Kävin juoksemassa, ja vihdoinkin alaselän lihakset suostuivat yhteistyöhön. Otin ensimmäiset juoksuaskelet ja hihkaisin puoliääneen: Huu!
Kun ei satu, niin kyllä se tuntuu veikeän hyvältä. Mitäs tuosta vaikka lenkillä sainkin leikkiä lumiauraa, kun rynnin hangessa eteenpäin. Loikin muiden ulkoilijoiden jättämissä jalanjäljissä ja nautin liikkeiden irtonaisuudesta, siitä tunteesta kun kipu ei estä liikettä.
Lunta siis oli. Noin puolet kuuden kilometrin lenkistä oli auraamatonta tietä, jossa sai oikeasti tehdä töitä eteenpäin pääsemiseksi. Mutta raskaasta alustasta huolimatta keskimääräinen kilometriaika oli reilut 20 sekuntia nopeampi kuin kahdella aiemmalla lenkillä, jossa alaselkä on jarruttanut menoa. Tänään lenkillä kului siis aikaa 44:55. Maanantaina sama reitti taittui aikaan 47:10.
Tänään tartuin myös voimapyörään. Selän takia olin arastellut voimapyörätreenien pariin palaamista, mutta ihan hyvin se rullailu sujui. Matka kohti pyykkilautavatsaa jatkukoon! Onneksi on aikaa.
Ihan loistavaa, että selkäkipu on väistymässä ja oot päässy juoksemaan ja voimapyöräilemään!
VastaaPoistaOlen täydellisen samaa mieltä! :)
PoistaOih! Tiedän onnen tunteen. Mä olen ollut itkun partaalla kahdella viimeisellä spinning-tunnilla - siis ihan sen takia, että se vaan on niin ihanaa ja olen niin onnellinen, että pystyn taas niillä tunneilla käymään... voi hyvää päivää :)))
VastaaPoistaPitää antaa itkun tulla, se puhdistaa. Olivatpa kyseessä sitten onnen- tai surunkyyneleet. :) Ehkäpä ihmisen pitää välillä kokea vaikeita aikoja, jotta niiden helpotettua osaa taas itkeä onnesta.
Poista