Pitkiä tähtäimiä

Löysin netistä kiinnostavan artikkelin juoksusta ja peruskestävyydestä, jossa mainittiin LIIT-harjoittelu (Low Intensity Interval Training). Poimin artikkelista vinkin harjoitella peruskestävyyttä, niin että kun juostessa syke saavuttaa 70 % maksimisykkeestä, vaihdetaan kävelyyn kunnes päästään 60 % sykkeeseen, jolloin siirrytään taas juoksuun.

Perinteisen laskukaavan mukaan maksimisyke on 220 vähennettynä omalla iällä. Minun kohdallani maksimisyke olisi tällä periaatteella 185. Se pitänee suurin piirtein paikkansa, koska Les Mills Sprintissä olen päässyt parhaimmillani sykelukemaan 186 ja olen silloin ollut aivan äärirajoilla. Laskin siis LIIT-treeniä varten tarvittavat sykkeet luvun 185 perusteella ja sain alarajaksi 111 ja ylärajaksi 130. Tuumailin, että siinä ei kyllä kovin kauan tarvitse jolkotella, kun yläraja paukkuu rikki, mikä osoittautui lenkillä totiseksi todeksi. Tein 8,3 kilometrin lenkin, josta kävelin varmaan 95 prosenttia.

Silloin kun juoksin paljon, en todellakaan seurannut sykkeitä. Kunhan vaan juoksin niin kuin hyvältä tuntui. Nyt kun kuntosalilla käynti on niin sanottu päälajini, päätin että voisin tehdä tämän juoksuhommankin toisin. Sen sijaan, että juoksisin vähäiset lenkkini anaerobisella tasolla maitohapot kintuissa mellastaen, voisin oikeasti lähteä rakentamaan sitä kuuluisaa peruskuntoa oikein ja rauhallisesti. Tavoitteeni on tästä lähtien tehdä kerran viikossa saman tapainen LIIT-lenkki kuin tänään ja seurata, josko pikkuhiljaa pystyisin tekemään lenkin lyhyemmässä ajassa eli toisin sanoen pidentämään juoksuosuuksia. Tänään lenkkiin kului aikaa 1:21:30 eli melko lailla sama kuin jos olisin kävellyt lenkin rivakasti. Ongelmani on se, että olen aikamoinen löntystelijä ja minun on vaikea kävellä nopeasti. Keskimääräinen kävelyvauhtini on noin 5,5 kilometriä tunnissa, jos saan kävellä omaan tahtiini. Nopea kävely tuntuu epämiellyttävältä ja työläältä, ja siksi juoksen mieluummin, jos on tarve edetä nopeammin. Juoksussa sykkeet kuitekin kohoavat nopeasti yli 150:n. Näin ollen tämä LIIT-harjoittelu voisi sopia minulle, koska lenkki ei ole pelkkää tylsää kävelyä, mutta en kuitenkaan tule juosseeksi liian kovilla sykkeillä.

---

Aloin viime marraskuussa taas vaihteeksi laihduttaa, kun paino killui satasen tuntumassa. Liikun vähintäänkin riittävästi, mutta rakastan makeita herkkuja, minkä vuoksi vajaan kymmenen vuoden aikana paino on kivunnut parisenkymmentä kiloa ylöspäin. Olen aina ollut taipuvainen ylipainoon, ja koulussa olin Se Luokan Lihava Tyttö. Vuonna 2011 onnistuin pudottamaan painon painoindeksin mukaiseen normaalipainoon, mutta sittemmin paino näköjään kertyi vaivihkaa takaisin. Vuosiin on mahtunut paljon, enkä sen kummemmin jaksa pohtia, mikä tarkalleen ottaen on ollut syy lihomiseen. Nyt ollaan tässä ja sillä hyvä. Se, mihin voin vaikuttaa, on se miten jatkan tästä eteenpäin.

Nyt painan 95,9 kiloa, eli marraskuun lukemista olen tullut nelisen kiloa alaspäin. Mittaan painon kerran viikossa ja kirjaan lukeman ylös. Paino ei ole pudonnut tasaisesti vaan välillä on ollut nousuja ja välillä on junnattu paikoillaan, mutta trendi on alaspäin ja se on pääasia. Olen yrittänyt pitää mielessä, etten lihonut päivässä vaan usean vuoden aikana: jos 20 kilogrammaan jaetaan kahdeksalle vuodelle, tekee se 2,5 kilogrammaa vuodessa eli ei kauheasti, mutta pitkällä tähtäimellä se on ongelma. Tavoitteeni on ollut kääntää kurssi päinvastaiseen suuntaan ja alkaa pikkuhiljaa hivuttaa painoa alaspäin. Tämä tuntuu sopivan minulle. En halua ryhtyä mihinkään pikadieetille tai kytätä jokaista suupalaani. Haluan elää ja syödä niin kuin voisin ajatella eläväni ja syöväni seuraavat 50 vuotta. Käytännössä olen vähentänyt herkkujen syöntiä. Jossain vaiheessa olin alkanut syödä jäätelöä, suklaata ja keksejä päivittäin, mutta nyt olen vetänyt rajan, että kuukaudessa täytyy kertyä 20 herkutonta päivää. Kirjaan niitä ylös, ja kikka on toiminut. Päivittäinen herkuttelu on loppunut.

Painon putoaminen on hidasta, ja toki se turhauttaa välillä, kun lukee muiden huikeita menestystarinoita, miten on pudotettu 40 kilogrammaa vuodessa ja niin edelleen. Yritän kuitenkin lohduttaa itseäni sillä, että minulla on PCOS, joka todistetusti sotkee rasva-aineenvaihduntaa ja lisää kehon insuliiniresistenssiä vaikeuttaen laihduttamista ja altistaen painon nousulle. Jokainen pudotettu sata grammaa on kuitenkin kotiin päin ja kohentaa terveyttäni, vaikka sen pudottamiseen menisi minulla kauemmin kuin keskivertotyypillä. Toiseksi harrastan kuntosalilla käyntiä ja tavoitteeni on lisätä lihasmassaa eikä näivettää sitä. On siis oikeastaan sitä parempi mitä hitaammin painoa pudotan.

Uskon olevani oikealla tiellä, ja siitä tulee hyvä mieli.

Elämää välilevynpullistumien jälkeen

Silmäilin nopeasti läpi, mitä olen tänne alkuvuodesta 2018 kirjoittanut. Olin siinä vaiheessa toipunut jo kohtalaisen hyvin vuoden 2017 välilevynpullistumasta, mutta päätin lopullisesti luopua kahvakuulaurheilusta. Laji oli menossa eteenpäin, ja myös naiset alkoivat kisata yhä enenevissä määrin työnnössä ja long cyclessä kahdella kuulalla, mikä on siis ihan loistava juttu. Siihen saakka naiset olivat tehneet työnnön ja long cyclen yhdellä kuulalla. Minun kohdallani se kuitenkin tarkoitti lopullisen naulan lyömistä oman jatkoni arkkuun. Selkäni ei tulisi ikinä kestämään esimerkiksi long cycleä kahdella 16 kilon kuulalla sitä isommista painoista puhumattakaan. Harrastelu niin sanotuilla pikkukuulilla ei kiinnostanut. Myös ajatus tempauksesta 24-kiloisella kuulalla alkoi tuntua erittäin kaukaiselta ajatukselta, kun muut kisaajat huitelivat tuloksissaan jo kaukana edellä enkä itse ollut vielä temmannut edes 20-kiloisella. Riskit lajin jatkamisessa tuntuivat liian suurilta hyötyyn nähden.

Lisäksi olin alkanut viihtyä GOGO:lla, johon otin syksyllä 2017 jäsenyyden. Oli mukava harrastaa itsekseen ja anonyyminä, vaikka toki kaipasin vanhaa kuulaporukkaa, josta oli muodostunut minulle eräänlainen perhe. Olen aikamoinen erakko, ja siksi minusta oli ihanaa, kun tunsin kuuluvani johonkin yhteisöön. Joka tapauksessa nautin uusista liikuntamahdollisuuksista ilman suorituspaineita tai kisatavoitteita. Hurahdin bodypumpiin, joka sinänsä on vähän pöljä laji: snadeilla painoilla hirveällä tahdilla hirveä määrä toistoja. Lopulta siinä kävi niin, että vuodenvaihteessa 2018–2019 sain uuden välilevynpullistuman. Sitä ei todettu missään kuvauksissa, mutta siinä vaiheessa tunnistin välilevylliset tuntemukset vaikka unissani. Kipujakso rajoittui muutamaan päivään, mikä oli suoranainen ihme. Sen sijaan pullistuman aiheuttamat tunnottomuusongelmat vasemmassa jalassa olivat huomattavasti mittavammat kuin aiemmissa pullistumissa.

Muistan, miten alkuvuodesta 2019 koipeni oli kuin puupökkelö, kun puutuneisuus ulottui jopa polven yläpuolelle. Kävin Yogalates-tunnilla, enkä kyennyt ollenkaan tasapainoilemaan vasemman jalkani varassa soturi kolmosessa, koska vaikka kuinka yritin lähettää aivoista signaaleja reisilihakselleni: "Kannattele minua! Pidä minut tasapainossa!", tuntui kuin se ei olisi ymmärtänyt yhtään, mitä halusin. Lopulta nojasin vain eteenpäin oikean jalat varpaat lattiassa, koska sen pidemmälle en pystynyt menemään. Onneksi puutuneisuus alkoi pikkuhiljaa hellittää, mutta vieläkin vasemman pohkeen puolivälistä nilkaan ja varpaisiin jalassani on koko ajan pieni puutuneisuuden tunne. Samalla alueella ihossa on myös tuntopuutosta. Lihasvoima ja -hallinta on onneksi kehittynyt, mutta alkuun puoliero jalkojen koordinaatiossa ja voimassa oli ihan käsittämätön.

Sain työterveydestä lähetteen fysioterapiaan ja samoihin aikoihin bongasin GOGO:n järjestämän niin ikään fysioterapeutin järjestämän Terve selkä -kurssin. Näiden kahden fysioterapeutin avulla uskalsin viimein aloittaa käymään kuntosalilla. En ollut koskaan aiemmin tohtinut mennä kuntosalille, koska minulla ei ollut harmainta aavistusta, mitä niillä kaikilla vempeleillä pitää tai edes kannattaa tehdä. Sain itselleni räätälöidyn ja selän välilevyhistorian huomioon ottavan kuntosaliohjelman, jota olen muutamien hienosäätöjen myötä treeanannut noin vuoden verran 2–3 kertaa viikossa. Selkäni ei ole pitkään aikaan ollut näin hyvässä kunnossa. Toki se välillä jumittaa ja kipuilee, mutta se on selvästi vahvistunut, ja samalla oma mieliala on kohonnut, kun ei tarvitse pelätä, että treenaaminen rikkoo selän vaan päinvastoin. Vuoden treenaamisen jälkeen jotain tuloksia alkaa jo näkyäkin: lihakset ovat muhkeammat ja kehossa on uudenlaista ytyä ja ponnekkuutta aiempaan verrattuna.

Vastoinkäymisiä tulee elämässä vääjäämättä, mutta kun on tarpeeksi tahtoa, uusi polku löytyy aina.

Paluu

Päätin alkaa taas kirjoittaa blogia tai siis jatkaa tämän blogin kirjoittamista. En oikein edes tiedä, mihin kirjoittaminen jäi, mutta veikkaan syypääksi sosiaalista mediaa ja nimenomaan Facebookia, koska onneksi olen ymmärtänyt pysyä pois Instagrameista ja mitä kaikkia näitä nyt on. Siinä vaiheessa kun älypuhelimet yleistyivät ja minäkin hommasin omani, netti ja Facebook olivat koko ajan saatavilla. Jossain vaiheessa sitä vain huomasi jatkuvasti pläräilevänsä Facebookia, vaikka harvoin siellä edes on mitään kiinnostavaa tai uutta. Päivitykset (omani mukaan lukien) ovat pinnallisia, ihmiset postaavat ties minkä filtterin läpi käyneitä kuvia ja joka paikka tursuaa mainoksia, jotka eivät voisi kiinnostaa minua yhtään vähempää.

Hirveä angsti!

Kaipaan kirjoittamista ja muiden kirjoitusten lukemista. Minulla on Facebookissa noin sata ystävää, mikä kai sinänsä on aika vähän, mutta kun aloin miettiä, en oikeasti tiedä heistä yhtään mitään. Haluaisin lukea ihmisten haaveista, unelmista, kipukohdista ja siitä, mitä heidän mielessään liikkuu. Haluaisin itse kirjoittaa siellä vaikka mistä, mutta jotenkin kynnys on ylitsepääsemätön, koska foorumi ei tunnu oikealta. Lisäksi FB-kavereissani alkaa olla turhan paljon sukulaisia, mikä suoraan sanottuna rajoittaa todella paljon. Toki asetuksista voi rajata, kenelle mikäkin postaus näkyy, mutta jotenkin se ahdistaa. Miksi hyväksyisin kavereiksi ihmisiä, joilta kuitenkin rajaisin osan postauksista pois. Se tuntuisi epäreilulta.

Aion siis palata blogini pariin ja ihan old school -meiningillä. Bloggaaminen on muuttanut muotoaan vuosien varrella, ja moni blogeista on nykyään tosi kaupallisia ja on jos jonkinmoista yhteistyökuviota. Eikä siinä mitään, jos joku tienaa blogillaan, hyvä vain. Itseäni kuitenkin kiehtoo enemmän tietynlainen anonymiteetti ja päiväkirjamaisuus. Ensisijaisesti kirjoitan itselleni, ja toki jos blogin ympärille alkaa muodostua pientä blogiyhteisöä, niin mikäs sen mukavampaa.

Moni aikoinaan seuraamistani blogeista on tainnut lopettaa, mutta pitänee alkaa seikkailla internetin syövereissä ja etsiä uusia kivoja blogeja. Niitä varmasti löytyy.