Onnistumisia!

Viime vuoden kesästä lähtien asiat ovat alkaneet rullata.

Pääkohdat pähkinänkuoressa:

1. Sain metformiinilääkityksen PCOS:n aiheuttaman insuliiniresistenssin purkamiseen ja sitä kautta painonhallinnan tueksi. Painoni on pudonnut noin yksitoista kilogrammaa lääkityksen aloittamisen jälkeen.

2. Aloin heinäkuussa 2023 käydä ilmajoogatunneilla. Ilmajooga oli aluksi superpelottavaa ja ahdistavaa telinevoimistelun traumatisoimalle mielelleni, mutta sitkeydellä pääsin alun kauhun yli. Välilevyni rakastavat liinassa roikkumista!

3. Olen pystynyt juoksemaan säännöllisesti. Tämä on metformiinin lisäksi todennäköinen syy painon putoamiselle.

4. Vuodenvaihteessa otin kuntosalitreeniini yhdeksi liikkeeksi työnnön kahvakuulalla. Tunnustellen ja sopivaa treenimäärää ja kuulakokoa hakien sopiva tasapaino tuntuu nyt löytyneen, ja selkä näyttää vihreää valoa.

Vielä puolitoista vuotta sitten kärvistelin jälleen yhden välilevynpullistuman kanssa, mutta nyt menee hyvin. Harrastan taas juoksua ja kahvakuulan nostamista, vaikka luulin jättäneeni lajeille hyvästit aikoja sitten.

En oikein itsekään tiedä, mitä on tapahtunut ja miten tässä ollaan.

Kolme viikkoa sitten kävin siskoni kanssa salikisoissa nostamassa kahvakuulaa. Työnsin kymmenen minuutin aikana kahta kahdentoista kilon kuulaa ilmaan 72 kertaa. Suomen kärkinaiset huitelevat jossain kaukana horisontissa nostaessaan kahta 24-kiloista, mutta pitkän tauon jälkeen tulos oli minulle vallan mainio, varsinkin kun en panosta lajin treenaamiseen mitenkään erityisesti. Kunhan teen muutamat työntösarjat osana kuntosalitreeniä penkkipunnerrusten ja muiden punttihommien lomassa.

Oli outoa ja samaan aikaan tuttua nousta nostolavalle. Tilanne oli jotenkin vain tosi erikoinen. Seitsemän vuoden tauon jälkeen tuntui kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Samalla tuntui, että miten ihmeen kaupalla minä tähän tilanteeseen olen oikein päätynyt! Päätin sitten vain luottaa kroppaan, että kyllä se tietää mitä tehdä. Tavoite oli tehdä 70 toistoa, mutta koska sekosin jossain vaiheessa laskuissa, kiihdytin lopussa varmuuden vuoksi tahtia, ja lopputulos oli kaksi toistoa ekstraa.

Kahvakuulakisoista kului parisen viikkoa, ja viime sunnuntaina osallistuin Tampere Maraton -juoksutapahtuman puolimaratonille. Pohjimmainen tavoite oli, että kunhan nyt pääsen maaliin kolmessa tunnissa ja että viime vuoden nettoaika 2:47:07 olisi kiva alittaa. Kaksi tuntia ja kolme varttia pitäisi nyt ainakin olla realistista alittaa ellei jopa kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia.

Minulla ei ollut juoksuun sen kummempia suunnitelmia. Päätin, että annan kropan päättää tahdin ja juoda vettä jokaisella huoltopisteellä. Sää oli erinomainen (varsinkin jos vertaa viime vuoden karmaisevaan keliin!): noin 16 astetta ja enimmäkseen pilvistä. Jossain vaiheessa aurinko meinasi änkeä esiin pilvien takaa, mutta ymmärsi onneksi vetäytyä takaisin. Vettä ripsautti jossain vaiheessa, mutta se vain virkisti.

Juoksu rullasi alusta alkaen hyvin. Otin vetoapua sopivista selistä ja seurasin kellosta etenemistahtia. Se näytti tasaista jonkin verran yli seitsemän minuutin kilometrivauhtia. Se oli minulle rivakahko tahti, ja yritin pitää pään kylmänä, etten lähde kisan alkuhuumassa ja muiden imussa liian kovaa liikkeelle. Mutta jossain vaiheessa viiden kilometrin jälkeen tuntin liikutuksen aallon vyöryvän lävitseni. Ole rohkea, nyt tai ei koskaan, tämä on sinun hetkesi.

Päätin antaa kropan hoitaa homman. Päätin luottaa siihen, että se jaksaa, osaa, pystyy, on valmis kantamaan minut vaikka maailman ääriin. Juoksussa minulle on aina ollut huumaavinta vapaudentunne. Tunsin voiman virtaavan lävitseni, tunsin lihasteni tekevän väsymättä työtä, tunsin miten keuhkoni ja sydämeni toimivat ja olivat minun puolellani.

Hitaana juoksijana olen tottunut hölköttelemään joukon perällä ja olemaan se, jonka ohitse muut pyyhältävät. Nyt huomasin kerta toisensa jälkeen ottavani jostakusta edelläni juoksevasta selän, saavuttavani häntä askel askeleelta, meneväni ohi. Mikä uskomaton tunne.

Juoksutapahtumassa juostiin 10,55 kilometrin lenkkiä, eli puolimaratonilla reitti kipaistiin kahdesti. Lähdin toiselle kierrokselle ajassa 1:17:30 ja tajusin, että minulla on periaatteessa mahdollisuus noin kahden tunnin ja kolmenkymmenenviiden minuutin aikaan. Se tuntui hyvin utopistiselta. Reitti oli mukavan tasainen, mutta kierroksen ensimmäisen viiden kilometrin aikana oli joitakin nousuja, ja siinä vaiheessa meno tuntui raskaalta. Kehossani on kuitenkin se hyvä puoli, että se on kuin tasaisesti etenevä juna. Ekalla puoliskolla omaksuttu tahti oli iskostunut lihaksiini, ja väsymyksestä huolimatta etenin yhä reilun seitsemän minuuutin kilometritahtia, vaikka tuntuikin kuin olisi juossut hidastetusti. Kierroksen jälkimmäinen puolisko oli tasaisempi, ja sen alussa tiesin, että jumalauta, nyt mennään, tämä onnistuu. Kroppa vastasi täydellisesti haasteeseen. Onnistuin loppua kohden jopa kiihdyttämään tahtia, mikä on ihan mieletöntä! Viimeisten kahden kilometrin aikana juoksin alle seitsemän minuutin vauhtia.

Kun lopulta kaarsin Ratinan stadionille, tunsin että paukkuja on vielä loppuspurttiin ja viimeiset sadat metrit juoksin niin kovaa kuin kintuista lähti. Lopulta ylitin maaliviivan nettoajassa 2:32.50. Aivan uskomatonta! Juoksu oli niin onnistunut kuin olla voi. Vielä viikonkin jälkeen olen aivan häkeltynyt siitä, mihin pystyin.

Kaikki kesän helteiset ja auringonpaahteessa juostut lenkit, kaikki ne lenkkireittieni mäennyppylät ja ärhäkämmät nousut tuottivat nyt tulosta, kun pääsin juoksemaan tasaisella reitillä optimaalisessa säässä. Mutta en koskaan olisi osannut odottaa, että pääsen noin lähelle kahden ja puolen tunnin rajapyykkiä. Tiesin, että olen henkisesti vahva ja uskallan luottaa itseeni ja tiesin, että kehoni on sitkeä työjuhta, mutta on se jotenkin vain todella koskettavaa, mihin kaikkeen sitä pystyykään.

Yksi taustatekijä henkisen voiman taustalla (juoksun lisäksi) on sisäpyöräilyn kuningastreeni Les Mills Sprint, joka on treeninä sellainen, että se auttaa löytämään fyysisen suorituskyvyn rajat ja tajuamaan, että ne eivät todellakaan ole siinä, missä niiden luuli olevan vaan jossain todella paljon pidemmällä. Se opettaa itsevarmuutta, itseluottamusta ja itsekunnioitusta. Se opettaa vahvuutta. Se opettaa jatkamaan silloinkin, kun tuntuu ettei enää jaksa. Yksi mieleeni pysyvästi jäänyt ohjaajan lausahdus on "Gain strength from what you have done". Sitä mietin juostessa. Mietin myös yhtä omista voimalauseistani. Mie pystyn ihan mihin vaan.

PCOS

Minulla diagnosoitiin PCOS muistaakseni silloin, kun olin 19-vuotias. Minulla oli nuorena todella hämmentävät kuukautiset: ne tulivat tyyliin kahdesti vuodessa ja kestivät kuukauden kerrallaan. Ongelmaa lähdettiin selvittämään gynekologin vastaanotolla, ja ultrassa paljastuivat monirakkulaiset munasarjat. Muistan vastaanotolta, että minulle kerrottiin, että lasten saaminen voi olla tulevaisuudessa normaalia hankalampaa. Kuukautiskierron säännöllistämiseksi ja lievään hirsutismiin sain e-pillerireseptin. Kuukautiset normalisoituivat ja karvankasvu rauhottui. Olo tuntui normaalilta.

Vasta vuosien varrella olen kunnolla havahtunut PCOS:n tuomiin muihin haasteisiin: insuliiniresistenssiin ja paino-ongelmiin. Kun aloin vuonna 2009 räpeltää elämäntapamuutosta, tiedostin oireyhtymän ja että se voi vaikeuttaa laihtumista. En kuitenkaan suostunut pitämään sitä esteenä, ja eihän se sitä ollutkaan, koska onnistuin pudottamaan painoa viitisentoista kiloa aina normaalipainoon saakka.

Sittemmin lihottuani kilot takaisin säännöllisestä ja runsaasta liikunnasta huolimatta olen kipuillut oireyhtymän kanssa todella paljon. Kuvittelen, että ihmiset luulevat minun huijaavan tai liioittelevan, kun kerron urheiluharrastuksistani: "Eihän toi oikeasti voi liikkua noin paljon, sillä muutenhan se olisi hoikka." Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle mitään tuollaista, mutta yhteiskunnassamme vallitsee niin vahvana mielikuva ja käsitys ylipainoisista ihmisistä laiskoina ja tyhminä sohvaperunoina, etten voi sille mitään, että puna kohoaa kasvoilleni ja tuskanhiki nousee pintaan, kun mietin, että tuumivatkohan ihmiset salaa minun olevan joku itsepetoksessa elävä tampio. Sitten alan ruoskia itseäni, että kyllä minun pitäisi pystyä laihtumaan ihan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin. Ei se PCOS oikeasti vaikuta. Sinä vain kuvittelet.

Totuus on, että tykkään herkuista ja että se on pitkälti painon kertymisen syynä. Totuus on myös se, että "jopa yli 60% PCOS-potilaista on ylipainoisia. Oireyhtymään liittyvistä aineenvaihduntahäiriöistä johtuen painonpudotus voi vaatia keskivertoa enemmän työtä, mutta se on mahdollista". Törmäsin vähän aikaa sitten Korento ry:n sivustoon, josta äskeinen lainaus on napattu. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Siinä se vihdoin ja viimein luki selvällä suomen kielellä. Ylipainoni ei ole yksin minun syyni. Minulla on oireyhtymä, joka ihan oikeasti sotkee rasva- ja sokeriaineenvaihduntaa ja tekee painonhallinnasta keskivertoa vaikeampaa.

Yritän opetella olemaan sallivampi itseäni kohtaan. Aiemmin olen vain sullonnut PCOS:n jonnekin pieneen lippaaseen ja haudannut sen mieleni perukoille. Olen soimannut itseäni, kun paino on noussut tai ei ainakaan ole laskenut. Nyt olen päättänyt antaa itselleni aikaa. Viimeisin reilu vuosi on osoittanut, että minä pystyn tähän, minun kehoni pystyy tähän, kun vain hengitän ja otan rauhallisesti. Painoni on pudonnut tässä ajassa kuusi kiloa. Suunta on hidas mutta oikea. Minä opin koko ajan uutta elämäntapaa, jossa syön riittävästi ja terveellisesti, niin että voin hyvin. Enkä vain nyt vaan koko loppuelämäni.

Pitkiä tähtäimiä

Löysin netistä kiinnostavan artikkelin juoksusta ja peruskestävyydestä, jossa mainittiin LIIT-harjoittelu (Low Intensity Interval Training). Poimin artikkelista vinkin harjoitella peruskestävyyttä, niin että kun juostessa syke saavuttaa 70 % maksimisykkeestä, vaihdetaan kävelyyn kunnes päästään 60 % sykkeeseen, jolloin siirrytään taas juoksuun.

Perinteisen laskukaavan mukaan maksimisyke on 220 vähennettynä omalla iällä. Minun kohdallani maksimisyke olisi tällä periaatteella 185. Se pitänee suurin piirtein paikkansa, koska Les Mills Sprintissä olen päässyt parhaimmillani sykelukemaan 186 ja olen silloin ollut aivan äärirajoilla. Laskin siis LIIT-treeniä varten tarvittavat sykkeet luvun 185 perusteella ja sain alarajaksi 111 ja ylärajaksi 130. Tuumailin, että siinä ei kyllä kovin kauan tarvitse jolkotella, kun yläraja paukkuu rikki, mikä osoittautui lenkillä totiseksi todeksi. Tein 8,3 kilometrin lenkin, josta kävelin varmaan 95 prosenttia.

Silloin kun juoksin paljon, en todellakaan seurannut sykkeitä. Kunhan vaan juoksin niin kuin hyvältä tuntui. Nyt kun kuntosalilla käynti on niin sanottu päälajini, päätin että voisin tehdä tämän juoksuhommankin toisin. Sen sijaan, että juoksisin vähäiset lenkkini anaerobisella tasolla maitohapot kintuissa mellastaen, voisin oikeasti lähteä rakentamaan sitä kuuluisaa peruskuntoa oikein ja rauhallisesti. Tavoitteeni on tästä lähtien tehdä kerran viikossa saman tapainen LIIT-lenkki kuin tänään ja seurata, josko pikkuhiljaa pystyisin tekemään lenkin lyhyemmässä ajassa eli toisin sanoen pidentämään juoksuosuuksia. Tänään lenkkiin kului aikaa 1:21:30 eli melko lailla sama kuin jos olisin kävellyt lenkin rivakasti. Ongelmani on se, että olen aikamoinen löntystelijä ja minun on vaikea kävellä nopeasti. Keskimääräinen kävelyvauhtini on noin 5,5 kilometriä tunnissa, jos saan kävellä omaan tahtiini. Nopea kävely tuntuu epämiellyttävältä ja työläältä, ja siksi juoksen mieluummin, jos on tarve edetä nopeammin. Juoksussa sykkeet kuitekin kohoavat nopeasti yli 150:n. Näin ollen tämä LIIT-harjoittelu voisi sopia minulle, koska lenkki ei ole pelkkää tylsää kävelyä, mutta en kuitenkaan tule juosseeksi liian kovilla sykkeillä.

---

Aloin viime marraskuussa taas vaihteeksi laihduttaa, kun paino killui satasen tuntumassa. Liikun vähintäänkin riittävästi, mutta rakastan makeita herkkuja, minkä vuoksi vajaan kymmenen vuoden aikana paino on kivunnut parisenkymmentä kiloa ylöspäin. Olen aina ollut taipuvainen ylipainoon, ja koulussa olin Se Luokan Lihava Tyttö. Vuonna 2011 onnistuin pudottamaan painon painoindeksin mukaiseen normaalipainoon, mutta sittemmin paino näköjään kertyi vaivihkaa takaisin. Vuosiin on mahtunut paljon, enkä sen kummemmin jaksa pohtia, mikä tarkalleen ottaen on ollut syy lihomiseen. Nyt ollaan tässä ja sillä hyvä. Se, mihin voin vaikuttaa, on se miten jatkan tästä eteenpäin.

Nyt painan 95,9 kiloa, eli marraskuun lukemista olen tullut nelisen kiloa alaspäin. Mittaan painon kerran viikossa ja kirjaan lukeman ylös. Paino ei ole pudonnut tasaisesti vaan välillä on ollut nousuja ja välillä on junnattu paikoillaan, mutta trendi on alaspäin ja se on pääasia. Olen yrittänyt pitää mielessä, etten lihonut päivässä vaan usean vuoden aikana: jos 20 kilogrammaan jaetaan kahdeksalle vuodelle, tekee se 2,5 kilogrammaa vuodessa eli ei kauheasti, mutta pitkällä tähtäimellä se on ongelma. Tavoitteeni on ollut kääntää kurssi päinvastaiseen suuntaan ja alkaa pikkuhiljaa hivuttaa painoa alaspäin. Tämä tuntuu sopivan minulle. En halua ryhtyä mihinkään pikadieetille tai kytätä jokaista suupalaani. Haluan elää ja syödä niin kuin voisin ajatella eläväni ja syöväni seuraavat 50 vuotta. Käytännössä olen vähentänyt herkkujen syöntiä. Jossain vaiheessa olin alkanut syödä jäätelöä, suklaata ja keksejä päivittäin, mutta nyt olen vetänyt rajan, että kuukaudessa täytyy kertyä 20 herkutonta päivää. Kirjaan niitä ylös, ja kikka on toiminut. Päivittäinen herkuttelu on loppunut.

Painon putoaminen on hidasta, ja toki se turhauttaa välillä, kun lukee muiden huikeita menestystarinoita, miten on pudotettu 40 kilogrammaa vuodessa ja niin edelleen. Yritän kuitenkin lohduttaa itseäni sillä, että minulla on PCOS, joka todistetusti sotkee rasva-aineenvaihduntaa ja lisää kehon insuliiniresistenssiä vaikeuttaen laihduttamista ja altistaen painon nousulle. Jokainen pudotettu sata grammaa on kuitenkin kotiin päin ja kohentaa terveyttäni, vaikka sen pudottamiseen menisi minulla kauemmin kuin keskivertotyypillä. Toiseksi harrastan kuntosalilla käyntiä ja tavoitteeni on lisätä lihasmassaa eikä näivettää sitä. On siis oikeastaan sitä parempi mitä hitaammin painoa pudotan.

Uskon olevani oikealla tiellä, ja siitä tulee hyvä mieli.

Terve keho

Kävin tänään verikokeissa ja sain äsken tekstiviestillä tulokset, ja ne olivat tosi hyvät! Kokonaiskolesteroli oli 4,3 ja HDL 1,99, LDL 2,3 ja triglyt 0,83, eli kaikki luvut olivat mukavasti viitearvoissa. Paastosokeri oli tasan 5. Hemoglobiini oli edelleen matalahko 123. Rautakuurini on nyt kestänyt reilut pari viikkoa, mutta ainakaan vielä se ei näyttäisi heijastuvan arvoihin. Ei ole kyllä mitään aavistusta, miten nopeasti sen edes pitäisi heijastua, jos on heijastuakseen.

Lisäksi olen mittaillut verenpainettani kotimittarilla. Olin ihan varma, että tuon karmean stressikevään jälkeen nekin lukemat olisivat taivaassa, mutta neljänä päivänä tehtyjen kahdentoista mittauksen keskiarvo oli 119/75 eli minulle suoraastaan jäätävän hyvä. Pyysin itse asiassa poikaystävää testaamaan mittaria, sillä aloin epäillä onko koko kapine rikki, hah.

Mutta olen siis tehnyt jotain oikein painonnoususta huolimatta. No, alentunut verenpaine selittynee e-pillerimerkin vaihdolla, mutta yhtä kaikki ihan huippua, että lukemat ovat noin terveellä tasolla. Välillä nimittäin tuntuu, ettei tämä keho reagoi millään tavalla runsaaseen liikuntaan ja kasvispainotteiseen ruokavalioon. Mutta kyllähän se reagoi. Kun vain itse osaisi olla tuijottamatta sitä vaa'an lukemaa. Ajatukset kiertävät loputonta kehää takaisin lihotun kymmenen kilon ympärillä näkemättä kokonaiskuvaa. Kohta seitsemän vuotta sitten alkanut elämäntapamuutos ja matka on tuonut niin paljon hyvää keholleni ja takuulla säästänyt minut verenpaine- ja kolesterolilääkitykseltä ja kenties jopa kakkostyypin diabetekselta.

Ehkä olisi taas aika rakastaa tätä kehoa vähän enemmän, sillä onhan se ollut ihan mieletön matkatoveri ja opettanut näkemään sen huikean voiman ja kapasiteetin. Ehkä olisi pikkuhiljaa aika lakata määrittämästä itseään ja onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan vaa'an kautta. Luulisi, että olisin sen taidon jo oppinut vuosien varrella, mutta lihavan tytön identiteetti on niin uskomattoman tiukassa, elinhän sen vallassa elämäni ensimmäiset 25 vuotta. Kun sitten onnistuin laihtumaan normaalipainoon ja kun sitten osa pudotetuista kiloista pikkuhiljaa hiipi ja osa yhtäkkiä humpsahti takaisin, oli se aika hirveä kolaus itsetunnolle. En edelleenkään tiedä, johtuiko viime vuonna tapahtunut yhtäkkinen painonnousu e-pillerien vaihdosta, kehon epämääräisestä hormonitasapainosta vai yksinkertaisesti liiasta syömisestä. Vai vähän kaikista.

Ehkä pitäisi taas opetella katsomaan nykyhetkeä ja lakata haikailemasta painonhallinnallisesti menestyksekkäiden juoksuvuosien perään ja märehtimästä vyötärölle ja persauksiin palanneita kiloja. Ehkä muistutan taas itselleni, miten hyvässä fyysisessä kunnossa oikeasti olenkaan. Yksi PCOS tai kymmenen liikakiloa sinne tai tänne, olen oikeasti vahva, sitkeä ja voimakas. Nostan kahvakuulassa koko ajan isompia painoja ja tähtään tosissani ensi vuonna SM-mitaleille. Se on aika hieno juttu se.

Elossa

[Musiikki: Of Monsters and Men - Beneath the Skin]

Monesti on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta ongelmaksi on muodostunut, mitä kirjoittaa. Mitä pidemmäksi kirjoitustauko on venynyt, sitä vaikeammalta paluu on tuntunut. Nyt minä sitten vain päätin kirjoittaa. Jotain. En edes tiedä mitä.

---

Osallistuin helmikuussa kahvakuulaurheilun SM-kisoihin. Huisia, käsittämätöntä, outoa. Joskus on vaikea ymmärtää, mistä pisteestä olen aikoinani lähtenyt ja miten olen tähän pisteeseen päätynyt. En ollut kisoissa paras, en todellakaan, en lähellekään. Mutta olihan se kokemuksensa jotain niin hienoa. Kilpailin lauantaina yhden kuulan long cyclessä (jossa yksi toisto koostuu rinnallevedosta ja työnnöstä) ja sunnuntaina biathlonissa. Kumpanakin päivänä kuulapaino oli 16 kg. LC:ssä tein oman uuden ennätykseni: 105 toistoa. Koko long cycleen osallistuminen oli ihan absurdia. Olen treenannut kyseistä lajia kunnolla viimeksi kesällä 2014 elokuun salikisoja varten. Silloin tulos oli 90 toistoa. On tässä vajaassa parissa vuodessa siis jotain tapahtunut, vaikka edellinen kymppiminuuttinen LC:tä oli juuri tuolloin elokuussa 2014.

Biathlonissa rikoin niin ikään omia ennätyksiäni. Sekä työnnössä että tempauksessa. Työnnössä irtosi 126 toistoa ja tempauksessa 113 toistoa. Tempaus on aina ollut minulle puhdasta tuskaa, ja satasen ylittäminen oli pitkään kaukainen haave. Satanen meni rikki viime syksynä, ja nyt pääsin siitä reilusti yli. Täyttä kymmenminuuttista en edelleenkään pysty 16-kiloisella tempaamaan, mutta ehkä vielä jonain päivänä.

Kisaviikonloppu oli joka tapauksessa mahtava. Meidän kisaporukkaamme kuuluu lisäkseni kolme loistavaa tyyppiä, joista on tietyllä tapaa muodostunut minulle perhe. Olen aina ollut vähän tällainen yksinäinen susi ja ulkopuolinen, mutta nyt minusta tuntuu, että ihan oikeasti kuulun porukkaan. Se tuntuu jotenkin tosi hyvältä.

(Oli meistä juttua Morossakin! Kääk.)

--

Viime kesästä saakka olen tuskaillut normaalia enemmän paino-ongelmia kanssa. Ainahan näiden iänkaikkisten kilojen kanssa sää ähertää, mutta vaikka aluksi luulin, ettei e-pillereiden vaihdosta koidu mitään ihmeellisempiä sivuvaikutuksia, lihoin parissa kuukaudessa viitisen kiloa. Syksyn ajan olin syömättä pillereitä lainkaan, koska toivoin, että se auttaisi paino-ongelmiin, mutta kattia kanssa. Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että vika ei ollut uusissa pillereissä vaan vanhojen lopettamisessa. Aloitin nimittäin syödä noita uusia pillereitä uudestaan puolen vuoden pillerittömyyden jälkeen, eikä paino ole ollut moksiskaan. Tällä hetkellä keikun 85 kilon tuntumassa, ja kova taistelu on taas meneillään, että pääsisin takaisin sinne 78 kilon tuntumaan. Mutta ei ole helppoa, ei edelleenkään.

Tuossa pillerittömässä ajassa oli muuten ihan uskomatonta se, että kuukautiseni tulivat normaalisti! Olin oikeasti aivan varma, etten tule koskaan elämässäni kokemaan säännöllistä kuukautiskiertoa, mutta niin ne mokomat tulivat 27–40 päivän kierrolla. Syy, miksi aloin syödä pillereitä alkuvuodesta uudestaan, oli se, että PCOS:n oireet alkoivat pikkuhiljaa nostaa päätään. Toisin sanoen karvankasvu alkoi kiihtyä, ja olkoon kuinka pinnallista tahansa, niin en vain halua enää palata niihin aikoihin, kun en esimerkiksi koulussa tahtonut kääriä hihoja, kun häpesin karvaisia käsivarsiani. Ja voi olla, että kuukautisetkin olisivat vähitellet muuttuneet taas epäsäännöllisiksi ja palanneet puolivuosittaiseen ja kuukauden kerrallaan kestävään rytmiinsä. Kiitos, mutta ei kiitos.

---

Opiskelen edelleen Tampereen ammattikorkeakoulussa liiketaloutta. Toinen vuosi on kohta pulkassa ja suurin osa opinnoista on takana. Ensi vuodelle jää joitakin hajakursseja ja opinnäytetyö. Olen jatkanut koulun ohella töissä viime kesän työpaikassa ja päässyt kunnolla kiinni kirjanpitotöihin. Olen kiitollinen, joskin tämä kevät on ollut äärettömän raskas, kun en ole vielä täysin kyennyt luopumaan käännöstöistä. Kirjanpitotöitä teen viikossa 20–25 tuntia ja käännöstöitä noin 10 tuntia, ja opiskelen siihen päälle täyspäiväisesti. Onneksi olen saanut joitakin kursseja hyväksiluettua aiempien opintojen pohjalta, mutta onhan tämä ollut ihan tappoyhdistelmä. Vapaapäivä minulla on viimeksi ollut ennen vuodenvaihdetta. Alkuvuosi meni vielä jollain mystisellä energialla ja voimalla, mutta nyt huomaan, että tahti alkaa hyytyä. Yritän vain sinnitellä tämän kuun loppuun, jolloin koulu jää kesäksi kuvioista pois. Seuraava etappi on kesäkuu, jolloin on nykyisen käännösprojektini deadline. Heinäkuussa minulla on enää huolehdittavani kirjanpitotyö! Suoraan sanoen koko ajatus tuntuu aivan utopistiselta ja epätodelliselta. Silloin minulla on ehkä aikaa pitää vapaapäiviä. Olisi tosi jees.

---

Jotta en varmasti pääsisi lepäämään laakereillani, muutamme ensi viikon lauantaina isompaan asuntoon. Ei tämä kaksiossa eläminen oikein sovi minunlaiselleni erakolle, jolla on järjetön oman rauhan ja tilan tarve. Muutamme siis kolmioon ja samalla takaisin Hervantaan, missä asuin ennen tätä nykyistä asuntoa nelisen vuotta. Hervannassa on hyvä asustella, ja treeneissäkin on taas helpompi käydä, kun ne ovat samassa kaupunginosassa. Meillähän ei vuokra nouse käytännössä lainkaan vaikka asuntoon tulee vajaa viisitoista neliötä lisää, ja kiinteistö on 20 vuotta nykyistä uudempi. Tämä nykyinen asunto on siis VVO:n asunto, ja se kertonee kaiken tarpeellisen.

---

Ihanaa on se, että meillä on nyt kaksi kissaa. Ostimme viime syksynä Kissojen Katastrofiyhdistykseltä pienen mustavalkoisen tyttökissan. Hirmuisen arkahan tämä maaseudulta kissapopulaatiosta pelastettu karvakerä aluksi oli, mutta nyttemmin siitä on kuoriutunut varsin kehrääväinen ja sylissä viihtyvä toveri. Vanhempi, maailman pehmein kissaystävä on siis yhä kuvioissa mukana. Ikää sillä on jo kunnioitettavat 11 vuotta ja yhteistä taivalta meille tulee ensi syksynä yhdeksän vuotta. Totuttautuminen uuteen lajitoveriin ei ollut täysin ongelmatonta, mutta onneksi nuo eivät ole tapelleet ollenkaan ja tulevat melko hyvin toimeen, vaikka vanhempi ei tuota uutta tulokasta ihan täysin sydänystäväksi olekaan ottanut.

--- 

Toivon, että minusta tulee vielä aktiivinen bloggaaja entisten hyvien aikojen tyyliin! Sitä odotellessa toivotan ihanaa kevättä kaikille teille lukijoille – jos teitä vielä on, haa. Muistetaan yhä vain pitää kiinni unelmista ja nauttia elämästä tässä ja nyt.

Muun muassa

Sitten edellisen postauksen on tapahtunut seuraavaa:

1. Osallistuin toukokuun lopussa kahvakuulakisoihin. Tempaisin 16-kiloisella möllykällä 93 kertaa ja jäin siten seitsemän toistoa alle tavoitteeni. Treeneissä satanen meni rikki, mutta itse kisoissa ei päivän kunto vain ollut kohdillaan. Vasen käsi hyytyi 40 toiston kohdalla, ja vaikka revin oikeasta kädestä kaiken irti, satanen jäi tavoittamattomiin. No, ei se oikeastaan enää harmita, uusia kisoja kohti vain! Tosin kesän aikana kuulakunto on tainnut lörpsähtää jonnekin pohjamutiin, että realistinen kisakuula voisi olla vaikka kasikiloinen.

2. Sain yllättäen kesätyöpaikan eräästä varainhoitoyrityksestä. Olin jo ehtinyt haaveilla, miten kesän aikana lepään pois kaiken talven stressin, mutta haaveeksi jäi se. Höps. Työpaikka on hyvä, ja saan olla siitä onnellinen. Ja on muuten ihan luksusta, että saan ihan oikeaa kuukausipalkkaa, joka on vieläpä TES:in mukaista ja joku maksaa eläkkeeni! Kun on kärvistellyt satunnaisten ja paskasti palkattujen freelance-töiden parissa, niin tuollaisia asioita osaa totisesti arvostaa. Ekstrakivaa on se, että saan samalla suoritettua osan opintoihini kuuluvasta 30 opintopisteen työharjoittelusta. Yhteensähän nämä tradenomiopintoni kestävät 3,5 vuotta, ja työharjoittelulle on varattu kolmannen vuoden kevät. Mutta saan tosiaan nyt suoritettua siitä ainakin puolet, mikä lyhentää opiskelua kivasti loppupäästä. Ja mitä todennäköisimmin pääsen tuohon samaan paikkaan myös ensi kesänä, jolloin saan suoritettua samalla loput harjoittelusta. Eli hyvässä lykyssä minulla on koulua enää puolitoista vuotta + opinnäytetyö.

3. Ostin kesäkortin Om Yogaan kuten kahtena edellisenä kesänä. Om Yoga on ihan työpaikkani kupeessa, ja useamman kerran viikossa tulee hipsittyä joogaan suoraan töistä. Tavoite on tänäkin kesänä joogata yli 50 kertaa, sillä toivon, että kahden edelliskesän tapaan moisella joogamäärällä lunastaa syksyllä itselleen ilmaisen kuukausikortin. (Olen edelleen pihi.)

4. Olen lihonut! Kääk ja voi pee. No en kauheasti, mutta talven, kevään ja kesän mittaan paino on hiipinyt pikkuhiljaa ja salakavalasti ylöspäin. Nyt painan noin 83 kiloa. Mitään järisyttävää keskivartalon yhtäkkistä räjähdystä ei siis ole tapahtunut, mutta ihan tarpeeksi kuitenkin, että kyllä tässä taas on jokunen ahdistuksen hetki tullut vietettyä. Pari kertaa olen vähän aloittanut pätkäpaastoa, mutta tullut pitkän mietinnän jälkeen siihen lopputulokseen, etten ole valmis tekemään siitä elämäntapaa, joten siksipä sillä ei oikein ole järkeä laihduttaa. Viimeisin suunnitelmani hallita painoani on suorastaan järisyttävä ja aivan ennenkuulumaton: tuumasin, että voisin vaikka vähentää suklaan ja jäätelön syöntiä.

5. Kävin gynekologilla, ja munasarjani ultrattiin. Ovat edelleen monirakkulaiset, eli PCOS on yhä diagnoosi. Voinkin siis suklaan ja jäätelön sijasta syyttää paino-ongelmistani tyhmiä munasarjojani. No ei. Tai no tavallaan voisin, mutta ei se vaan niin toimi. Kropan tila on mikä on. Vaikka terveen naisen kehoon verrattuna minun kehossani saattaa laihduttaminen olla vaikeampaa, niin ei se poista sitä tosiseikkaa, että syön silti liikaa. Oli miten oli, e-pillerini vaihdettiin. Olen 19-vuotiaasta saakka syönyt Diane Novaa, mutta gynekologi kertoi, että moinen rohto on Ranskassa kokonaan kielletty eikä sitä nykyään Suomessakaan määrätä kuin korkeintaan puoleksi vuodeksi. Ööö. Miks oon sitten syönyt sitä 11 vuotta? Melkein tunsin veritulppien kohisevan korvissa ja kilpailevan keskenään siitä, kuka pääsee ensimmäisenä estämään hapen kulun aivoihini. Tuo puolen vuoden rajoitus on tullut ilmeisesti sen jälkeen, kun minulle lääkettä on aikoinaan määrätty, mutta ei sitten kukaan lääkäri ole reseptin uusinnan yhteydessä viitsinyt ilmoittaa, että joo, tätä lääkettä ei muuten sais syödä puolta vuotta kauempaa. Tsiisus. Nyt syön Qlairaa. Se kuulemma jäljittelee naisen normaalia hormonitoimintaa ja on parempi vaihtoehto. Ainakin tähän mennessä pillereiden vaihto on mennyt ihan ok.

Siinä kai ne tärkeimmät. Vaikka olen syönyt kolmanneksen elämästäni hirvittävän kamalaa tappajalääkettä, olen siis yhä elossa ja voin vähintäänkin paksusti!

Kerta se on ensimmäinenkin

[Musiikki: Sigur Rós - Valtari]

Viimeisen viiden vuoden aikana, kun olen laihduttanut ja nyttemmin pyrkinyt etupäässä pitämään painon paikoillaan, en ole missään vaiheessa laskenut kaloreita ja kaikki muotidieetit kuten karppauksen ja paleon olen jättänyt muiden testattavaksi. Olen henkeen ja vereen kannattanut normaalia perusruokavaliota, jossa syödään aivan tavallista ruokaa ja herkutellaan välillä. Salaa olen naureskellut, kun ihmiset karppaushysteriassa rohmuavat ruokakaupan voihyllyt tyhjiksi ja julistavat rasvattoman maidon hermomyrkkyä vastaavaksi tappolitkuksi.

Nyt on kuitenkin pakko syödä hattunsa, sillä olen päättänyt kokeilla muotidieettiä minäkin – nimittäin pätkäpaastoa. Sain kesällä käännettäväkseni pätkäpaastoa käsittelevän kirjan, jota työstäessäni mieleeni alkoi hiipiä ajatus: "Voisiko tämä oikeasti toimia? Pitäisikö minunkin kokeilla?" Pätkäpaasto on varmasti monelle tuttu, mutta siinä siis syödään normaalisti viitenä päivänä viikossa ja kahtena päivänä rajoitetaan kalorit 500-600 kilokaloriin.

Tutkimuksissa pätkäpaaston terveysvaikutukset ovat olleet positiivisia: veren rasva-arvot paranevat, verenpaine laskee, riski sairastua moniin tauteihin kuten syöpään ja diabetekseen pienenee ja – minulle kenties tärkeimpänä – elimistön insuliiniherkkyys paranee. Kehollani on sairastamani PCOS:n takia taipumusta kohonneeseen insuliiniresistenssiin. Päätin, että hitto soikoon, minähän testaan tuota kahden kuukauden ajan ja katson, miten se vaikuttaa.

Kävin elokuun puolivälissä verikokeissa, joissa minulta mitattiin kolesteroli ja paastosokeri. Arvot olivat seuraavat (suluissa viitearvot):

- kokonaiskolesteroli 5,5 (< 5,0)

- HDL 2,53 (> 1,0)

- LDL 2,9 (< 3,0)

- triglyseridit 0,89 (< 2,0)

- paastosokeri 4,8 (< 6,0)

Arvot olivat sinänsä hyvät, joskin huonon kolesterolin häilyminen kolmosen tuntumassa hätkähdytti. Onneksi hyvän kolesterolin määrä oli reilusti yli suositellun alarajan, joten se vähän kompensoi ja selittää sitä, että kokonaiskolesterolini oli kivunnut 5,5:teen. Paastosokerikin oli asiallinen ja laskenut viime syksystä, jolloin se muistaakseni oli 5,2.

Joka tapauksessa halusin käydä verikokeissa, jotta näkisin pätkäpaastokokeiluni jälkeen, onko kokeilulla oikeasti vaikutusta terveyteeni. Aion siis käydä uusissa testeissä marraskuun alussa.

Pätkäpaastosta on hieman harhaanjohtavaa käyttää termiä dieetti, sillä pätkäpaastosta voi oikeasti tehdä elämäntavan. Mikäli tämä kahden kuukauden jakso osoittautuu toimivaksi ja parantaa oloani, voi hyvinkin olla, että jatkan pätkäpaastolla sittemminkin.

Nyt olen siis ollut pätkäpaastolla peräti viikon. Paastosin keskiviikkona ja perjantaina, joiden aikana söin noin 650 kilokaloria päivässä. Naisillehan suositellaan 500 ja miehille 600 kilokaloria, mutta koen olevani keskivertonaista lihaksikkaampi ja rotevampi, joten nostin kalorit suosiolla tuonne miesten kalorien hujakoille ja näköjään siitä vähän ylikin. Paastopäivät menivät helposti. En kärsinyt varotelluista oireista kuten päänsärystä tai palelusta. Energiatasoni pysyivät yhtä korkealla kuin normaaleinakin päivinä. Tavallaan olin jopa skarpimpi, kun vatsassa ei ollut ruokamassaa tekemässä raskasta ja uneliasta oloa. Eiliset rankat kahvakuulatreenitkin sujuivat hyvin, enkä kokenut suorituskykyni olevan sen heikompi kuin normaalisti. Pääasiallisesti tosin pyrin paastoamaan päivinä, jolloin ei ole kovia treenejä tiedossa.

Käytännössä söin päivän aikana kaksi salaattiannosta, jotka koostin seuraavista aineista:

- ke: 150 g tonnikalaa vedessä / pe: 300 g tofua

- ke: 3/4 prk raejuustoa / pe: 1/2 prk raejuustoa

- 170 g linssejä

- lehtisalaattia

- kurkkua

- paprikaa

Lisäksi söin keskiviikkona banaanin ja join 1 dl maitoa. Perjantaina söin purkin pro feel -proteiinirahkaraetta. Välillä oli vähän nälkä, mutta ei pahasti. Tosin sekä tonnikala että tofu maistuivat ällöttäviltä. Pitänee varmaan jatkossa korvata ne kikherneillä tai toisella satsilla linssejä.

Joillakin paastoaminen saattaa laukaista mässäilyhimon, mutta itsessäni en ole kahden paastonjälkeisen päivän aikana huomannut moista ilmiötä. Torstaina söin aivan normaalisti ilman minkäänlaista tarvetta lappaa kaksin käsin ruokaa kitaani. Samaten käynnistin tämänkin aamun normaalilla aamupalallani eli puurolla, raejuustolla ja banaanilla. Pätkäpaaston tarkoitushan ei olekaan, että paastopäivien välillä vedettäisiin maha pinkeäksi herkuista.

Pähkinänkuoressa pätkäpaasto tarkoittaa minun kohdallani sitä, että syön aivan niin kuin ennenkin. Syön samoja ruokia kuin ennenkin ja herkuttelen samalla tavalla kuin ennenkin. Erotus on vain se, että kahtena päivänä viikossa syön vain noin neljänneksen normaalista päivittäisestä kalorimäärästäni. Minun ei tarvitse opetella mitään uusia reseptejä tai alkaa yhtäkkiä välttelemään joitain ruoka-aineita. Ei minulla sellaiseen edes riittäisi kiinnostus ja motivaatio.

Tavoitteeni on ensisijaisesti saada verensokeri tasaiseksi ja purkaa insuliiniresistenssiä. Minua kiinnostaa myös pätkäpaaston vaikutus henkiseltä kantilta: se, miten paastoaminen auttaa tiedostamaan suuhuni pistämän ruoan ja panostamaan ruoan ravintoarvoihin. 600 kilokaloriin ei paljon mahdu, joten ruokailut on mietittävä tarkasti. Toivon ja uskon, että sama läsnäolo pysyy yllä myös paastopäivien välissä. Monesti ruokaa tulee ammennettua suuhun miettimättä sen enempää, miten se vaikuttaa kehoon ja hyvinvointiin. Toki toivon, että pätkäpaasto vie mennessään myös muutaman kilon vyötäröltä, mutta uskomatonta mutta totta, se ei ihan oikeasti ole tässä se pääasiallinen tavoite. Keskiviikkona paino oli 81,3 kg, joten katsotaan parin kuukauden kuluttua, onko sille tapahtunut mitään.

Näillä eväillä on siis alkanut minun pätkäpaastokokeiluni. Pyrin kirjoittelemaan fiiliksiä ja tuntemuksia jatkossakin sen minkä ehdin. Minulla alkoi tosiaan pari viikkoa sitten koulu, ja on ollut aika kiireiset viikot, kun kaikki on uutta, opittavaa paljon ja teen ohessa vielä käännöstöitäkin. Erilainen ja mielenkiintoinen syksy on siis kaikin puolin edessä.

Ajatuksia matkasta

[Musiikki: Of Monsters And Men - My Head Is An Animal]

Olen pitänyt kiinni perinteisestä keskiviikkovaa'asta. Tänään se näytti 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). En muista, milloin olen viimeksi painanut alle sen maagisen kasikympin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan olen kieppunut 80-82 kilon välimaastossa. Piti siis tarkistaa ihan kalenterista, johon olen tunnollisesti mitannut painon lähes joka viikko, ja viime elokuussa paino on ollut 79,6 kg. Loppusyksy menikin kilpirauhasoireiden kanssa kamppailessa, ja paino kipusi hitaasti mutta varmasti ylöspäin vaikka tein mitä. Tämä vuosi on puolestaan pyöritty tiiviisti 81 kilon tuntumassa painon heitellessä puolisen kiloa sinne sun tänne.

No, nyt kropan pitäisi olla terve näitä iänikuisia PCOS:iä lukuun ottamatta. Viime viikkoina jokin on ilmeisesti loksahtanut kohdalleen, kun olen saanut notkautettua painoa vähän alaspäin. Kaiken kaikkiaan laihdutus ei kuitenkaan ole elämäni itsetarkoitus. Nautin liikunnasta, ja terveellinen ruokavalio saa oloni tuntumaan hyvältä. Jätskiä lapan tietysti tasaisin väliajoin kitaan, koska sehän nyt on selvä. Mitään dieettejä tai kausiluontoisia rypistyksiä en edelleenkään harrasta, koska olen sellaiseen liian laiska ja mukavuudenhaluinen. Ja toisaalta olen päässyt ilman niitä tännekin asti, joten mitä suotta muuttamaan reseptiä, joka kuitenkin vaikuttaisi toimivan suht hyvin. En välttämättä ole maailman tehokkain laihduttaja, mutta eipä tässä jäniksen selässä olla eikä minulla periaatteessa ole varsinaista syytä edes laihduttaa. Pikkuhiljaa tässä yritän päästä 78,4 kiloon ja painoindeksiin 25. Tie on oikea, ja jonain päivänä se vie perille. Sillä välin voin nauttia matkasta.

Kävin maanantaina juoksemassa. Kevään mittaan tein lenkkejä, joissa vuorottelin jokusen minuutin kävely- ja juoksupätkiä. Se alkoi kyllästyttää, ja välillä on mennyt useita viikkoja, etten ole käynyt juoksemassa lainkaan. Katse on kuitenkin elokuun Tampere maratonin kympin matkassa, johon on enää reilut kaksi kuukautta aikaa. Polvi ei todellakaan ole siinä kunnossa, että viitsisin sillä lähteä rykäisemään kymmenen kilometrin juoksulenkkiä, joten toissapäivänä päätin ryhdistäytyä ja käydä hieman testaamassa polvea ja sitä myöten toivottavasti myös vahvistamassa. Kävelin ensin kilometrin, minkä jälkeen juoksin kolme kilometriä ja lopuksi kävelin vielä kilometrin. Polvi oli ihan ok, eikä siihen juostessa sattunut. Loppukävelyn aikana siinä oli pieniä viboja, ja jonkinlaista jälkioireilua on myös ollut, mutta ei mitään pahaa.

Keväällä ehdin taas hieman hurmioitua juoksusta, mutta nyt olen palannut takaisin maan pinnalle. Suhtaudun tällä hetkellä juoksuun hämmentävän neutraalisti. Nautin kyllä siitä vapauden ja voiman tunteesta, kun juoksen, mutta juoksulenkit ovat nykyään ennemminkin retrospektiivisiä kokemuksia. Juoksun aikana kertaan ja muistelen syksyllä viisi vuotta täyttävää matkaani ja mitä kaikkea siihen on mahtunut. Juoksu eittämättä sysäsi minut kohti uutta elämääni, mutta se uusi elämä kantaa ilman juoksuakin.

Pääpaino on nyt kahvakuulan nostamisessa. Jestas se on välillä tuskallista, mutta samalla hurmaavaa. Minullahan ei todellakaan ole mikään juoksijan kroppa, mutta kahvakuulailuun se tuntuu soveltuvan. Ensimmäisen kerran elämässäni minusta tuntuu, että olen oikeasti jossain urheilulajissa hyvä. Toki minulla on miljoona asiaa opittavana nostotekniikassa, mutta kerrankin joku laji tuntuu luontevalta ja jossa voin olla keskivertoa parempi. Enimmäkseen olen irtisanoutunut kaikesta vertailusta muiden ihmisten suhteen ja keskittynyt tekemään omaa juttuani. Ratsastajana olen liian arka, että minusta voisi kehittyä taitava esteratsastaja, mutta en ole antanut sen haitata, vaan köpötellyt itsekseni omassa rauhassa. Juoksussa minua ei ole voinut vähempää kiinnostaa, että olen aina hitaimpien sakissa, koska se on ollut voitto jo itsessään, että olen juossut. Uimarina minusta on ollut vain yksinkertaisesti siistiä oppia uimaan rintauintia ja kroolia, eikä haittaa vaikka viereisen radan uimari kauhoisi radan päästä päähän kaksi kertaa siinä missä minä kerran. Pyöräilyä ja hiihtoa en puolestaan muuten vain jaksa ottaa kauhean vakavasti. Ne ovat minulle sellaista rauhallista etenemistä, enkä osaa mieltää niitä lajeina, joissa pitäisi paahtaa tuhatta ja sataa. Jooga taas on joogaa. Laji, johon kilpailu ei millään tavalla kuulu.

Mutta kahvakuulailussa saan mielihyvää, kun pääsen valjastamaan kehoni voiman ja sitkeyden. Se tuntuu yksinkertaisesti luontevalta. Tiedän, että elokuun nostokisoissa en tule sijoittumaan kärkipäähän, mutta se, että olen ylipäätänsä nousemassa lavalle muiden ihmisten eteen, on uskomatonta. Kuka olisi uskonut siitä ylipainoisesta ja kömpelöstä tytöstä, jolle koululiikunta oli kaiken kaikkiaan ahdistava kokemus? Tunnen suunnatonta ylpeyttä itsestäni. Olen ollut tällä elämäntapamuutosmatkalla jo sen verran kauan, että välillä unohdan entisen elämäni. Sitten tulee niitä hetkiä – kuten juoksulenkeillä –, kun suorastaan hätkähtäen tajuan, mistä olen lähtenyt ja missä nyt olen. Ja se tuntuu hyvältä. Lähtöpainoni syksyllä 2009 oli noin 96 kiloa. Nyt painan 16 kiloa vähemmän kuin silloin. Olkoon jokainen nosto, jonka elokuussa 16 kilon kuulalla teen, kunnianosoitus sille.

Liikuntaviikko 16

maanantai

8,6 km kävely, 1 h 30 min

voimapyörä, 5 x 10

jooga, 25 min

tiistai

8,6 km pyöräily, 38 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

keskiviikko

15,0 km pyöräily, 56:50

jooga, 25 min

torstai

19,2 km pyöräily, 1:17:10

meditaatio & gongirentoutus, 1 h

jooga, 25 min

perjantai

jooga, 25 min x 2

lauantai

19,2 km pyöräily, 1:21:30

aamusadhana, 2 h 30 min

sunnuntai

8,9 km kävely-/juoksulenkki, 1 h 10 min

jooga, 25 min

Pidin viime viikolla vähän kevyemmän liikuntaviikon. Keskityin palauttavaan liikuntaan ja joogaan. Teki ihan hyvää, joskin vaaka tänään huomautti rentoilusta painolukemalla 82,1 kg. Se on kilon enemmän kuin viikko sitten, ja vaikka tiedän, että kyse on hyvin todennäköisesti turvotuksesta, niin eihän noita kilon plussia mielellään katsele. Mutta osasin siis odottaa plussausta, sillä tehokas liikunta vie minulla turvotukset mennessään, ja nyt kun liikuin kevyemmin ja oikeasti lötköttelin sohvalla reporankana, niin kyllä se tuntuu vyötäröllä.

Eipä sillä. Lepo on tarpeellista, ja minun pitäisi enemmän pitää noita kunnollisia lepokausia. Heräsin tähän lepoteemaan aika tehokkaasti jokunen viikko sitten, kun perjantain kahvakuulatreeneissä ohjaaja kysyi, milloin olen viimeksi pitänyt treenitauon. Meikäläistä kun kuulemma näkee aina treeneissä. Ja tottahan se on, harvemmin minä niitä väliin jätän, ellei minulta ole sitten noukittu viisaudenhampaita suusta.

Yksi syy sille, miksi pidän yllä säännöllistä treenitahtia on yksinkertaisesti se, että kroppa alkaa hyvin äkkiä tuntua väljähtäneeltä, jos en sillä mitään tee. Tuntuu, että alan välittömästi lössähtää, jos hellitän. Eikä se mielestäni ole pelkkää harhaluuloa. Tässä PCOS-kropassa töitä on tehtävä ihan pirusti, jos meinaan pitää painon edes paikoillaan. Ja toisaalta liikunta on aika jees. Siitä tulee energinen ja voimakas olo. Esimerkiksi tänään kävin rennon reilun tunnin lenkin, jossa juoksin kuusi kevyttä kolmen minuutin pätkää, mutta voihan veräjä, miltä juoksun aikana taas tuntui. Niin huippua pystyä juoksemaan edes vähän.

Kylmän kangistama

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Night in Ram das Puri]

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka keskellä heinäkuuta ilmoittavat Facebookissa tai blogissa tai missä lie, miten "ilmassa on selvä syksyn tuoksu!". Lähinnä tuollaiset ilmaisut ovat tuntuneet pienimuotoiselta vittuilulta (anteeksi kielenkäyttö) niille ihmisille, jotka nauttivat kesästä. Sillä se, että heinäkuussa sataa vettä, ei tarkoita että on syksy. No, lempisanontani on "pata kattilaa soimaa", ja nyt heittäydyn itse padaksi, sillä voin vaikka vannoa, että kun tänään aamupäivällä pistin nenäni ulos lähteäkseni joogatunnille, ilmassa tuoksui talvi. Hahaa, siinä teille. Siperiasta puskee nyt kylmää ilmaa oikein urakalla (kuulin  kun Pekka Pouta sanoi eilen telkkarissa), ja jäätävästi kasvojani vilvoittava tuuli toi mukanaan aavistuksen talven pakkaskelien kuivaa kylmyyttä.

Ja voin sanoa, että oli todella inhottava pyöräillä sitä pohjoistuulta vasten. Hrrrh. Mutta tämän kesän ja syksyn pyöräilyt alkavat onneksi olla pulkassa. Joogakortti olisi voimassa vielä ensi keskiviikkoon, mutta otan perjantaina suunnan lähemmäs Siperian tuiskuja eli Pohjois-Karjalaan, joten tämän päivän lempeä hatha jäi luultavasti viimeiseksi joogatunniksi hetkeen. Pyörällä käyn enää korkeintaan kaupassa ja tietysti tallilla niin kauan kuin pystyn ennen lumien tuloa. Sitä mukaa kun ilmat kylmenivät, pyöräilyvauhtinikin hyytyi. Kesällä noihin joogamatkoihin meni noin 70 minuuttia, mutta nyt kymmenisen minuuttia enemmän. Kai tässä ollaan vauhdilla mummoutumassa, kun kylmä kangistaa nivelet ja lihakset.

Tajusin muuten, että minun ei tänä vuonna välttämättä tarvitse enää kertaakaan nousta pyörällä Hervantaan. Jee! Kyllä tuota kirottua Hervanta-Kalevankangas-rautatieasema-reittiä tulikin sahattua muutama kerta edestakaisin.

Paino oli tänään tasan 81 kiloa (BMI 25,9) eli nousua tuli viime viikosta 400 grammaa. Olen tällä hetkellä hieman kyrsiintynyt. Joku voi varmasti ajatella, että sen siitä saa kun syö liikaa. No, se on minulle ihan sama, mitä kukaan ajattelee. Neljä vuotta tämän kehon toimintaa ja sen reagoimista liikuntaan ja ruokaan opetelleena olen tullut siihen johtopäätökseen, että insuliiniresistenssi jyllää elimistössäni nyt sillä voimalla, että olo on aika aseeton. Pitäisi keksiä keino purkaa tuo resistenssi, sillä sen vuoksi painonhallintani on nyt todella vaikeaa. Liikun paljon ja keskityn syömisiini, mutta siitä huolimatta paino tahtoo mieluummin hiipiä ylöspäin kuin alaspäin.

Olen onnistunut kasvamaan henkisesti eroon juoksusta, mutta tällaisina hetkinä en toivo mitään niin paljon kuin että pystyisin juoksemaan viikossa 25-30 kilometriä. Silloin kun siihen pystyin, tunsin miten kehoni tila normalisoitui. Paino putosi niin kuin sen kaiken järjen mukaan pitikin pudota, syömällä ja juoksemalla. Polven takia en pysty harrastamaan läheskään niin intensiivistä liikuntaa läheskään niin paljon kuin ennen. Toki viikottaiset liikuntamääräni ovat suuria, mutta nykyään harrastan pitkälti matalan sykkeen liikuntaa, ja se ei vain auta insuliiniresistenssiin samalla tavalla.

Ruokavaliolla voi taistella insuliiniresistenssiä vastaan. Tilasta kärsiville suositellaan vähähiilihydraattista ruokavaliota. Hiilihydraateista en todellakaan ole kokonaan luopumassa, mutta pastat ja leivät olen jo aikoja sitten vaihtanut tummiin versioihin. Ketoosi ja pussikeittodieetit eivät edelleenkään ole vaihtoehto. Pari viikkoa sitten jätin jälkiuunileivän pois ruokavaliosta ja söin sen sijaan enemmän proteiinia mm. kananmunien ja rahkan muodossa, mutta sekään ei tunnu auttavan.

En tiedä. Hankalaa on. Mutta kun luovuttaakaan ei viitsisi. Minussa piilee kaikki ainekset metaboliseen oireyhtymään (PCOS, insuliiniresistenssi, alttius korkeaan verenpaineeseen ja kolesteroliin), että kakkostyypin diabeteksen puhkeaminen olisi vain ajan kysymys, jos nyt heitän hanskat tiskiin ja itken, että turha edes yrittää, kun ei tästä mitään tule. Vaan kyllä tämä aina välillä itkettää.

Nousussa

Ensimmäinen nouseva asia tällä hetkellä on paino. Voi pylly, sanon minä. Tänään paino oli 81,0 kg (25,9 BMI) eli sain aikaiseksi kolmannen plussaviikon perätysten. Se on aika selkeä merkki, että ruokailuissa menee nyt jokin pieleen. Herkuttelut ovat pysyneet maltillisina, joten syyttävä sormi kääntyy jälleen kerran leipään. Jälkiuunileipä ei taatusti ole maailman epäterveellisin ruoka, mutta minulla sen syöminen on alkanut rönsyämään vähän liikaa, ja päivässä on saattanut mennä hyvinkin neljä siivua levitteineen ja juustoineen. Otin nimittäin pitkästä aikaa juuston taas ruokavaliooni, ja vaikka senkin syöminen pysyi aluksi hyvin kuosissa, pikkuhiljaa huomasin napsivani juustosiivuja sellaisenaan. Ei hyvä.

Päätin nyt sitten olla kokonaan ostamatta leipää ja juustoa, niin eivätpähän ole kaapissa huutelemassa syöjäänsä. Suurin osa noista viime viikkojen leipäpalasista on syöty meiningillä: "Hitto kun ei oikein oo mitään tekemistä... syönpä leipää!" Tarkkailen nyt pari viikkoa, mihin suuntaan paino alkaa mennä, mutta uskon että leivättömyys voisi olla tähän paikkaan oikea ratkaisu. Ärsyttävää, kun olin jo niin mukavasti seiskalla alkavissa lukemissa, mutta tämä nyt vain on tällaista. Veitsenterällä keikkumista. Ja tätä tämä tulee koko loppuelämän ajan olemaan. Se on pakko hyväksyä. Tällaisina hetkenä tekee kuitenkin mieli kirota PCOS ja sen mukanaan tuoma kohonnut insuliiniresistenssi syvimpään helvettiin, mutta minkäs sille mahtaa. Joko alistun voivottelemaan itseäni tai sitten sopeudun tilanteeseen. On tässä ennenkin pudotettu painoa typeristä resistensseistä huolimatta. Yksi asia on varma: en luovuta! Paluuta lihaviin päiviin ei yksinkertaisesti ole. Grrr.

Positiivista on se, että parin viikon punnertaminen ja tihentynyt kahvakuularytmi on alkanut tuottaa tulosta. Kuula nousee taas kevyemmin, ja eilisissä treeneissä nousi kahden käden vauhtipunnerruksissa 14-kiloiset kuulat ilmaan. Jees. Kiva kun tuolla on noita välikokoja, sillä hyppäys punnerruksissa 12-kiloisista 16-kiloisiin kuuliin on aika iso. Työnnössä 16-kiloinen menee hyvin. Kuulatunneilla olen tosin havainnut, että yläkroppani on suhteessa vahvempi alakroppaan verrattuna. Tuntuu aika uskomattomalta, mutta toisaalta taas ei, sillä olenhan treenannut juuri yläkropan lihaskuntoa ja luottanut, että kävely, pyöräily ja juoksu pitävät alakropasta huolta (vaikka eiväthän ne pidä). Epäsuhta heijastuu juurikin vauhtipunnerruksissa ja työnnöissä, joissa kuula nostetaan ilmaan koko kropalla. Jaloissa ei tahdo yty riittää, vaan teen viimeisen puristuksen aina käsillä. Pitäisi varmaan siis ruveta tekemään jotain ankeita kyykkyjä, mutta hitto kun tuo oikea polvi mietityttää. Toisaalta vahvat reisilihakset auttaisivat sitäkin, mutta kun kyykkyjen tekeminen ei ole aina se polvien paras ystävä. Mööh. Jotain tartteis kuitenkin tehdä, sillä tällä hetkellä reidet ovat kahvakuulailussa se pullonkaula.

Oli miten oli, nyt on hyvä fiilis kahvakuulailun suhteen. Odotan innolla syksyn tulevia tunteja ja hikoilua ja ärjyntää ja kivistäviä lihaksia. Voima on ihanaa. Onneksi on liikunta ja sen tuomat onnistumisen tunteet, sillä päin persettähän tämä painonhallinta pelkällä ruokavalion kyttäämisellä menisi... lol.

Vanha koira ja uusi temppu

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Silloin kun laihdutin/laihduin oikeasti, en harrastanut mitään ruokapäiväkirjoja tai kalorien laskemista, koska ne eivät vain tuntuneet omalta jutulta. Sen sijaan juoksin ja lakkasin syömästä herkkuja ihan joka päivä. Pitkällä aikavälillä se kantoi perille.

Palaan aina tasaisin väliajoin tähän samaan vanhaan paatokseen: on ollut huono vuosi ja polvi ihan mölli. Mutta nyt en enää jaksa tätä epätoivoista semilaihduttamista, joka ei etene yhtään mihinkään. En ole jääräpäisyyttäni suostunut tekemään muutoksia ruokavaliooni, koska on tuntunut niin epäreilulta, että ensin en saa juosta ja sitten pitäisi vielä ruveta syömisiään sorvaamaan. Miten paljon yhden ihmisen kannettavaksi oikein voidaan lastata? Hah, joo. Kuten eräs teleoperaattorikin aikoinaan totesi: elämä on.

Eli nyt - ihan oikeasti - loppuu se itsesääli ja murjotus! Jos ei vanhat kikat enää tepsi tai niitä ei voi toteuttaa (oli se sitten miten epäreilua tahansa), pitää keksiä uusia. Päätin siis nöyrtyä ja aloittaa pitämään ruokapäiväkirjaa. Edelleenkään en laske kaloreita, mutta kirjaan päivän syömiset ylös. Tavoitteeni on saada karsittua ruokavaliosta turhat napostelut pois. Kun jokaisen suupalan kirjaa ylös, toivottavasti kynnys käydä koluamassa kaappien pimeimmät nurkat kasvaa. 

Koska totuushan on kuitenkin se, että painoni nousee pikkuhiljaa, koska syön liikaa. Piste. Oli PCOS tai ei, niin ei tilanne selittelemällä muuksi muutu.

Sain idean ruokapäiväkirjasta tänään ja aloin pitää sitä heti. Aluksi mietin, että olisiko kivempi, jos aloittaisin maanantaista tai keskiviikosta, joka on punnituspäivä, niin voisin ikään kuin ottaa aloituspainon ja sitten seurata edistymistä... vai olisiko kätevämpi aloittaa kuun alusta? Ei! Mikään ei ole parempi päivä korjata kurssi kuin tänään.

Päätin nyt alkuun pitää ruokapäiväkirjaa 30 päivän ajan. Teen siitä itselleni haasteen. Haasteet toimivat kohdallani, kunhan ne ovat selkeitä. En tykkää jättää asioita kesken, vaan pusken itselleni asettamat haasteet läpi vaikka siihen menisi kuinka kauan. Ruoan kirjaamisten yhteydessä pyrin pohtimaan kahta seikkaa:

1) Mikä sai minut syömään?

2) Millainen olo minulle tuli syömisen jälkeen?

Silloin kun pystyn rehellisesti vastaamaan ykköskysymykseen "söin koska minun oli nälkä" tai "söin koska aamupala on aika jees juttu", tiedän aterian olleen paikallaan. Jos sen sijaan jään miettimään "enpä oikeastaan tiedä" tai "öö, teki mieli?", voin miettiä olisiko kyseisen sapuskan voinut jättää syömättä. Nämä ovat tietenkin aivan itsestäänselviä juttuja, mutta ne on niin helppo sivuuttaa, jos vain robottimaisesti käy jääkaapilla. Haluan siis ruokapäiväkirjan avulla pakottaa itseni punnitsemaan syömisen välttämättömyyttä ennen kuin annan käden kuljettaa ruoan suuhuni.

Kakkoskysymyksen tavoite on hillitä tunne- ja tapasyömistä. Tunnesyömisestä olen aika hyvin opetellut eroon, enkä esimerkiksi ahdistuspuuskassa rynni lähikauppaan suklaaostoksille. Tapasyöminen sen sijaan on oikea akilleen kantapääni, ja tapasyömisellä tarkoitan itseni kohdalla syömistä televisiota katsellessa. En voi sille mitään, mutta se on vain niin ihanaa muhjautua kaukosäädin kädessä sohvan nurkkaan ja pistää popsien. Petollisintahan siinä on se, että syöminen tapahtuu siinä sivussa eikä sitä välttämättä rekisteröi kunnolla. Sitä vain syö mitään tajuamatta ja ajattelematta. Toivon, että kakkoskysymys pakottaa minut tiedostamaan syömisen paremmin ja toisaalta taas auttaa erottamaan ruokavaliosta ne ateriat, jotka pitävät minut energisenä ja hyvinvoivana, niistä aterioista, jotka olen huitaissut naamaan "elän syödäkseni" -mentaliteetilla ja jotka itse asiassa lannistavat minua henkisesti.

En ole vielä päättänyt, pidänkö ruokapäiväkirjaa pelkästään itselleni vai julkaisenko sen myös täällä blogissa. Päivittäiset syömiseni ovat jollain tapaa minulle painoakin henkilökohtaisempi juttu, ja jostain syystä tuntuu pelottavalta tuoda ne kaikkien nähtäväksi. Toisaalta taas jos julkaisen ruokapäiväkirjan täällä, se pitää tehdä joka päivä, koska ei ole mitään tolkkua julkaista vain päivä sieltä ja päivä täältä, koska silloin saattaa tulla kiusaus julkaista vain ne kaikkein onnistuneimmat syömispäivät. Mutta omalla tavallaan julkinen ruokapäiväkirja saattaisi kannustaa minua entisestään, sillä olisi yksinkertaisesti noloa raportoida tänne päivästä toiseen suklaa- ja jätskikarkeloista. Koska se nyt on selvä, että valehtelemaan en rupea, sillä se nyt olisi täysin turhaa eikä taatusti palvelisi minua millään lailla. No, toistaiseksi jätän tuon julkisen ruokapäiväkirjan vielä mietintämyssyyn.

Korostan vielä, että ruokapäiväkirjan pito ei minun kohdallani tarkoita herkkulakkoa. Olen nimittäin täysin vakuuttunut, että ihmisen (no minun ainakin) mielenterveys alkaa uhkaavasti horjua, jos hän heittäytyy täysin herkuttomaksi. Pääasiallinen tarkoitus on siis karsia pois turha pupeltaminen, josta ei hyödy mieli eikä keho. Eli kun herkutellaan, siitä pitää jäädä hyvä mieli eikä missään nimessä ahdistunut olo, joka vain johtaa loputtomaan syömiskierteeseen.

PCOS ja painonhallinnan vaikeus

[Musiikki: Brooke Fraser - Flags]

Pöhöolossakin nousin perinteiselle keskiviikkovaa'alle, ja olikin oikein mieltä ylentävää tuijottaa lukemaa 81,2 kg (BMI 25,9). Voi elämä, armahda. Ahdisti! Yritin siinä sitten toitottaa itselleni, että jos viime viikolla painoit 79,6 kiloa, niin et taatusti ole voinut lihoa seitsemässä päivässä 1,6 kiloa. Edelleen ahdisti!

Kävin maanantaina sauvakävelemässä viisi kilsaa, sillä päätin aloittaa kävelemään säännöllisesti, jotta tuo polvi saisi ärsykettä ja älyäisi vahvistua. Minähän olen siis puolen vuoden ajan vältellyt kävelyä ja juoksua muutamia epätoivoisia juoksuyrityspyristelyjä lukuun ottamatta. Tiistaina päivällä polvessa oli leposärkyä ja minua ahdisti ja ketutti, että on se jo saatana, kun ei sauvakävelemässä voi käydä, kun polvi äimistyy. Jostain syystä tiistai-illan kävelymatkat uimahallille ja takaisin sekä uiminen rauhoittivat polven, ja se tuntui taas paremmalta. Kokonaisuudessaan liikunta tuntuisi tekevän polvelle hyvää, vaikka se välillä kimmastuukin.

No, tämä nyt oli tällaista jotain itsellekin hämäräksi jäänyttä alustusta itse asiaan.

Viikon sana on joka tapauksessa ollut ahdistus. Sekä polvi että paino ahdistavat, ja pitkältihän nuo ahdistuksen aiheuttajat kulkevat käsi kädessä. Totuus on se, että vaikka keskiviikon painotulos johtuisikin turvotuksesta, minä lihon pikkuhiljaa. Ja se pelottaa ihan hirveästi. On niin aseeton olo. En mielestäni syö sen enempää kuin esimerkiksi silloin kuin laihduin. Liikun edelleen paljon. En ole polvesta huolimatta jymähtänyt sohvannurkkaan, vaan olen - vaikkakin välillä hieman pitkin hampain - kääntynyt uusien liikuntalajien puoleen: Puolen vuoden sisällä olen pyöräillyt enemmän kuin varmaan koko elämäni aikana. Olen ottanut tavaksi käydä kerran viikossa uimassa. Olen jopa kokeillut jotain älytöntä vatsatanssia, jossa olen ihan tajuttoman huono!

25-aikoina vannoin, etten ikinä enkä koskaan enkä varmasti kaiva esiin PCOS-korttia, kun tuntuu, että painoasiat menevät päin persettä. Tällä viikolla on kuitenkin ollut niin kurja mieli, että on ollut pakko ymmärtää, että jotkin asiat vain ovat niin kuin ovat, eikä niitä pysty hautaamaan pois, vaikka kuinka tekisi mieli. Lueskelin pitkästä aikaa PCOS:aan liittyviä artikkeleita. Valaistumisen hetki oli sekä helpottava että hivenen masentava.

PCOS lisää kehon insuliiniresistenssiä. Kroppa tuottaa sen takia normaalia enemmän insuliinia. Insuliini puolestaan varastoi rasvaa rasvasoluihin ja estää lihaksia polttamasta rasvaa. Fysiologinen fakta on se, että käytännössä PCOS-naisen keho taistelee laihtumista vastaan ja edesauttaa lihomista. En ole koskaan halunnut käyttää PCOS:aa tekosyynä kiloihini, enkä aio tehdä sitä vastaisuudessakaan. Olenhan itse elävä esimerkki siitä, että PCOS:sta huolimatta laihtuminen voi onnistua. Mutta on myös muistettava oman kehon rajat eikä solvata itseään, jos painonhallinta takeltelee, vaikka tuntuu, että tekisi kaiken oikein.

Ja miten polvi sitten kytkeytyy tähän kaikkeen? Kondromalasia on puolen vuoden ajan rampauttanut juoksuharrastukseni tyystin. Uskon, että minun kohdallani juoksun laihtumista edistävä vaikutus ei liity pelkästään kulutettuihin kaloreihin. Olen varma, että koska juoksu on niin tehokas ja intensiivinen liikuntamuoto, se korjasi insuliiniresistenssiäni normaalimpiin lukemiin. Ja siten auttoi minua laihtumaan ja hallitsemaan painoani. Vaikka pyöräilen, uin ja ratsastan ja ylipäätänsä liikun paljon, mikään laji ei ole antanut keholleni samaa kuin mitä juoksu antoi, kun kolmesti viikossa palasin kotiin naama tulipunaisena, hiukset läpimärkinä ja hikikarpalot poskilleni suolaisiksi vanoiksi kuivuneina. Juoksu murjoi sokeriaineenvaihduntaani turpaan ja pakotti sen ruotuun.

Ymmärrys oman kehon toiminnasta auttaa minua hyväksymään tilanteeni paremmin. Mutta siitä huolimatta en halua enkä aio lihoa takaisin yli 90-kiloiseksi. En aio itsesäälissäni ja masennuksenpuuskassa mennä kieriskelemään suklaakastiketynnyriin. Yritän nyt koota itseni ja rauhoittua, löytää mielelleni tasapainon. Otan askelen kerrallaan. Päivän kerrallaan.

Tällä hetkellä pelkkä painon paikallaan pitäminen tuntuu vain niin paljon vaikeammalta kuin mitä vajaan 20 kilon laihduttaminen koskaan oli.

Viikko 18

Huh, olipas viime viikko kiireinen, vaikka toisaalta aika kiva. Maanantaista keskiviikkoon olin Helsingissä vappuilemassa ja lauantaina tuli junailtua Jyväskylään blogimiittiin ja sieltä sitten Äänekoskelle sukuloimaan. Kotiin saavuin eilen yhdentoista jälkeen illalla.

Blogimiitissä oli ihan huippua! Oli ihana nähdä teitä kaikkia. Ja ehdottomasti uutta miittiä on pistettävä pystyyn. Aku mainitsikin jo blogissaan, miten pohdimme, että syyskuussa voisi tavata Varala maratonin yhteydessä. Ja ei todellakaan haittaa, jos ei ole juoksukunnossa tai vihaa juoksua, sillä esimerkiksi minä en mitä todennäköisimmin tule puolimaratonia (enkä mitään muutakaan matkaa) juoksemaan, kun on tämä polvi, mutta me juoksemattomat voitaisiin rupatella tapahtumapaikalla ja kannustaa niitä, jotka juoksevat. Juoksun jälkeen voitaisiin vaikka käydä syömässä. Miltä kuulostaisi?

---

Liikuntaviikko jäi vähän löröksi, mutta se nyt oli ihan odotettua. Keskiviikkona kävin 24,1 kilsan pyörälenkin ja tein punnerrusohjelman välitestin. Perjantaina tuttuun tapaan kävin ratsastamassa, ja oli muuten aika ihana maastolenkki. Pitää nyt nauttia näistä kevätkeleistä, kun hiekkateillä vielä pystyy menemään ennen kuin ne kuivuvat liian koviksi ratsastaa. Lauantaina blogimiitissä kierrettiin kiva kävelylenkki, vaikka sää olikin vähän buu, mutta eipähän ollut liikaa porukkaa liikenteessä, niin saatiin rauhassa marssia koko kävelytien leveydeltä. 

Syömiset menivät ihan penkin alle, mutta toisaalta ei se haittaa. Minulla on mennyt pari kuukautta kauheassa stressissä, kun olen tuskaillut polviongelmien, juoksemattomuusahdistuksen, pyöräilyketutuksen ja lihomispelkojen kanssa. Jotenkin kun viikon ajan tuli syötyä ihan mitä sattuu ja liikuttua sen minkä jouti ja ylipäätänsä kun viikko meni arjesta poiketen, auttoi se mieltä irrottautumaan iänikuisten samojen ongelmien märehtimisestä.

Mittasin tänään painon, joka piti mitata jo viime torstaina, mutta enhän minä sitten uskaltanut vappuryypiskelyjen ja -syömisten jälkeen. Joka tapauksessa vaaka antoi lukeman 79,6 kg, joka oli ihan ok ottaen huomioon viime viikon syömiset ja vähäiset liikunnat. Nyt on sitten ihan uutta energiaa taas palata pyöräilyn pariin. Kilometrikisa starttasi viime viikolla, joten siitä saan varmasti lisäintoa pyörällä ajoon.

Punnerruksista sen verran, että sain välitestissä 24 toistoa ja jotta olisi järkeä siirtyä vitosviikolle, olisi toistoja pitänyt saada 31. Tein nyt sitten niin, että palasin yhden viikon taaksepäin eli viikolle kolme, mutta vaihdoin helpoimman vaikeustason keskimmäiseen. Nelosviikon samojen harjoitusten tekeminen viikosta toiseen ei enää tuntunut mielekkäältä, mutta kolmosviikon keskimmäinen sarake tuo tarvittavaa vaihtelua ja lisähaastetta.

Mitäs muuta? Päätin kokeilla ruokavaliossa semmoista juttua, että vaihdan iltapalani toiseen. Aiemmin olen syönyt sellaista hedelmä-jogurtti-mysli-systeemiä, johon pilkon banaanin ja kiivin ja kaadan sekaan maustamatonta jogurttia (joskus myös perussokerijogurtteja), vehnäleseitä ja mysliä. Viime aikoina olen ostellut taas muromyslejä, jotka ovat ihan hullun sokeripitoisia. Päätin siis testata, josko iltapalan vaihtaminen proteiinipitoisempaan auttaisi painon kanssa. Eli nyt on suunnitelmissa syödä illalla tonnikala-raejuusto-ananas-sotkua. Minulla tuo PCOS ja sen tuoma insuliiniresistenssi pitää syömisen jälkeen verensokeria koholla, ja vaikka vihaankin sitä, kun hiilihydraatteja pidetään jonakin saatanan keksintönä, pakko kokeilla, josko iltahiilarien korvaaminen proteiineilla auttaisi.

Alakulo

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Paljon on taas mielen päällä. Aloitetaan ensimmäisenä eilisen viikkopunnituksesta, joka nakkasi minut taas 79 kilon pahemmalle puolelle. Paino oli siis 79,5 kiloa eli 600 grammaa enemmän kuin edellisviikolla. Sinänsä tulos ei ollut yllätys, sillä laihdutustaustani tuntien yleensä kun olen tullut reilusti alas, seuraavalla viikolla nytkähdetään takaisin ylöspäin. Painoon voi vaikuttaa myös se, että mussutin viikon aikana leipää ja patonkia, jotka joku aika sitten siivosin ruokavaliosta, mutta viime viikolla niitä taas sitten söin. Lisäksi minulla usein viikko ennen kuukautisia paino hyppää ylöspäin. No niin. Siinäpä ne kootut selitykset!

Jokunen päivä on taas mennyt ihan änkyräolossa. Jonkin aikaa ehdin jo olla ihan positiivinen sen suhteen, että ei tässä nyt kuolla, vaikka polvi on mitä on. Tiistaina sitten pyörälenkillä iski armoton ahdistus ja tuskastuneisuus koko pyöräilyä kohtaan. Että tätäkö ihan oikeasti pitäisi seuraavat kuukaudet tehdä? On itkettänyt ja ollut paha mieli, vaikka minuun ei varsinaisesti edes koske mihinkään. Polvi on rauhoittunut pyöräilyn myötä, mutta tiedän ja tunnen, ettei se ole kunnossa ja että jos lähden nyt treenaamaan juoksua, hommaa tyssää ennen kuin on päässyt edes alkuun.

Siitä kertoo tämän päivän sauvakävelylenkki, joka sinänsä sujui mukavasti, mutta lenkin jälkeen polvessa on ollut taas pientä painetta. Ei vielä varsinaista kipua, mutta siihen se helposti menee.

Ahdistaa tämä terveydenhoitotilanne. Mietin sitä ortopediaikaa, jonka saan ehkä joskus heinäkuulle. Mitä jos minua ei oteta siellä vakavasti? Sanotaan vain, että ihan hyvinhän sinä olet pärjännyt tähänkin asti, että kuule jatka vain sitä pyöräilyä, vahvista etureisilihaksia ja otapa tuosta resepti Buranaa, niin eiköhän se siitä. Lisäksi olen tullut siihen tulokseen, että röntgen- ja magneettikuvissa tuskin edes ilmenee mitään, koska nämä polvijutut ovat aina vähän näitä. Mitäs sen jälkeen? Lääkärit toteavat, että ei sinua mikään vaivaa, mene kotiisi siitä. Uskon, että tähystys olisi nyt ainut järkevä tapa edetä tässä asiassa, mutta miten helppoa tai vaikeaa sellaiseen pääsy on? Voiko lääkäri määrätä siihen suoraan ilman röntgen- ja magneettikuvia? Ja vaikka sellaiseen pääsisin, miten pitkät jonot ovat?

Tähystys yksityisellä on yksi keino, mutta valitettavasti en ole rikas eikä minulla ole ylimääräistä kahta tonnia taskussa. Olen harkinnut tähystystä Virossa, sillä siellä hinta olisi vain noin 500 euroa, ja miesystävä lupasi kustantaa sen minulle. Olen saamassa veronpalautusta vajaa 600 euroa, joten voisin maksaa summan hänelle jopa takaisinkin. Mutta jotenkin pelottaa. Entä jos mitään ei siitä huolimatta selviäisi ja rahat menevät hukkaan? Entä jos jokin menee vikaan? Perustoimenpiteitähän ja tosi yleisiähän nuo polven artroskopiat ovat, mutta silti. Olenko sitten ihan tyhjän päällä, jos ulkomaisella klinikalla tehty leikkaus meneekin mönkään?

Sitten olen miettinyt, että tuolla summalla voisin ostaa vuoden jäsenyyden GoGo:hon. Vuoden alussa tuohon vajaan kilometrin päähän avattiin uusi GoGo. Voisin käydä siellä vaikka spinningissä ja uskaltautua kuntosalille, missä voisin treenata reisiini ytyä. Koska yksi mahdollisuus on, että tähystyksessä käy ilmi, että polvelle ei sinänsä mitään korjausleikkausta pystytä tekemään. Jos siis vaikka on kyse epäilemästäni kondromalasiasta, joka on nyt pahentunut. Voi olla mahdollista, että juoksuharrastukseni loppuu. Eikä tämä ole mitään pessimismiä, enkä ihan oikeasti halua kerjätä mitään sääliä, että kyllä se polvi siitä varmasti toipuu. Joskus totuutta on vain pakko katsoa silmiin. Minun on ehkä pakko keksiä joku muu juttu, jolla saan pidettyä tämän paskamaisen painonkin kurissa. Pelkällä ruokavaliolla en siihen pysty.

Tiedän, etten todellakaan ole ainut juoksija, jonka polvet pettävät, eikä tilanteeni varmasti ole mistään pahimmasta päästä. Mutta tuntuu se silti helvetin epäreilulta, että ennen laihduttamista ja kuntoilun aloittamista polvissa ei ollut varsinaisesti mitään ongelmia, mutta sitten kun onnistun taistelemaan ylimääräiset kilot pois ja saan kaikin puolin terveyteni kuntoon verenpainetta ja kolesterolia myöten, käy näin. Pelkään ihan kauheasti, että kahden ja puolen vuoden uurastukseni valuu hukkaan.

Olin niin onnellinen, kun löysin vihdoin toimivan ja minulle mielekkään tavan taistella elämäni pahinta peikkoa eli ylipainoa vastaan. Olin 26 vuotta elämästäni lihava, ja pelkään ihan hirveästi, että tämä onni kevyempänä minänä oli nyt sitten tässä. Että ei minun koskaan ollut tarkoitettu olevan mitään muuta kuin paksu, onneton tyttö. Ja tiedän, ettei se vääjäämättä tarkoita lihomista, jos joudun luopumaan juoksusta, sillä ei se ainoa liikuntamuoto ole, ja ihan itsestäni se on kiinni, mitä syön. Mutta kun olisi kiva, jos tykkäisi siitä liikuntalajista, mitä harrastaa. Ja kun soppaan heitetään mukaan vielä PCOS, joka nostaa insuliiniresistenssiä ja edesauttaa lihomista, niin olo on nyt lievästi sanottuna perseestä.