[Musiikki: Brooke Fraser - Flags]
Pöhöolossakin nousin perinteiselle keskiviikkovaa'alle, ja olikin oikein mieltä ylentävää tuijottaa lukemaa 81,2 kg (BMI 25,9). Voi elämä, armahda. Ahdisti! Yritin siinä sitten toitottaa itselleni, että jos viime viikolla painoit 79,6 kiloa, niin et taatusti ole voinut lihoa seitsemässä päivässä 1,6 kiloa. Edelleen ahdisti!
Kävin maanantaina sauvakävelemässä viisi kilsaa, sillä päätin aloittaa kävelemään säännöllisesti, jotta tuo polvi saisi ärsykettä ja älyäisi vahvistua. Minähän olen siis puolen vuoden ajan vältellyt kävelyä ja juoksua muutamia epätoivoisia juoksuyrityspyristelyjä lukuun ottamatta. Tiistaina päivällä polvessa oli leposärkyä ja minua ahdisti ja ketutti, että on se jo saatana, kun ei sauvakävelemässä voi käydä, kun polvi äimistyy. Jostain syystä tiistai-illan kävelymatkat uimahallille ja takaisin sekä uiminen rauhoittivat polven, ja se tuntui taas paremmalta. Kokonaisuudessaan liikunta tuntuisi tekevän polvelle hyvää, vaikka se välillä kimmastuukin.
No, tämä nyt oli tällaista jotain itsellekin hämäräksi jäänyttä alustusta itse asiaan.
Viikon sana on joka tapauksessa ollut ahdistus. Sekä polvi että paino ahdistavat, ja pitkältihän nuo ahdistuksen aiheuttajat kulkevat käsi kädessä. Totuus on se, että vaikka keskiviikon painotulos johtuisikin turvotuksesta, minä lihon pikkuhiljaa. Ja se pelottaa ihan hirveästi. On niin aseeton olo. En mielestäni syö sen enempää kuin esimerkiksi silloin kuin laihduin. Liikun edelleen paljon. En ole polvesta huolimatta jymähtänyt sohvannurkkaan, vaan olen - vaikkakin välillä hieman pitkin hampain - kääntynyt uusien liikuntalajien puoleen: Puolen vuoden sisällä olen pyöräillyt enemmän kuin varmaan koko elämäni aikana. Olen ottanut tavaksi käydä kerran viikossa uimassa. Olen jopa kokeillut jotain älytöntä vatsatanssia, jossa olen ihan tajuttoman huono!
25-aikoina vannoin, etten ikinä enkä koskaan enkä varmasti kaiva esiin PCOS-korttia, kun tuntuu, että painoasiat menevät päin persettä. Tällä viikolla on kuitenkin ollut niin kurja mieli, että on ollut pakko ymmärtää, että jotkin asiat vain ovat niin kuin ovat, eikä niitä pysty hautaamaan pois, vaikka kuinka tekisi mieli. Lueskelin pitkästä aikaa PCOS:aan liittyviä artikkeleita. Valaistumisen hetki oli sekä helpottava että hivenen masentava.
PCOS lisää kehon insuliiniresistenssiä. Kroppa tuottaa sen takia normaalia enemmän insuliinia. Insuliini puolestaan varastoi rasvaa rasvasoluihin ja estää lihaksia polttamasta rasvaa. Fysiologinen fakta on se, että käytännössä PCOS-naisen keho taistelee laihtumista vastaan ja edesauttaa lihomista. En ole koskaan halunnut käyttää PCOS:aa tekosyynä kiloihini, enkä aio tehdä sitä vastaisuudessakaan. Olenhan itse elävä esimerkki siitä, että PCOS:sta huolimatta laihtuminen voi onnistua. Mutta on myös muistettava oman kehon rajat eikä solvata itseään, jos painonhallinta takeltelee, vaikka tuntuu, että tekisi kaiken oikein.
Ja miten polvi sitten kytkeytyy tähän kaikkeen? Kondromalasia on puolen vuoden ajan rampauttanut juoksuharrastukseni tyystin. Uskon, että minun kohdallani juoksun laihtumista edistävä vaikutus ei liity pelkästään kulutettuihin kaloreihin. Olen varma, että koska juoksu on niin tehokas ja intensiivinen liikuntamuoto, se korjasi insuliiniresistenssiäni normaalimpiin lukemiin. Ja siten auttoi minua laihtumaan ja hallitsemaan painoani. Vaikka pyöräilen, uin ja ratsastan ja ylipäätänsä liikun paljon, mikään laji ei ole antanut keholleni samaa kuin mitä juoksu antoi, kun kolmesti viikossa palasin kotiin naama tulipunaisena, hiukset läpimärkinä ja hikikarpalot poskilleni suolaisiksi vanoiksi kuivuneina. Juoksu murjoi sokeriaineenvaihduntaani turpaan ja pakotti sen ruotuun.
Ymmärrys oman kehon toiminnasta auttaa minua hyväksymään tilanteeni paremmin. Mutta siitä huolimatta en halua enkä aio lihoa takaisin yli 90-kiloiseksi. En aio itsesäälissäni ja masennuksenpuuskassa mennä kieriskelemään suklaakastiketynnyriin. Yritän nyt koota itseni ja rauhoittua, löytää mielelleni tasapainon. Otan askelen kerrallaan. Päivän kerrallaan.
Tällä hetkellä pelkkä painon paikallaan pitäminen tuntuu vain niin paljon vaikeammalta kuin mitä vajaan 20 kilon laihduttaminen koskaan oli.
