Kehonkoostumusmittaus

Kävin lauantaina kehonkoostumusmittauksessa, vaikka etukäteen ahdisti. Mittauksesta sai tuollaisen  kauppakuitin näköisen hieman erikoisen lipukkeen, mutta saa siitä tiedon olennaisimmista luvuista.

 

Rasvan määrä oli odotettavasti liikaa plussa puolella. Rasvaprosentti oli 40,8, ja rasvaa on kehossani 38,3 kilogrammaa. Lipukkeen mukaan olisi hyvä saada pudotettua se 27,3 kiloon. Eli jos tässä pikkuhiljaa saisin pudotettua painon 80 kilon tuntumaan, korjaisi se tilanteen aika lailla hyvin. Lihasta oli vastapainoksi ihan kivasti, ja sitä on tarkoitus hankkia lisää. Kaikkein muikein luku on kuitenkin viskeraalisen rasvan määrä, joka on 7 (viitearvo 1-12). Vaikka ylipainoa on, se viihtyy minulla reisissä ja ahterissa, missä se ei ole niin vaarallista kuin jos se oli pakkautunut vatsan seudulle. Eiköhän tästä hyvä tule.

Hauskaa muuten, että mittauslaite antoi painoksi saman 93,9 kg kuin oma vaaka viikko sitten keskiviikkona. Painoindeksiksin laite kuitenkin pyöristi kolmeenkymmeneen, minkä vuoksi lipukkeessa lukee physique rating: obese, ääh. Olisin ollut mieluummin overweight tai mitä termiä laite olisi ikinä käyttänytkään.

Etenemisiä

Poden kolmatta päivää putkeen migreeniä. Kipu ei onneksi lamauta minua, mutta on suoraan sanottuna harvinaisen vittumaista. Jomotus oikeassa ohimossa ja silmän takana alkoi tiistaina eikä ole vieläkään kaikonnut, vaikka olen levännyt ja tintannut kipulääkkeitä kitusiin. Äsken kävin vajaan viiden kilometrin rauhallisen kävelylenkin, joka auttoi ehkä jonkin verran.

Migreenistä huolimatta on tapahtunut hyviä asioita. Kävin eilen vaa'alla, joka ilmoitti yllätyslukeman 93,9 kilogrammaa. Olin oikeasti todella yllättynyt, sillä olen viime viikot ellen jopa kuukaudet killunut tiukasti 95 kilon tuntumassa. Painoindeksilaskuri ilmoitti armollisesti, että olen enää lievästi lihava, jes.

Olen alkanut taas kirjoittaa enkä tarkoita tätä blogia. Niin kauan kuin muistan olen unelmoinut kirjoittavani jonain päivänä kirjan. En ole tällä hetkellä unelmatyössäni vaikka viihdynkin siinä kohtuullisen hyvin. Joka tapauksessa olen tiedostanut entistä voimakkaammin, että kirjoittaminen on se minun juttuni. Siitä huolimatta olen viimeisten vuosien aikana hylännyt kirjoittamisen melkein kokonaan. Opiskelu, työ, liikuntaharrastukset ja seurustelu ovat ottaneet oman siivunsa, enkä ole osannut ottaa kirjoittamiselle tilaa. On totta, että olen myös ollut uuvuksissa ja todella väsynyt.

Ehkä olen nyt alkanut saada voimiani takaisin, sillä monta monituista vuotta mieleni sopukoissa majaillut tarinaidea on pulpahdellut viime aikoina vahvemmin pintaan. Kyse on itse asiassa samasta tarinasta, jota kirjoitin vuoden 2011 NaNoWriMossa. En aio jatkaa siitä, mihin yhdeksän vuotta sitten jäin saatuani 50 000 sanaa kasaan, sillä tarina ja henkilöhahmot ovat jalostuneet vuosien varrella. Toistaiseksi olen pyöritellyt niitä päässäni aina silloin tällöin, mutta tänään aloin toden teolla kirjoittaa ajatuksia ja ideoita paperille, koska nyt tuntuu vihdoin tulleen se aika, kun minulla on virtaa ja ennen kaikkea rohkeutta alkaa oikeasti työstää tarinaa paperille. Totuus nimittäin on, että suurin esteeni kirjoittamiselle on ollut pelko epäonnistumisesta. Pelkään, että tuotan paperille aivan kammottavan kakkaläjän typerine ja ohuine henkilöhahmoineen ja epäuskottavine ja ennalta-arvattavine juonineen. Nyt minulla on kuitenkin vahva halu luoda henkilöhahmoja, joihin kiinnyn ja joista välitän ja joiden tarinan haluan kertoa.

Minulla ei ole mitään määräaikoja tai tavoitteita kirjan suhteen. Voi olla, että idea hautautuu toiseksi yhdeksäksi vuodeksi, mutta yhtä kaikki minulla on tunne, että jonain päivänä kirja on valmis.

Viisviisviis

Olen onnistunut pudottamaan painoa vuodessa viisi kilogrammaa. Samalla sekä lantiolta että vyötäröltä on kadonnut viisi senttimetriä. Paino ei ole pudonnut mitään tasaista sadan gramman viikkovauhtia vaan välillä on junnattu paikoillaan, välillä tultu aavistus ylöspäin ja välillä nytkähdetty enemmän alaspäin. Pääasia on, että suunta on oikea vaikka vauhti ei päätä huimaa.

Yritän ajatella, että tämä on hyvä näin. Opettelen koko ajan elämäntapaa, jonka mukaan pystyn elämään loppuelämäni. En ole millään dieetillä tai laihiksella tai myynyt sieluani ja ammentanut roposiani mihinkään nettivalmennukseen, jossa kiristellään kaksi kuukautta jonkun ulkopuolisen tahon laatiman ruokavalion perusteella ja hehkutetaan FB-ryhmässä, miten koko elämä on muuttunut tämän valmennuksen ansiosta. Saattaa toimia jollekulle, mikä on hienoa, mutta itselleni sellainen on tuntunut aina vieraalta ja teennäiseltä.

Kävin vuosi sitten kehonkoostumusmittauksessa, kun sellainen oli ilmaiseksi tyrkyllä kuntosalilla. Tänä vuonna on jälleen sama mahdollisuus. Pitäisi käydä, mutta ahdistaa aina kaikki mittaukset ja painon kertominen jollekulle toiselle ihmisille. Itsetuntoni on vuosien varrella kasvanut, ja aikoinaan kahvakuulaurheilu ja nykyään kuntosalilla käynti ovat opettaneet, että on ihan ok olla tämän kokoinen kuin minä olen. Mutta piru vie, että on tiukassa se ajatus, että ei naisen vaan kuulu painaa yhdeksääkymmentäviittä kilogrammaa. Pitäisi olla pienikokoinen ja siro. Perkele, että risoo.

Tämän oli tarkoitus olla myönteinen postaus, mutta päädyin jotenkin märehtimään kokoani. Siksi haluan päättää postauksen toteamukseen siitä, että on muuten ihanaa, kun vaatteet mahtuvat taas paremmin päälle ja lihasvoimani ja yleinen kehon toiminnallisuus on parantunut huimasti puolessatoista vuodessa. Se on mieletön tunne.