Kiloja, kuulia ja kenkiä

[Musiikki: Damien Rice - My Favourite Faded Fantasy]

Olen kaivannut blogimaailmaan. Viime syksynä kirjoitustahti taisi olla peräti yksi postaus per kuukausi. En voi luvata tiiviimpää tahtia, mutta jotenkin on sellainen olo, että haluaisin taas olla aktiivisempi bloggaaja. Lukea säännöllisesti muiden blogeja (sekin on kaiken kiireen keskellä vähän jäänyt) ja kommentoida. Kaipaan blogimaailman yhteisöllisyyttä ja teitä kaikki kivoja siellä ruudun toisessa päässä.

Vuosi vaihtui, juu. Tein marras- ja joulukuussa klassiset ja lihoin pätkäpaastolla pudottamani kilot takaisin. En siis todellakaan paina enää 78 kilogrammaa, vaan killun jälleen kerran 82 kilon tuntumassa. Ensiksi otti aika paljon kupoliin, mutta nyt lähinnä naurattaa. Olen kyllä niin erinomainen esimerkki siitä, miksi hetken dieetit eivät toimi, vaan pysyvässä painonhallinnassa on kyse vain ja ainoastaan elämäntapamuutoksesta. En nyt siis tarkoita mollata pätkäpaastoa, vaan lähinnä kritiikki kohdistuu tapaan, jolla laskeuduin pätkäpaastosta niin sanottuun normaaliin arkeen. Suklaa maistui hyvin, ja samaan aikaan kun en stressiltä ja kiireeltä jaksanut liikkua entiseen malliin (kolme kahvakuulatuntia viikossa ei todellakaan riitä), lopputulos ei ollut varsinaisesti mikään yllätys.

No! Koska vuosi on uusi, aloitin pätkäpaaston uudestaan. Tällä kertaa aion ottaa opikseni viime kerrasta, ja jos ja kun koittaa hetki, että palaan normaaliin syömisrytmiin, teen sen varovasti. Syksyllä minulla oli tarkka kahden kuukauden jakso, jonka aikana paastosin aina kahdesti viikossa, mutta nyt aion jatkaa paastoa määrittämättömän ajan. Haaveenani on, että onnistuisin tekemään pätkäpaastosta elämäntavan, sillä sen siitä todellakin voi tehdä. Totuus kuitenkin on, että sen ajan, kun olin syys- ja lokakuussa pätkäpaastolla, voin paremmin kuin marras- ja joulukuussa, jolloin luovuin pätkäpaastosta ja söin liikaa. Tämän viikon paastopäivät ovat jo takana ja ne tuntuivat hyviltä. Eteenpäin siis.

Koulun joululoma päättyy ensi keskiviikkona. Jonkin verran olen jo aloitellut käännöstöitä joulun jälkeen, mutta vajaan viikon on vielä helpompaa. Olen joululomalla liikkunut taas enemmän ja hakenut oikeaa ruokailu- ja liikuntarytmiä. Pitkät kävelylenkit ovat tuntuneet hyviltä, ja ostin Grouponista kuukauden käyttöoikeuden Yoogaiaan. Eivät netissä pidetyt tunnit millään lailla vedä vertoja esimerkiksi Om Yogan tunteihin, mutta ihan hyvän kotitreenin niiden avulla saa tehtyä. Olen keskittynyt yiniin ja muihin restoratiivisiin tunteihin, sillä yritän parhaani mukaan saada stressimielen hallintaan, jotta pystyisin aloittamaan kevätlukukauden vähemmän kaaottisesti kuin mitä syyslukukausi sujui.

Kahvakuulan nostaminen jatkuu myös. Joulun alla pidetyissä salikisoissa biathlon-tulokseni oli 12 kilon kuulalla: työntö 151 toistoa ja tempaus 187 toistoa, eli tein tasaisen varmasti sen, mitä itseltäni treenien perusteella odotinkin. Työnnössä tuli neljä hylättyä toistoa, mutta tempauksessa kaikki toistot menivät läpi. Malja sille! Tempaus on ollut minulle kahvakuulaurheilussa kaikkien aikojen nemesis, mutta alan ehkä pikkuhiljaa päästä siitä jyvälle. Tämä vuosi onkin jännittävä, sillä valmentaja väläytti syksyn long cyclen SM-kisoja vaihtoehtona. Maaliskuussa olisi biathlonin SM-kisat, mutta en taida ehtiä siihen mennessä treenata tarpeeksi 16-kiloisella, että olisi järkeä lähteä lavalla toikkaroimaan. Hitaasti hyvä tulee. Pyrin suhtautumaan näihin liikuntoihini lunkisti, enkä aio tehdä niistä ylimääräistä stressin aihetta, koska silloin liikunnan syvin olemus menettää mielestäni merkityksensä. Jollain lailla en ehkä edes miellä itseäni miksikään kilpailijaksi tai että voisin sellainen olla. Luultavasti lihavan tytön identiteetti on juurtunut niin syvälle mieleeni, että olen luonut itselleni eräänlaisen harrastelijakarsinan, jonka suojissa voin tehdä omaa juttuani ilman sen kummempia paineita. Eikä se välttämättä huono asia ole.

Viikon verran olen kaivannut ihan hulluna juoksemaan. Änkyräpolvi oli loppuvuodesta vähän oikukas, enkä edes harkinnut juoksulenkkejä. Luultavasti yletön rappusissa ramppaaminen muuton yhteydessä ja vähentynyt liikunta aiheuttivat polven oireet. Nyt pyrin taas kuntouttamaan sitä kävelyllä ja MSM:llä ja glukosamiinilla. Yritän saada sen juoksukuntoon tässä pikkuhiljaa, mutta juoksulenkille pääsy ei ole yksin polvesta kiinni, vaan kärsin tällä hetkellä myös sopivien juoksukenkien puutteesta. Joskus täällä blogissa taisin tuskailla, miten Vomeroiden pohja kovettuu pakkasella, eikä niillä saa pakkaslumesta minkäänlaista pitoa. Minulla on kyllä talvikäyttöön soveltuvat Asicsin maastojuoksukengät, mutta niiden vaimennukset on käytetty loppuun, enkä uskalla niillä lähteä juosta köpöttelemään. Tilasin eBaysta joku aika sitten Vomero 8 Shield -juoksukengät, ja nyt odottelen jännähiki otsalla, milloin ne saapuvat kotiin ja onko niissä parempi pohja verrattuna nykyisiin Vomero 6 -mallin popoihini. Noissa shield-kengissä on vettä pitävä pinta, ja ne oli jotenkin vaan ihan pakko saada! Heräsin tähän vedenkestävään versioon tietysti aivan liian myöhään, joten kengät oli pakko tilata eBaysta, sillä ne olivat joka ikisestä muusta järkevästä nettikaupasta loppuunmyyty, eikä niitä käsittääkseni enää valmisteta, kun tavallisesta Vomerostakin on jo 9-malli kaupoissa. (Toisaalta eihän tuolla pihalla enää lunta eikä kyllä pakkastaan ole, että periaatteessa sinne voisi mennä nykyisilläkin Vomeroilla loiskuttemaan.)

Jahas, pitää alkaa valmistautua kuulatunnille. Ei muuta kuin onnellista uutta vuotta kaikille!

Lepopäivä

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Oli tarkoitus pitää lepopäivä jo aiemmin tällä viikolla, mutta niin minä vain löysin itseni taas ähisemästä lämpöjoogassa ja kahvakuulatunneilla. Sekä tiistain että torstain kahvakuulailut olivat aika rankat, ja etenkin käsivarret ja reidet ovat olleet jokusen päivän aika kipeät. Reidet varsinkin ovat saaneet tehotreeniä, kun lisäksi tulee pyöräiltyä vähän joka paikkaan.

Tänään en kuitenkaan ole tehnyt mitään. Yritin aloittaa yhtä oikeasti todella pientä ja vaatimatonta ompeluprojektia, mutta sekin jäi sitten kesken, kun tajusin, että en tarvitse koko ompelusta ollenkaan. Joogapyyhkeen mukana siis tuli kuljetuspussukka, mutta se alkoi hajota jo ekalla käyttökerralla ja päätin ommella uuden. Sitten löysin tavaroistani samaan käyttötarkoitukseen sopivan pussin ja päätin hyllyttää projektin ja menin makoilemaan sänkyyn. Saatoin vähän torkkuakin. Siinä ohessa yritin epätoivoisesti saada luettua Fifty Shades -trilogian kolmannen osan loppuun, jotta pääsisin eroon mokomasta kirjasarjasta. En kestä enää yhtäkään pornokohtausta tai kuvailua, miten Christian Greyn farkut roikkuvat seksikkäästi hänen lantiollaan. Pakko sanoa, että kirjailija E L James on kyllä takonut hyvät rahat kirjoittamalla rapiat 1500 sivua tarinaa, jossa ei käytännöllisesti katsoen tapahdu yhtään mitään. Lukuun ottamatta älytöntä määrää paneskelua.

Että tällaista korkeakirjallisuutta tässä taloudessa harrastetaan!

Juhannuksen jälkeen olen lähdössä viikoksi mökkeilemään. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee, sillä kyse on aikoja sitten sovitusta reissusta ex-miesystävän ja hänen siskonsa ja tämän avomiehen kanssa. Pitkään mietin, olenko edes lähdössä, kun onhan se eron takia vähän outoa, mutta toisaalta minun ja exän suhde oli jo kauan ennen eroakin ollut käytännössä ystävyyssuhde. Joten periaatteessa ero oli vain muodollisuus ja... ääh. Miten ihmeessä minä joudun tällaisiin tilanteisiin?! Onneksi mökki on isompi kuin viime vuonna, niin voin sitten aina erakoitua jonnekin nurkkaan.

Tai lähteä juoksemaan! Blogimiitissä taisin mainita, että olen jollain tapaa vihdoinkin onnistunut kasvamaan irti juoksusta. Olen täyttänyt päiväni joogalla, kahvakuulailulla, ratsastuksella ja pyöräilyllä, joten en ole oikeastaan edes ehtinyt kaivata juoksua. Mutta tuon viikon aikana, kun ohjatut tunnit jäävät väliin, voisin käydä juoksemassa eli hiippailemassa niitä kävely-/hölkkälenkkejäni. Yhtäjaksoiset juoksulenkit kannattanee edelleen jättää väliin. Polvi on nyt hyvässä kunnossa, mutta siihen voi yksinkertaisesti olla syynä se, että en ole juossut pitkään aikaan. Tietysti toivon, että polvi on saanut ruutia päivittäin ahmimistani MSM:stä, glukosamiinista ja kondroitiinista ja on siksi kovassa iskussa, mutta saas nähdä.

Jossain mieleni perukoilla kytee haave Varalan maratonin neljännesosamatkalle (Varalan vartti, noin 11,5 km) osallistumisesta. Uskon, että minulla on noin 35 prosentin mahdollisuudet seistä syyskuun alussa lähtöviivalla. Kävelyn ja juoksun yhdistelmällä selvittäisin matkan isommitta ongelmitta, mutta en helvetissä lähde johonkin juoksutapahtumaan suunnitelmissani taittaa matka reseptillä "2 minuuttia kävelyä, 3 minuuttia juoksua, toista kunnes olet maalissa". Sinänsä pystyisin juoksemaan tuon 11,5 kilometriä nykyisellä kunnolla ja periaatteessa tällä polvellakin, mutta tavoitteeni on, että polvi kestäisi matkan ilman kipua ja etten joutuisi kärsimään seuraavat kaksi viikkoa polven kolotuksesta, pistoksista ja jatkuvasta naksumisesta. En kuulu siihen ihmisryhmään, että buranaa vaan naamaan perkele ja maaliin vaikka hampaat irvessä. Olen viimeisen vuoden aikana sen verran monta kertaa tullut juoksulenkiltä kotiin polvi ärhäköityneenä ja pettymyksen kyynelet silmissä, että hetken juoksuendorfiinit eivät ihan oikeasti ole mukana seuraavien huonojen fiilisten arvoisia. Mieluummin harrastan jotain, mistä voin iloita täysipainoisesti ilman taustalla häämöttävää tummaa varjoa.

Käytännössä Varalan vartista kunnialla suoriutuminen vaatisi sen, että aloittaisin hyvissä ajoin vahvistamaan polvea ja totuttamaan sitä juoksuun. Aluksi tekisin noita kävely-/juoksulenkkejä, pikkuhiljaa lisäisin juoksun osuutta ja lopulta jättäisin kävelyosuudet pois. Siinä ohessa sitten selviäisi, pystyykö tällä koivella edes juoksemaan yhtenäisiä kympin matkoja. Ongelma on vain tuo yllä mainittu ajanpuute. Tällä hetkellä kahvakuulailu, jooga ja ratsastus yksinkertaisesti ajavat juoksun edelle. No, katsotaan miten tilanne etenee.

Hyviä asioita

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Kirjoittelin äsken parin viikon liikuntakoosteet, ja ne löytyvät tämän postauksen alta. Siinä sivussa totesin, että änkyräpolveni on paremmassa kunnossa kuin en-edes-muista-milloin. Viime vuoden lopulla ensimmäisen kerran huomasin, että kävellessä polvi tuntui ajoittain normaalilta. Nyt menneiden viikkojen aikana olen havainnut eläväni arkea, jota jäykkä, naksuva, paineinen ja tasaisin väliajoin kipuileva polvi ei enää jatkuvasti varjosta.

Aloin viime syksynä syödä glukosamiinisulfaattia, kondroitiinisulfaattia ja MSM:ää sisältävää valmistetta. Pikkuhiljaa tunsin polven olon kohenevan, ja saatoin tosiaan välillä nauttia siitä, miltä tuntuu kävellä ilman ylimääräisiä viboja. Tästä Doctor's Best / Glucosamine Chondroitin MSM -valmisteesta olen saanut päivittäin glukosamiinisulfaattia 1500 mg, kondroitiinisulfaattia 1200 mg ja MSM:ää 1000 mg. Polvesta tuli parempi, mutta kontrasti vasempaan polveen oli edelleen huomattava.

Noin kuukausi sitten päätin laittaa pökköä pesään ja aloin syödä yllä mainitun valmisteen ohessa lisää MSM:ää. Yksi tabletti sisältää 1,5 grammaa MSM:ää, ja syön niitä yhteensä neljä päivässä: kaksi aamulla ja kaksi illalla. Yhteensä saan nyt päivittäin 7 grammaa MSM:ää. Ja mielestäni polven kunto on kohentunut. No siis eihän sillä edelleenkään maratoneja juosta, mutta jo pelkästään se, että pystyn arjen keskellä unohtamaan, että polvessani olisi jotain vikaa, on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa. Sitä ei pysty ymmärtämään, jos ei itse ole kokenut vastaavaa. Kun on vuoden itkenyt ja ahdistunut, toivonut ja pettynyt ja pettynyt vielä vähän lisää, niin eihän tällaista osaa edes uskoa mahdolliseksi. Totta kai samalla takaraivossa nakuttaa pieni ääni, että kohta on taas takapakin vuoro. Mutta silti... Kun unelmat saavat taas tuulta siipiensä alle, niin pakko sen tunteen on antaa viedä mukanaan. Edes hetkeksi.

Olen koko ikäni ollut surkea nielemään pillereitä. Pelkkä nelisatanen buranakin piti ennen puolittaa, sillä en muuten saanut sitä kurkusta alas. Nyt kiskon kahdesti päivässä tällaisen satsin:

Kaikkeen sitä ryhtyykin, kun ei vain ole valmis antamaan periksi. MSM:ää saisi myös jauheena, mutta toistaiseksi olen kokenut nuo tabletit kätevämmiksi. Mitä sitten jos ne välillä tarttuvat poikittain kiinni kurkkuun, umph. Nykyään niin käy onneksi enää harvemmin.

Valmisteista kiinnostuneille tiedoksi, että molemmat ovat ostettu Amazonista.

Ja Amazonista puheen ollen... Olen tunnetusti toivoton nettishoppailija varsinkin yön pikkutunteina, jolloin ostokynnykseni on olematon. Tuorein ostos on joogapyyhe, sillä yhtäkkiä vain tajusin, että sellainen on pakko saada! No ei muuta kuin tuumasta toimeen, ja pyyhe tilaukseen. Toivuttuani viikon takaisesta suorastaan tyrmäävästä lämpöjoogatunnista totesin itsekseni, että kyllä minä sinne hikoilun mekkaan aion vielä uudestaan uskaltautua. Mutta koska en halua joka kerta pestä hiessä uitettua joogamattoani, tulin siihen johtopäätökseen, että hankin joogapyyhkeen. Siinä on jotkut sellaiset nypylät, että se pysyy paikoillaan maton päällä. Että ei muuta kuin toivotaan, että pyyhe tulee pian kotiin ja pääsen taas hikoilemaan itseni mystisiin ulottuvuuksiin.

Kävin viime viikolla kolmesti ohjatuilla joogatunneilla, kun minulla on nyt se kolmen kuukauden kortti Om Yogaan. Maanantaina oli sitä pahamaineista lämpöjoogaa, keskiviikkona lempeää hathaa ja sunnuntaina astangaa. Astangatunnilla oli hartiaseisontaa, josta syksyllä kirjoitin pitemmänkin pätkän, miten minulle jäi yläasteelta kauheat traumat hartiaseisonnasta. Viime syksynä ylitin ja yllätin itseni, kun tajusin, että kyllä minä jonkinlaiseen hartiaseisontaan itseni saan, kunhan uskallan yrittää. Sitten tuli talvi, enkä käynyt lainkaan joogatunneilla. Kotona joogatessa keskityin muihin asanoihin, sillä hartiaseisonta oli edelleen vähän turhan työläs ja ehkä inhottavakin asento. No mutta nyt sitä taas pääsi harjoittelemaan, ja kuulkaas, viime syksystä oli tapahtunut huomattavaa kehitystä! Olin ihmeissäni, kun tajusin, miten jalkani ojentuivat kauniisti ja hallitusti ylöspäin ja sain kehoni huomattavasti aiempaa suorempaan asentoon. Jee! Siinähän alkoi jo nauttia olostaan ja pohtia, että aika mahtavaa.

En keksinyt edistykselle muuta syytä kuin kahvakuulailun. Aloitin lajin maaliskuussa, ja ilmeisesti se on huomaamattani vahvistanut keskivartalon lihaksia ja hallintaa, mikä sitten konkretisoitui hartiaseisonnassa. CityDealista ostamani kahvakuulatunnit loppuvat kesäkuun lopussa, ja olen ollut vähän kahden vaiheilla, jatkanko tunneilla käymistä sen jälkeen. Viime aikoina on vahvistunut tunne, että ehkä minä voisin syyskauden tunneista sen 160 euroa maksaa. Olen tykännyt käydä noilla tunneilla tosi paljon, sillä siellä on tosi mahtava ryhmähenki ja siellä saa revittyä itsestään enemmän irti kuin yksin luultavasti onnistuisi. Meininki ei ole mitään pikkusievää, vaan siellä saa oikeasti ähistä ja puskea hikeä niin paljon kuin sielu sietää. Ja onhan se aika mahtava tunne, kun 16 kilon kuula nousee suorille käsille. Siitä fiiliksestä tahtoisin mieluusti pitää kiinni. Toki tuolla 160 eurolla saisin ostettua itselleni kotiin kunnolliset 12 ja 16 kilon kisakuulat, mutta uskon, että on järkevämpää käydä noilla tunneilla varsinkin kun tämä minun lukaalini on vähän ahdas kahvakuulailuun.

Nuo tunnit järjestää K4 Center, ja voin suositella niitä kaikille Tampereella asuville. Viime viikonloppuna seuraa edustanut Riikka Viiala muuten voitti Irlannissa järjestetyissä kahvakuulakisoissa EM-kultaa. Riikka ohjaa aina osan noista tunneista, eli mestarin opissa siis ollaan, cool. Hyvä Riikka!

Nyt tuli pitkä postaus, mutta kun oli niin paljon hyviä asioita, joista kirjoittaa.