Terve keho

Kävin tänään verikokeissa ja sain äsken tekstiviestillä tulokset, ja ne olivat tosi hyvät! Kokonaiskolesteroli oli 4,3 ja HDL 1,99, LDL 2,3 ja triglyt 0,83, eli kaikki luvut olivat mukavasti viitearvoissa. Paastosokeri oli tasan 5. Hemoglobiini oli edelleen matalahko 123. Rautakuurini on nyt kestänyt reilut pari viikkoa, mutta ainakaan vielä se ei näyttäisi heijastuvan arvoihin. Ei ole kyllä mitään aavistusta, miten nopeasti sen edes pitäisi heijastua, jos on heijastuakseen.

Lisäksi olen mittaillut verenpainettani kotimittarilla. Olin ihan varma, että tuon karmean stressikevään jälkeen nekin lukemat olisivat taivaassa, mutta neljänä päivänä tehtyjen kahdentoista mittauksen keskiarvo oli 119/75 eli minulle suoraastaan jäätävän hyvä. Pyysin itse asiassa poikaystävää testaamaan mittaria, sillä aloin epäillä onko koko kapine rikki, hah.

Mutta olen siis tehnyt jotain oikein painonnoususta huolimatta. No, alentunut verenpaine selittynee e-pillerimerkin vaihdolla, mutta yhtä kaikki ihan huippua, että lukemat ovat noin terveellä tasolla. Välillä nimittäin tuntuu, ettei tämä keho reagoi millään tavalla runsaaseen liikuntaan ja kasvispainotteiseen ruokavalioon. Mutta kyllähän se reagoi. Kun vain itse osaisi olla tuijottamatta sitä vaa'an lukemaa. Ajatukset kiertävät loputonta kehää takaisin lihotun kymmenen kilon ympärillä näkemättä kokonaiskuvaa. Kohta seitsemän vuotta sitten alkanut elämäntapamuutos ja matka on tuonut niin paljon hyvää keholleni ja takuulla säästänyt minut verenpaine- ja kolesterolilääkitykseltä ja kenties jopa kakkostyypin diabetekselta.

Ehkä olisi taas aika rakastaa tätä kehoa vähän enemmän, sillä onhan se ollut ihan mieletön matkatoveri ja opettanut näkemään sen huikean voiman ja kapasiteetin. Ehkä olisi pikkuhiljaa aika lakata määrittämästä itseään ja onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan vaa'an kautta. Luulisi, että olisin sen taidon jo oppinut vuosien varrella, mutta lihavan tytön identiteetti on niin uskomattoman tiukassa, elinhän sen vallassa elämäni ensimmäiset 25 vuotta. Kun sitten onnistuin laihtumaan normaalipainoon ja kun sitten osa pudotetuista kiloista pikkuhiljaa hiipi ja osa yhtäkkiä humpsahti takaisin, oli se aika hirveä kolaus itsetunnolle. En edelleenkään tiedä, johtuiko viime vuonna tapahtunut yhtäkkinen painonnousu e-pillerien vaihdosta, kehon epämääräisestä hormonitasapainosta vai yksinkertaisesti liiasta syömisestä. Vai vähän kaikista.

Ehkä pitäisi taas opetella katsomaan nykyhetkeä ja lakata haikailemasta painonhallinnallisesti menestyksekkäiden juoksuvuosien perään ja märehtimästä vyötärölle ja persauksiin palanneita kiloja. Ehkä muistutan taas itselleni, miten hyvässä fyysisessä kunnossa oikeasti olenkaan. Yksi PCOS tai kymmenen liikakiloa sinne tai tänne, olen oikeasti vahva, sitkeä ja voimakas. Nostan kahvakuulassa koko ajan isompia painoja ja tähtään tosissani ensi vuonna SM-mitaleille. Se on aika hieno juttu se.

Sininen olo

[Musiikki: Jessie Ware - Devotion]

Hesus, että osaa taas väsyttää. Viikon verran on tuntunut, etteivät mitkään yöunet meinaa riittää. Viime yönä nukkua posotin 11 tuntia. Haluan uskoa ja uskon, että jokakeväiset siitepölysessiot aiheuttavat tämän väsymyksen. Pelkkä ajatus, että viime syksyn pohjaton kaivo olisi taas vetämässä minut syvyyksiinsä, on liian karmiva.

Olo on väsymystä lukuun ottamatta fyysisesti ihan hyvä. Sydämessä ei ole mitään outoja viboja, ja tarmoa ja voimaa on sitten kun lopulta uni suostuu hellittämään otteensa. Verenpaine on aavistuksen koholla: äsken mittasin, ja se oli 136/89. Mutta minulle tuo on aika normaali lukema. Toki pyrin sinne 130/80 tuntumaan, mutta sukurasite on ja pysyy. Kaikkeen ei elämäntavoillakaan pysty vaikuttamaan.

Yleisvire on ollut vähän alakuloinen, ja pari päivää on itkettänyt vähän kaikki. Katsoin äsken nauhalta eilisen Suurimman pudottajan, ja pakko oli vähän porata. Tosin se nyt ei ole mikään yllätys, sillä ainahan minä vollotan kyseistä ohjelmaa katsoessa, oli sitten minkä maan tahansa kisa kyseessä. Eilen törmäsin Facebookissa johonkin juttuun naisesta, joka omistaa pieniä hevosia ja käy niiden kanssa ilahduttamassa vanhoja ihmisiä vanhainkodissa. Voi elämä, mikä itku siitäkin pääsi! Minulla ei ole mitään hajua, toimiiko tämä linkki, mutta kokeilkaa, jos kiinnostaa.

No, pitää alkaa valmistautua kahvakuulatunnille. Jospa sitä vaihteeksi vuodattaisi vähän hikeä. Verestä ei niin väliksi, mutta katsotaan nyt. Alkuvuodesta käytin kuulatunneilla paljon hanskoja, kun tuntui, että kämmenet olivat jatkuvasti auki. Nyt yritän vieroittaa itseni hanskoista, ja aina vähän jännittää, milloin se nahka on taas rullalla.

Vuosi

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Magnetic]

Olipa vuosi.

Keväällä erosin pitkään raskaalta tuntuneesta parisuhteesta, jonka jälkipyykki osoittautui aikamoiseksi savotaksi, mitä en etukäteen ollut osannut lainkaan ennustaa.

Minua aika ajoin vaivanneet väsymysoireet räjähtivät syksyllä käsiin. Kropassa ja mielessä vallitsivat melkoiset olotilat, kun väsymykseen lisäsi alakuloisuuden, kroonisen palelun, hullut verenpainelukemat, nousevan painon, hidastuneen ruoansulatuksen, pamppailevan sydämen ja ties mitä.

Nyt vuoden viimeisenä päivänä olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Joulukuun aikana olen herännyt taas henkiin. Uskon edelleen vakaasti seleeniteoriaani, sillä syötyäni päivittäin parapähkinöitä oloni on ollut niin huumaavan hyvä, että tuntuu kuin voisin pakahtua. Kuljen kadulla hymyillen ja taivasta kirkkain silmin tuijotellen

Vietin jouluviikon Juuassa. Kahdeksan päivän aikana kävelin yli 60 kilometriä, kokosin kaksi tuhannen palan palapeliä ja söin niin paljon suklaata ja herkkuja kuin kykenin eli ihan älyttömästi. Oloni oli huikea. Kropan alettua toimia taas normaalisti ja saatua sikamaisen määrän energiaa minusta tuntui kuin olisin voinut lähteä lentoon. Ja mikä parasta: minusta tuntuu edelleen siltä. Tunnen siipien kasvavan selässäni.

Kissa oli suurenmoinen apu palapelin kokoamisessa.

Edessäni on hieno vuosi.

Jälleen onnellinen.

Verenpainemittari

Onko silloin oikeasti aikuinen, kun ostaa itselleen verenpainemittarin? Sitä en tiedä, mutta posti toi tänään tilaamani Omron M2 Basic -verenpainemittarin. Päädyin kyseiseen mittariin siksi, että se maksoi vaivaiset parikymppiä ja siinä on tasan yksi nappula. Halusin simppelin vehkeen verenpaineen seuraamiseen ja sen sain.

Että ei muuta kuin testaamaan! Aluksi ajattelin, että onpa paska mansetti, kun eihän tätä saa millään paikoilleen. Sitten tajusin yrittäneeni laittaa sitä käteni ympärille väärinpäin. Siinä vaiheessa tuntui, että verenpaine kohisi jo valmiiksi korvissa. Päätin siis henkisesti valmistautua joihinkin 200/140-lukemiin.

Eikä mitä, mittasin verenpaineen kaksi kertaa ja se oli noin 130/85. Halleluja! Putosi kivi sydämeltä, sillä nyt aletaan taas liikkua niissä verenpaineissa, joilla minun kaiken järjen mukaan pitäisi liikkua. Voisivat nuo lukemat paremmatkin olla (kolme vuotta sitten 115/80), mutta ovathan ne valtavaa edistystä taannoisiin 140/100- ja 164/110-järkytyksiin. Olen oikeasti ollut tosi huolissani noista kohonneista lukemista. Voi olla, että viime viikolla parantunut olo on vaikuttanut myös verenpaineeseen.

Mutta onpa kiva kun on oma verenpainemittari! Ei tarvitse enää epätietoisena miettiä, että mitähän sille verenpaineelle kuuluu.