Sairas, rakas ystävä

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Paino tänään: 82,6 kg (BMI 26,4). Hnngh. Kilo lisää viime viikosta. Enkä taatusti ole syönyt päivittäin ylimääräistä tuhatta kilokaloria. Pikkuisen alkaa ahdistaa.

Keskivartalon kohdalla tuntuu jotenkin jymähtäneeltä. En siis tarkoita mitään ummetusjymähtämistä, mutta tuntuu kuin kroppa olisi pysähdystilassa.

Muinaista 25-blogiani seuranneet saattavat muistaa, että talvi 2010-2011 oli minulle varsin onnistunut. Kilot karisivat iloisesti ja ropisten. Silloin sain makua siitä, millaista laihduttamisen oikeasti pitäisi olla. Ruokaa koneeseen ja liikkeelle, niin maaginen ja mainostettu puoli kiloa viikossa lähtee kuin itsestään.

Välillä tunnen kehoni pyörähtävän käyntiin, ja silloin laihdutus on helppoa. Keskivartalon seutu tuntuu keveältä ja ikään kuin jylläävältä. Nyt olen alkanut tajuta, että tuollaisina hetkinä ja kausina kehoni jostain syystä toimii normaalisti ja elo ja olo tuntuu hyvältä.

Tällä hetkellä tässä kehossa ei jyllää yhtään mikään. Kaikki on seis. Aiemmin toiminut ruokavalio ei yhtäkkiä enää toimikaan vaan keskivartaloon alkaa kertyä massaa. Alkavat itsesyytökset ja vainoharhaiset ajatukset: Oliko se mysliannos sittenkin liikaa? Tapanko itseni jälkiuunileivällä? Oliko tämä päivän toinen banaani viimeinen niitti? Rasvaton maitokin on kuulemma pahasta...

On tosi rankkaa, kun oikeasti yrittää ja huomaa iskevänsä päätään seinään viikko toisensa jälkeen. Itsetunto ja itseluottamus alkavat pikkuhiljaa karista. Onnistumiset haalistuvat ja näkökentän peittää lannistava epäonnistumisten sarja.

Järki yrittää hokea, että kenties terveydessä on jotain vialla. Mutta itsepintainen ääni hokee: "Tekosyitä, tekosyitä! Kohtalosi on olla läski. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Et sinä osaa."

Pelkään ihan kauheasti, että kun joskus sitten kuukauden päästä pääsen lääkäriin ja hyvällä tuurilla tutkimuksiin, mitään selitystä näille ongelmille ei löydy. Että minut leimataan hulluksi ja tekosyitä keksiväksi pelleksi.

Yritän nyt vähentää herkkujen syöntiä entuudestaan (eli toisin sanoen aion luopua uskollisesta keskiviikko-Ainostani), jotta saisin painon pysymään edes paikoillaan. En kuitenkaan aio ryhtyä millekään pussikeittodieeteille tai nälkälakkoon, sillä haluan voida hyvin. Vaikka nyt on vaikeaa, tahdon että kehoni on ystäväni. Haluan, että se saa riittävästi energiaa, vaikkei se välttämättä osaakaan tällä hetkellä käyttää sitä oikein. En usko, että esimerkiksi alle tuhannen kalorin ruokavalio pitkällä tähtäimellä auttaisi tilannettani lainkaan.

Laihdutusmatkallani kehoni voimavarat kantoivat minut maaliin, vaikka mieleni välillä kapinoi vastaan. Olen keholleni velkaa, että pidän siitä nyt huolta. Minun on pakko kerätä tolkkuni kasaan, sillä panikointi ei yksinkertaisesti auta.

Järki käteen siis. Eli ruokaa nassuun ja liikuntaa kehiin. Aivan niin kuin ennenkin. Jos se ei toimi, kehoni on oikeasti sairas.

Perinteikästä

[Musiikki: Mirabai Ceiba - A Hundred Blessings]

Keskiviikko on perinteitä täynnä. Ensimmäiseksi kävin aamulla vaa'alla, ja se näytti 80,6 kiloa (BMI 25,7) eli 300 grammaa vähemmän kuin viime viikolla, cool. Tein muuten viikon aikana kardinaalivirheen mittaamalla painon parina välipäivänä. Viime torstaina se oli 80,1 kg ja eilen tiistaina 81,3 kg. Että silleen. Jokainen toki tekee niin kuin itselle parhaiten sopii, mutta ihan tajutonta tuollainen vaa'alla vähän väliä ramppaaminen on. Minulla paras tahti on mitata paino kerran viikossa, sillä siten pystyn keskittymään painon kehitykseen pitkällä aikavälillä. Päivittäiset vaihtelut saattavat olla todella isoja, ja jos jäisin niitä tuijottamaan, tulisin vain hullu(mma)ksi.

Toinen keskiviikkoperinne oli lempeässä hathajoogassa käynti. Martin keskiviikkoisin pitämä tunti on vain jotenkin niin ihana. Ei tartte repiä eikä riuhtoa, ei hengästyä eikä puhkua. Tekee terää kahvakuulatuntien lomassa.

Kahvakuulasta puheen ollen. Uhosin tuossa vähän aikaa sitten, että siirryn 12 kilon kuulasta 14 kilon kuulaan. No, uhoksi se jäi, sillä kun eilen menin hakemaan kuulat varastosta ennen tuntia, ei siellä ollut enää nelitoistakiloisia jäljellä. Otin sitten vanhat tutut 12 ja 16 kilon kuulat. Ja hyvä niin. Oli nimittäin ihan järkyttävän rankka treeni, ja ei siitä olisi 14-kiloisen kanssa mitään tullut.

Jokainen voi halutessaan testata tätä kotona.

"300 liikettä", aikaa 23 minuuttia

1. linkkuveitsi x 30
2. tempaus x 60 (käden vaihto 30 toiston jälkeen)

3. etunojapunnerrus x 30

4. korkea veto x 60 (käden vaihto 30 toiston jälkeen)

5. etunojahyppy x 30

6. punnerrus x 60 (käden vaihto 30 toiston jälkeen)

7. vuorikiipeilijä x 30

Jumalauta! Olin aivan puhki tuon setin jälkeen. Tehtiin me siis sen tunnin aikana muutakin, mutta tuo oli ikään kuin se ydin. Ja rankka ydin olikin. Ehdin juuri ja juuri tehdä kaikki toistot 23 minuutissa. Etunojapunnerrukset tein kevennettynä, koska tiesin, että muuten en tulisi luultavasti selviämään noista kahvakuulalla tehtävistä punnerruksista. Tai no osan jouduin tekemään vauhtipunnerruksina joka tapauksessa, sillä pelkkä käsien voima ei vain riittänyt loppuun asti, vaan pakko oli hakea apua muusta kropasta.

Keskiviikkoperinteisiin palatakseni minä lähden nyt ostamaan Aino Ihana Maitosuklaata. Moro!

Kun hetken laihdutuskuurista löytyi uusi, terveellinen tapa elää

[Musiikki: Sigur Rós - Kveikur]

Elvytin tänä aamuna vaakani paristoja sen verran, että sain mitattua maagisen keskiviikkopainon. Ja sehän oli 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). Olen tyytyväinen! Edistyminen on hidasta, mutta ei hitaus minua haittaa, pääasia että tullaan alaspäin. On totta, että kesäkuussa kävin 78,8 kilon lukemassa, mutta epäilen, että siinä oli kyse nesteheilahtelusta, sillä ero tuota lukua aiempaan lukemaan (80,4 kg) oli niin iso. Minun kropastani ei yksinkertaisesti pala yli puoltatoista kiloa rasvaa viikossa.

Aloitin vuoden noin 82 kilon tuntumasta, ja siitä on siis tultu pari kiloa alaspäin. Kuulostaa varmaan maailman surkeimmalta pudotustulokselta, mutta olen ihan oikeasti onneni kukkuloilla, sillä tiedän löytäneeni taas keinon mennä oikeaan suuntaan. Kertauksena jälleen, että viime vuonna polven kipeytymisen jälkeen lihoin pikkuhiljaa neljä kiloa ja olo oli todella epätoivoinen, kun tunsin painonhallinnan selkärankani katkenneen enkä tiennyt, miten pystyisin jatkamaan. Mutta nyt tiedän, että pystyn tähän! En tarvitse juoksua. Olen todistanut sen itselleni, ja voitte uskoa, että sen myötä harteiltani on pudonnut valtava taakka. Juoksun kanssa kaikki oli paljon helpompaa, mutta pystyn tähän näinkin. En kaipaa mitään "kilo viikossa" -tuloksia. Ei haittaa, vaikka välillä tulee plussaviikkoja (sillä niitähän tulee). Kerran viikossa tehtävät mittaukset useamman kuukauden ajalta kertovat totuuden, ja nyt käyrä on se, että alaspäin mennään. Vanha kunnon unelma nimeltä 25 elää ja voi hyvin.

Uskomatonta, miten paljon ajatusmaailmani on muuttunut vajaan neljän vuoden aikana. Ennen oli pakko laatia aikatauluja, että tuohon ja tuohon päivään mennessä olen laihtunut noin ja noin paljon. Eri asia oli tietysti se, pitivätkö aikataulut (yleensä eivät). Nyt osaan ottaa rauhallisemmin. Jos minulta meni neljän kilon lihomiseen vuosi, voin ihan yhtä hyvin käyttää niiden pois laihduttamiseen seuraavan vuoden. Tai vaikka vielä sitä seuraavankin. Pääasia on, etten päästä painoa nousemaan enempää.

Jossain vaiheessa tarkkaan aikataulutetusta laihdutusprojektista tuli elämäntapa, jossa päivämäärät menettivät merkityksensä. Liikunnasta tuli hyvän olon lähde ja osa normaalia arkea sen sijaan, että sen tärkein merkitys olisi ollut kalorien polttaminen. Pikkuhiljaa löysin ruokavalion, joka tekee keholleni hyvää ja ennen kaikkea josta nautin. Uskon myös suklaan ja jäätelön tärkeyteen. Tasapainon löytäminen on vaikeaa, sillä herkuttelu lähtee herkästi pois lapasesta, jolloin siitä myös muodostuu ahdistuksen lähde. Sen sijaan kerran tai kahdesti viikossa tapahtuva herkuttelu tekee erinomaisen hyvää. Kun on vaikkapa viikon odottanut Aino Ihana Maitosuklaa -tonkan aukeamisesta lähtevää ääntä, voin sanoa, että silloin lusikan jätskiin upottaminen on kaiken odotuksen arvoista. Varsinkin kun tietää, että joka ikisestä lusikallisesta saa nauttia ilman huonoa omatuntoa. Uskon myös vahvasti tankkauspäiviin, sillä silloin kehon aineenvaihdunta saa potkun persuuksiinsa ja keho huomaa, että eihän tässä ollakaan nääntymässä. Eikä pidä unohtaa herkkuhetken antamaa hyvän olon tunnetta pääkopalle.

Tämä resepti on toiminut minulle sekä varsinaisen laihduttamisen aikana että nyttemmin, kun tavoitteeni on lähinnä pitää paino paikallaan tai korkeintaan saada hivutettua se 78 kilon tuntumaan. Jokainen löytää oman tiensä. Pääasia, että se tie tuntuu oikealta ja tietää sen kantavan vielä senkin jälkeen kun varsinainen tavoite on saavutettu, sillä mitä tavoitepainon saavuttamisen jälkeen seuraa, se se vasta kokonaan uusi seikkailu onkin.

Aurinkoon

 [Musiikki: Anna Abreu - Rush]

Tänään on ollut aika kiva päivä. Heräilin aikaisin ja tein pari tuntia töitä, minkä jälkeen lähdin keskustaan joogaan. Samalla reissulla kävin äänestämässä, kun Hallituskadun posti sattui reitin varrelle, ja ostamassa Sokokselta Aino Ihana Maitosuklaata. 

Kotona punnersin ja pohdin, mahtaako kolmosviikolle siirtyminen olla vielä ensi viikollakaan ajankohtaista. Sen jälkeen tein ruokaa, peruutin sohvalle ja katsoin tuoreen Biggest Loser -jakson. Jälkkäriksi Ainoa. Nam. Sitten rupesikin makoisasti nukuttamaan, ja vastasin peiton ja tyynyn vienoon kutsuun.

Kävin aamulla vaa'allakin, eikä 78,5 kilon (BMI 25,1) vaakalukema saanut minua pois tolaltani, vaikka normaalin painoindeksin rajoissa pysyminen onkin taas vähän haastavaa. En ole ehkä ihan välttämättä pysynyt erossa alejoulusuklaista. Mutta hyvällä mielellä eikä itseään mollaten kun syö, niin suklaa maistuu tuhat kertaa paremmalta eikä jälkikäteen edes harmita (paitsi ihan vähän).

Edessäni muuten häämöttää ihka ensimmäinen rantaloma! Tarkoitus oli suunnata Egyptiin jo tässä kuussa, mutta näillä näkymin El Gounan auringonsäteet osuvat kalpealle iholleni helmikuun 10. päivä. En ole siis koskaan aiemmin matkustellut muualla kuin Virossa, Italiassa ja Saksassa (jossa työskentelin pari kuukautta), koska ei ole ollut oikein mahdollisuutta ja toisaalta pelkään lentokoneita kuollakseni. Saksaankin seilasin paatilla, vaikka kammoan laivoja lähes yhtä paljon kuin lentokoneita.

Mutta joka tapauksessa rantalomaa on tiedossa, ja se on minulle iso juttu jo senkin kannalta, että aion rohkeasti käyttää bikineitä. Viime vuoden puolella käytin bikineitä yhdellä kylpyläreissulla, mikä oli kyllä aikamoinen virstanpylväs. Kun on ikänsä ollut paksu ja yrittänyt piiloutua katseilta, niinkin paljastavaan asuun kuin bikineihin sonnustautuminen ei ole ollut itsestäänselvyys. Vaikka uusi kroppa kantaa bikinit siitäkin huolimatta että vatsa ei kaikkein littein pyykkilauta olekaan, vaikeinta on ollut henkisen kynnyksen voittaminen. On pelottavaa astella ihmisten sekaan ja paljastaa se kropan kaikkein arin kohta, joka ennen piti minua henkisessä vankilassaan. Kyllä minä tiedän, että rannat ja kylpyvät ovat pullollaan eri kokoisia ihmisiä eikä yksi bikiniasuinen nainen lisää ihmisten mieliä paljon hetkauta, mutta itselle se on jotenkin vain hurjan tärkeä ja suuri asia.