Lisää kuntosalitreeniä

Olen nyt käynyt kuntosalilla vajaat kaksi vuotta, ja aloittaminen on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä. Olin jotenkin niin tottunut siihen, että selkää jumittaa, korventaa, kiristää, polttaa tai sattuu koko ajan, etten osannut edes ajatella, että toisin voisi olla. Nyt on toisin.

Keskimäärin olen käynyt kuntosalilla kaksi kertaa viikossa. Se on riittänyt vakauttamaan ja voimistamaan selkää. Voimaa on tullut pikkuhiljaa lisää, mutta onhan se ollut hidasta. Kolmen kuntosalitreenin sovittaminen kalenteriin on ollut vaikeaa, kun olen halunnut käydä myös esimerkiksi joogassa ja Les Mills Sprintissä. Lisäksi sotkin viime kesänä ja syksynä työmatkoja pyörällä niin paljon kuin ikinä jaksoin, koska halusin vältellä busseja piheyttäni ja koronan vuoksi.

HeiaHeian mukaan liikuin viime vuonna 539 tuntia ja mukavan monipuolisesti:

Tuohon määrään jos olisi väkisin änkenyt sen kolmannen kaivatun kuntosalitreenin, niin aika työlääksi olisi mennyt.

Pitkän harkinnan päätteeksi päätin helmikuussa irtisanoa Om Yogan jäsenyyteni. Se on ihana paikka joogata, ja olen tykännyt etenkin joogarengastunneista, koska ne tekevät hyvää selälleni. Lopettamispäätökseen vaikutti korona (joogatunneilla käynti olisi edellyttänyt bussilla matkustamista, koska en uskalla pyöräillä talvella) ja se, että halusin vapauttaa kalenterissa tilaa kuntosalitreenille.

Alkuvuodesta maanantaisin oli joogarengastunti, lauantaisin bodybalance ja sunnuntaisin spinning ja Sprint. Aikatauluun sidotut ohjatut tunnit jättivät siis vapaaksi tiistain, keskiviikon, torstain ja perjantain, joihin oli mahdotonta sovittaa kolmea kuntosalitreeniä, koska halusin pitää kyseisten treenien välissä ainakin päivän tauon. Välillä tein niin, että treenasin lauantaisin kuntosalilla ennen bodybalancea, mutta mieluummin erotan ne eri päiville.

Nyt kuntosalipäiviäni ovat maanantai, keskiviikko ja perjantai. Kaksi treenikertaa viikossa on vaihtunut kolmeksi, ja sen huomaa. Tekeminen on helpompaa, olo on voimakkaampi ja painoja pystyy lisäämään. Tuntuu hyvältä eikä selkäkään ole pahastunut. Selän hyvinvointi on edelleen tärkeysjärjestyksessä ykkösenä mitä tulee tekemiini liikkeisiin, treenimäärään ja painoihin.

Kuntosaliohjelmani perustana on yhä sama ohjelma, jonka laadimme aikoinaan yhdessä fysioterapeutin kanssa. Ohjelma on kaksijakoinen, ja molemmilla kerroilla käydään koko kroppa läpi, joskin selkäpainotteisesti. Nyt päätin lisätä myös vähän enemmän alakropan liikkeitä vahvistaakseni persausta. Tältä pohjalta koostin kolmannen treenikerran, niin että joka kerralla treenaan koko kehon läpi mutta liikkeitä vaihdellen. En siis harrasta erikseen mitään jalka- tai käsipäiviä. Pysyy kroppa paremmin vetreänä, kun vie sen kokonaisuudessaan myllyn läpi useamman kerran viikossa.

Asiat ovat hyvin

Minulla on vielä yksi viikko töitä, ja sitten alkaa kolmen viikon mittainen kesäloma. Se on ihanaa. Olen ollut nykyisessä työpaikassa nyt reilut viisi vuotta. Olin ehtinyt käydä tradenomiopintoja vuoden verran, kun pääsin paikkaan kesätöihin. Jatkoin osa-aikaisena opintojen ohella, kunnes valmistuin joulukuussa 2017 ja aloitin kokoaikaisena tammikuussa 2018. Olen ihan tyytyväinen työpaikkaan. Siellä on hyvä henki ja ilmapiiri, ja palkka on asiallinen. Vaikka kääntäminen oli unelma-ammattini, kirjanpito ja taloushallinto sopii minulle myös: onhan se tarkkaa työtä, jossa perfektionisti pääsee toteuttamaan itseään mielin määrin. Nautin myös ongelmanratkaisusta suunnattomasti.

Työkuormani oli pitkään liian kova. Selviydyin töistäni juuri ja juuri ja oikeastaan vain sen takia, että kokoaikaisena ollessani pidin ensimmäiset sairauslomapäivät tänä keväänä. Paahdoin vajaan kaksi ja puoli vuotta ilman ainuttakaan sairauspoissaoloa, vaikka välillä olisi varmaan syytä ollut jäädä kotiin sairastamaan. Olen liiaksi omaksunut asenteen, että kyllä flunssassa voi töihin tulla, jos ei ole kuumetta. Viimeistään tämä korona-aika on korjannut asennetta. Jatkossa pahimmat räkäpäivät aion todellakin olla kotona.

Kova työtahti aiheutti jonkin sortin työuupumuksen, josta olen onneksi alkanut palautua. Muistan kun saatoin iltaisin itkeä lohduttomana väsymystä, etten halua mennä seuraavana päivänä töihin. Onneksi työpaikallamme välitetään työntekijöiden jaksamisesta ja hyvinvoinnista, ja vuosi sitten yksi iso kirjanpidettävä siirrettiin minulta pois kokonaan talon ulkopuolelle, mikä oli lopulta suuri helpotus. Pidin kyseisen yhtiön kirjanpidosta todella paljon, ja tuntui haikealta luopua siitä, koska olin vuosien varrella nähnyt, miten yritys kehittyi piskuisesta toiminnasta merkittäväksi muoti- ja lifestyle-brändiksi. Luopuminen kuitenkin mahdollisti työtahdin höllentämisen ja pystyin pitämään jouluna kolmen viikon mittaisen loman, mikä ei ole taloushallinnon alalla mikään itsestäänselvyys. Kolmen viikon loma oli sen verran kiva kokemus, että päätin toistaa sen nyt kesällä ja seuraavan kerran taas jouluna.

Nyt tuntuu, että asiat ovat aika hyvin. Töissä ei tarvitse paahtaa täydellä raivolla vaan hommat ehtii tehdä rauhassa ja samalla syventää osaamistaan kirjallisuuden ja koulutusten avulla. Poikaystäväni kanssa olen ollut yhdessä nyt kuutisen vuotta, ja olen hänestä joka päivä kiitollinen. Kuntosaliharrastuksen myötä olen saanut selkäni kuntoon. Rahallisesti pärjään hyvin, ja on ihanaa, kun saan säännöllistä ja kunnollista palkkaa. Elin niin pitkään opiskelijana ja erilaisten tukien varassa, että olen vieläkin ihan pyörällä päästäni, kun ihan oikeasti pystyn elättämään itseni ja sijoittamaan kuukausittain suht merkittäviä summia säästöön eri rahastoihin. Tavoitteeni on saavuttaa taloudellinen riippumattomuus noin 15 vuoden sisällä ja sen myötä irrottautua yhteiskunnan oravanpyörästä. Siitä on tietyllä tavalla hyötyä, kun on elänyt valtaosan elämästään niukasti ja vähään tyytyen, koska vaikka jokaista penniä ei tarvitse enää venyttää samalla tavalla kuin ennen, säästäminen on iskostunut syvälle selkärankaan, mistä on etua matkallani kohti taloudellisen riippumattomuuden tuomaa vapautta. Meillä on kuitenkin vain tämä yksi elämä.

Elämää välilevynpullistumien jälkeen

Silmäilin nopeasti läpi, mitä olen tänne alkuvuodesta 2018 kirjoittanut. Olin siinä vaiheessa toipunut jo kohtalaisen hyvin vuoden 2017 välilevynpullistumasta, mutta päätin lopullisesti luopua kahvakuulaurheilusta. Laji oli menossa eteenpäin, ja myös naiset alkoivat kisata yhä enenevissä määrin työnnössä ja long cyclessä kahdella kuulalla, mikä on siis ihan loistava juttu. Siihen saakka naiset olivat tehneet työnnön ja long cyclen yhdellä kuulalla. Minun kohdallani se kuitenkin tarkoitti lopullisen naulan lyömistä oman jatkoni arkkuun. Selkäni ei tulisi ikinä kestämään esimerkiksi long cycleä kahdella 16 kilon kuulalla sitä isommista painoista puhumattakaan. Harrastelu niin sanotuilla pikkukuulilla ei kiinnostanut. Myös ajatus tempauksesta 24-kiloisella kuulalla alkoi tuntua erittäin kaukaiselta ajatukselta, kun muut kisaajat huitelivat tuloksissaan jo kaukana edellä enkä itse ollut vielä temmannut edes 20-kiloisella. Riskit lajin jatkamisessa tuntuivat liian suurilta hyötyyn nähden.

Lisäksi olin alkanut viihtyä GOGO:lla, johon otin syksyllä 2017 jäsenyyden. Oli mukava harrastaa itsekseen ja anonyyminä, vaikka toki kaipasin vanhaa kuulaporukkaa, josta oli muodostunut minulle eräänlainen perhe. Olen aikamoinen erakko, ja siksi minusta oli ihanaa, kun tunsin kuuluvani johonkin yhteisöön. Joka tapauksessa nautin uusista liikuntamahdollisuuksista ilman suorituspaineita tai kisatavoitteita. Hurahdin bodypumpiin, joka sinänsä on vähän pöljä laji: snadeilla painoilla hirveällä tahdilla hirveä määrä toistoja. Lopulta siinä kävi niin, että vuodenvaihteessa 2018–2019 sain uuden välilevynpullistuman. Sitä ei todettu missään kuvauksissa, mutta siinä vaiheessa tunnistin välilevylliset tuntemukset vaikka unissani. Kipujakso rajoittui muutamaan päivään, mikä oli suoranainen ihme. Sen sijaan pullistuman aiheuttamat tunnottomuusongelmat vasemmassa jalassa olivat huomattavasti mittavammat kuin aiemmissa pullistumissa.

Muistan, miten alkuvuodesta 2019 koipeni oli kuin puupökkelö, kun puutuneisuus ulottui jopa polven yläpuolelle. Kävin Yogalates-tunnilla, enkä kyennyt ollenkaan tasapainoilemaan vasemman jalkani varassa soturi kolmosessa, koska vaikka kuinka yritin lähettää aivoista signaaleja reisilihakselleni: "Kannattele minua! Pidä minut tasapainossa!", tuntui kuin se ei olisi ymmärtänyt yhtään, mitä halusin. Lopulta nojasin vain eteenpäin oikean jalat varpaat lattiassa, koska sen pidemmälle en pystynyt menemään. Onneksi puutuneisuus alkoi pikkuhiljaa hellittää, mutta vieläkin vasemman pohkeen puolivälistä nilkaan ja varpaisiin jalassani on koko ajan pieni puutuneisuuden tunne. Samalla alueella ihossa on myös tuntopuutosta. Lihasvoima ja -hallinta on onneksi kehittynyt, mutta alkuun puoliero jalkojen koordinaatiossa ja voimassa oli ihan käsittämätön.

Sain työterveydestä lähetteen fysioterapiaan ja samoihin aikoihin bongasin GOGO:n järjestämän niin ikään fysioterapeutin järjestämän Terve selkä -kurssin. Näiden kahden fysioterapeutin avulla uskalsin viimein aloittaa käymään kuntosalilla. En ollut koskaan aiemmin tohtinut mennä kuntosalille, koska minulla ei ollut harmainta aavistusta, mitä niillä kaikilla vempeleillä pitää tai edes kannattaa tehdä. Sain itselleni räätälöidyn ja selän välilevyhistorian huomioon ottavan kuntosaliohjelman, jota olen muutamien hienosäätöjen myötä treeanannut noin vuoden verran 2–3 kertaa viikossa. Selkäni ei ole pitkään aikaan ollut näin hyvässä kunnossa. Toki se välillä jumittaa ja kipuilee, mutta se on selvästi vahvistunut, ja samalla oma mieliala on kohonnut, kun ei tarvitse pelätä, että treenaaminen rikkoo selän vaan päinvastoin. Vuoden treenaamisen jälkeen jotain tuloksia alkaa jo näkyäkin: lihakset ovat muhkeammat ja kehossa on uudenlaista ytyä ja ponnekkuutta aiempaan verrattuna.

Vastoinkäymisiä tulee elämässä vääjäämättä, mutta kun on tarpeeksi tahtoa, uusi polku löytyy aina.

Välilevynpullistuma

[Musiikki: alt-J - Adeline]

Viime keväänä treenasin kovaa ensin SM- ja sitten EM-kisoihin. Ainut tavoitteeni oli tehdä jälkimmäisissä karkeloissa 200–215 tempausta ja katsoa, mihin se riittää. Loppujen lopuksi kisasuoritus oli jäätävä floppi. Lähdin tekemään täysillä, sillä se oli ainut järkevä vaihtoehto, mutta tekniikka hajosi, tuomari rokotti, ja jossain kolmen minuutin kohdalla tajusin, että tää oli nyt muuten tässä. Hidastin tahtia ja yritin vain saada aikaiseksi jonkinlaisen järkevän suorituksen. Lopulta sain räpisteltyä 156 hyväksyttyä toistoa, ja olihan se ankeaa. Toisaalta en olisi parhaimmallakaan suorituksella päässyt mitaleille, sillä omassa painoluokassa on niin kova taso, että muistaakseni pronssimitali irtosi 218 toistolla. (Vertailun vuoksi: 58–63-kiloisten painoluokassa pronssiin riitti 127 toistoa. Pitäis varmaan laihduttaa, niin olisi mahdollisuuksia pärjätä, hah. Toisaalta alle 58-kiloisissa oli taas hulppea taso, eikä mitaleille ollut asiaa alle 180 toiston tuloksella.)

No, se oli sellainen kokemus.

Itse kisat eivät varsinaisesti olleet tämän postauksen aihe vaan toimivat johdatuksena siihen, mitä niiden jälkeen seurasi ja miten liikunta-arkeni koki kovan kolauksen. Kova kisatreenaaminen aiheutti välilevynpullistuman, jonka ensi oireita en valitettavasti osannut tunnistaa. Toukokuun alussa vasen puoli kehostani (alaselkä, pakara, reisi) alkoi vetää jumiin, ja vaikka siihen ei auttanut mikään venyttely, luulin lihasteni olevan vain kireät ja tulehtuneet kovasta treenistä, kunnes sitten heinäkuun loppupuoliskolla iskivät iskiaskivut ja jalkaterän lihasheikkous ja tunnottomuus. Siinä vaiheessa oli pakko uskoa, että kymmenen vuoden takainen kipuhelvetti oli taas läsnä.

Jos ei ole kokenut välilevynpullistumaa, ei todennäköisesti osaa kuvitella, miten invalidisoivaa se osaa olla. Sukkien ja kenkien pukeminen on melkoinen akrobaattinen haaste, kipeää jalkaa kirjaimelllisesti raahaa perässä, koska lihakset eivät toimi, ja sitten kirsikkana kakun päällä on se infernaalinen hermokipu, joka samanaikaisesti polttaa, jäytää, pistää ja puuduttaa taukoamatta.

Edellisen pullistuman perusteella tiesin, että toipumista ei lasketa päivissä eikä viikoissa vaan pikemmin kuukausissa. Nyt tilanteeni alkaa olla suhteellisen hyvä, sillä kivut hellittivät marraskuussa ja liikkuvuuteni on palautunut noin 85 prosenttiin siitä, missä se oli vuosi sitten. Liityin loka-marraskuussa kuntokeskuksen jäseneksi ja aloin käydä spinningissä, koska siinä vaiheessa pyöräily ja uinti olivat ainoat lajit, joita pystyin harrastamaan. En pystynyt edes kävelemään kilometriä pidempään, kun vasen jalka puutui pohkeesta alaspäin tunnottomaksi mötikäksi. Pikkuhiljaa olen pystynyt lisäämään lajivalikoimaan pilatesta, bodybalancea ja bodypumpia, ja nykyään kävelylenkkeilykin luonnistuu.

Mutta jälleen kerran olen siinä tilanteessa, että kehon heikko kohta pakottanee minut luopumaan itselleni tärkeäksi muodostuneesta lajista. Ensin kiukkupolvi murskasi juoksuharrastukseni, ja nyt heikko alaselkä estää minua kehittymässä kahvakuulaurheilussa, joka muuten olisi minulle hyvä laji. Olin haaveillut, että parissa vuodessa siirtyisin tempauksen mestaruussarjaan eli treenaamaan 24-kiloisella, mutta mitä olen tässä nyt useamman kuukauden ajan miettinyt asioita rauhassa, en usko, että se tulee olemaan mahdollista.

Kävin elokuussa magneettikuvissa, ja kuten kuvasta näkyy, alaselän kolme kuvassa tummana näkyvää välilevyä ovat painuneet kasaan. Niistä keskimmäinen eli ympyröity on ollut tämänkertainen oireideni aiheuttaja. Myös sitä alempi välilevy oli pullistunut, muttei niin pahasti. Yhtä kaikki nuo välilevyt eivät tuosta enää kimmoisammiksi muutu, enkä ole ollenkaan varma, haluanko enää lähteä treenaamaan kisamielessä, sillä kaksi välilevynpullistumaa kokeneena jättäisin mielelläni kolmannen kokematta. Kova treeni pakottaa kropan koville, ja kisapainojen noustessa loukkaantumisriski luonnollisesti kasvaa.

Ja jos joku miettii, mitä tuo kuvassa oleva ylempi ympyrä meinaa, niin se on todiste siitä, että murtui se selkä sittenkin, kun putosin jouluna 2011 hevosen selästä. Voi jeesus, sanon minä. Ortopedi siis löysi kuvista vanhan murtuman, ja tiesin täsmälleen, että se ei voi olla perua mistään muusta kuin eräästä maahan mätkähtämisestä kovassa laukassa.

Kävin alkuvuodesta pari kertaa kahvakuulailemassa, mutta tällä hetkellä motivaatio lajiin on nollassa. Vaikka otin varovasti ja koskin vain 6- ja 8-kiloisiin kuuliin, treeni aiheutti lieviä iskiasoireita. Selkä ei ole vielä toipunut, ja sen huomaa esimerkiksi joissain venytyksissä, kun hermon kiristys tuntuu ukkovarpaassa. Yritän nyt vain malttaa ottaa iisisti ja keskityn spinningiin, sillä sitä pystyn treenaamaan täysillä ilman, että selkä on moksiskaan. Olo on surullinen siitä, miten kuulailun kanssa lopulta kävi, mutta minkäs sille mahtaa. Aika näyttää, minne tie vie. Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että ajoittaisia iskiashäivähdyksiä lukuun ottamatta pystyn taas elämään ja liikkumaan ilman kipuja.

Ajatuksia kahvakuulaurheilun SM-kilpailuista

Olen nyt korissut ja kärissyt flunssassa viikon verran. Viime perjantaina alkoi kurkkukipu ja kävin vielä illalla kuulatunnilla nostamassa syksyn ennätystuloksen, kun tempaisin 18 kilon kuulalla ensimmäisen kerran täyden kymmenminuuttisen ja 123 toistoa. Ajatuksena oli, että joko se flunssan alku lähtee sillä tai sitten tauti iskee kunnolla päälle. Kävi sitten jälkimmäinen ja sunnuntaina iski vuosituhannen kurkkukipu, joka pakotti nukkumaan istualtaan, puuroutti puheen ja vaikeutti nielemistä niin, että hyvä kun sain vettä juotua. Eilen kävin verikokeissa ja nieluviljelyssä, mutta tulokset olivat negatiiviset: ei merkkiä angiinasta vaan astetta ärhäkämpi virustartunta siis kyseessä. No, kai tässä eloon jäädään.

Ärsyttää katkonainen treenisyksy. Alkusyksystä podin kesymmän flussan ja kuukausi sitten iski alaselkään julmettu noidannuoli, joka pysäytti treenit liki kahdeksi viikoksi. Lisäksi on ollut koulua ja ties mitä kissanristiäisiä ja pikkujouluja. Juuri kun aloin selkätauon jälkeen olla taas hyvässä vireessä, tärähti tämä tauti päälle. Minulle sopii parhaiten tasainen, suht tiivis treenitahti. Jo puolen viikon tauko veltostuttaa lihakset ja paras kuulatuntuma katoaa. Käyntiin pääseminen vie viikon tauon jälkeen viikon tai kaksi.

Kuva: V. Liimatainen

Kahvakuulaurheilun SM-kilpailut käydään Haapajärvellä 25.–26.2.2017. Tavoitteena on rikkoa 300 pisteen raja biathlonissa (16 kg) ja kivuta palkintopallille. Vaikka treenisyksy on ollut rikkinäinen, tavoite on ihan realistinen. Syyskuun Lahden Gentain kisoissa tempauksen ja työnnön yhteistulos oli 282. Työntöjä kertyi 133 ja tempauksia 149. Kovasti yritin ehtiä saada 150 toistoa täyteen, mutta ei se viimeinen peijakas ehtinyt, kun aika loppui kesken. Oikealla oleva kuva on otettu tempauksen ekan viisiminuuttisen aikana, sillä nostan siinä vielä vasemmalla kädellä. Minulla ei ole mitään järisyttäviä puolieroja, mutta tykkään aloittaa tempauksen aina vasemmalla kädellä, joka on minulla se aavistuksen heikompi. Jos pääsen sillä yli neljän ja puolen minuutin, tiedän pystyväni vetämään täyden ajan. Sillä on psykologisesti ihan valtava merkitys, koska ainakin itselle kädenvaihdon jälkeen iskee tuskastuminen, että eikö tämä koskaan lopu, kun tuntuu että koko homma alkaa tietyllä tavalla alusta. Mutta kun tietää, että vuorossa on se vahvempi käsi, ja kun malttaa ottaa yhden toiston kerrallaan ja luottaa omaan voimaan ja jaksamiseen, maaliin pääsee lopulta.

Nyt siis toivon aikaisena joululahjana, että saan treenata seuraavat kolme kuukautta säännöllisesti ja tasaisesti. Tulevat SM-kisat ovat minulle oikeasti iso juttu, koska verrattuna aiemmin tänä vuonna käytyihin SM-kisoihin nyt minulla on oikeasti mahdollisuus pärjätä ja jopa voittaa oma sarjani. Takaraivossani huutaa edelleen se vanha ja sitkeä peikko, että ei minusta ole urheilijaksi, tällaisesta ikuisesta läskistä. Voitolla olisi minulle ihan käsittämätön symbolinen merkitys. Jo pronssisen arvokisamitalin ripustaminen kaulaan tuntuu silkalta utopialta. Mutta niinhän se unelmat on tehty toteutettaviksi.

Päivittelyä

Kuukausi vierähti, eikä minulla ollut oikein mitään sanottavaa. Nyt minulla olisi vaikka mitä kerrottavaa, mutten tiedä, mistä aloittaa.

Aloitetaan terveydestä. Koko syksyn ylläni roikkunut musta pilvi väistyi lopulta joulukuun alussa ja on pysynyt poissa. Uskoni seleeniteoriaan pitää pintansa: oloni on ollut tasaisen hyvä siitä lähtien, kun aloin parapähkinöitä popsia. Toki hermoilen ja pimahtelen milloin mistäkin, mutta se nyt kuuluu asiaan. Alan pikkuhiljaa luottaa siihen, että se heltymätön väsymys ja alakulo on ihan oikeasti taaksejäänyttä elämää.

Paino oli viime keskiviikkona 80,6 kilogrammaa. Olen tyytyväinen. Helmikuussa vaikutti siltä, että paino oli lähtenyt nousuun, mutta se päättikin sitten palata takaisin lähemmäs kasikymppiä. En tällä hetkellä saa kiinni laihdutusmoodista. Annan tilanteen edetä omalla painollaan, mutta pidän kiinni keskiviikkopunnituksista, joilla pyrin kontrolloimaan sitä, ettei kiloja ala kertyä. Toisaalta kroppa kyllä kertoo, mihin suuntaan ollaan kulloinkin menossa. Tällä hetkellä se vaikuttaa tyytyväiseltä saamaansa ruoan määrään ja laatuun verrattuna liikkumisiini. Ja minä olen tyytyväinen kroppaani. Neljä ja puoli vuotta kestänyt matkani kohti terveempää ja tasapainoisempaa elämää on kuljettanut minut pisteeseen, jossa en enää millään muotoa pidä itseäni lihavana. Olkoonkin, että painoni on painoindeksin mukaan lievän ylipainon puolella. Se ei estä minua rakastamasta itseäni ja kehoani. Kehoni on antanut minulle menneiden vuosien aikana niin hienoja hetkiä ja opettanut minua kurottamaan mieleni asettamien rajojen yli, etten yksinkertaisesti voi olla siihen pettynyt.

Ja koska kehoni mahdollisuudet ovat rajattomat, olen pitänyt kiinni ahkerasta liikkumisesta. Alkuvuoden saldo on HeiaHeian tilastojen mukaan:

- 42 tuntia ja 240 kilometriä kävelyä

- 32 tuntia joogaa

- 24 tuntia kahvakuulan nostamista

- 6 tuntia ratsastusta

- 2 tuntia ja 15 kilometriä lenkkeilyä

- 9 punnerrustreeniä

- 3 voimapyörätreeniä (tätä pitäisi parantaa)

Tarkkaavaisimmat ehkä huomaavat, että olen käynyt juoksemassa. Ensimmäisen lenkkini tein kaksi viikkoa sitten kaavalla 1 min juoksua ja 2 min kävelyä, jota sitten toistin 20 kertaa. Polvi tykkäsi kyttyrää, mikä oli odotettavissa. Ennen lenkkiä olin ounastellut sen kipeytyvän 80 prosentin todennäköisyydellä, mutta asfaltin paljastuminen ja kevään tuoksu ilmassa suorastaan pakottivat juoksemaan. Annoin polven pitää mykkäkoulua parisen viikkoa, kunnes se lopulta leppyi. Viime lauantaina sitten päätin yrittää uudestaan, ja sillä kertaa juoksin kaavalla 2 min juoksua ja 3 min kävelyä kymmenen kertaa. Lenkistä on kulunut kaksi vuorokautta, ja polvi tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Toivo edes jonkinlaisesta juoksuharrastuksesta elää, joskin olen tottunut kahden vuoden aikana niin moniin pettymyksiin, etten jaksa enää turhaan stressata. Joko pystyn juoksemaan tai sitten en. Onneksi olen löytänyt lajin rinnalle muitakin vaihtoehtoja.

Kuten kahvakuulaurheilun. Kuulat nousevat edelleen, ja pyrin käymään treeneissä kolmesti viikossa. Tuntuu, että kehitystä on alkanut tapahtua. Tekniikka on kehittynyt vaikka se aina ajoittain onkin suoraan perämetsästä. Voimaakin on tullut lisää. Viime torstaina tehtiin voimatreeninä kahden kuulan long cycleä (eli rinnallevetoa ja työntöä) raskailla painoilla. Uskalsin kerran kokeilla 18 kilon kuulia, ja ne peijakkaathan nousivat ilmaan. Huhhei.

Voimaa pyrin lisäämään myös punnertamalla. Ojentajatreenit jatkuvat punnerrushaasteen muodossa. Kipeää tekee ja raskasta on, mutta samalla punnertaminen tuntuu järkyttävän hyvältä. Olen jymähtänyt tällä kertaa jo kakkosviikkoon, mutta ei se haittaa. Vaikka treenaisin tuota viikkoa koko loppuelämäni, siinä on vissi ero, teenkö viikon aikana 80 vai 0 ojentajapunnerrusta. Terveisin: "Täältä tullaan kiinteät käsivarret ja messevät muskelit".

Ratsastamassa en ole käynyt reiluun kuukauteen. Meillä kävi Hakkisen kanssa maastossa pieni tilanne, joka olisi voinut päättyä huonosti. Mitään ei onneksi sattunut kellekään, mutta mieleeni kohosi sen verran ikäviä kauhukuvia, että päätin ottaa aikalisän ratsastuksesta. Aika näyttää, jatkanko Hakkisen vuokrausta, mutta tällä hetkellä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta olla nousematta sen satulaan.

Joogannut olen käytännössä päivittäin. Namaste jooga -jaksoista on tullut osa arkirutiiniani. Selkä pysyy sen avulla jollain lailla kuosissa, ja samalla pääsee mielikin vähän huilaamaan. Odottelen kyllä innokkaana lähestyvää kesää, josko Om Yoga tarjoaisi mahdollisuuden kesäkorttiin, joka minulla viimekin kesänä oli. Sillä siis sai joogata rajattomasti kolme kuukautta kahden kuukauden hinnalla. Freelancer-kääntäjän rahatilanne nyt on aina vähän niin ja näin, mutta investointi joogaan nousee kyllä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisten joukkoon.

Työasioista puheen ollen. Päätin lähteä ensi syksynä opiskelemaan liiketaloutta. Käännösalaa riivaa suohon poljetut työehdot, surkea palkkaus ja olematon arvostus. Aion opiskella rinnalle toisen tutkinnon, joka toivottavasti takaa minulle säännöllisemmän elannon. Rakastan kääntämistä, ja se on sitä, mitä todella haluan ammatikseni tehdä, mutta joskus on pakko myöntää, että kutsumus ei aina elätä. Nyt kun minulla on pitkän lamaannuskauden jälkeen energiaa edes ajatella opiskelemista, aion tarttua toimeen.

Näillä eväillä eteenpäin.

Joogaviikko

[Musiikki: Damien Rice - O]

Mökkiviikolla liikunnat jäivät aika vähiin, minkä lisäksi nukuin yöt lattialla patjalla. Tuloksena oli ärhäköitynyt alaselkä. Tällä viikolla joogasin ihan hulluna, ja nyt alkaa taas selkäkin tuntua paremmalta. Saa nähdä, minne tässä elämässä selkäni kanssa vielä päädyn, sillä se reagoi niin älyttömän herkästi vähän kaikkeen ja kipeytyy vähän kaikesta. Voihan rappeutuneet välilevyt.

Pitääkö sitä loppuelämänsä joogata rapiat kahdeksan tuntia viikossa?

maanantai

6,5 km pyöräily, 25:55

ratsastus, 1 h 35 min

hathajooga, 1 h

tiistai

jooga, 25 min

19,2 km pyöräily, 1:10:15

yin-jooga, 1 h 15 min

keskiviikko

jooga, 25 min

19,2 km pyöräily, 1:15:50

integral yoga, 1 h 30 min

torstai

jooga, 25 min

10,8 km pyöräily, 41:50

kahvakuula, 1 h

perjantai

jooga, 25 min

7,2 km pyöräily, 29:30

ratsastus, 1 h 20 min

lauantai

19,2 km pyöräily, 1:11:30

astangajooga, 1 h 15 min

sunnuntai

19,2 km pyöräily, 1:07:45

kundaliinijooga, 1 h 30 min

Pyöräilyä kertyi hieman yli sata kilometriä. Se on hyvä se. Kahvakuulatunnilla oli kahden viikon tauon jälkeen odotetusti rankkaa mutta aika ihanaa. Siellä oli joku tyyppi, joka oli vasta aloittanut kahvakuulailun. En ole enää se ryhmän keltanokka, jee!

Kävin tänään kundaliinijoogassa ja jälleen kerran itkeskelin aurinkolaulun aikana. Ei tuu mittään. Jostain syystä se laulu saa minut aina pakahtumaan. Olen pikkuhiljaa alkanut lämmetä kundaliinijoogalle. Se on jotenkin niin ihanan erilaista ja outoa verrattuna hathaan ja astangaan. Rakastan mantroja. Kehon ja mielen vallitsi tänään jonkinlainen hurmostila, kun parikymmentä joogaajaa mantrasi yhteen ääneen. Aika hienoa. Pitääkin katsoa, löytyisikö Om Yogan tuntikalenterista jokin sopiva kundaliinitunti, jolle voisin ensi viikollakin osallistua. Huomenna menen joka tapauksessa integral yogaan ja tiistaina yin-joogaan. Keskiviikkona ei kundaliinijoogaa ole ohjelmassa. Ainut mahdollisuus oikeastaan olisi torstaiaamu, mutta silloin illalla olen menossa kahvakuulaan... Pitää katsoa, josko jaksaisin käydä molemmissa. Viikonloppu on nimittäin pois lukemista, sillä reissaan silloin pääkaupunkiseudulle.

Minusta on tullut ihan joogahöperö. Eikä haittaa tippaakaan!

Tyhmä selkä

[Musiikki: Charlotte Martin - Stromata]

Perjantai-iltana alaselästäni vasemmalta ärhäköityi joku lihas, jota olen nyt yrittänyt saada rauhoittumaan. Aamulla kävin vielä ihan normaalisti ratsastamassa, enkä usko, että selkä siitä olisi ärtynyt. Kävin nimittäin maastossa enkä ratsastanut lainkaan harjoitusravia, joka joskus ottaa välilevyihin. Ja nythän siis oli lihaskivusta muutenkin kyse... No, perjantai-iltana pelasin Diabloa useamman tunnin, että ehkä sitten kyyhötin koneen ääressä jotenkin huonosti.

Oli miten oli, eilen lauantaina kissan ja oman huussin siivous oli hankalaa. Välillä sai kamuta kyykkyasennosta ylös lavuaarista pidellen. Yritin joogalla avata selkää, mutta 20 minuutin jälkeen oli pakko todeta, että ei tästä mitään tule. Illalla otin Buranan ja Sirdaludin, joka teki minut ihan hömelöksi. Pakko oli kaatua sänkyyn ennen aikojaan.

Tänään selkä on ollut vähän parempi, mutta ei tuo lihas vieläkään suostu kunnolla yhteistyöhön. Peruinkin varaamani astangajoogatunnin, höh. Yritin äsken eteentaivutusta seisten, ja lihas älähti ennen kuin kämmenet olivat lähelläkään lattiaa. Ei kai tässä auta muu kuin antaa selän huilata. Illemmalla voisin käydä vaikka sauvakävelemässä. Mutta harmittaa! Olisin halunnut päästä tuonne astangaan, mutta eipä sinne puolikuntoisella selällä kannata lähteä urheilemaan.

Liikuntaviikko 3

 [Musiikki: Vanessa Carlton - Rabbits on the Run]

Alan taas päästä liikuntojen kanssa vauhtiin. Selkä ei käytännössä enää rajoita liikkumista, vaikka ei se vielä täysin kivuton ole. Juostessa tärinä tuntuu jonkin verran selkärangassa, ja punnertaessa saa edelleen kiinnittää erityistä huomiota oikeaan asentoon, mikä ei kyllä sinänsä ole yhtään paha juttu.

maanantai

24 punnerrusta (vko 2 / pv 1: 4 - 6 - 4 - 4 - 6)

24 kevennettyä punnerrusta

5,3 km kävely, 53:46

tiistai

voimapyörä, 5 x 7
1,0 km kävely, 10 min
8,4 km juoksu, 1:03:07

keskiviikko

26 punnerrusta (vko 2 / pv 2: 5 - 6 - 4 - 4 - 7)

26 kevennettyä punnerrusta

2,4 km kävely, 30 min

8,6 km hiihto, 1:16:35

torstai

voimapyörä, 5 x 10
1,0 km kävely, 10 min
8,4 km juoksu, 1:06:11

perjantai

30 punnerrusta (vko 2 / pv 3: 5 - 7 - 5 - 5 - 8)
30 kevennettyä punnerrusta
ratsastus, 1 h 5 min

lauantai

1,0 km kävely, 10 min
8,4 km juoksu, 1:07:46

sunnuntai

voimapyörä, 5 x 10

2,4 km kävely, 30 min

8,6 km hiihto, 1:12:14

Juoksin yhteensä 25,2 kilometriä, mikä on hyvä määrä. Siihen asti kunnes saan uudet juoksukenkäni kotiin, kierrän varmaan lyhyempiä kuuden kilometrin lenkkejä, sillä yritän pitää polveni ehjänä. Millään en malta luopua juoksusta kokonaan, koska lauantain lenkillä tunsin, miten juoksuvire ja rentous alkaa taas palailla. Satulasta putoamisen jälkeen meno on ollut lenkeillä aika jäykkää ja vaivaista, ja nyt kun viimein alan taas tuntea oloni juoksevaksi, niin en haluaisi pitää taukoa. Toisaalta polven ehdoillahan tässä on mentävä. Täksi päiväksi on suunnitteilla nimenomaan kuuden kilsan lenkki, jonka aikana kuulostelen polven meininkejä.

Punnerruksissa pääsin vihdoin ja viimein etenemään viikolle kaksi, jee! Selviydyin viikosta kunnialla, mutta eiköhän se uusintaan mene. Tässä välissä pitäisi tehdä välitesti, ja jos siinä saa tehtyä vähintään 16 punnerrusta putkeen, on oikeutettu siirtymään kolmosviikolle (joka muuten näyttää saatanalliselta). Ilman välitestejäkin tiedän, etteivät nuo kuusitoista toistoa tule todellakaan irtoamaan puhtaasti, joten palaamme viikon kaksi alkuun.

Perjantaina tallikävelyt jäivät väliin, sillä Oskun omistaja piti minulle ratsastustunnin, ja pääsin siis hänen kyydillään tallille ja takaisin. Lopputunnista käytiin ravaamassa ja laukkaamassa umpihangessa, ja siinä oli tekemistä sekä hevoselle että ratsastajalle. On aika haastavaa istua satulassa, kun hevonen loikkii syvässä lumessa. Hyvää tasapaino- ja lihasharjoitusta, kun koko ajan on pakko istua kevyessä istunnassa. Kiva oli muuten huomata, että alaselän lihakset suostuivat kivutta yhteistyöhön.

Hiihtämässäkin kävin kaksi kertaa! Sunnuntaina uskalsin jopa laskea latua pitkin yhden jyrkän mäen, jonka yleensä tulen auraten alas. Nuo hiihtopäivien 2,4 kilometrin kävelyt tulevat siitä, kun kävelen kotoa ladulle ja takaisin.

Tällä viikolla jatketaan entiseen malliin. Keskiviikkona käyn varmaankin joogassa, joka jäi viime viikolla väliin. Punnertamista, voimapyörää, kävelyä, ratsastusta, juoksua (20-25 km), ja hiihtoa parina päivänä. Eiköhän niistä ihan hyvä cocktail synny!

Kengästä asiaa

Kävin tänään heittämässä tämän viikon kolmannen ja samalla viimeisen juoksulenkin. Matkana oli perinteinen 8,4 kilometriä. Lihakset alkavat pikkuhiljaa tottua raskaaseen alustaan, sillä pohkeet eivät ole enää niin julmetun kireät kuin viime aikoina. Selkärikon aiheuttaman juoksutauon jälkeen löysin lenkillä askeliin pitkästä aikaa myös mukavaa rentoutta. Juoksukunto alkaa palautua.

Kaikesta huolimatta toivon, että uudet lenkkarini tulevat pian kotiin. Jalassani olivat tänäänkin käytössä vanhat Adidakset (eivät muuten näytä enää yhtä siisteiltä kuin linkin kuvassa), ja vaikka niillä saakin Vomeroihin verrattuna alustasta siedettävän pidon, huomasin kaipaavani enemmän tukea kuin mitä tavalliset juoksukengät antavat. Lunta on nimittäin teillä tällä hetkellä aika paljon, ja kun möyrii eteenpäin muiden ulkoilijoiden tekemillä epätasaisilla ja upottavilla poluilla, jämäkämmät jalkineet olisivat poikaa. Aluksi maastojuoksukenkien tilaaminen arvelutti, mutta nyt tuntuu, että ne tulevat kyllä ihan tarpeeseen. Sitä paitsi nuo Adidakset päästävät kankaan läpi lunta sisään, ja lopputuloksena ovat tietysti märät sukat. Sen lisäksi kostea sukka nimenomaan noissa kengissä saa aikaan sen, että jalkaholvien kohdalle muodostuvat mehevät sormenpään kokoiset rakot. Vasen jalkani sai tänään tuta tuon kohtalon. Oikea polvi puolestaan antoi tänään ensimmäisiä hälytysmerkkejä siitä, että nyt ei juosta tarpeeksi vaimennetuilla kengillä. Huokaus. Olin toivonut, että lumi vaimentaisi sen verran, ettei polvi suuttuisi vanhoilla kengillä juoksemisesta.

Että pitää nyt vain toivoa, että kenkäpaketti rantautuu Briteistä Suomeen pian. Ja että ne uudet kengät mahtuvat jalkaan.

~*~

Löysin muuten parista blogista muidenkin juoksijoiden talvisia Vomero-kokemuksia.

Tomi kirjoittaa 28.11.2010:

"Tiistaiaamun juoksulenkillä tuli todettua, kuinka surkeat talvijuoksukengät Niken Vomerot ovat. Niissä ei ole ollenkaan pitoa lumella juostessa. Onneksi suurimmalta osin matkaa löytyi kuitenkin vielä sulaa alustaa, mutta niillä kohdin joissa oli vähänkin lunta, niin kenkä ei pitänyt ollenkaan. Torstain ja perjantain työmatkat tuli tehtyä Asics:n tossuilla ja niiden pito oli ihan eri tasoa kuin Niken. Vomerot laitettiin nyt hyllylle odottamaan kevätkelejä."

sekä 9.1.2011:

"Jalassa olleet Nike Vomerot eivät pitäneet lumella yhtään. Aivan kelvottomat talvijuoksukengät."

Muta puolestaan toteaa 16.1.2011:

"Fiilikset ihan ok mitä ny Vomerot lipsui aika ikävästi ---"

En ole siis ainut Vomeroitten kanssa tuskaillut. Yhyy. Ne ovat muuten niin loistavat kengät.

Liikuntaviikko 1

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Blogi hiljeni loppuviikoksi luultavasti siitä syystä, että minulla ei ollut mitään mistä valittaa, heh. Selkä on siis jo aika hyvässä kunnossa vaikkakaan ei sataprosenttinen. Perjantaina pystyin esimerkiksi ratsastamaan, mutta käyntiä kovempi meno ei luonnistunut. Yritin maastossa ottaa pienen ravipätkän, mutta alaselän lihakset kirrasivat keventäessä sen verran paljon vastaan, että päätin suosiolla tyytyä menemään käyntiä. Osku kyllä vaikutti vähän kyllästyneeltä, ja sille olisi taatusti maistunut reippaampikin tahti.

Viime viikolla kävin kaksi kertaa lyhyellä juoksulenkillä, missä oli vähän sama ongelma kuin ratsastaessa eli selkälihakset äksyilivät. Sen vuoksi askelista puuttui rentous ja jouduin juoksemaan aika lyhyin askelin, mutta pääasia, että pystyin juoksemaan. Jännästi muuten huomasin, miten juostessa tulee käytettyä paljon muitakin kuin jalkojen lihaksia. Ja sitten kun niitä ei pystynyt kunnolla käyttämään, niin eipä se juoksukaan mitään helpointa ollut.

Muuten liikuntaviikko meni pitkälti kävelyn merkeissä. Olen tykännyt ihan kauheasti kävellä. Yksi syy luultavasti on se, että pystyn vihdoinkin kävelemään kivuitta ja se antaa kävelylenkkeihin ihan oman säväyksensä. Tällä hetkellä se myös on huomattavasti juoksua miellyttävämpi liikuntamuoto.

Yhteenveto:

- kävely 23 km

- juoksu 10 km

- ratsastus 1 h 5 min

- hathajooga 1 h 30 min

Tällä viikolla pyrin juoksemaan kolme lyhyttä (6 km) lenkkiä ja kokeilen, josko paluu punnerrusohjelman pariin onnistuisi. Ajattelin nyt aloittaa koko homman alusta, vaikka toisaalta enpä joulukuussa ekaa viikkoa pidemmälle päässytkään.

Onnenhetki

[Musiikki: Chisu - Kun valaistun]

En vain saanut ajatukselta rauhaa. Eilinen kävelylenkki meni niin hyvin, että oli pakko saada edes kokeilla. Järki hoki koko ajan takaraivossa, että älä nyt ole hullu, vastahan itkit kipua ja tuskaa. Yritin orientoitua kävelylenkkiin: puin ulkoilutakin alle pitkähihaisen aluspaidan ja paksun teknisen urheilupaidan. Kiedoin kaulaliinan kaulaan ja upotin pääni paksun pipon uumeniin. Pukeuduin siis aivan liian lämpimästi ollakseni lähdössä juoksemaan. Mutta siinä vaiheessa kun solmin vomeroitteni nauhoja, totesin, että ketähän minä tässä yritän oikein huijata.

Ensimmäiset askelet otin varovasti. Okei, ei tämä nyt ehkä ihan parhaalta tunnu. Mutta ei liian pahaltakaan. Vaatetta on onneksi sen verran päällä, että voin lopettaa juoksun koska tahansa ilman, että jäädyn loppumatkasta.

Meno oli niin kömpelöä ja jäykkää kuin voi odottaa kahden viikon juoksutauon jälkeen ja selkä kipeänä, mutta hölköttelin tasaista tahtia neljän kilometrin lenkin aikaan 30:23. Kotipihaan päästyäni naama oli tulipunainen, sillä vaatetta oli todellakin ollut aivan liikaa, mutta silmissä loistivat onnenkyynelet ja huulilla karehti leveä hymy. Käyskentelin rauhassa pitkin asuinaluetta, ja annoin kehon jäähtyä ja selän rentoutua. Lunta satoi isoina hiutaleina.

Seuraavaksi painelen saunaan hikoilemaan hieman lisää ja pohtimaan, miten kivaa elämä osaa olla.

Suunnitelmia

[Musiikki: Florence and the Machine - Ceremonials]

Huomenna ajattelin mennä hathajoogaan. Joogakoulun sivuilla sitä luonnehditaan "lempeäksi ja kuntouttavaksi harjoitusmuodoksi, joka sopii kaikille". Taisin viime vuoden puolella käydä joogassa kolmesti, joista kaksi kertaa oli nimenomaan hathajoogaa ja yksi kerta integral yogaa. Jälkimmäinen oli osittain fyysisempi laji, ja pakko sanoa, että olen tykännyt hathajoogasta enemmän. On vain sellainen fiilis, että rauhallinen venyttelypainotteinen jooga on juuri se, mitä minä kaipaan. Saa nähdä, tuleeko edes käytyä astangajoogatunneilla, vaikka astanga oli alun perin se laji, joka minua eniten kiinnosti! No, sarjakortissa on vielä seitsemän kertaa jäljellä, joten mieli ehtii muuttua vielä monta kertaa.

Selkä on osoittanut sen verran hyvää edistymistä, että menen varmaan perjantaina ratsastamaan. Suunnittelin kyllä jättäväni harjoitusravitreenit ilman jalustimia väliin, ja sen sijaan menen joko iisiä kouluvääntöä kentällä tai käyn rennolla maastolenkillä. Ja yksin! Heh. Osku on huomattavasti helpompi pitää rauhallisessa vauhdissa yksin maastoillessa, sillä silloin ei ole mukana toista hevosta, jonka kanssa ottaa pienet laukkaskabat. Tarkoitus on pitää vauhti sen verran maltillisena, ettei satulasta tulla mukkeloiden alas, jos vastaan tulee hämmentäviä olentoja, joita on pakko pysähtyä ihmettelemään.

Ja huomenna käyn joogatunnin jälkeen ostamassa sen turvaliivin.

Kivun oppitunti

[Musiikki: Antti Tuisku - Hengitän]

Tänään olo on ollut kuin uudestisyntyneellä! Selkä on ollut huomattavasti parempi kuin kertaakaan satulasta putoamisen jälkeen. Kaikkein parasta on ollut se, etten välillä ole edes muistanut, etten tällä hetkellä pysty ihan kaikkeen samaan kuin terveen selän kanssa.

Ulkona oli vinha sää: lunta tuiskutti vaakasuoraan. Mutta minä hymyilin toppavaatteisiin pakkautuneena, kun pystyin kävelemään rennosti ja pitkin askelin ilman, että kivun takia kireät lihakset rajoittivat liikettä ja vetivät keskivartaloni jäykäksi kuin heinäseiväs. Kävelin innoissani seitsemän kilometrin lenkin samalla kun luonto teki minusta hyvää vauhtia lumiukkoa. Teki mieli itkeä. Reilun viikon kestäneiden ja kaikenlaisia liikkeitä rajoittaneen kivun jälkeen olo oli niin valtavan hyvä. Toki selkä on edelleen kipeä, väsynyt ja jäykkä, mutta ero aiempaan on huojentava.

Nyt osaa taas arvostaa terveyttä ja kivuttomuutta ihan eri tavalla. Katastrofaalisen vuoden 2007 välilevyepisodin jälkeen olen pyrkinyt pitämään mielessä, miten onnellinen olen, että pystyn liikkumaan ja elämään kivuitta. Mitä siitä vaikka oikea polvi välillä reistaakin. Mutta ei sitä aina muista, miten etuoikeutettu on. Sitä pitää itsestäänselvyytenä, että pystyy vetämään sukat jalkaan, solmimaan kengännauhat ja kävelemään lähikauppaan.

Tämä tuore selkäkipuilu pääsi välillä pääni sisään ja kaiken maailman joulukilostressit ja muut murheet paisuivat suhteettomiin mittakaavoihin. Uudenvuodenaattona tehty kävelylenkki meni puhtaasti itkiessä kipua ja kaikkea paskaa, jonka keskellä koin sillä hetkellä olevani. Sitten yritin vain muistaa, että hei, minä sentään kävelen. Eikä tässä sentään mitään välilevyjä ole rikki. Kyllä minä paranen. Nopeammin kuin vuodessa.

Kipu on pelottavaa. Mutta siitä voi myös oppia.

Toinen toimiva vaihtoehto on pistää pää piiloon ja
nukkua uuteen aamuun ja alkuun.

Liikuntaviikko 52 (+ selkävalitusta)

[Musiikki: Brooke Fraser - Flags]

Vuoden 2012 liikunnat on nyt avattu sauvakävelyn merkeissä. Köpsyttelin viiden kilometrin lenkin ja mietin, että pitäisi varmaan hommata sauvat, joissa on terävämmät piikit. Olen onnistunut kesän ja syksyn aikana tylsyttämään lenkkipolulla sauvojeni piikit ihan nysiksi, eikä niillä kyllä saanut minkään valtakunnan otetta jäisestä maasta. En tiedä, oliko sauvojen käytöstä tänään siis mitään hyötyä. Lähinnä näytin varmaan vain ihan urpolta, kun sauvoilla tehtävä liike jäi niin vajaaksi.

Vuoden viimeinen liikuntaviikko meni siis pitkälti levon ja kävelyn merkeissä. Hirveän vaikea sanoa, miltä alkava viikko tulee näyttämään liikunnan suhteen. Selkä on mitä on, ja hyvin epävarmaa on esimerkiksi se,  onko minusta nousemaan vielä tulevanakaan perjantaina hevosen selkään. Pienissä toiveissa on, että pääsisin joogaan. Toistaiseksi selkä on nimittäin ollut niin kipeä ja liikkuminen vaivalloista, etten ole edes joogatunneille viitsinyt lähteä. Pelkkä kävelykin on kivuliasta, mutta toisaalta niin on kaikki, mitä teen: sängyssä lojuminen, tietokoneen ääressä istuminen, pukeutuminen... Tänä viikonloppuna oli joka tapauksessa pakko taas tarttua käännöshommiin, mutta osan ajasta olen joutunut kirjoittamaan seisaaltaan. Selkävammoissa tärkeintä on kuitenkin jatkaa arkea sen minkä pystyy. Paikalleen lamaantuminen on pahinta, mitä selälleen voi tehdä - kirjaimellisesti. Voisi nimittäin kuvitella, että nukkuminen helpottaisi oloa, mutta kaikkein pahimmat kivut olen kokenut (jos aivastamista ei oteta huomioon) noustessani ylös sängystä. Hrrh.

Että näin alkoi uusi vuosi. Mutta positiivista on se, että loppuvuosi menee taatusti paremmin. Kippis sille!

Turvaa selälle

Tänään on ollut ihan kiva olo. Selkää kivistää edelleen, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Aamupuuron seassa söin yhden Buranan, mutta muuten olen mennyt ilman kipulääkkeitä. Kauppareissulla meinasi vähän uskoa loppua, kun kävely, seisominen ja ostosten kantaminen väsyttivät selän, mutta sen sijaan viiden kilometrin kävelylenkki meni hyvin.

Ihan älyttömästi on piristänyt se, että niin moni teistä on innostunut Varala maratonista! Oikeasti siitä on tullut tosi hyvä mieli, ja olen ihan innoissani, enkä millään malttaisi odottaa syyskuuta. Maksoin äsken ilmoittautumismaksun puolikkaalle, ja hirmuisesti tekisi mieli päästä jo juoksemaan ja treenaamaan.

Viime yönä päätin, että ostan turvaliivin ratsastukseen. Ajattelin panostaa palaliiviin, sillä palaliivien pitäisi olla päällä jonkin verran perinteisiä liivejä mukavampia. Käyn varmaan ensi viikolla Kaviolassa paikan päällä kokeilemassa valikoiman. Hintaviahan nuo ovat, mutta maastoilen sen verran paljon Oskulla, ja vaikka se onkin kiltti ja suhteellisen maastovarma hevonen, se on kuitenkin, no, hevonen, ja hevosten kanssa yksinkertaisesti vain sattuu ja tapahtuu. Se on varma, että jossain vaiheessa sieltä satulasta tullaan alas muusta kuin omasta tahdosta, ja tämä selkätälli muistutti, että aina ei selviä pelkällä mustelmalla persuuksissa.

Sinänsä minulle ei jäänyt mitään kammoa putoamisesta. Siihen varmaan vaikuttaa ainakin osittain se, että kapusin hevosen selkään takaisin heti, kun sain itseni kivulta kasaan. Toisaalta putoaminen ei ollut millään lailla hevosen "vika". Se ei säikähtänyt tai käyttäytynyt tottelemattomasti. Se vain päätti pysähtyä, kun näki edessään vieraan eläimen. Oskulla on tapana aina pysähtyä tarkkailemaan tilanetta, kun se näkee maastossa jonkun ihmisen, koiran tai hevosen tai muun olennon. Luontaista käytöstähän sellainen vain on. Tällä kertaa vain kävi siinä mielessä huono tuuri, että pysähdys tuli kesken reippaan laukan, enkä osannut ennakoida sitä yhtään, sillä siinä kohtaa tietä oli loiva mutka, eikä kukaan nähnyt vastaan tullutta ravuria ennen kuin se oli noin 10-20 metrin päässä.

Kun kaikki on ihan mälsää

[Musiikki: Au Revoir Simone - Still Night, Still Light]

Jotenkin kamalan ristiriitaista. Toisaalta tämä selkätilanne masentaa ja turhauttaa suunnattomasti, mutta toisaalta olen kiitollinen siitä, että ei käynyt pahemmin. Kipuja on, mutta ne eivät ole hermokipua. Siinä on valtavan iso syy olla kiitollinen. Kipu alkaa myös olla siedettävää ilman kipulääkkeitäkin, mikä on hyvä juttu. Otin aamulla 800 milligrammaa Buranaa, ja pari seuraavaa tuntia meni oksennusta pidätellessä. Ibuprofeeni on viikon aikana tehnyt limakalvoille tehtävänsä, eikä vatsa enää suostu mukisematta vastaanottamaan kyseistä ainetta. Testasin viikon aikana aspiriinit, kodeiinit ja lihasrelaksantit, mutta Burana yksinkertaisesti auttoi parhaiten. Nyt sekin tie on kuljettu loppuun.

Olen onnistunut kehittämään joulukiloahdistuksen. Turhaahan se on, mutta minkäs sille mahtaa. Laskeskelin, että parin viikon aikana söin noin 2-2,5 kiloa suklaata plus muut herkut ja mätöt päälle. Voi elämä. Olin laskenut sen varaan, että joulupyhinäkin käyn juoksemassa ja kulutan siten kaloreita, mutta kuinkas kävi. Tuiskahdan alas hevosen selästä ja yhtäkkiä pelkkä sängystä ylös nouseminen tuottaa vaikeuksia. Päivät kuluvat selkää parannellessa, kun myrsky pauhaa ulkona ja kävelyllekin meno tuntuu ylivoimaiselta. Liikkumattomuuden kompensoiminen syömisten rajoittamisella ei kuitenkaan tule kysymykseen. Suklaata kuluu ja vatsa kasvaa lähestulkoon silmissä. Alun perin päätin käydä vaa'alla vasta ensi viikon keskiviikkona, mutta tänä aamuna päätin tuijottaa totuutta eli vaakaa silmiin, ja 79,6 kiloahan (BMI 25,4) se näytti. Helpotus, että pysyin sentään 80 kilon alla.

Sääkin masentaa. Milloin tämä marraskuu päättyy? Kävin äsken kävelemässä reilut viisi kilometriä vesisateessa ja mustilla kaduilla. Minun oli tarkoitus mennä sauvakävelemään lenkkipolku ympäri, mutta polulle päästyäni huomasin, ettei siellä ollut valoja. Liekö myrskyn syytä.

Myrsky. Siellä se velloo myös sisälläni ja aivan turhaan. Tiedän, että kyllä tästä sinne 78 kiloon vielä laskeudutaan.  Tiedän, että luultavasti viikon tai kahden sisällä juoksen, ratsastan ja punnerran taas entiseen tapaan, mutta nyt a-h-d-i-s-t-a-a.

Voi pöllö.

Puolimaratonunelmia

[Musiikki: Lifehouse - No Name Face]

Ah, Lifehouse on yksi niistä bändeistä, jotka löysin teini-ikäisenä ja jotka edelleen kuulostavat ihan tajuttoman hyviltä. Muistin äsken, että olin unohtanut viime perjantaina mennä musiikkihaasteessa eteenpäin, ja kun kaivelin YouTubesta Lifehousen kappaleen Simon, tuli tarve kuunnella koko No Name Face -levy läpi.

Ruokailut alkavat vähitellen normalisoitua joulun ja kotikotona viettämäni viikon jälkeen. Olo on kyllä siltikin ihan kamalan paksu, sillä selkä vihoittelee edelleen, enkä näin ollen ole päässyt lenkille. Perjantain jälkeen selkä on ollut ajoittain tuskallisen kipeä, ja toissailtana turhautti tilanne niin paljon, että meinasin itkeä. Päätin sitten purra hammasta ja kiskoa lisää Buranaa naamariin. Tänään kipu on alkanut vihdoinkin hellittää, ja olen ensimmäisen kerran sitten perjantaiaamun pystynyt tekemään laajempia liikeratoja ilman että tuntuu kuin joku survaisisi puukon suoraan alaselkääni.

Sain katsottua Biggest Loserin 12. tuotantokauden loppuun. Suklaakäärepapereiden keskellä ja selkäkipuisena katselin maratonjaksoa, ja teki mieli ihan kamalasti juoksemaan. Voi köhnä. Ne ihmiset ovat vain niin huippuja. Kuka juoksi ja kuka käveli matkan, mutta periksi ei anneta. Eka maaliin tullut kipaisi matkan pikkaisen yli viiteen tuntiin. Nostan hattua.

Varala maraton heitti sähköpostilla, jossa kerrottiin, että ilmoittautuminen ensi syyskuun juoksutapahtumaan on alkanut. Pitää muistaa maksaa osallistuminen 8.1. mennessä, sillä silloin sen saa 35 eurolla.  Oma matkani on siis puolikas, sillä polvet eivät yksinkertaisesti kestä maratonille valmistautumiseen tarvittavaa treeniä, enkä ehkä muutenkaan ole tarpeeksi motivoitunut juoksemaan 42,2 kilsan matkaa. Mutta olisiko innokkaita lähtijöitä mukaan? Sen tiedän, että lukijoistani ainakin Laiskuri, Kaneli ja blueberry ovat taatusti puolimaratonkunnossa ensi syyskuuhun mennessä. Akun odotan joka tapauksessa tapaavani taas lähtöviivalla, haa!

Liikuntaviikko 51

[Musiikki: Brian McFadden - Irish Son]

Viime viikolla liikunnat jäivät aika vähäisiksi yhden matkustuspäivän, jouluvalmistelujen sekä perjantaina telomani selän takia. Mutta pääasia, että jotain on tullut tehtyä!

maanantai
14 punnerrusta (vko 1 - pv 1)
14 kevennettyä punnerrusta
7,2 km kävely, 1:17:17

tiistai

vapaa

keskiviikko
18 punnerrusta (vko 1 - pv 2)
18 kevennettyä punnerrusta
voimapyörä, 4 x 10

torstai

1 km kävely, 10 min

8,4 km juoksu, 58:13

perjantai

5 km kävely, 1 h

ratsastus, 1 h 40 min

lauantai

vapaa

sunnuntai

4 km kävely, 45:32

Punnerrusohjelmassa ehdin uusia ensimmäisen viikon kaksi ensimmäistä harjoituspäivää, jotka menivät huomattavasti paremmin kuin ekalla viikolla. Voimaa oli tullut lisää, ja sain vietyä rintakehän huomattavasti lähemmäs lattiaa kuin aiemmin. Selän kipeytyminen pisti kuitenkin stopin kaikkea kävelyä hurjemmalle ja rankemmalle liikunnalle, joten punnerrukset, juoksu, voimapyöräily sekä ratsastus jatkuvat, kunhan tästä tokenen kunnolla.

Kuka säilyttää vatsassani ilmapallokokoelmaansa?

kuvalähde

Huh huh, onpas aika turpea olo. Pari viikkoa on mennyt varsin lahjakkaasti suklaalaarien äärellä, kun ensin olin käymässä kotikotona ja nyt on sitten ollut joulu. Kaiken kruunaa tietysti se, että en pääse kunnolla liikkumaan, sillä selkä on edelleen tosi kipeä. Kaikkein hankalimpia ovat sängystä nousemiset esimerkiksi yöllä vessaan tai kun aamulla herää. Selkä ehtii nukkumisen aikana jäykistyä totaalisesti, ja pystyyn kampeaminen osaa olla yllättävän haastavaa, kun selkälihasten käyttö aiheuttaa välittömästi kipua. Kaikenlaisia kierimisiä ja käsivarsien varassa kikkailuja onkin tullut kokeiltua. Olisi ihanaa, jos katosta roikkuisi tai keskellä sänkyä olisi joku ripa, josta voisi ottaa tukea.

Reissun jälkeinen ja joulua edeltävä paino oli torstaina 78,3 kiloa. Tällä hetkellä painankin sitten varmaan sata kiloa. Ei pitäisi stressata jotain painoa varsinkaan jouluna, mutta perkele soikoon, kyllä sitä vain stressaa. Ajattelin, että joulupyhien jälkeen annan kropan rauhassa palautua ylenpalttisesta ravinnon määrästä ja palaan vaa'alle tammikuun ensimmäisellä viikolla. Toivottavasti olen siihen mennessä päässyt taas kunnolla juoksemaan. Juoksu on ihan killeri laji poistamaan turvotusta ja pitämään aineenvaihdunnan liikkeellä. Tärkeintä tietysti olisi nyt saada selkä paranemaan. On muuten ihan uskomatonta, miten keskivartalon kiputilat tuntuvat lamauttavan koko kropan. Tuntuu, että kaikkein pienimmätkin asiat - kuten puurokipon peseminen tai villasukan nostaminen lattialta - vaativat valtavia ponnisteluja .

No, menen tästä rypemään itsesäälin vuolaissa virroissa kera Geisha-rasian ja tämän syksyn viimeisten Biggest Loser -jaksojen.