähden yrittämään 12 kilon kuulalla ja lajina LC eli rinnalleveto ja työntö. Ei ole mitään hajua onnistunko, sillä en ole aiemmin edes kokeillut mitään vastaavaa. Toki olen esim. tempausta jaksanut tehdä kahdeksan minuuttia 16 kilon kuulalla, mutta siinä kättä vaihdettiin minuutin välein. Nyt pitäisi selvitä yhdellä vaihdolla.

Perjantain treeneistä jäi sekä valaistunut että lannistunut olo. Opin nimittäin sen, että olen tehnyt puoli vuotta sellaisen pikkujutun kuin rinnallevedon väärin. Heleijaa! Nyt on viikko aikaa takoa päähän oikea tekniikka, etten huido ensi lauantaina ihan miten sattuu. Lisäksi sekä torstaina että perjantaina oli aika hyytynyt olo, sillä tiistain treeneissä päädyin sattuman oikuista tekemään penkkipunnerrusta 16 kilon kuulilla. Valehtelematta lihakset ovat edelleen kipeät. Kyse on siis alla olevan kuvan mukaisesta ähellyksestä. Maataan selällään ja nostetaan kuulia vuorotellen ilmaan. Simppeliä mutta antaa lihaksille kyytiä.

kuvalähde + harjoitteluvinkkejä

Meno oli siis perjantaina väsynyttä. Lisäksi kämmenet ovat edelleen vähän riekaleina joistain muinaisista treeneistä, kun en ole malttanut olla tarttumatta kahvakuulaan vaan teurastanut käpäläni uudestaan kerta toisensa jälkeen. Tuli niin sanottu uskonpuute, että selviänkö kunnialla ensi lauantaista, mutta sitten päätin, että minähän selviän! Pitää nyt vain antaa lihasten palautua ja toivoa että nahka ehtii suurinpiirtein kasvaa takaisin, niin olen sitten H-hetkellä voimissani. Tulevalla viikolla aionkin jättää painavat kuulat suosiolla varastoon ja treenata 8- ja 12-kiloisilla.

Loppujen lopuksi sillä miten lauantaina pärjään ei ole kovin suurta merkitystä. Jo se, että huomasin ilmoittautuneeni mukaan, on minulle älyttömän iso juttu. Kun kävelin tiistain treeneistä kotiin, minua itketti onnesta. Ja kun tajusin, että minua itketti onnesta, osa sydäntäni muuttui eheämmäksi. Menetettyäni juoksun luulin, etten koskaan saisi mistään lajista vastaavaa tunnetta kuin juoksusta sain. Sitä, miten tein mahdottomasta mahdollista ja löysin itsestäni voiman, jota en tiennyt olevan olemassa. Ja kaikista juoksukokemuksistani saan nyt voimaa ja uskoa lähteä ylittämään uutta estettä, tarttumaan minulle täysin uudenlaiseen haasteeseen. En ole kahvakuulailussa se kaikkein nopein, vahvin enkä teknisesti taitavin kuten en juoksussakaan ollut, mutta minulle riittää se, että tunnen sydämeni täyttyvän riemusta.

Yksinäinen kirjoittaja

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Awakened Earth]

Lukaisin läpi kirjoittamiani tekstejä kahden vuoden takaa. Marraskuussa 2011 aloitin tämän blogin, kävin itsepuolustuskurssia, painoin nelisen kiloa vähemmän kuin nyt, ostin kapealahkeiset mustat housut joihin en tällä hetkellä mahdu, kävin ekaa kertaa joogatunnilla, suunnittelin osallistumista Varalan puolimaratonille tavoitteena parantaa syyskuussa juoksemaani aikaa, punnersin ihan älyttömästi ja osallistuin ekaa kertaa NaNoWriMoon.

Viime vuonna jätin NaNoWriMon väliin, koska työrintamalla oli kiireistä. Kun kirjoittaa työkseen, vapaa-ajalla haluaa tehdä muuta kuin hiki hatussa naputella puisevaa romaanintekelettä. Tänä vuonna päätin ottaa haasteen jälleen vastaan ja kaduin sitä jo ennen kuin olin ehtinyt kirjoittaa sanaakaan. Miksi pitää saada päähänsä kirjoittaa kuukaudessa 50 000 sanaa? Miksi päätöksestä ei voi luopua? Koska totta puhuen ketään ei kiinnostaa pätkääkään, saanko minä tuon sanamäärän täyteen vai en. Mutkun.

Takana on kuusi päivää, joista puolet on ollut sellaisia, ettei kirjoittaminen olisi voinut vähempää kiinnostaa. Parina päivänä meinasin skipata koko homman ja yrittää kiriä muina päivinä puuttuvan sanamäärän kiinni. Mutta jotenkin löysin joka kerta itseni avonaisen word-dokumentin äärestä kirjoittamassa.

Tällä hetkellä olen aikataulussa eli viidesosa on jo kirjoitettu:

Mutta kylläpä ahdistaa, että jäljellä on vielä liki 40 000 sanaa. Ja 25 päivää (tämä päivä mukaan lukien)! Ei jumatsuikka. Jotenkin ajattelin, että NaNoWriMoon osallistuminen auttaisi minua selviytymään marraskuusta helpommin, mutta nythän tämä kuukausi vasta pitkältä ja tuskaiselta vaikuttaakin.

Pari päivää ennen marraskuuta päätin lennosta vaihtaa tarinaa. Olin jo suunnitellut tarkkaan, mistä kirjoitan, mutta sitten muutin mieltäni. Mielessäni pyörii trilogia, jonka toista osaa nyt siis kirjoitan. Tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäistä osaa ja itselleni asioita selventääkseni päätin kirjoittaa tämän osan ensin. Ensimmäistä osaa ei siis vielä ole olemassa muualla kuin päässäni ja kirjoittamissani muistiinpanoissa.

Mutta kuten jokunen postaus aiemmin taisin todeta: ei tässä parempaakaan tekemistä ole kuin kirjoittaa kirjaa. Sosiaalinen elämäni on täysin kuollutta. Odotin tältä syksyltä kivoja kohtaamisia ja hauskoja viikonloppuja, mutta nyt kävi näin, että öllötän kotonani viikko toisensa jälkeen yksin. Ennen oli sentään seuraa miesystävästä, mutta nyt parisuhdekin on kuollut ja kuopattu. Kai se jossain elämän ohjekirjassa on kirjoitettu, että erakoitumisen maksimoimiseksi tällaisessa tilanteessa tulee kirjoittaa kirja. Tai ainakin jokin sen tapainen. Mutta oispa kiva, jos joku kävisi joskus kylässä. Se on aika paljon sanottu minunlaiseltani omassa rauhassa viihtyvältä ihmiseltä, mutta ilmeisesti minullakin on rajani.

Liikuntaviikko 44

Pari viikkokoostetta taisi jäädä välistä, kun en vain jaksanut niitä tänne laitella, mutta eipä niissä mitään ihmeellisyyksiä ollut: kävelyä, joogaa, kahvakuulailua ja ratsastusta. Vähän samaan tyyliin kuin tämä mennytkin viikko:

maanantai

jooga, 25 min

tiistai

jooga, 25 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

keskiviikko

jooga, 25 min

torstai

jooga, 25 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

perjantai

10,8 km pyöräily, 45 min

ratsastus, 50 min

lauantai

jooga, 25 min x 2

10,0 km kävely, 1:46:50

sunnuntai

jooga, 25 min

11,0 km kävely, 1:55:50

Kahvakuulailussa teen nyt tosissani siirtymää 12 kilon kuulasta 16-kiloiseen. Tiistain tunnista jo kirjoittelinkin aiemmin. Torstain tunnin jälkeen oli vähintäänkin yhtä hieno fiilis. Tempaisin 14 ja 16 kilon kuulilla. Yksi tempaussarja oli 8 minuutin mittainen, ja tein sen kokonaan 16-kiloisella! Kättä vaihdettiin minuutin välein, mikä auttoi jaksamaan ajan loppuun, mutta raskasta oli. Sain kyllä kaivaa itsestäni kaikki mahdolliset voimanrippeet ja vähän enemmänkin. Mutta se tunne oli ihan mieletön, kun tajusin jaksavani. Sisälläni on herännyt kuulanälkä, ja sitä kasvattaa nimenomaan kuulailu aiempaa painavammilla kuulilla. Roikuin pitkään kiinni 12-kiloisessa, kunnes oli pakko myöntää, että en kehity sen kanssa enää mihinkään suuntaan. Olen jokusen viikon tehnyt siirtymää ja jättänyt 12-kiloisen kylmästi varastoon. Nyt sieltä tarttuu mukaan 14- ja 16-kiloiset kuulat. Koska noissa on painoeroa vain kaksi kiloa (tosin se kaksi kiloa on joskus todella paljon!), 16-kiloiseen tulee tartuttua entistä herkemmin. Ennen se tuntui 12-kiloiseen verrattuna "niin kamalan paljon raskaammalta", vaikka se ero taisi olla enemmän pään sisällä kuin itse kuulissa.

Nyt viikonloppuna kävin pitkillä kävelylenkeillä. Kiukkupolvi ei tykännyt. Äärgh. No, eiköhän se tuosta taas levolla tokene, mutta pitää muistaa jättää pitkät kävelylenkit peräkkäisinä päivinä tekemättä. Välillä on tehnyt tosi paljon mieli lähteä juoksemaan, sillä näissä vuoden paskimmissa kuukausissa kiteytyy täydellisesti juoksun parantava voima. On niin hienoa juosta kaduilla, joiden pinnasta heijastuu katuvalojen loiste, ja saada energiaa omasta liikkeestään kaiken pimeyden keskellä. Nyt kun olen ollut tosi väsynyt, olen toivonut, että voisin vain lähteä juoksemaan ja juosta 15 kilometriä ja maailma olisi jälleen mallillaan.

Om Yoga -koululla on aina lauantaisin puoli kuudesta kahdeksaan aamusadhana. Olen monesti halunnut osallistua siihen, mutta voi jee, enhän minä ole mitenkään saanut itseäni noin aikaisin hereille. Ensi lauantaina on normaalin aamusadhanan lisäksi puoliltapäivin alkava sadhana-esittely, johon olen päättänyt osallistua. Kolme tuntia joogaa, meditointia ja mantroja. Huonomminkin kai voisi lauantai-iltapäivänsä viettää. Tulkaa mukaan, jos suinkin kynnelle kykenette!

Ai niin, paino oli keskiviikkona 81,0 kiloa (BMI 25,9). En tiedä, miten realistinen lukema oli, sillä olin viikon verran lievässä vatsataudissa. Aiemmin kirjoittelin, että epäilin ohran pistäneen vatsani sekaisin, mutta ei se niin tainnut ollakaan. Vatsa oli siis kuralla useamman päivän, joten nestetasapaino ei välttämättä ollut täysin kohdallaan, kun kävin keskiviikkona vaa'alla. Nyt maha toimii taas normaalisti, joten ensi keskiviikkona ollaan varmaan taas viisaampia, missä painon kanssa oikeasti seilataan.

Vahva

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Kylläpä tuli kahvakuulatunnilla mahtava olo! Kahvakuulailu on tehnyt tänä syksynä minulle todella hyvää ja ollut se laji, joka pitää minut pinnalla siinä missä juoksu ennen piti.

Tänään tein pystypunnerrusta ensimmäisen kerran 16 kilon kuulalla. Se oli ihan hirveää, mutta samalla ihan hirveän ihanaa. Tehtiin siis eri mittaisia aikasarjoja seuraavalla liikecombolla: yhden käden etuheilautus, korkea veto, rinnalleveto, pystypunnerrus ja vauhtipunnerrus. Sarjojen lopussa minun oli pakko tehdä pystypunnerrukset vauhtipunnerruksena tai työntönä, mutta jäi niin loistava fiilis, kun pystyin tekemään osan niistä niin kuin piti. 16 kilon kuulalla. Jes.

Mieli on välillä maassa, kroppa sekaisin ja paino nousee, mutta voimaa minulta ei vie kukaan.

Alaspäin

[Musiikki: Vanessa Carlton - Rabbits on the Run]

Taas väsyttää. Viikonloppu meni ihan hanurilleen, kun lauantaina sain itseni sängystä ylös jopa puoli kolmelta iltapäivällä. Siitä vierähti ehkä kolme tuntia, kun menin uudestaan nukkumaan. Myöhäisillasta olin jokusen tunnin taas hereillä ja menin joskus pikkutunneilla maate ja nukkua posotin sunnuntaina puolillepäivin (talviaikaa). Tänään yritin käynnistää päivän niin ikään kahdentoista maissa, mutta menin vielä peiton alle puoleksitoista tunniksi.

Minulla on joskus vuosi tai pari sitten ostettu digitaalinen kuumemittari. Luulin, että se on rikki, sillä se järjestäen näytti liian pieniä lukemia. Kun eikös ihmisen normaalilämpötila ole jotain 37 astetta. No, minun käsittelyssäni mittari on näyttänyt noin 36 astetta. Niin kuin tänäänkin: 35,9 ja 36,2 astetta. Ehkä se mittari ei olekaan rikki, sillä nyt kun olen lueskellut noita kilpirauhasjuttuja, yksi oireista on laskenut ruumiinlämpö.

Viime viikolla kun olin vähän pirteämpi, aloin taas epäillä painonnousun johtuneen liiasta napostelusta ja että muut oudot oireet olen vain suurinpiirtein kuvitellut. No, nyt kroppa tuntuu taas kaikkea muulta kuin luulosairaalta. Ei tällaista oloa oikeasti jaksa, jos tähän ei löydy jotain apua. Olo on suorastaan työkyvytön, kun tuntuu, etten yksinkertaisesti jaksa mitään, ajatus takkuaa eikä mikään innosta.

Perjantainvastaisena yönä alkoi vatsassakin vääntää, ja kipuilu jatkui läpi viikonlopun. Vatsa ja suolisto kouristeli ja oli tosi kivaa, ja maha oli välillä ummella ja välillä kuralla. Joku ärtyvän suolen oireyhtymä tästä paketista vielä puuttuikin. Tosin epäilen oireiden syyksi TalkMuru-muroja, joita ostin tiistaina sotkettavaksi maustamattoman jogurtin, banaanin ja vadelmien sekaan. Muroissa on kauraa, ruista ja ohraa. Kauraa ja ruista vatsani sietää hyvin, mutta ehkä ohra aiheutti oireita. Sitä tulee syötyä tosi harvoin, joten oireiden ilmestyminen samaan aikaan kun aloin syödä noita TalkMuruja tuntuu liian osuvalta ollakseen yhteensattuma. Toisaalta olen noita kyseisiä muroja ennenkin syönyt, enkä muista että niistä olisi vatsakipuja tullut. Onneksi vatsa tuntuu nyt rauhoittuneen, mutta pidän varmaan varolta taukoa noiden murojen syönnistä.

Facebookista bongasin linkin, josta voi käydä tarkistamassa oman syysmasennusnimensä. Minä olen Masisteleva Kasa. Ja siltä kyllä tuntuukin.

Valmiina marraskuuhun

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Awakened Earth]

Olen ollut viime viikonlopusta lähtien pirteämpi. Yöuni on tosin välillä aika kevyttä, ja sen vuoksi sängystä ylös nouseminen tahtoo vähän venyä. Toisaalta on typerää jäädä nukkumaan puolivillaista unta, sillä näen aamuisin ja aamupäivisin todella paljon unia, ja ne ovat ärsyttäviä. Eilen näin unta, että äitini lähti neljäksi kuukaudeksi Saksaan kylpylän siivoojaksi, mikä on täysin absurdi ajatus, sillä äitini ei osaa sanaakaan saksaa eikä ole siivooja. Luultavasti alitajuntani sylkäisemä uni pohjautui muinaiseen työharjoittelujaksooni Saksassa – ei kylläkään kylpylässä – ja äitini ehtymättömään työmoraaliin. Muuta selitystä en keksi. Unessa äiti pakkasi mukaan omat lakanat ja pyyhkeet, mikä kyllä voisi pitää tosielämässäkin paikkansa.

Onnistuin pysäyttämään painoni nousukiidon. Eilen vaaka antoi lukeman 82,2 kg (BMI 26,2), joka on 400 grammaa vähemmän kuin viime viikolla. Olen iloinen. Edelleen lukema on turhan paljon, mutta näillä mennään nyt. Viikon aikana siistin ruokavaliota ja karsin turhia iltasyömisiä telkkarin ääressä. Voi olla, että kohonneen painon takana on yksinkertaisesti liiallinen napostelu iltaisin (siis miten voi olla mahdollista???!!!!), mutta aion nyt kuitenkin mennä sinne lääkäriin, kun aikakin on varattu. Aikamoista tervassa tarpomista tämä painonhallinta on, ja tahdon varmistua, ettei taustalla ole mitään fysiologista syytä PCOS:n lisäksi. Edelleen mielessä kummittelee myös se järkkylukemiin kohonnut verenpaine ja tietysti uupumus, joka onneksi osittain on nyt helpottanut.

Kävin muuten tiistaina hammaslääkärissä tai tarkemmin sanottuna suuhygienistillä. Pari viikkoa sitten puraisin ruoan sekaan eksynyttä kiveä, ja sunnuntaina puremakohdan hampaita alkoi vihloa ihan järkyttävästi. Se kiven puraisu itsessään oli ihan kamala tilanne: Nälkäisenä ja hyvällä ruokahalulla mussutin pesto-pinjansiemen-pastaani, kun suussa rouskahti ikävästi. Tunsin jotain kovaa ja olin ihan varma, että nyt muuten irtosi hammas. Ei onneksi irronnut, mutta jotain vibaa etenkin alahampaaseen jäi. Sunnuntaina alkaneen vihlonnan ajamana aloin maanantai-iltana epätoivoisesti selvittää, miten hammashuolto täällä Tampereella toimii. Edellisen kerran olen nimittäin käynyt hammaslääkärillä neljä ja puoli vuotta sitten Savonlinnassa, öh. Jollain älyttömällä munkilla bongasin netin ajanvarausjärjestelmästä vapaan ajan suuhygienistille jo seuraavaksi päiväksi! Tiistai-iltapäivänä köröttelin täältä Etelä-Hervannan perukoilta bussin kyydissä Pispalanharjulle. Aikamoinen toiviomatka oli se. Puoli tuntia pötköttelin aloillani, kun suutani ronkittiin ja pisteltiin jos jonkinmoisilla terävillä piikeillä. Sain lopuksi suun täyteen fluorilakkaa, joka maistui ihan lapsuudelta. Mitään näkyvää syytä vihlonnalle ei löytynyt, mutta sain jatkoajan hammaslääkärille joulukuun alussa. Että pistetään nyt sitten akka kerralla kuntoon, kun tälle linjalle lähdettiin.

Lokakuuta on jäljellä enää viikko. Sitten koittaa marraskuu ja NaNoWriMo. Jahkailun jälkeen päätin nyt sitten osallistua mokomaan hulluuteen, kun ei kai tässä parempaakaan tekemistä ole. Ihan hyvä vain, että kaiken turhan märehtimisin sijasta voin keskittyä johonkin, mistä oikeasti pidän eli kirjoittamiseen.

kuvalähde

Uudet rillini muuten saapuivat eilen kotiin! Olen niihin varsin tyytyväinen. Mielestäni ne molemmat sopivat kasvojeni piirteisiin jopa yllättävän hyvin siihen nähden, että tilasin ne netistä pääsemättä sovittamaan niitä lainkaan etukäteen.

Naamavärkkiä kerrakseen.

Kyllä nyt kelpaa bestsellereitä naputella.

Nyt kun tässä on sinkkuiltu ruhtinaalliset puoli vuotta, sain viime viikonloppuna jonkun tarmonpuuskan ja päätin aloittaa nettideittailun! Ennen kuin pääsin kunnolla alkuun miehet rupesivat jostain syystä vituttamaan minua niin paljon, että päätin mennä takaisin katsomaan telkkaria. Ehkä tässä tarvitaan vielä toinenkin puoli vuotta, että mielentyyneyteni palautuu normaalitasolle lähihistoriani kaksilahkeisten edesottamusten jälkeen.

NaNoWriMo, saa tulla! Hullu kissanainen odottaa näppäimistö kuumana.

Tempausta

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Kävin aamupäivällä syväjäädyttämässä itseni tallilla. Olevinaan kyllä puin tarpeeksi vaatetta päälle, mutta piru vie, minkä viiman tyrkkäsi. Tallimatkojen pyöräily oli harvinaisen veemäistä. Hakkinen kylläkin oli oivalla ja kuuliaisella päällä, vaikka kenttä oli märkä ja kerran hevonen sai slaagin jostain minulle tuntemattomaksi jääneestä uhasta ja porhalsi yhtäkkiä joutuisan laukkaspurtin kentän päädystä keskihalkaisijalle. Pysyin selässä! Mutta on se aina yhtä mahtavaa, kun ratsu päättää äkisti vaihtaa suuntaa ja tekee sen yleensä siinä kaikkein nopeimmassa askellajissa. "Apua, tosta pusikosta lähti just lentoon pikkulintu!" -sivuloikat ovat myös taattua tavaraa.

Hytisin kotona peiton alla teekupin kanssa, mutta lämpö ei vain tahtonut palata kehoon. Olin vähän niin kuin jo päättänyt mennä vielä illalla kahvakuulatunnille, mutta kauheasti ei innostanut pistää nokkaansa uudestaan pihalle. Päätös on kuitenkin päätös, ja tiesin, että saunan ohella kahvakuulailu on paras kropan lämmittäjä. Menoksi siis.

Tunnin teemana oli jälleen kerran tempaus. Sitä on ollut nyt tosi paljon, mutta hyvä niin. Tempauksen tekniikka on meikäläisellä pahasti hakusessa, joten lisätreeni on aina tervetullutta. Tänään esimerkiksi paukutin vasempaan ranteeseen pitkästä aikaa mustelman. Onneksi se ei ole niin pahaa kaliiberia kuin keväiset aloittelijan tunnusmerkit. Ja rannesuojia en suostu käyttämään. Tahdon oppia oikean tekniikan, ja siihen alkaa kummasti panostaa, kun kuula jysähtää ties monettako kertaa kipeästi rannetta vasten.

Maaliskuun masokisti

Nuo komeat jäljet ovat muistaakseni rinnallevedosta, kun hakkasin itseäni liian kevyellä kuulalla. Tänään tuli tämmöinen ihan vauvamustelma vain:

Tuo on myös merkki oikean ja vasemman käden erosta. Olen siis oikeakätinen, ja se kyllä näkyy kahvakuulailussa. Tekeminen on oikealla paljon varmempaa, eikä siihen tullut tänäänkään minkäänlaista mustelmaa.

Oli miten oli, tunnissa oli parasta se, että uskalsin viimein tehdä tempausta 16-kiloisella kuulalla! Olin hautonut sitä päässäni jo monta viikkoa jopa siihen pisteeseen asti, että parina yönä näin painajaisia mokomasta kuulasta. Mutta komeastihan se nousi. Kokeneempien kuulailijoiden toteamus osoittautui jälleen kerran pitävän paikkansa: kun kuula on tarpeeksi iso, tekniikkaan on pakko kiinnittää huomiota. 16 kilon kuula laskeutui rannetta vasten pehmeämmin kuin esimerkiksi 12-kiloinen.

Tehtiin erilaisia tempaussarjoja kukin itselleen sopivilla kolmella eripainoisella kuulalla. Minä valitsin 8, 12 ja 16 kilon kuulat. Painavimmalla tehtiin muun muassa 6 toistoa per minuutti (minkä jälkeen käden vaihto), keskimmäisellä 10 toistoa ja kevyimmällä 20 toistoa. Olipa muuten hupaisaa kuulailla pitkästä aikaa 8-kiloisella, ja aikamoista huitomista tuo 20 toiston sarja olikin. Ihan älyn kevyt kuula!

Ahkera tempauksen treenaus on pistänyt kämmenet koville, mutta ilokseni kädet eivät enää ole menneet rikki vaan niihin on pikemminkin alkanut kehittyä komeat kovettumat. Jee, tällainen lälly siistin sisätyön tekijäkin saa vähän katu-uskottavuutta.

Tänään on ollut hyisestä kelistä huolimatta hyvä päivä. Keskiviikko oli ihan paska, ja lojuin vain kotona ahdistuneena ja väsyksissä ja nukuin kolmen tunnin päiväunet, jotka eivät kyllä piristäneet yhtään. Torstaina mieliala alkoi koheta kahvakuulatunnin myötä. Tänään sitten heräsin tallille, kävin ratsastamassa ja illalla kahvakuulailemassa, kuten yllä varmasti jo kävi ilmi. Nyt väsyttää hyvällä tavalla. En oikeasti tiedä, missä jamassa olisin, jos elämäntapani olisivat samat kuin vielä reilut neljä vuotta sitten. Liikunta tuntuu tällä hetkellä kohentavan oloani ja pitävän minut suurin piirtein hengissä.

Sairas, rakas ystävä

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Paino tänään: 82,6 kg (BMI 26,4). Hnngh. Kilo lisää viime viikosta. Enkä taatusti ole syönyt päivittäin ylimääräistä tuhatta kilokaloria. Pikkuisen alkaa ahdistaa.

Keskivartalon kohdalla tuntuu jotenkin jymähtäneeltä. En siis tarkoita mitään ummetusjymähtämistä, mutta tuntuu kuin kroppa olisi pysähdystilassa.

Muinaista 25-blogiani seuranneet saattavat muistaa, että talvi 2010-2011 oli minulle varsin onnistunut. Kilot karisivat iloisesti ja ropisten. Silloin sain makua siitä, millaista laihduttamisen oikeasti pitäisi olla. Ruokaa koneeseen ja liikkeelle, niin maaginen ja mainostettu puoli kiloa viikossa lähtee kuin itsestään.

Välillä tunnen kehoni pyörähtävän käyntiin, ja silloin laihdutus on helppoa. Keskivartalon seutu tuntuu keveältä ja ikään kuin jylläävältä. Nyt olen alkanut tajuta, että tuollaisina hetkinä ja kausina kehoni jostain syystä toimii normaalisti ja elo ja olo tuntuu hyvältä.

Tällä hetkellä tässä kehossa ei jyllää yhtään mikään. Kaikki on seis. Aiemmin toiminut ruokavalio ei yhtäkkiä enää toimikaan vaan keskivartaloon alkaa kertyä massaa. Alkavat itsesyytökset ja vainoharhaiset ajatukset: Oliko se mysliannos sittenkin liikaa? Tapanko itseni jälkiuunileivällä? Oliko tämä päivän toinen banaani viimeinen niitti? Rasvaton maitokin on kuulemma pahasta...

On tosi rankkaa, kun oikeasti yrittää ja huomaa iskevänsä päätään seinään viikko toisensa jälkeen. Itsetunto ja itseluottamus alkavat pikkuhiljaa karista. Onnistumiset haalistuvat ja näkökentän peittää lannistava epäonnistumisten sarja.

Järki yrittää hokea, että kenties terveydessä on jotain vialla. Mutta itsepintainen ääni hokee: "Tekosyitä, tekosyitä! Kohtalosi on olla läski. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Et sinä osaa."

Pelkään ihan kauheasti, että kun joskus sitten kuukauden päästä pääsen lääkäriin ja hyvällä tuurilla tutkimuksiin, mitään selitystä näille ongelmille ei löydy. Että minut leimataan hulluksi ja tekosyitä keksiväksi pelleksi.

Yritän nyt vähentää herkkujen syöntiä entuudestaan (eli toisin sanoen aion luopua uskollisesta keskiviikko-Ainostani), jotta saisin painon pysymään edes paikoillaan. En kuitenkaan aio ryhtyä millekään pussikeittodieeteille tai nälkälakkoon, sillä haluan voida hyvin. Vaikka nyt on vaikeaa, tahdon että kehoni on ystäväni. Haluan, että se saa riittävästi energiaa, vaikkei se välttämättä osaakaan tällä hetkellä käyttää sitä oikein. En usko, että esimerkiksi alle tuhannen kalorin ruokavalio pitkällä tähtäimellä auttaisi tilannettani lainkaan.

Laihdutusmatkallani kehoni voimavarat kantoivat minut maaliin, vaikka mieleni välillä kapinoi vastaan. Olen keholleni velkaa, että pidän siitä nyt huolta. Minun on pakko kerätä tolkkuni kasaan, sillä panikointi ei yksinkertaisesti auta.

Järki käteen siis. Eli ruokaa nassuun ja liikuntaa kehiin. Aivan niin kuin ennenkin. Jos se ei toimi, kehoni on oikeasti sairas.

Pukkilaukkaa

[Musiikki: Lifehouse - No Name Face]

Rasti seinään: sain perjantaina Hakkisen laukkaamaan. Ensimmäinen laukannosto oli luonteeltaan hieman jännittävä, sillä olin maastossa naapuritallin ratsukon kanssa. Tiesin sekä ratsastajan että hevosen täyspäisiksi, joten kun hän rohkaisi kokeilemaan laukkaa, suostuin. Hakkinen nostikin laukan oikein iloisesti, mutta päätti samaan syssyyn yrittää potkaista toista hevosta. Luulin aluksi, että Hakki vain pukitti, koska sillä on välillä tapana nostaa laukka pienen pukin saattelemana, ja ajattelin että maastossa se innostui päästämään vähän isomman pukin. Pari kertaa se nakkasi takapäätään oikein kunnolla ilmaan, mutta uskomattominta oli se, että minä vain istuin satulassa kuin tatti enkä ollut lähelläkään pudota (no onneksi!). En kyllä tainnut oikeasti edes ehtiä miettimään mitään, kunhan vain nojasin automaattisesti taaksepäin ja yritin saada yli-innokkaan ratsuni hallintaan. Nopeasti se onneksi rauhoittui, mutta siihen sai kyllä maastossa laukkaaminen siltä erää jäädä, hoh. Hevosilta löytyy maastossa aina uusi turbovaihde, varsinkin jos ne ovat kaverin kanssa liikenteessä. Seuraavan kerran taidan kokeilla maastossa laukkaamista, kun olen yksin liikenteessä, niin eipähän tarvitse sitten ketään Hakkisenkaan olla monottamassa...

Mutta! Menin sitten maastoilun jälkeen vielä vartiksi kentälle kokeilemaan, josko se laukka nousisi sielläkin. Minulla oli kerrankin raippa mukana, ja pari napautusta lavalle pohjeapujen lisänä teki ihmeitä. Hakkinen nosti laukan tosi kauniisti, pehmeästi ja rauhallisesti. Taisi siis aiemmissa laukannostokokeiluissa olla ongelmana yksinkertaisesti meikäläisen auktoriteetin puute. Sitähän vähän taannoin uumoilinkin, että Hakkinen ei vain viitsi yrittää kanssani tarpeeksi. No, eiköhän se pikkuhiljaa ala oppia, että minun kanssani ei ryttyillä.

Tallille pyöräillessä otin kännykällä kuvan peilityynestä Hervantajärvestä. Valitettavasti muinaisjäännekännykkäni kahden megapikselin kamera ei kyennyt vangitsemaan vedenpinnasta kohoavaa höyryä, sillä se oli aika hienon näköinen. Kaunis syksy on kyllä ollut. Pelkään joka syksy etukäteen loka- ja marraskuuta, sillä ne ovat yksiä perkeleen keksintöjä, mutta nyt lokakuu on jo puolivälissä. Ehkä tästä selvitään. Toivottavasti lumi tulee aikaisin maahan.

Palautin pari viikkoa sitten toimeksiantajalle kirjalyhennelmäkäännöksen. Sain siitä tosi hyvää palautetta. Vaikka olo on ollut vähän alavireinen, on ihana huomata, että se ei vaikuta työn laatuun. Pitäisi uskaltaa aloittaa se omakin kirjoitusprojekti. Kirjoittaminen on aina ollut vahva puoleni, mutta jotenkin ison kirjoitustyön aloittaminen tuntuu hurjalta. Vaikka eihän se mikään mahdoton homma voi olla, kun kerta moni muukin siihen pystyy.

Olen alkanut miettiä oman kahvakuulan ostamista. Kotini asettaa tilan puolesta pieniä rajoitteita, mutta kaipa tässä jotenkin mahtuisi kuulaa nostamaan. Kertaakaan kuula ei ole lentänyt kädestäni, joten riski siihen, että täräyttäisin kuulan vahingossa ikkunasta (tai vielä pahempaa: telkkarista!) läpi, ei liene kauhean mittava. Olen saamassa yli tonnin veronpalautuksia, joten minulla voisi hyvinkin olla varaa ostaa itselleni 16 kilon painoinen joululahja etukäteen. Olisi kiva päästää hiomaan tekniikkaa kotonakin.

Kahvakuulailusta puheen ollen. Viime viikolla kävin kuulatunneilla kolmesti ja pyrin tällä viikolla samaan. Perjantaina meinasi tosin epätoivo iskeä tempauksen tekniikkatunnilla, kun tuntui etten yksinkertaisesti osaa, byääh. No, tänä perjantaina on jälleen tiedossa tempaustunti, joten pakko kai sinne on mennä. Ei opi, jos ei opettele!

Loppuun vielä viime viikon liikunnat:

maanantai

jooga, 25 min

9,4 km sauvakävely, 1:30:25

tiistai

jooga, 25 min x 2

kahvakuula, 1 h

3,2 km kävely, 35 min

keskiviikko

jooga, 25 min

torstai

jooga, 25 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

perjantai

jooga, 25 min
ratsastus, 1 h 30 min

10,8 km pyöräily, 45 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

lauantai

vapaa

sunnuntai

jooga, 25 min

6,0 km kävely, 1:01:25

Herra U:n paluu

[Musiikki: Kent - Röd]

Varasin ajan lääkäriin. Väsymys puskee jälleen päälleni, paino nousee (eilen 81,6 kg), tuntuu etten jaksa mitään ylimääräistä.

Pidän kiinni pienestä arjestani, koska se auttaa minua jaksamaan. Teen saamani toimeksiannot (onneksi niitä on keskimäärin vain noin 0-20 tuntia viikossa) ja harrastan liikuntaa. Yritän pitää pyörän pyörimässä, etten lamaannu.

Mutta muuten en jaksa oikein muuta kuin hautautua sohvalle peiton alle katsomaan televisiota tai notkua internetissä. Ja sitten mennä nukkumaan. Nukkuakin voisin vaikka kuinka kauan. Normaalisti aikuisen kai pitäisi pärjätä 7-8 tunnin yöunilla. Minä tarvitsen vähintään 9 tuntia ja senkin jälkeen voisin vain jäädä puolihorrokseen sänkyyn.

Pitkään olen uskonut, että painoni nousee, koska syön jotenkin väärin. Että en vain osaa. Pitkään olen uskonut, ettei minua huvita tehdä kokopäiväisesti töitä, koska olen laiska ja liian mukavuudenhaluinen. Pitkään olen uskonut, etten innostu mistään sosiaalisista tapahtumista, koska minä nyt vain olen tämmöinen: introvertti ja ujo.

Mutta ehkä minun kehossani on oikeasti jotakin pielessä. Ei ole normaalia, että olen yhä useammin näin uupunut, vaikka en edes tee raskasta kokopäivätyötä eikä minulla ole kakaroita joista huolehtia. Ei ole normaalia, että vaikka kuinka liikun ja syön terveellisesti, painoni hädin tuskin pysyy paikoillaan.

Mittasin verenpaineen isän luona viikko sitten. Se oli noin 140/100. Näillä elämäntavoilla sen ei pitäisi olla noin korkea, vaikka korkea verenpaine onkin suvussani rasitteena. Vertailun vuoksi sanottakoon, että kolme vuotta sitten noin 87-kiloisena verenpaineeni oli 115/80. Juoksun pois jääminen ei voi vaikuttaa noin paljon, koska muuten liikun edelleen. Herkkuja en syö yhtään sen enempää kuin tuolloinkaan.

Kävin äsken optikolla korjauttamassa rempsottavat silmälasini, apteekissa ja kaupassa. Kun pääsin kotiin, istuin vain hetken sohvalla itkemässä.

Haluan olla taas pirteä ja jaksava. Mutta kun välillä tuntuu kuin rinnan kohdalla olisi raskas möykky, joka saa hengittämisenkin tuntumaan vaikealta.

Nyt lepään pari tuntia, sillä tahdon jaksaa mennä kahvakuulatunnille. Siellä minusta tuntuu ainakin hetken ajan vahvalta. Normaalilta.

Rilliostoksilla

Minun on pitänyt ostaa uudet silmälasit jo ties miten pitkään. Viime joulukuussa tilasinkin jo uudet kakkulat metsuki.comista, mutta mesta lopetti yhtäkkiä toimintansa, joten lasit jäivät saamatta.

Lauantaina laitoin nykyiset reilut neljä vuotta vanhat silmälasini takin taskuun, kun kävin suihkussa kuntopiirin jälkeen. Onnistuin vissiin jotenkin runnomaan niitä, sillä nyt ne ovat kauhean löysät eivätkä tahdo pysyä päässä. Sankojen pintakin alkaa irrota.

Vakavasti otettava mukakirjailija

Koska rempsottavat rillit alkoivat ärsyttää, kaivoin jemmasta muinoin hankkimani niin sanonut vappulasit, joita olen tästä päivästä lähtien alkanut nimittää myös kirjailijalaseikseni. Olen nimittäin työstänyt päässäni jo monta kuukautta yhtä kirjaideaa. Tänään asetin vappulasit nenälle ja kirjoitin puhtaaksi muinaiset muistiinpanoni ja kirjoitin ylös myös uusia ja paranneltuja ideoita kirjan suhteen.

Minulla ei ole nyt mitään isompaa käännösprojektia työn alla, joten ajattelin vihdoin ja viimein ruveta toden teolla työstämään omaa kirjaa. Ensi kuussa olisi myös NaNoWriMo, johon osallistuin kaksi vuotta sitten ja raapaisin kasaan sellaisen raakileromaanin alun ettei mitään järkeä. Viime vuonna en töiden takia ehtinyt osallistua, mutta tänä vuonna voisi olla hyvä sauma, kun aihekin on jo mietittynä ja muistiinpanoja valmiiksi tehty.

Oli miten oli, hienot kirjailijalasini vaativat erikoistilaisuuden tai vahvan silmämeikin, jos niiden kanssa meinaa ihmisten ilmoille lähteä, joten päätin ostaa uudet silmälasit. Suuntasin Zenni Opticalin nettisivuille ja klik vain, niin ostoskorissa törötti kahdet uudet rillit. Ennen kuin ehdin edes harkita, pistin tilauksen menemään. Silmälasien osto niitä ensin sovittamatta on typeryydessään verrattavissa juoksukenkien ostoon netistä. Mutta koska jälkimmäistäkin on tullut harrastettua, niin silmälasien osto sokkona meni vanhalla rutiinilla.

Tällaiset rillit minulle nyt olisi sitten tulossa:

kuvalähde

kuvalähde

Halusin vaihteeksi tummemmat ja näyttävämmät kuin nuo nykyiset kullanväriset björnborgit. Lasien pitää myös olla tarpeeksi isot ja leveät, että ne eivät näytä liian ahtailta tätä jättikupoliani vasten. Olen myös havainnut, että lasit eivät saa olla liian pyöreät mutta eivät myöskään liian laatikkomaiset. Toivottavasti nuo tilaamani mallit ovat asialliset! Hintaa postikuluineen niille tuli kokonaiset 50 euroa.