Kaikki on mahdollista

Jätin syyskuisen juoksutapahtuman väliin. Syinä siihen olivat sekä lenssun räkäiset jälkimainingit että kyseiselle viikonlopulle osuneet turhan lämpimät kelit. Lauantaina taisi olla 23 astetta lämmintä ja juoksupäivänä sunnuntaina yli kaksikymmentä.

Ei auttanut kuin suunnata katse kuukauden päähän.

Eilen minä sitten seisoin Tampere Juoksee -juoksutapahtuman lähtöalueella todella omituisessa ja epäuskoisessa olotilassa. Ympärillä velloi muita juoksijoita, ja tuntui että kaikki olivat jotain vähintään puoliammattilaisia, ja tiedostin, että harjoitteluni oli ollut aika vähäistä eikä millään lailla optimoitua. Olin laskenut, että olin juossut tämän vuoden puolella yhteensä alle 200 kilometriä. Takana olivat pari pidempää lenkkiä (17 ja 19 kilometriä), jotka valoivat uskoa, että pystyn myös 21,1 kilometrin matkaan.

Sää oli aika kauhea. Pahin sade laantui onneksi ennen juoksua, mutta jeesus, että osasi tuulla. Järvien rannoilla aallot iskivät rantakiviin, niin että niistä välillä sinkosi vettä rannan myötä kulkevien juoksijoiden päälle. Onneksi vältin moiset suihkut.

Olin etukäteen ahdistunut sääennusteista. Mietin mitä ihmettä puen päälleni, ja mitä jos kengät kastuvat heti alussa, niin että koko matka menee litimärissä tossuissa loiskutellessa ja sitten tulee kamalat hiertymät ja apua. Päädyin lopulta pukemaan ylleni vedenkestävän takin, vaikka tiesin, että siinä voi tulla hyvin kuuma. Loppujen lopuksi se oli ihan hyvä valinta, sillä se blokkasi tuulta, ja koska ilma oli riittävän kylmä, en paahtunut hengiltä takin uumeniin. Lenkkarit kastuivat jonkin verran, mutta eivät häiritsevästi. Taskussa oli varmuuden vuoksi laastareita ja kuivat vaihtosukat, mutta niitä ei onneksi tarvittu.

Olin kesän ajan juossut vauhdiltaan aika leppoisia lenkkejä noin 8:15–8:30 minuutin kilometrivahdilla, ja tuumin, että loppuaika sijoittuisi todennäköisesti jonnekin 2:50:00–2:55:00 väliin. Mutta niinhän siinä kävi, että juoksutapahtuma imaisi mukaansa, ja juoksin koko matkan kovempaa kuin olin ajatellut eli aavistuksen alle kahdeksan minuutin kilometritahtia.

Alkupuolisko meni vielä suht helposti, mutta pakko sanoa, että loppupuolikas oli raskas. Iskutuksen ja pitkien matkojen rutiinin puute painoi jaloissa, mutta jatkoin vain sitkeästi eteenpäin. Juoksureitti käväisi noin 19 kilometrin kohdalla maalialueen tuntumassa, ja se oli aika raaka hetki, kun piti vielä lähteä viimeiselle parin kilometrin kierrokselle maalista poispäin. Siinä vaiheessa olin jo todella uupunut, ja oli henkisesti todella raskasta jättää maalialue taakse. Lopulta tuli aika kääntyä takaisin, ja kun sain Laukonsillan ja sen lopussa häämöttävän maalin näkyviini, helpotus valtasi minut. Minä ihan oikeasti pystyn tähän.

Ylitin maaliviivan bruttoajassa 2:47:53, eli alle tavoiteaikani. Olin aivan lopussa, ja maalissa tuli itku puhtaasta helpotuksesta, että juoksu oli ohi, mutta samalla purkautuivat myös monen vuoden haaveet ja pettymykset ja odotus ja lopulta onnistuminen.

On aika epätodellinen olo. Olin niin pitkään luullut, että enää koskaan pysty juoksemaan kuin korkeintaan kympin matkoja. Sitten yhtäkkiä minä pystyinkin treenaamaan puolimaratonille. Toisaalta tuntui kuin universumi olisi viimeiseen saakka koetellut motivaatiotani. Ensin sairastuminen ennen syyskuun juoksutapahtumaa ja sen jääminen väliin pitkän henkisen valmistautumisen jälkeen. Jouduin keräämään keskittymiseni ja päättäväisyyteni uudestaan kasaan, kunnes sääolosuhteet juuri ennen lokakuun tapahtumaa alkoivat horjuttaa itsevarmuuttani. Olisi ollut niin helppoa jättää eilinen juoksu väliin, sillä en ollut vielä edes ilmoittanut tapahtumaan. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että olisi harmittanut aivan vietävästi, jos en olisi edes yrittänyt. Niinpä kasasin aamulla kimpsut ja kampsut kasaan, matkustin ratikalla keskustaan ja kävin kisakansliassa jälki-ilmoittautumassa.

Koskaan ei pidä luovuttaa.

Ihmeitä

Taisin edellisenkin postauksen aloittaa suurin piirtein samoilla sanoilla, mutta pakko jälleen todeta, että tämä syksy on ollut varmasti elämäni kiireisin. Stressinhallinta on ollut melkoisella koetuksella, ja joinain päivänä olen itkenyt silkkaa uupumusta ja kiirettä. Rehelliset vapaapäivät, jolloin en ole oikeasti tehnyt mitään, ovat yhden käden sormilla laskettavissa.

Pusersin yhdeksän viikon pätkäpaastokokeiluni läpi. Alkufiiliksiäni voi kerrata syyskuun postauksesta. Ensisijainen tavoitteeni oli saada veriarvoja paremmaksi, enkä varsinaisesti lähtenyt laihduttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Paino oli 3. syyskuuta 81,3 kilogrammaa ja veriarvot elokuun puolivälissä seuraavanlaiset:

- kokonaiskolesteroli 5,5 (< 5,0)
- HDL 2,53 (> 1,0)
- LDL 2,9 (< 3,0)
- triglyseridit 0,89 (< 2,0)
- paastosokeri 4,8 (< 6,0)

Kävin uusissa verikokeissa marraskuun 3. päivä, ja luvut näyttivät tältä:

- kokonaiskolesteroli 5,8 (< 5,0)
- HDL 2,31 (> 1,0)
- LDL 3,5 (< 3,0)
- triglyseridit 1,06 (< 2,0)
- paastosokeri 4,9 (< 6,0)

Paastosokeri oli käytännössä sama, mutta kolesteroliarvot olivat menneet selvästi huonompaan suuntaan. Tästä en syytä paastoamista, vaan marraskuussa hivenen käsistä livennyttä juuston ja jäätelön syöpöttelyä (penteleen Plussa-tarjous ja vitosen Ben & Jerry's -pönikät!).

Entäs paino sitten? Se oli 3. marraskuuta tasan 78 kilogrammaa. Kahdessa kuukaudessa paino siis putosi kolmisen kiloa, mutta veriarvot huononivat. Olo on edelleen hieman ristiriitainen. Riesaksi muodostuneet muutamat liikakilot lähtivät käytännössä itsellään, mutta veriarvojen heikkeminen harmittaa. Toisaalta pitää ajatella, että tämä oli hyvä opetus: laihtuminen ei automaattisesti tarkoita, että se on tehty terveellisellä ruokavaliolla. Tavoitteenani onkin nyt järkevöittää syömisiä ja käydä keväällä mittaamassa kolesteroli uudestaan. Mutta sitä ei käy kieltäminen, ettenkö olisi onnellinen tämänhetkisestä painostani. Ensimmäisen kerran sitten polven rikkoutumisen jälkeen olen taas normaalipainoinen. Onpa suorastaan outoa!

Kaiken kaikkiaan pätkäpaastokokeilu oli hyödyllinen, ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille, olipa tavoite sitten pudottaa painoa tai ei. Nyt olen ollut puolitoista viikkoa ilman pätkäpaastoa, sillä minulla on meneillään melkoinen muuttostressi, ja tuntuu, että nyt ei riitä resurssit vähillä kaloreilla hengailuun edes kahtena päivänä viikossa. Mutta suunnitelmissani on jatkaa pätkäpaastoilua heti, kun ehdin edes toviksi istua paikoilleni ja normaali arki asettuu taas uomiinsa.

Niin, olen siis muuttamassa lauantaina. Kesällä kohtaamani mies osoittautui ihmiseksi, jota olen koko elämäni etsinyt, ja päätimme pistää hynttyyt yhteen. Olo on ihan epätodellinen. Tuntuu kuin universumi olisi yhtäkkiä loksahtanut kohdalleen. Olen viettänyt paljon aikaa väärissä parisuhteissa, ja nyt kun unelmani on suoraan edessäni ja toteutunut, en tiedä, miten päin olisin. Olen löytänyt ihmisen, jonka sielu on veistetty samasta puusta kuin omani, ja jonka kanssa minun ei tarvitse tehdä olemiseni suhteen minkäänlaisia kompromisseja. Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta. Vierelläni kulkee vihdoinkin ihminen, jonka kanssa haluan oikeasti jakaa elämäni. Kaikki menneet vuodet, kaikki kipu, epäilys ja tuska... Jokainen hetki on kuljettanut minua kohti tätä päivää, kun olen viimein löytänyt kotiin toisen ihmisen luo. Ihmeellistä.

Ajoittain mietin, miksi emme kohdanneet aiemmin. Mutta ehkä minun piti ensin kulkea oma matkani ja kasvaa ihmiseksi, joka olen. Minun piti ensin tehdä itsestäni kokonainen ennen kuin olin valmis löytämään puuttuvan puoliskoni.

Viisi vuotta

Viisi vuotta sitten olin liki satakiloinen, rapakuntoinen ja onneton omassa kehossani. Oli pakko tehdä päätös, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan mihin se johtaisi tai mitä ylipäätänsä olin tekemässä. En ollut koskaan onnistunut laihtumaan, enkä varmaan uskonut, että onnistuisin nytkään. Jostain syystä päätin yrittää ja olen ikuisesti kiitollinen sille aralle ja epävarmalle nuorelle naiselle päätöksestä, joku tuli lopulta viemään hänet – minut – unohtumattomalle matkalle.

On melko tarkalleen tasan viisi vuotta siitä, kun tein Porin juoksukoulun ensimmäisen harjoituksen: "Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla." Nyt tuntuu hurjalta miettiä, mihin kaikkeen se olikaan johtava. Juoksu vei mennessään ja muutti elämäni. Minä muutin elämäni. Sittemmin polviongelmien takia jouduin luopumaan juoksusta, mutta muutos kantoi vaikeuksien läpi.

Viikko sitten lauantaina nousin Nokialla Punaisen oven salikisoissa yleisön eteen nostamaan 16 kilon kahvakuulaa. En ollut paras enkä vahvin, mutta poistuin lavalta voittajana. Lopputulos oli 90 toistoa yhden käden LC:tä, ja olen oikeasti tyytyväinen. Satanen oli enemmän tai vähemmän salainen tavoite, mutta kesän myötä lopputuloksen sijoittuminen 90-95 toiston haarukkaan alkoi tuntua realistisemmalta. Olen onnellinen, että tein hyväksyttyjä toistoja ja jaksoin täyden kymmenminuuttisen. Olen hämmentynyt, että syrjäänvetäytyvästä ja kaikenlaista huomiota karttavasta tytöstä on kuoriutunut vahva ja itseensä luottava nainen, joka epäonnistumisen uhasta huolimatta kykenee katsomaan pelkojaan silmiin ja tekemään parhaansa. Olen tajunnut, että se ihan oikeasti riittää: että tekee parhaansa ja tekee sen hymyillen.

Eilen jouduin kohtaamaan ehkä pahimman pelkoni pitkään aikaan – pelon, joka oli samaan aikaan yksi suurimmista ja katkeransuloisimmista unelmistani. Siitä lähtien kun ilmottauduin Tampere maratonin kymmenen kilometrin matkalle olin varma, että olin tehnyt oikean emämokan. Tällä polvella ja tällä juoksukunnollako minun pitäisi selvittää kympin matka kuukahtamatta reitin varrelle? Viimeisten 2,5 vuoden aikana olen juossut käytännössä vain yksittäisiä kilometrejä. Kympin olen muistaakseni juossut viimeksi syksyllä 2011. Jokin sisimmässäni kuitenkin kuiski, että tämä juttu sinun on vain tehtävä. Pelotti, kauhistutti, itketti ja samaan aikaan tuntui huumaavalta. Eilen sitten seisoin lähtölinjalla juoksijana muiden juoksijoiden joukossa. Ja sitten minä juoksin. Polvi kantoi, kunto kesti. Kymmenen kilometriä taittui aikaan 1:08:05. Käsittämätöntä. Aika oli paljon parempi kuin mitä olin edes uskaltanut haaveilla.

Se oli elämäni juoksu. Juoksin sen viiden vuoden matkani kunniaksi. Ja matka jatkuu, sillä ei ole mitään syytä pysähtyä.

Ihanampi elämä

Sinä näet sen kaiken minussa

mitä ei kukaan toinen rakasta

- Jippu: Eva

Siitä lähtien kun joskus teini-ikäisenä aloin miettiä poikaystäväjuttuja, olen unelmoinut kumppanista, jonka kanssa höpötellä yöt läpeensä ja nauraa hassuille jutuille ja joka ymmärtäisi minua puolesta sanasta ja pitäisi minua kainalossaan vaikka maailman loppuun asti.

Kymmenen vuoden aikana olen tavannut hyviä ja kilttejä miehiä, välillä hauskoja ja välillä rasittavia. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole täysin vastannut unelmaani, ja taipaleeni jokaisen heidän kanssaan  on lopulta syystä tai toisesta päättynyt.

Vuosien varrella olen kyseenalaistanut unelmani ja sitä on kyseenalaistettu. Väitetty, että olen katsonut liikaa elokuvia, ja ettei hakemaani miestä ole olemassakaan. Melkein aloin jo siihen uskoa itsekin. Lopulta kuitenkin päätin ennemmin elää loppuelämäni yksin kuin tyytyä kompromissiin.

Opin egon ja sielun välisen eron. Tajusin, että miessuhteeni ovat tehneet egoni tyytyväiseksi ja sitä kautta minun on ollut periaatteessa hyvä olla suhteissa. Mutta se jokin on puuttunut. Se syvin yhteys toiseen ihmiseen, valtava yhteenkuuluvaisuudentunne, jota mikään mahti maailmassa ei kykene rikkomaan.

Edellisen suhteeni päättymisen jälkeen kesän kynnyksellä päätin, että nyt pidän taukoa miehistä ja olen vain itsekseni.

Ja sitten se mies oli siinä. Tarttui käteeni ja kosketti niskaani tavalla, johon kukaan ei ollut koskaan ennen kyennyt. Kosketti sieluani ja näki minut. Johdatti sieluni kotiin.

Ihana elämä

[Musiikki: Kent - Tigerdrottningen]

Jou, elämä, olet kiva.

On hymyilyttänyt. Elämä rullaa nyt oikeilla raiteilla. Kevään ahdistus on hiipunut pois. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että sisäinen solmuni oli pitkälti väärässä ihmissuhteessa olemisen syytä. Suhteessa ei varsinaisesti ollut mikään vikaa, mutta kotini ei sitten vain ollutkaan siinä. Jonkin aikaa yritin yrittää ja rimpuilla sisäistä ääntäni vastaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Onneksi ymmärsin kuitenkin kuunnella sitä verrattain nopeasti, sillä ei ole kenenkään edun mukaista pitää kiinni jostakin, joka lopulta kuitenkin päättyisi.

Sain opiskelupaikan! Ensi kuussa alkavat liiketalouden opinnot. Voi apua ja jee samaan aikaan.

Olen käynyt kahtena peräkkäisenä lauantaiaamuna sadhanassa. Kello on soinut neljältä, ja puoli viiden maissa olen noussut pyörän selkään, pyöräillyt tyhjillä kaduilla auringon noustessa. Kahden ja puolen tunnin jooga- ja meditaatioharjoituksen jälkeen sielu on syväpuhdistettu, egoa pistetty aisoihin ja oma ääni tuntuu taas kirkkaammalta.

Olo jotenkin tosi vapaa ja vapautunut. Toiveikas. Tulevaisuus on ihanalla tavalla avoin ja täynnä mahdollisuuksia, uusia haasteita, uusia ihmisiä, täynnä hetkiä olla onnellinen.

Herkkä, vahva unelma

[Musiikki: Kent - Tigerdrottningen]

Minulla on nyt tosi hyvä fiilis kiukkupolveni suhteen. Fiilis on itse asiassa niin hyvä, että pelottaa, milloin taas rysähdetään korkealta ja kovaa. Toisaalta polvi on kestänyt tänä keväänä juoksuharjoitukset niin hyvin, että realismi on joutunut pikkuhiljaa väistymään optimismin kipinän tieltä.

Eilen kävin jälleen yhdistetyllä kävely- ja juoksulenkillä. Juoksin 5 minuutin pätkiä yhteensä kahdeksan ja välillä kävelin 3 minuuttia. Alku- ja loppukävelyineen lenkki kesti 1 h 20 min, ja kilometrejä kertyi mukavat kymmenen. Laskeskelin, että kaikkiaan juoksin noin 6 kilometriä. Juoksun aikana polvi pelasi hyvin, eikä illan aikana tullut jälkikipuakaan. Tänään on ollut taas normaalia enemmän naksuntaa, mutta muuten kaikki on ok.

Unelma Tampere maratonin kympin matkasta kytee vahvana. Voi taivas.

Kuten yllä totesin, pelottaa ihan hirveästi. Mutta eilen juostessa tunsin taas sitä rajatonta iloa, joka puhtaudessaan ja aitoudessaan on vailla vertaa. Ja samalla henki lähes salpautui, kun tajusin, että minä ihan oikeasti taas juoksen.

On ollut ristiriitaista taas antautua juoksuonnelle, sillä kahden vuoden aikana opin hyväksymään, että se tie oli osaltani käyty loppuun. Nyt kun – itse asiassa vähän yllättäen – olen päässyt matkaamaan ajassa taaksepäin ja löytänyt juoksijan identiteettini, en tiedä miten suhtautua. Samaan aikaan tuntuu niin järjettömän hyvältä, mutta samaan aikaan tiedostan, että tällä polvella jokainen juostu askel voi olla se viimeinen.

Pirujen maalailut seinille sikseen. Nautitaan tästä päivästä, tästä hetkestä – ja unelmoidaan.

Pääsiäinen

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Guru Guru Wahe Guru]

Pääsiäinen häämöttää edessä. Minulla ei ole sen ihmeempiä pääsiäissuunnitelmia, kunhan olla öllötän kotona kissan kanssa. Poikaystävä reissaa viikoksi Saksaan, joten saan ihan oikeasti nauttia ylhäisestä yksinäisyydestäni koko pääsiäisen! Oikeasti se tekee varmaan vain ihan hyvää. Sen jälkeen kun alettiin vuoden alussa seukata, ollaan nähty melkein joka päivä. Osaa taas nauttia toisen seurasta paremmin, kun on välillä pidempi aika, ettei näe.

Ajattelin pääsiäisenä ottaa iisimmin myös liikuntojen suhteen. Kahvakuulatreenejä on seuraavan kerran tiistaina, ja lauantain kuntopiirikin on peruttu, joten tähän tulee hyvä sauma antaa kropan levätä. Päätin pistää punnerruksetkin tauolle täksi viikoksi. Ei sillä, että mitenkään itkisin, kun en pääse punnertamaan. Lähinnä se vain aina pelottaa, että jos pitää taukoa niinkin epämiellyttävästä toimenpiteestä kuin punnertaminen, se tauko tahtoo helposti venyä...

Oli miten oli. Seuraavina päivinä aion pyöräillä, joogata ja ehkä käydä juoksulenkillä, mikäli polvi (ja reidet?) toipuu tarpeeksi eilisen kuulatunnin kyykkytreenijärkytyksestä. Huomenna kiirastorstaina Om Yoga -koululla järjestetään 31 minuutin mittainen meditaatio, joka päättyy gongirentoutukseen. Ajattelin mennä sinne. Suunnittelin myös kampeutuvani lauantaina pitkästä aikaa aamusadhanaan. Saas nähdä, riittääkö tarmo, että polkaisisin sinne pyörällä vai menenkö bussilla. Sadhana alkaa siis kello 5:30, joten täältä Hervannan perukoilta minun pitäisi lähteä polkemaan puoli viiden maissa, koska olen hidas.

Tänään kävin pyöräilemässä 15 kilometriä. Piti käydä Sääksjärven kirjastossa tarkistamassa yksi käännöstyössä tarvitsemani sitaatti kirjasta, jota ei Hervannan kirjastosta löytynyt.

"Jos sinun onnesi on riippuvainen jonkun toisen tekemisistä,

kyllä kai sinulla on siinä kerrakseen ongelmaa."

- Richard Bach (suom. Anna Salo)

Huumaavaa

Viikonloppu oli tyhmä, kun väsytti ihan sikana. Sunnuntaina heräsin niska- ja päänsärkyyn, joka talttui vasta 1200 milligrammalla ibuprofeenia. Röhnötin käytännössä koko päivän sohvalla, menin liian myöhään nukkumaan ja heräsin tänään joskus puolenpäivän paremmalla puolella. Ajattelin jo, että koko päivä meni ihan pyllylleen, mutta vielä mitä! Sain tehtyä tosi hyvin töitä ja äsken tulin lenkiltä, joka oli tänä keväänä järjestyksessään kolmas, jonka aikana tuli myös juostua.

Ja oo ja äm ja gee. Juoksin taas kahden minuutin pätkiä, ja mikä fiilis. Alkukävelyn aikana tuumailin jäisiä teitä, että mitähän tästä tulee, mutta kun otin ensimmäisen juoksuaskelen, kaikki oli täydellistä. Jaloissa oli juuri se täydellinen annos voimaa, energiaa ja rentoutta juuri siinä oikeassa suhteessa. Annoin kropalle luvan määrätä vauhdin ja itse keskityin vain nauttimaan rennonletkeästä menosta. Kaksiminuuttiset hujahtivat liian äkkiä ohi. Olisi tehnyt mieli vain juosta ja juosta. Se oli juoksua parhaimmillaan. Eihän siitä voi kuin nauttia. Antaa siipien kasvaa selkään, tuntea hymyn leviävän huulille.

Yhdessä kohdassa oli jään päällä pakkaslunta. Pala nousi kurkkuun, kun kuulin lumen narskahtavan juoksutossun alla. Ei haitannut enää, että lupaavasti alkanut kevät keskeytyi. Yhtäkkiä mieleen palasivat kaikki ne pakkasella juostut kilometrit, kun lumi narskui kenkien alla, silmälasien läpi ei nähnyt juuri mitään, ripset ja poskivillat huurtuivat.

Vaikka sitten kaksi minuuttia kerrallaan ja pari kertaa kuukaudessa, mutta en minä sille mitään voi, että rakastan juoksemista. Rakastan sitä, miten se tekee minusta rohkean, voittamattoman ja vahvan. Rakastan sitä juostessa sisältäni kumpuavaa onnea, joka on aidointa, puhtainta ja rehellisintä onnea, jota olen koskaan tuntenut.

Siihen loppukävelyn aikana poskelle vierähtävään kyyneleen kiteytyy koko elämän tarkoitus.

Hyvää kuuluu

[Musiikki: Jenni Vartiainen - Terra]

On ilmoja pidellyt ja silleen. Jollain lailla tähän kylmyyteen alkaa jo tottua, vaikka asuntoni on jostain syystä kuin jääkalikka (sisälämpötila on kylläkin aavistuksen yli 20 astetta, mutta täällä on jotenkin tosi kolkkoa) ja kämmenselkien iho halkeilee verille.

Maanantaiaamuna tosin piti kaivaa sisimmästä aimo annos pohjoiskarjalaisuutta, että lähdin kävelemään tallille. Pakkasta oli jotain parikymmentä astetta. Vedin ratsastushousujen alle kahdet pitkät kalsarit, teknisen talvipuseron alle kaksi aluspaitaa (toinen lyhyt- ja toinen pitkähihainen), jalkoihin ohuehkot villaa sisältävät vaellussukat, villasukat ja talviratsastuskengät, ja kaulaan fleecekauluri ja sen ympärille vielä kaulaliina. Minichapsit pitivät huolta, että nilkat ja sääret eivät altistuneet kylmälle ilmalle. Ratsastamaan lähtiessä vedin vielä laskettelutakin päälle turvaliivin, ja vaikka könysin Hakkisen selkään jakkaralta, hyvä kun satulaan pääsin kaiken sen vaatekerroksen kanssa.

Mutta kyllä kannatti raahautua tallille. Käytiin Hakin kanssa köpöttelemässä 1 h 20 min maastolenkki. Ulkona oli taivaallisen kaunista, ja Hakki oli rennolla tuulella: se ravasi kauniisti ja pysyi tosi kevyellä ohjalla. Vähän se jotain edellä kulkevaa koiranulkoiluttajaa kyttäili, mutta muuten reissu meni mainiosti.

Tämän päivän kahvakuulatreeneistä jäi niin ikään hyvä fiilis. Varsinainen treeni rakentui neljän liikkeen ympärille: tempaus, kyykky, rinnalleveto ja työntö. Ensimmäisellä kierroksella kutakin liikettä tehtiin 40 toistoa (20 per käsi, poikkeuksena kyykky), toisella kierroksella 30 toistoa, kolmannella 20 ja neljännellä 10. Kaikkiaan toistoja tuli siis 400. Tein koko hässäkän 14 kilon kuulalla ja pahaa teki, mutta onnistuin! Aikaa oli puoli tuntia, ja taisin lopettaa minuuttia ennen ajan loppumista. Kuriositeettinä kerrottakoon, että jotkut hurjat vetivät koko setin läpi 12 minuutissa... huh hei. Saas nähdä, miten lihakset ehtivät palautua ennen huomista treeniä, mutta väliin en sitä jätä.

Paino oli eilen sama kuin viikko sitten eli 80,9 kg. Itse asiassa odotin plussaviikkoa, sillä kroppa tuntui jotenkin tukkoiselta ja turpealta, mutta hyvä näin.

Ja koska kaikki takuulla odottavat kuumeisina uutisia miesrintamaltani, niin voin todeta, että sille suunnalle kuuluu hyvää! Olen jotenkin niin älyttömän onnellinen ettei tosikaan.

Iloinen

[Musiikki: Mirabai Ceiba - A Hundred Blessings]

Tänään uskaltauduin vaa'alle joulutauon jälkeen. Paino oli 81,4 kg (BMI 26,0), ja olen supertyytyväinen. Väistin kuuluisat joulukilot, vaikka eittämättä mussutin suklaata parin viikon aikana liki kaksi kiloa, huh huh. Nyt olen palannut taas normaaliin syömiseen, ja hyvältä tuntuu.

Paluu liikunta-arkeen on käynnistymässä, kun kahvakuulatunnit alkavat tällä viikolla pyöriä taas normaalisti. Tallipäivän vaihdoin perjantaista maanantaille, niin pääsen voimissani perjantain kuulatreeneihin. Jees, olen ihan intona. Tästä vuodesta tulee niin loistava! Minulla on nyt kuukauden ajan ollut terve olo, ja se on huumaavaa. Jaksan kerta toisensa jälkeen hehkuttaa, miten ihanaa on, kun ei palella eikä väsytä jatkuvasti.

Lisäksi sisimmässäni on lämmin olo, sillä olen tutustunut erääseen mieheen. Ja kyseessä EI siis ole se sama heppu, jonka kanssa kävin joulukuussa treffeillä, taivas varjelkoon. Olen itse asiassa enemmän kuin tyytyväinen, ettei siitä jutusta tullut mitään, sillä juttu tämän uuden tuttavuuden kanssa tuntuu tosi hyvältä, iih.

Satanen

[Musiikki: Lady Gaga - Artpop]

Tänään olivat ne kahvakuulakisat, joista viime viikonloppuna kirjoittelin. Valmistauduin niihin siten, että kuivaharjoittelin kotona viikon ajan rinnallevetoa ja työntöä peilin edessä. Varsinkin työnnön tekniikassa jokin naksahti kohdalleen, kun jostain netin uumenista luin, että työnnössä käden pitää olla suorana yläasennossa ennen kuin polvet suoristuvat. Olen tehnyt työnnön jotenkin ihan oudosti hyppäämällä, mutta kun keskityin tuohon lukemaani juttuun, alkoi oikea tekniikka avautua. Kuulatunneilla harjoittelin pienillä painoilla, etten vain vedä lihaksia samanlaiseen tilttiin kuin viime viikolla. En vetänyt, hyvä.

Tänä aamuna heräsin hyvissä ajoin, jotta ehdin joogata yhden Namaste jooga -jakson verran. Halusin vähän lämmitellä ja aukaista kroppaa ja toisaalta saada mielen rauhalliseksi. Söin aamupalaksi perinteisen puuro-raejuusto-banaani-sekamelskan ja join kyytipojaksi reilut puoli litraa vihreää teetä. Teen kittauksen seurauksena juoksin sitten kisapaikalla kolmesti kusella kolmen vartin sisällä ennen omaa kisasuoritusta.

Eilen illalla tein ehdottoman oikeaoppisen hiilaritankkauksen rakkaan ystäväni Aino Ihana Maitosuklaan avulla, sillä halusin varmistaa, että kropassa on varmasti tarpeeksi virtaa. Pelkäsin nimittäin etukäteen, että mitä jos herään aamulla samanlaisessa koomassa kuin maanantaina, kun pelkkä terveysasemalle kävely sai sydämen hakkaamaan. Olo oli onneksi suht ok, kun käppäilin perinteisen vajaan kolmen kilometrin mittaisen kahvakuulakieppini Hervannan vapaa-aikakeskukselle. Kotoanihan tuonne ei ole kuin noin puolitoista kilometriä, mutta minulla on tapana aina kiertää pidempää kautta, niin saan vähän lämmiteltyä ja vahvistettua änkyräpolvea.

No, varsinaisen kisan osallistujamäärä oli kutistunut neljään, joista minä olin ainut ensikertalainen. Muu kolmikko on käsittääkseni aiemmin kisannut ihan oikeissa kisoissa tai on muuten vain tosi pro. Yksi tempaisi 28-kiloisella, toinen teki työntöä kahdella 24-kiloisella ja kolmas LC:tä kahdella 12-kiloisella. Minä nousin lavalle yhden 12-kiloisen kanssa ja lajina niin ikään LC, kuten aiemmin suunnittelin. Mielessä oli vähän pyörinyt, josko lähtisin kokeilemaan 16-kiloisella, mutta 12-kiloinen tuntui loppujen lopuksi paremmalta vaihtoehdolta, kun kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen nostotapahtumani ja kropan epämääräiset reistailut painoivat myös mieltä. Eipä sillä, en ollut koskaan tehnyt 12-kiloisellakaan kymmenminuuttista putkeen, mutta luotin kestävyyteeni ja voimaani siinä määrin, että uskoin jaksavani 12 kilon kuulalla loppuun asti. Ja nimenomaan loppuun asti minä halusin jaksaa.

Jaksamista enemmän minua oikeastaan huoletti, pysyykö tekniikkani kasassa. Perjantain treeneissä osa työnnöistä meni ihmeelliseksi sekoiluksi, kun ajoitukseni kusi eivätkä yläkroppa ja alakroppa tuntuneet pelaavan lainkaan yhteen. Tänään kaikki kuitenkin sujui. Kun aika alkoi ja tartuin kuulaan, asiat loksahtivat kohdalleen. Kuivaharjoittelu ja virheet olivat tehneet tehtävänsä, ja yhtäkkiä kroppa vain tiesi, mitä tehdä, kun lakkasin analysoimasta liikaa. Yksi toisto hylättiin, kun puolivälin tuntumassa keskittyminen herpaantui ja oikeasta kädestä alkoivat loppua voimat. Keräsin sen jälkeen itseni kasaan ja jatkoin onnistuneesti oikealla kädellä jonnekin viiden ja puolen minuutin tuntumaan. Siinä vaiheessa tahti alkoi hidastua sen verran, että vaihdoin kättä. Olin aloittanut noin 11 toiston tahdilla minuutissa, mitä parin minuutin kohdalla säikähdin, että teenkö liian nopeasti voimien riittämisen kannalta. Hidastin tahtia tietoisesti noin kymmeneen toistoon minuutissa ja pyrin jatkamaan sillä tahdilla loppuun saakka, sillä salainen tavoitteeni oli sata toistoa kymmenen minuutin aikana. Voimien hiipuminen ja se pieleen mennyt toisto verottivat tahtia jonkin verran. Pari kertaa tekniikka alkoi lössähtää, ja seuraavat toistot otin harkiten ja ajatuksen kanssa, jotta sain paketin taas haltuun.

Aika lailla tasan kahdeksan minuutin kohdalla minulla oli 80 toistoa kasassa. Yhdeksän minuutin kohdalla 90 toistoa. Siinä vaiheessa en nähnyt mitään muuta kuin satasen. Pidin tahdin reippaana, mutta samalla keskityin, että työnnöt menevät varmasti nappiin, sillä minulla ei ollut aikaa tehdä ylimääräisiä toistoja mahdollisesti pieleen menevien tilalle. Vajaa kymmenen sekuntia ennen ajan loppumista lähti viimeinen rinnalleveto. Pysähdyin vielä räkkiasentoon hetkeksi, vedin syvään henkeä ja tein viimeisen työnnön, joka onnistui. Kolme sekuntia ennen ajan loppumista laskin kuulan maahan, nostin kädet ilmaan, hihkaisin "jee" ja tunsin, että kohta pääsee itku. No, säästin muut ihmiset itkuräkäpärskähtelyiltä, mutta kuivasin vaivihkaa silmäkulmia pyyhkeeseen.

Se kymmenminuuttinen oli kullanarvoinen. Etukäteen ajatus nostamisesta oli pelottava. Nousta nyt lavalle, kun muut katsovat suoritusta vierestä. Onneksi ihan yksin ei tarvinnut olla, sillä nostimme kahden koplissa, mutta olisin minä tarvittaessa yksinkin sinne lavalle noussut. Siinä vaiheessa mikään ei olisi saanut minua enää perääntymään. Olin päättänyt yrittää ja vaikka tiesin, että saattaisin mokailla tai etten välttämättä jaksaisi loppuun saakka, enemmän minua kalvoi ajatus jänistämisestä ja miten paljon minua harmittaisi, jos jättäisin tämän tilaisuuden nyt väliin. Mietin neljän vuoden matkaani huonokuntoisesta ja arasta sohvaperunasta siksi sekä henkisesti että fyysisesti vahvaksi naiseksi, joka nyt olen. Kyllä minä edelleen pelkään, mutta nyt minulla on rohkeutta ottaa peloistani ja epävarmuuksistani niskaote ja pyyhkiä niillä lattiaa.

Ensi kerralla kisataan sitten 16-kiloisella.

Haasta sinäkin tänään itsesi.

Matkalla onnessa

[Musiikki: Goo Goo Dolls - Superstar Car Wash]

Olen hämmentynyt. Kävin äsken keskiviikkovaa'alla, ja tuomion mukaan painan nyt 78,8 kiloa (BMI 25,2). Se on 1,6 kiloa vähemmän kuin viime viikolla. Mitä ihmettä!

Paino tuntuu tippuvan nyt todella helposti. Epäilen kaiken juontavan juurensa kevään eroon. Aluksi se teki tietysti kipeää, mutta viikkojen kuluessa tajusin voivani henkisesti paremmin kuin pitkään aikaan. Olin tainnut olla suhteessa paljon ahdistuneempi kuin olin osannut aavistaa. Nyt kun olen viettänyt paljon aikaa yksin, tuntuu kuin pystyisin taas hengittämään vapaasti. Mieleni on levollisempi, ja stressitasoni laskeneet. Jooga on tukenut hyvinvointia ja auttanut minua pääsemään tasapainoon. Minun on yksinkertaisesti hyvä olla.

Uskon vahvasti, että painonhallinta tapahtuu pään sisällä ja nimenomaan positiivisten muutosten kautta. Kun mieli voi hyvin, myös keho voi hyvin. Myös minä olen kokeillut väkipakolla laihduttamista, jossa motivaatio haetaan itseinhon ja negatiivisuuden kautta: "Nyt sinne lenkille, mokoma läski. Itsepä olet itsesi tuohon kuntoon saattanut, joten kärsi nyt." Päin pylsteriähän ne laihdutusyritykset ovat menneet. Kaikki lukijat, jotka seurasivat matkani ensimmäistä vaihetta 25-blogissani, todennäköisesti huomasivat, mikä lopulta auttoi minua onnistumaan. Opin rakastamaan itseäni ja kääntämään puutteeni voimavaroiksi. Ammensin voimaa siitä, että jaksoin juosta 20 minuutin sijasta jo puoli tuntia, vaikka negatiivisesti ajatellen olisin voinut morkata itseäni siitä, että olenpa paska, kun jaksan juosta vain puoli tuntia ja senkin ihan kamalan hitaasti. Kun juoksin puolimaratonin aikaan 2:43:33, en ajatellut, että olinpa surkea kun en juossut matkaa kahteen tuntiin, vaan hymyilin ja itkin onnesta samaan aikaan, koska jumalauta sentään minä olin juossut puolimaratonin! Kun painoni ei pudonnut maagista puolen kilon viikkovauhtia, katsoin kokonaiskuvaa ja onnittelin itseäni, koska olin menossa oikeaan suuntaan. Ja kun lopulta saavutin tavoitteeni, ajattelin: Mitä sitten vaikka 18 kilon pudottamiseen meni 36 viikon sijasta yli puolitoista vuotta? Lopputulos oli kuitenkin sama, 18 kiloa kevyempi.

Tämä kevät on ollut jälleen osoitus mielen voimasta. Sinä hetkenä, kun ymmärtää halata itseään ja antaa itselleen armoa, on olennaisen äärellä. On tärkeää hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat ja nähdä ne mahdollisuutena. Minulla kesti reilun vuoden päästä yli kiukkupolven aiheuttamista toistuvista juoksupettymyksistä, mutta nyt vihdoinkin näen edessäni uusia ihania mahdollisuuksia, joita kohti en välttämättä olisi lähtenyt, jos olisin pystynyt juoksemaan säännöllisesti. Eilen muun muassa sain työnnöllä ylös 20-kiloisen kahvakuulan. Se tuntui hyvältä. Vahvalta. Kaikki eivät siihen pysty, mutta jokainen joka oikeasti haluaa, pystyy.

On mieletön tunne olla taas onnellinen.

Onnellista päivää teille kaikille. Hymyilkää ja muistakaa itsenne.

Iloinen juoksija

Kuten todettua, kevään eka juoksulenkki meni hanurilleen. Toisen lenkin aikana ekan lenkin muisto painoi vahvana mielessä, ja lenkki meni jännittäessä, että mitähän tästäkin taas tulee. Tänään (keskiviikkona) kävin jälleen hieman juoksemassa, ja nyt osasin jo rentoutua ja nauttia. Oli aika kivaa! Vilkaisin kuvajaistani aina bussipysäkkikatosten ohi juostessa ja hymyilytti ja saatoinpa salaa näyttää itselleni voitonmerkkiä. Tuntui juoksijalta! Viime vuosien onnistumiseni liikunnan ja painonhallinnan saralla ovat olleet erittäin vahvasti kiinni juoksijan identiteetissäni, ja tuntui hyvältä saada siitä edes pieni palanen takaisin.

 I'm still a rock star. I got my rock moves.

Asioiden tapa

Pari viikkoa on mennyt hiljaiselon vallassa. Olen ollut aika väsynyt ja nuutunut. Otin vastaan aika vaativan käännöstoimeksiannon, jonka deadline on jo helmikuun alussa. Aluksi ahdisti työn laajuus, sitten ahdisti kun tajusin, että työn hoitaminen edellyttäisi minulta 60-tuntisia työviikkoja, ja sitten vasta ahdisti, kun puskin läpi jokusen 10-12-tuntisen työpäivän itku kurkussa ja tajusin, että tätä tämä on seuraavat reilut kaksi kuukautta. No, joku järki sentään otti onneksi vallan ja ilmoitin toimeksiantajalle, että en selviydy tästä työstä helmikuuhun mennessä. Ehdotin, että etsittäisiin teokselle toinenkin kääntäjä, joka ottaisi siitä puolet hoitaakseen. Kyse on nimittäin tietokirjasta, joka koostuu erillisistä asiatekstiartikkeleista, joten sinänsä ei haittaa, vaikka työhön osallistuu useampi kääntäjä. Toimeksiantaja oli onneksi tosi myönteinen ja asia hoitui. Nyt oma työtaakka on järkevän kokoinen, ja oma mieli iloisempi.

Mitäs muuta... Viime viikon keskiviikkona kävin vaa'alla, joka kertoi painoksi 81,6 kiloa (BMI 26,0). Edellisessä postauksessa pohdin vaa'an hylkäämistä joksikin aikaa, ja olen pikkuhiljaa tullut siihen tulokseen, että se on tällä hetkellä viisasta. On pakko saada tuo mielessä kieppuva oravanpyörä pysäytettyä ja rentoutettava painonhallinta. Silloin kun onnistuneesti pudotin painoa, laihduttaminen oli kivaa. Oikeasti! Siitä tuli hyvä mieli. Nyt painon kanssa tappelu on ollut, no, nimenomaan tappelua. Väkisin vääntämistä otsa rypyssä, ja eihän siitä silloin tule paskaakaan. Nyt olen sen ymmärtänyt, miksi aikoinaan onnistuin. Koin laihduttamisen positiivisena asiana, ihanana matkana kohti onnellisempaa minää. Mutta jos laihduttaminen on pelkkää numeroiden tuijottamista, se ei kanna loppuun asti.

Kaiken märehtimisen keskellä viime kuukausiin on mahtunut myös hyviäkin hetkiä. Olen vähitellen lisännyt juoksun osuutta kävely-/juoksulenkeilläni, ja torstaina kipitin jo neljän minuutin pätkiä. Lenkkeilin osittain saman reitin, jota hyvinä polviaikoina juoksin säännöllisesti. En ollut juossut niitä teitä pitkään aikaan, ja torstaina koin taas pitkästä aikaa sen hurmaavan olon ja kehon täyttävän onnen, kun tunsin, miten tähdet syttyivät silmiini. Ne hetket salpaavat hengen, kun aistii koko universumin ympärillään ja miten maailmankaikkeus auttaa meitä matkallamme. (Kyllä, olen alkemistini lukenut.) Sellaisina hetkinä kaikki on mahdollista. Kaikki järjestyy vielä. Pitää vain olla kärsivällinen.

Sitten satoi lumi. Se on sekä ihanaa että kaihoisaa. En osaa tarkalleen sanoa, miten juoksutreeneilleni nyt käy, sillä Vomerot eivät pidä pakkaslumella ja maastojuoksu-Lahareiden vaimennus ei välttämättä riitä nirsolle polvelleni. Mutta mennään hetki kerrallaan. Kohta pääsee hiihtämään ja hihittämään itselleen kaikissa niissä typerissä Suolijärven ylä- ja alamäissä. Kohta on uusi vuosi, joka on täynnä mahdollisuuksia löytää uusia tapoja voittaa itsensä ja olla onnellinen. Sitä kohti.

Hyvä päivä + liikuntaviikko 19

[Musiikki: Kent - Jag är inte rädd för mörkret]

Eilen oli aika hyvä päivä! Kuulin, että paras ystäväni saattaa olla syksyllä muuttamassa tänne Tampereelle, mikä on huippua. Minulla ei oikein koskaan ole ollut sellaista ystävää, jonka kanssa voisin tehdä juttuja ja joka asuisi vielä samassa kaupungissa. Ystäväni on ihan ihanin. Jei!

Sain eilen myös tehtyä käännösprojektini ehkä tympeimmän työvaiheen loppuun. Kävin siis alkutekstin ja käännöksen rinnakkain läpi, ja tarkistin siinä tyylivivahteet, sanavalinnat ja sen, ettei mitään kohtia ollut jäänyt epähuomiossa pois. Jostain syystä tuo on minusta kamalan tylsä vaihe. Seuraavaksi luen käännöksen ilman alkutekstiä. Se on aika mukavaa. Siinä myös huomaa helpommin kankeat ja epäsuomalaiset ilmaisut, kun alkuteksti ei ole rinnalla rajoittamassa ilmaisua ja ajattelua.

Viime yönä tuli CityDealissa myyntiin koko kesän kattava passi puistojoogaan. Järjestäjänä on sama joogakoulu, jonka tunneilla kävin vuodenvaihteessa. Joogaa on tiistaisin aina tunnin kerrallaan. Ostin tuon passin, niin tuleepahan edes kerran viikossa lähdettyä täältä Etelä-Tampereen perukoilta ihmisten ilmoille. Olen joogannut kotona itsekseni, mutta jotenkin ajatukset meinaavat aina harhailla omille teilleen. Noilla ohjatuilla tunneilla keskittyminen hetkeen on helpompaa. Jos joku blogini lukijoista aikoo käydä tuolla puistojoogassa, niin tulkaa nykimään hihasta, jos tunnistatte!

Eilinen oli kiva myös siitä, että polveni ei sunnuntain juoksukoulun jälkeen tuntunut yhtään sen pahemmalta kuin aiemminkaan. Sunnuntai-iltana polvi tosin paukkui normaalia enemmän. Se oli luultavasti kerännyt painetta, jota sitten sain naksutella koko illan sieltä veke. Mutta muutoin kipua tai kuumotusta ei ilmennyt. Eilen pesin neljä koneellista pyykkiä naapurirapun pyykkituvalla, joten siinä tuli rampattua rappusia edestakaisin. Polvi ei protestoinut juuri lainkaan. Rappusissa kulku on hyvä keino testata polven kuntoa, sillä siinä ongelmat tuntuvat yleensä ensimmäisenä.

---

Viime viikon liikunnat:

maanantai
72 punnerrusta (vko 3 / pv 1: 12 - 17 - 13 - 13 - 17)
50 kevennettyä punnerrusta

50,1 km pyöräily, 2:49:49

tiistai
27,4 km pyöräily, 1:39:02

keskiviikko
vapaa

torstai

80 punnerrusta (vko 3 / pv 2: 14 - 19 - 14 - 14 - 19)
50 kevennettyä punnerrusta
40,2 km pyöräily, 2:09:54

perjantai
voimapyörä, 5 x 10
10,8 km pyöräily, 40 min
ratsastus, 1 h 45 min

lauantai
jooga, 1 h 20 min

sunnuntai
88 punnerrusta (vko 3 / pv 3: 16 - 21 - 15 - 15 - 21)
50 kevennettyä punnerrusta

10,1 km pyöräily, 34:47

1,5 km kävely/juoksu, (5 min kävely + 2 min juoksu) x 2, 14 min

Uskomatonta, miten hyvää tekee nähdä HeiaHeian koosteessa taas tuo vihreä pyörylä, jossa on tuo hölkkäukkeli. Pienin askelin eteenpäin!

Hirmunäppis ja ilon hiihtolenkki

[Musiikki: Sigur Rós - Með suð í eyrum við spilum endalaust]

Kirjoitan työni puolesta aika paljon (tulevaisuudessa toivottavasti vielä enemmän), ja päätin hommata ergonomisen näppäimistön. Aikamoinen kapistushan tämä on, ja kahden päivän kokeilujakson aikana en ole saanut muuta kuin oikean ranteeni kipeäksi. En osaa vielä pitää käsiäni oikeassa asennossa, sillä näppäimistö vaatii ehdottomasti kymmensormijärjestelmän käyttöä, ja sormeni meinaavat vähän väliä lipsua tuttuun ja turvalliseen kuusisormijärjestelmään, jolloin siis käsien asentokin menee päin prinkkalaa. Olen aikoinani yläasteen konekirjoituskurssilla (josta sain muuten kympin!) opetellut kymmensormijärjestelmän, mutta jotenkin sitä ei ole vain tullut käytettyä, mutta nyt on vähän pakko. Ja hyvä niin. Uskon, että kunhan totun näppäimistöön, lyöntivirheet vähentyvät ja ranteetkin pysyvät hyvässä kunnossa näitä alun totuttelusärkyjä lukuun ottamatta.

Microsoft Natural Ergonomic Keyboard 4000
eli monsterinäppis

Olin eilen vihainen lumisateelle, sillä orastava pyöräilyinnostukseni koki aikamoisen takaiskun, kun yhtäkkiä hankea olikin puolisääreen asti. Mieli muuttui tänään, kun raahasin luuni hiihtoladulle. Sinne oli luultavasti vielä samana aamuna ajettu uusi latu, ja maisema oli hurmaavan talvinen. Löllöttelin hissuksiin Suolijärven 4,3 kilometrin lenkin ympäri ja kun polvikin tuntui kestävän, kasvoilleni kohosi hymy. Eräässä loivassa alamäessä katselin, kun aurinko siivilöityi puiden lomasta ja jossain lähistöllä sirkutti pikkulintu, ja mietin että tämä se vasta on elämää. Oli luultavasti ehkä koko talven paras hiihtosää, ja olisi tehnyt mieli kiertää kiekko vielä toisen kerran, mutta päätin, että nyt on parempi olla urheilematta liikaa tuon polven kanssa.

Huomenna annan polvelle taas lepopäivän, mutta punnertaa aion. Saas nähdä, mitä siitä tulee, sillä ainakin tänään hiihtäessä käsivarsissa tuntui siltä, että punnerrettu on. Haa. Jos sattuisi niin, ettei polveni paranisikaan, voin kohta käydä juoksemassa käsilläni. Siinäpä vasta tavoite!

Vuosi

[Musiikki: Sia - We Are Born]

Tiedättekö, mikä päivä eilen oli? Eilen keskiviikkona tuli kuluneeksi tasan 52 viikkoa siitä, kun vaaka iski pöytään lukeman 78,3 kg ja ensimmäisen kerran elämässäni saavutin painoindeksin 25,0.

Luin vanhasta blogistani matkakertomukseni ja hymyilin ja itkin onnesta ja ylpeydestä.

Eilen vaaka näytti 78,7 kiloa (BMI 25,1), eli aika lähellä vuoden takaista lukemaa ollaan. Olen aikamoisen tyytyväinen, vaikka lievästi ylipainoisten liigassa tällä hetkellä pelaankin.

Vuoden aikana on tullut opittua paljon. Aluksihan tavoitteeni oli pudottaa painoa vielä seitsemän kiloa lisää eli 71 kiloon, mutta reilut puoli vuotta jatkuneen rimpuilun jälkeen ymmärsin, että ei tästä valmista tule. Minulla ei ollut enää kunnollista syytä laihduttaa; olin tyytyväinen itseeni normaalin ja lievän ylipainon nurkilla. Rakastin vahvaa kroppaani ja elinvoimaani. Rakastin itseäni sellaisena kuin olin.

Unelma painoindeksistä 25 ja päämäärätietoisuus olivat valtava kantava voima, joka puski minut kaikkien aallokoiden läpi, kunnes lopulta saatoin katsoa itseäni peilin kautta silmiin ja todeta: "Jumalauta, sinä ihan oikeasti teit sen."

Olin niin pirun tyytyväinen itseeni, eikä minulla oikeasti ollut enää tarvetta laihduttaa. Siksi en ollut kunnolla  enää laihtunut 25-tavoitteen jälkeen. Sen tajuamiseen meni jonkin aikaa, mutta lopulta marraskuussa päätin lopettaa laihduttamisen. Se oli katkeransuloinen hetki: omalla tavallaan tunsin luovuttaneeni ja epäonnistuneeni (miksi minusta ei ollut pudottamaan seitsemää vaivaista kiloa?), mutta toisaalta se opetti hyväksymään asiat sellaisina kuin ne olivat. Jokin kauneusihanne kuiskutti korvaani: "Mieti, miten paljon kauniimpi ja hoikempi olet seitsemän kilon päästä." Katsoin itseäni peilistä, leveää lantiotani, vahvoja käsivarsiani, uhmakkaasti pystyssä olevaa leukaani, kauniisti erottuvia poskipäitäni. Silloin päätin, että niin vaikeaa kuin se tulisi olemaankin, en enää alistuisi kauneusihanteiden mantraan: "Vielä yksi kilo, niin olet parempi. Ja vielä yksi. Ja vielä."

Minä olen kaunis. Nyt.

---

Alimmillaan painoni kävi vuoden aikana 76,5 kilossa. Tämä oli elokuuta, kun treenasin puolimaratonille. Kesän pitkät juoksulenkit ilmeisesti rouskuttivat kropasta energiavarastoja tehokkaasti. Syksyn killuin 77-78 kilon maastossa. Joulusta asti minulla on ollut hankalaa painonhallinnan kannalta. Joulu innosti minut taas syömään herkkuja enemmän kuin olisi tarpeen. Sen lisäksi en ole päässyt liikkumaan normaalisti ensin selän ja nyt polven takia. Painoa on siis tullut hieman lisää. Tajuan sen johtuvan siitä, etten vielä täysin hallitse syömistäni. Ei mikään särky tai kipu lihota ketään automaattisesti.

Olen kuitenkin oppinut, että elämässä tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat tavalla tai toisella painoon. Paino ei tule koko ajan pysymään grammalleen samana. Olemme ihmisiä, emme ole täydellisiä. Kuinka ihanaa olisikaan sanoa pystyvänsä suhtautumaan vastoinkäymisiin siten, että syö appelsiinin sen iänikuisen suklaalevyn sijasta. Itseltään pitää vaatia, muttei liikaa.

Tiedän, että olen ollut liian höveli itseni suhteen viimeiset kolme kuukautta. En kuitenkaan syytä itseäni, sillä tämä on ollut uusi oppitunti aiheesta "kuka olen ja miten toimin". On taas aika vaatia itseltään vähän enemmän, mutta tehdä se syyllistämättä. Okei, saatoin ehkä vetää vähän överiksi, mutta hitot siitä, onneksi on uusi päivä ja tämä hetki, jolloin voin muuttaa kurssin.

Tavoite seuraavalle 52 viikolle: laihduttaa neljäsataa grammaa. Kippis!

Hannahin valinta

Viime viikolla havahduin eräänä aamuna siihen, että postiluukustani survotaan jotain hankalan kokoista asiaa. Taisin kääntää kylkeäni, mutta kun lopulta kömmin ylös, löysin eteisen matolta ison paketin. Siellä oli kaksi kappaletta Kirjavalioita (kyllä, sitä pahamaineista Valittujen Palojen kustantamaa kirjalyhennelmäsarjaa), ja heti tuli hurjan hyvä mieli. Käänsin nimittäin viime kesänä yhden kirjalyhennelmän, ja teos on viimeinkin löytänyt tiensä painettuun muotoon. 

En tiedä, miten moni lukija loppujen lopuksi huomioi kääntäjän osuuden suomennetussa kirjallisuudessa, mutta minulle on aina sykähdyttävä hetki nähdä oma nimi kirjan otsikon alla.

Kääntämäni lyhennelmä on tositarina Hannah Jonesista, joka sairastuu lapsena leukemiaan. Syöpähoidot vahingoittavat hänen sydäntään, jonka tila heikkenee vuosi vuodelta. Lukuisia sairaalajaksoja ja kärsimyksiä läpikäyneenä hän päättää kuitenkin kieltäytyä siirtosydämestä, koska haluaa olla onnellinen ja viettää aikansa perheensä kanssa.

Alkuperäisteosta Hannah's Choice ei ole suomennettu alkuperäisessä mitassaan, mutta suosittelen tutustumaan teokseen joko englanniksi tai sitten lyhennelmän kautta. Tarinaa lukiessa omat ongelmat alkavat tuntua aika pieniltä ja tervettä sydäntään osaa taas arvostaa ihan eri tavalla. On etuoikeus saada juosta. Tai käydä koulua. Tai nousta hakemaan lasillinen vettä.

Tärkeintä on kuitenkin olla onnellinen tässä ja nyt.

"Oho..."

[Musiikki: Lana Del Rey - Born to Die]

"... onpas Olli laihtunut ja muutenkin muuttunut", isälläni on tapana sanoa. Oho tosiaan, sanoi vaakakin, sillä painoa oli tänä aamuna messevät 78,9 kiloa (BMI 25,2), ja kyllä: olen syönyt suklaata! Paljon. Välillä minulle tulee aina näitä kausia, että pistelen herkkujä päivittäin menemään. Salaa toivon, että jos tällä kertaa selviäisin lihomatta, mutta jostain syystä kroppaa ei ole niin helppo huijata. Kolkuttelen siis tehokkaasti itselleni asettamaani 79 kilon kipurajaa, joten kaipa se taas vaihteeksi on heitettävä hellät hyvästit suklaalle. Positiivista on se, että tiedän, mistä painonnousu johtuu ja miten se pysäyttää. Ei siis huolta, vaikka kyllähän tässä taas jää miettimään,  montako kertaa sen kantapään kautta on mentävä, että oppii.

Olen onneksi oppinut suhteellisen järkeväksi painon kanssa, eikä päivä mennyt pilalle vaa'an takia. En yksinkertaisesti suostu näkemään itseäni enää numerona.

Numeroista puheenollen. Kävin tänään joogassa ja samalla reissulla kävin keskustorilla Pekka Haaviston vaalimökillä. Söin sydämenmuotoisen piparin, johon oli tomusokerilla kirjailtu "2". Ostin myös eurolla hienon rintamerkin.

Nämä pressavaalit ovat olleet jotenkin hassu juttu. En ole aiemmin ollut mistään vaaleista näin innoissani. Lahjoitin Haaviston kampanjan hyväksi 15 euroa - teko, jota en olisi koskaan uskonut kenenkään poliitikon vuoksi tekeväni.

Niinistö on todennäköinen uusi presidentti, mutta minusta on ollut ihan mieletöntä seurata tätä niin sanottua Haavisto-ilmiötä. Kun puolitoista viikkoa sitten selvisi, että Haavisto pääsi toiselle kierrokselle, olin pari päivää ihan sekaisin. Saatoin istua bussissa kyynelet silmissä, kun pohdin, miten hän on onnistunut yhdistämään ihmisiä ja levittämään kampanjallaan ja persoonallaan hyvää ja myönteistä ilmapiiriä. Jos jotkut ihmiset ottavat minua päähän, olen huomannut sellaisissa tilanteissa miettiväni: "Toimi niin kuin Haavisto toimisi." Kuulostaa varmaan ihan hullulta, mutta ajatus on auttanut minua tyyntymään ja olemaan vastaanottavaisempi muiden ihmisten näkemyksille, vaikka olisin heidän kanssaan täysin eri mieltä. On ollut ihanaa nähdä, miten ihmiset ovat nousseet puolustamaan pehmeitä arvoja, joita on kylmällä 2000-luvulla pidetty nynnyjen kotkotuksina. Minä ainakin olen kyllästynyt jatkuvaan voiton, menestyksen ja rahan tavoitteluun, ja etenkin siksi minusta on ollut valtavan upeaa nähdä, että pehmeitä arvoja edustava presidenttiehdokas on rauhallisella ja sovittelevalla tyylillään raivannut tiensä toiselle kierrokselle.

Pekka Haaviston kampanjan myötä uskoni ihmisiin ja parempaan huomiseen on alkanut palautua. Se on aika iso juttu se.

Käsi ylös, jos itkit katsoessani videon. o/

Voittaja

[Musiikki: Vanessa Carlton - Rabbits on the Run]

Punnertaminen on hämmentävän ristiriitaista. Toisaalta se on aivan karmeaa, mutta toisaalta saan siitä sellaisia voimapuuskia, ettei tosikaan.

Aloitin tänään punnerrusohjelman toisen viikon. Yhteensä punnersin 24 kertaa, minkä perään tein vielä saman määrän kevennettyjä versioita.

Punnertamisen jälkeen oli pakko mennä pullistelemaan peilin eteen. Se on ihan hullua, mutta tuntuu järjettömän hyvältä! En olisi koskaan voinut uskoa, että punnertaminen saisi minut tuntemaan oloni näin mahtavaksi. Sitä mukaa kun voima lisääntyy yläkropassani, sitä virtaa myös sisimpääni. Minä pystyn, minä osaan, minä teen.

On niin ihanaa rikkoa rajojaan, tehdä mahdottomilta tuntuvia asioita. Sillä sitä punnertaminen minulle on aina ollut, mahdotonta. Mutta ei enää!

~*~

Selailin äsken vanhaa blogiani, jota kirjoitin vuodesta 2006 vuoteen 2010 asti. Siellä oli merkintöjä syksyltä 2009, kun aloitin Porin juoksukoulun. Tuntuu hurjalta lukea noita mietteitä, joista tuntuu toisaalta vierähtäneen niin kovin pitkä aika, vaikka loppujen lopuksi siitä on vain kaksi ja puoli vuotta.

"...olen nyt (ties monettako kertaa) päättänyt kohottaa kuntoa! Latasin netistä juoksukoulun, jota jopa minun pitäisi kyetä noudattamaan. Lenkkeily sinänsä on tuttua, mutta juoksukuntoni on pyöreä nolla." (30.8.2009)

Sitä se juoksukunto totisesti olikin!

"Olen nyt juoksukoulun toisessa viikossa, ja olo on loistava! Koko kehoon tuntuu jostain virraneen aivan uutta voimaa ja puhtia. Aluksi kahden minuutin juoksupätkät tuntuivat hankalilta, mutta tänään juoksin jo kahdeksan minuuttia pitäen vain minuutin tauon puolivälissä, enkä edes tehnyt pienimuotoista kuolemaa! Jee. Kyllä minustakin kelpo maratonisti kehitetään." (10.9.2009)

Silloin heitin tuon viimeisen virkkeen vitsillä, mutta kuinka oikeassa olinkaan.

Polviongelmat olivat mukana alusta alkaen, mutta niin oli oikea asennekin:

"Onneksi löysin läheisen rannan, jossa on hyvä juosta ilman että polvet rasittuvat. Siellä on hiekkateitä ja nurmipolkuja. Juoksemisen jälkeen on myös kiva istahtaa hetkeksi laiturille katselemaan sorsia ja järveä. Koko juoksemisen aloittaminen on tehnyt vain hyvää, fyysisesti mutta ennen kaikkea myös henkisesti." (10.9.2009)

Asuin tuolloin vielä Savonlinnassa ja juoksin siis läheisessä rannassa. Se oli aika ihana paikka.

"Tulin äsken lenkiltä ja hurraa, päivän tehtävä onnistui!

'Kävele 1 min, juokse 7 min, kävele 2 min, juokse 7 min, käänny ja kävele reippaasti kotiin.'

Itse asiassa tuo eka puolisko oli hankalampi kuin jälkimmäinen. Jälkimmäisellä puoliskolla lihakset olivat lämmenneet ja juoksuun löytyi sellainen rauhallinen tasainen rytmi. Hengitystäkään ei tarvinnut oikeastaan miettiä. Kun aloitin tämän juoksukoulun, hengitykseen piti keskittyä aluksi aika lailla, kun tuntui, että se oli sellaista katkonaista "apua, en saa happea" -meininkiä. Mutta juoksin siis yhteensä 14 minuuttia! Se on varmaan enemmän kuin koskaan elämässäni yhden päivän aikana. Voi taivas. Nyt myös alkaa tuntua, että ensi kerralla juostava yhtäjaksoinen 15 minuutin juoksuosuus tulee onnistumaan." (24.9.2009)

Apua, nyt itkettää, sillä pystyn yhä muistamaan, miltä minusta tuolloin tuntui.

Ei se ole voittaja, joka juoksee pisimmälle, nopeiten ja kovimmassa vastatuulessa. Voittaja on se, joka nousee sohvalta ja ottaa ensimmäisen askelen. Se voi viedä yllättävän pitkälle.