[Musiikki: Ellie Goulding - Halcyon]
Olen ihan rakastunut Ellie Gouldingin uuteen levyyn. Oli se ekakin ihan mainio, mutta tämä kakkosalbumi on jotenkin kolahtanut erityisen paljon. (Vaikka inhoankin ilmaisua "kolahtaa".) Onhan se tietysti pienimuotoista musiikin raiskaamista kuunnella musiikkia kannettavan kaiuttimista, mutta menköön tämän kerran.
Olen nimittäin Juuassa! Enkä ottanut stereoita mukaan! Kannettavan otin, ja olen jopa tehnyt vähän töitäkin. Saavuin torstai-iltana vain herätäkseni kurkku kipeänä perjantaiaamuun. Meni monta vuotta, enkä sairastanut juuri lainkaan, mutta nyt on menossa jo toinen tämän talven räkätauti. Ei ole onneksi kauhean paha tauti, jos ei oteta huomioon, että pari yötä on kurkkukivun takia mennyt vähän niin ja näin. Olen kuitenkin jo siirtynyt rykimävaiheeseen, jossa jo valmiiksi raspinen kurkku rääkätään äärirajoille rykimällä limat pellolle. Kuume ei oikeastaan noussut missään vaiheessa, ja olen uskaltanut käydä hieman kävelemässä. Ja päivittäiset punnerrukset on tullut tehtyä, sillä niitä ei jätetä väliin kuin äärimmäisissä poikkeustilanteissa, joihin suotakoon lukea mukaan esimerkiksi murtunut ranne.
Äidin mies kaivoi vanhat luistimeni esiin jostain komeroiden perukoilta. Tarkoitus oli vetäistä Ladyt jalkaan ensimmäisen kerran sitten yläastevuosien (joista on tosi kauan eli noin 15 vuotta), mutta saas nähdä, hellittääkö tämä köhä ennen keskiviikkoa. Muistelen nimittäin, että luistimet olivat melko viileät jalkineet. Enkä nyt tarkoita viileätä niin kuin cool-hengessä vaan että kintuthan niissä jäätyy. Itse asiassa takaraja on tiistai-ilta, sillä keskiviikkona huristelen bussilla Joensuuhun yhdeksi yöksi vanhan yliopistoaikojen ystäväni H:n luokse. Ah, tiedossa on ihanaa feministiangstia! H on ainut tuntemani ihminen, jonka kanssa pystyn paahtamaan päivästä toiseen feminismistä ja miten yhtä perkelettä tämä yhteiskunta edelleen on ja että tasa-arvon toteutumiseen uskovat voisivat pikkuhiljaa herätä Ruususen unestaan.
 |
| Kai ne vielä jalkaan mahtuvat. |
Luistimiin palatakseni voin vain kuvitella, miten tylsät terät niissä tällä hetkellä on. Mutta hei, ei tässä ennenkään ole välineurheiltu. Hyvä yritys korvatkoon puutteellisen tekniikan ja puuttelliset varusteet. Voi kun olisin osannut olla ottamatta itseäni liian vakavasti jo teininä, mutta se ei kai siinä iässä yksinkertaisesti ole mahdollista.
Joo hei, keskiviikkopaino oli sama kuin puolentoista viikon takainen lauantaipaino eli 81,4 kiloa. Se oli miellyttävää se. Sitä en tiedä, mitä seuraava punnitus näyttää, sillä olen taas hurvitellut suklaan ja muiden luottoystävieni kanssa. Tilanne vain korostuu täällä kotona, jossa olen aikoinaan ylipainoon kasvanut. Muistiini palaa se tuttu hämmennys, kun joka tuutista tarjotaan syötävää, mutta samaan aikaan hoetaan, että älä syö kaikkea kerralla. Kai siinä joku logiikka onkin, mutta lapsena se oli hirvittävän hämmentävää ja nyt herättää välitöntä ärsytystä ja kiukkua.
Nyt on muuten pakko taas vähän avautua äidistä. Teen sitä aina tasaisin väliajoin, mutta kun en vain kestä! Siis totta kai äiti on mukava ja jees ja rakas ja niin edelleen, mutta hitto soikoon, hän ei vain kykene suhtautumaan järkevästi minuun ja painooni. Silloin kun olin lihava, sain kuulla niitä ihme kuittailuja vitsiksi naamioituina "isosta pikkusiskosta" (koska olin ja olen isosiskoani painavampi - ja myös pidempi, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä jos olisin 177-senttinen ja 55-kiloinen niin tuskin kukaan olisi päättänyt keksiä tuota hupaisaa "iso pikkusisko" -juttua) ja siitä miten minusta olisi pitänyt tulla kuulantyöntäjä.
No nyt kun olen onnistunut pudottamaan painoa, niin ei sekään tunnu olevan hyvä, vaan äiti on jotenkin kauhean huolissaan terveydestäni. Viime syksynä oli mennä vehnäleseet väärään kurkkuun, kun äitini pamautti: "Minä aina pelkään, että sinä sairastut anoreksiaan." Kiehtovaa sanoa tuollaista naiselle, jonka ongelma on aina ollut liika syöminen ja joka rakastaa herkkuja ja jolle ruoan vihaaminen on tuntematon käsite. Painoin tuolloin muuten 80 kiloa, että en varsinaisesti ollut anorektisissa mitoissa. Kai se sitten on jotenkin huolestuttavaa, kun harrastaa liikuntaa ja on laihduttanut kilon kuukausivauhtia? (Jossain vaiheessa jopa mietin, oliko se anoreksiakommentti vittuilua, sillä enhän sinä vuonna ollut suinkaan laihtunut lisää vaan päinvastoin lihonut pari kiloa, mutta lopulta tulin siihen johtopäätökseen, ettei se ollut.)
Anoreksiaan sairastumiseni lisäksi toinen äitin mielestä ihan kamala juttu on se, että olen lopettanut leivän syönnin. Tai no siis nykyäänhän olen leipää taas jonkin verran syönyt, mutta sitä en jo periaatteesta suostu äidille kertomaan. Hän on nimittäin takuuvarma siitä, että en voi MITENKÄÄN saada riittävästi kuituja, kun en syö leipää. Niin, leipähän onkin tämän maailman ainut ja ylivoimaisen paras kuidun lähde. Sillä ei ole mitään merkitystä, että syön päivittäin puuroa, kikherneitä, kasviksia ja hedelmiä ja tungen leseitä joka paikkaan. Mutta kun ei! Kun leipä puuttuu, niin paska ei taatusti kulje. Teki mieli kertoa muutama fakta suolistoni toiminnasta ihmiselle, joka omien sanojensa mukaan saattaa käydä vain kerran viikossa isolla hädällä, mutta en sitten jaksanut.
Ja kuulemma minun kannattaisi tarkistaa Finelistä, saanko tarpeeksi kaikkia ravintoaineita. Siinä vaiheessa alkoi jo keittää ihan oikeasti yli. Näytänkö minä ihan oikeasti niin nälkiintyneeltä ja sairaalta, että ihmiset luulevat minun kärsivän jostain puutostaudeista? Teki mieli huutaa, että jumaleisson sentään painan 82 kiloa eli en ihan varmasti ole millään lailla aliravittu! Olen elämäni parhaassa kunnossa sekä fyysisesti että henkisesti ja oppinut kuuntelemaan kehoani, mitä se tarvitsee ja mikä sille on hyväksi. Ja sitä paitsi itselläsi on 30-40 kiloa ylipainoa, joten ole hiljaa, sillä et välttämättä ole paras ihminen antamaan syömisvinkkejä.
En sitten huutanut, mutta kylläpä osaa ärsyttää edelleen.
No joo. On täällä kuitenkin kivaa ollut ja enimmäkseen on ollut ihan hauska jutskailla äidin kanssa. Oppisi vain pysymään erossa syömisistä ja liikkumisistani, niin kaikki olisi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että reilun kolmen vuoden laihdutus- ja painonhallintaopettelun jälkeen tiedän äitiäni paremmin, mikä on minulle hyväksi ja mikä ei. Kiukkujätski nyt ei ainakaan.
