Kuularaukeus

[Musiikki: Husky Rescue - Country Falls]

Tänään (eilen) oli kahvakuulassa aikamoinen killeritunti. Jo alkulämmittely puski hien pintaan ja nostatti kasvoille viehkon paloautonpunaisen sävyn. Sitten vedettiin kuntopiirityyppinen treeni: oli seitsemän eri pistettä, joissa oli etuheilautusta, etunojapunnerruksia, vatsarutistuksia ja ties mitä kidutusmuotoja. Etuheilautukset päädyin tekemään 20 kilon kuulalla, kun ei siinä kohtaa sattunut hollille pienempääkään. Toinen vaihtoehto oli 24 kilon kuula. Lopputunnista ähistiin vielä lankussa. Tukka oli ihan hiestä liiska ja naama edelleen riemukkaan punainen, mutta uskaltauduin silti ruokakauppaan. Kotona sukelsin suihkuun. Söin. Tein vielä vähän käännöstöitä, sillä yritän puskea nykyisen isomman projektin pois alta pääsiäiseksi.

Seuraavaksi köllähdän sohvalle ja laitan Biggest Loserin pyörimään. Rehkikööt he puolestaan. Minulla on nyt sen verran raukea olo, että en kyllä liikauta enää eväänikään.

Putkessa

[Musiikki: Ellie Goulding - Halcyon]

Blogin päivittäminen on jäänyt vähän sivuun, kun päivät hurahtavat muutenkin kirjoittaessa. Ei ole oikein riittänyt iltaisin enää innostusta jaaritella omia juttuja blogiin, vaikka sinänsä oman tekstin kirjoittaminen omasta päästä tekee hyvää, kun työkseen kääntää muiden kirjoittamia tekstejä. Minulla on siis nyt menossa viimeinen loppurutistus tietokirjaprojektin parissa, ja onpa muuten ollutkin toisaalta tosi haastavat mutta toisaalta taas palkitsevat kaksi kuukautta. Käännän nimittäin ensimmäistä kerrasta saksasta suomeen. Saksan lauserakenteet ja pitkät virkkeet ovat kyllä asettaneet aikamoisen haasteen, kun sisältö on pitänyt saattaa sujuvasti suomen kielelle. Toinen haaste on ollut, kun saksan kielessä tykätään ilmaista asioita substantiivein. Siinä on ollut tekemistä, kun olen purkanut substantiiveja verbeiksi, sillä suomessa moinen substantiiviviidakko tekisi tekstistä kapulakielisen ja äärimmäisen raskaan lukea. Mutta on ihanaa huomata, että oma ammattitaito kantaa. Kun alkukielen staattinen substantiivitykitys viimein taipuu suomen kielen tahtoon, tuntuu se hienolta. On ihanaa kirjoittaa ja luoda.

---

En tiedä muistaako kukaan, mutta soittelin viime keväänä vantaalaiseen magneettikuvauslaitteita valmistavaan puljuun. He tarvitsevat aika ajoin koehenkilöitä laitteiden testaamiseen, ja ilmoittauduin jonoon. No, ensi maanantaina minua odottaa polven magneettikuvaus! Jee. Toisaalta jännittää se putki. Olen ollut sellaisessa kerran aiemmin (syksyllä 2007, kun välilevy pullistui), ja onhan se ahdas kuin mikä. Mutta kaipa siitä selviää. Haluan nyt lähinnä varmistaa, että polvessa ei kondromalasian lisäksi ole mitään oikeasti rikki. Ja jos on, niin ehkä magneettikuvat auttavat asian viemisessä eteenpäin.

Soittelivat tuolta siis keskiviikkoaamuna. Ajatukset pyörivät magneettikuvauksessa sen verran tiiviisti, että muistin keskiviikkopunnituksen vasta kun olin ryystänyt puolesta litrasta litraan vettä. Että se siitä punnituksesta sitten. No, eipä tuo kauheasti harmittanut. Kroppa ei tunnu varsinaisesti laihtuneelta, jos nyt ei lihoneeltakaan.

Mutta nyt menen laittamaan ruokaa ja sitten katson uusimman Biggest Loser -jakson. Yhdysvalloissa on viimein alkanut uusi kausi. Pari jaksoa olen jo katsonut, ja itku on tullut. Mukana on kolme lasta/nuorta, ja heidän tarinansa ovat koskettaneet erityisesti. He eivät ole mukana varsinaisessa kisassa, mutta heidän matkaansa seurataan ohjelman aikana.

Voitonmerkki

Katsoin tänään The Biggest Loserin uusinta kautta eteenpäin ja vuorossa oli muodonmuutospäivä (ja kilpailijat pääsivät tapaamaan Michelle Obaman!). Voi mitkä itkurääkäisyt sohvaltani taas pääsivätkään. Voi taivas ja maa niitä ihmisiä. Mikä muutos. Mikä onni.

Tulipa siinä sitten mieleeni itseäni ja vissiin monia muitakin askarruttanut asia: Miksi jossain vaiheessa kautta kilpailijoilla alkaa punnituksissa olla taas paidat päällä, kun alkukaudesta miehet punnitaan ilman paitaa ja naiset rintsikkatopeissa?

Löysin sivuston, jossa sarjan tuottaja J.D. Rothilta oli kysytty, miksi kilpailijoilla ei ole paitoja punnituksissa, ja hän kertoi, että kisan alussa kilpailijat halutaan ikään kuin shokeeraten herättää todellisuuteen ja motivoida pudottamaan painoa, ja mikäs toimisi siinä paremmin kuin heittää heidät paidatta TV-kameroiden eteen.

Apua. Mutta lienee tehokasta.

Sivustolla ei suoraan kerrottu syytä, miksi kilpailijat alkavat sittemmin käyttää paitoja punnituksissa, mutta se antoi ymmärtää, että rajun laihtumisen aiheuttamaa ihon roikkumista pidetään liian epäesteettisenä ja epämiellyttävänä katseltavana. Samaa pohtii myös vitoskauden kisaaja Bernie eräässä haastattelussa.

Sivustolla oli tosin mielestäni aika hyvin todettu: Miksi laihtumisesta seuraavaa ihon roikkumista pitäisi hävetä tai piilotella? Sehän on selvä merkki edistymisestä. Jotain mistä olla ylpeä.

Häpeäisitkö sinä tätä naista:

kuvalähde

Ikisuosikkini seiskakauden Tara Costa on muun muassa selvittänyt teräsmieskisan, jossa uidaan 3,8 kilometriä, pyöräillään 180 kilometriä ja kaiken kukkuraksi juostaan maraton. Tämän hän teki vajaassa 14 tunnissa. Herregyyd.

kuvalähde

Upea!

Aurinkoon

 [Musiikki: Anna Abreu - Rush]

Tänään on ollut aika kiva päivä. Heräilin aikaisin ja tein pari tuntia töitä, minkä jälkeen lähdin keskustaan joogaan. Samalla reissulla kävin äänestämässä, kun Hallituskadun posti sattui reitin varrelle, ja ostamassa Sokokselta Aino Ihana Maitosuklaata. 

Kotona punnersin ja pohdin, mahtaako kolmosviikolle siirtyminen olla vielä ensi viikollakaan ajankohtaista. Sen jälkeen tein ruokaa, peruutin sohvalle ja katsoin tuoreen Biggest Loser -jakson. Jälkkäriksi Ainoa. Nam. Sitten rupesikin makoisasti nukuttamaan, ja vastasin peiton ja tyynyn vienoon kutsuun.

Kävin aamulla vaa'allakin, eikä 78,5 kilon (BMI 25,1) vaakalukema saanut minua pois tolaltani, vaikka normaalin painoindeksin rajoissa pysyminen onkin taas vähän haastavaa. En ole ehkä ihan välttämättä pysynyt erossa alejoulusuklaista. Mutta hyvällä mielellä eikä itseään mollaten kun syö, niin suklaa maistuu tuhat kertaa paremmalta eikä jälkikäteen edes harmita (paitsi ihan vähän).

Edessäni muuten häämöttää ihka ensimmäinen rantaloma! Tarkoitus oli suunnata Egyptiin jo tässä kuussa, mutta näillä näkymin El Gounan auringonsäteet osuvat kalpealle iholleni helmikuun 10. päivä. En ole siis koskaan aiemmin matkustellut muualla kuin Virossa, Italiassa ja Saksassa (jossa työskentelin pari kuukautta), koska ei ole ollut oikein mahdollisuutta ja toisaalta pelkään lentokoneita kuollakseni. Saksaankin seilasin paatilla, vaikka kammoan laivoja lähes yhtä paljon kuin lentokoneita.

Mutta joka tapauksessa rantalomaa on tiedossa, ja se on minulle iso juttu jo senkin kannalta, että aion rohkeasti käyttää bikineitä. Viime vuoden puolella käytin bikineitä yhdellä kylpyläreissulla, mikä oli kyllä aikamoinen virstanpylväs. Kun on ikänsä ollut paksu ja yrittänyt piiloutua katseilta, niinkin paljastavaan asuun kuin bikineihin sonnustautuminen ei ole ollut itsestäänselvyys. Vaikka uusi kroppa kantaa bikinit siitäkin huolimatta että vatsa ei kaikkein littein pyykkilauta olekaan, vaikeinta on ollut henkisen kynnyksen voittaminen. On pelottavaa astella ihmisten sekaan ja paljastaa se kropan kaikkein arin kohta, joka ennen piti minua henkisessä vankilassaan. Kyllä minä tiedän, että rannat ja kylpyvät ovat pullollaan eri kokoisia ihmisiä eikä yksi bikiniasuinen nainen lisää ihmisten mieliä paljon hetkauta, mutta itselle se on jotenkin vain hurjan tärkeä ja suuri asia.

Puolimaratonunelmia

[Musiikki: Lifehouse - No Name Face]

Ah, Lifehouse on yksi niistä bändeistä, jotka löysin teini-ikäisenä ja jotka edelleen kuulostavat ihan tajuttoman hyviltä. Muistin äsken, että olin unohtanut viime perjantaina mennä musiikkihaasteessa eteenpäin, ja kun kaivelin YouTubesta Lifehousen kappaleen Simon, tuli tarve kuunnella koko No Name Face -levy läpi.

Ruokailut alkavat vähitellen normalisoitua joulun ja kotikotona viettämäni viikon jälkeen. Olo on kyllä siltikin ihan kamalan paksu, sillä selkä vihoittelee edelleen, enkä näin ollen ole päässyt lenkille. Perjantain jälkeen selkä on ollut ajoittain tuskallisen kipeä, ja toissailtana turhautti tilanne niin paljon, että meinasin itkeä. Päätin sitten purra hammasta ja kiskoa lisää Buranaa naamariin. Tänään kipu on alkanut vihdoinkin hellittää, ja olen ensimmäisen kerran sitten perjantaiaamun pystynyt tekemään laajempia liikeratoja ilman että tuntuu kuin joku survaisisi puukon suoraan alaselkääni.

Sain katsottua Biggest Loserin 12. tuotantokauden loppuun. Suklaakäärepapereiden keskellä ja selkäkipuisena katselin maratonjaksoa, ja teki mieli ihan kamalasti juoksemaan. Voi köhnä. Ne ihmiset ovat vain niin huippuja. Kuka juoksi ja kuka käveli matkan, mutta periksi ei anneta. Eka maaliin tullut kipaisi matkan pikkaisen yli viiteen tuntiin. Nostan hattua.

Varala maraton heitti sähköpostilla, jossa kerrottiin, että ilmoittautuminen ensi syyskuun juoksutapahtumaan on alkanut. Pitää muistaa maksaa osallistuminen 8.1. mennessä, sillä silloin sen saa 35 eurolla.  Oma matkani on siis puolikas, sillä polvet eivät yksinkertaisesti kestä maratonille valmistautumiseen tarvittavaa treeniä, enkä ehkä muutenkaan ole tarpeeksi motivoitunut juoksemaan 42,2 kilsan matkaa. Mutta olisiko innokkaita lähtijöitä mukaan? Sen tiedän, että lukijoistani ainakin Laiskuri, Kaneli ja blueberry ovat taatusti puolimaratonkunnossa ensi syyskuuhun mennessä. Akun odotan joka tapauksessa tapaavani taas lähtöviivalla, haa!