Hyvää kuuluu

[Musiikki: Jenni Vartiainen - Terra]

On ilmoja pidellyt ja silleen. Jollain lailla tähän kylmyyteen alkaa jo tottua, vaikka asuntoni on jostain syystä kuin jääkalikka (sisälämpötila on kylläkin aavistuksen yli 20 astetta, mutta täällä on jotenkin tosi kolkkoa) ja kämmenselkien iho halkeilee verille.

Maanantaiaamuna tosin piti kaivaa sisimmästä aimo annos pohjoiskarjalaisuutta, että lähdin kävelemään tallille. Pakkasta oli jotain parikymmentä astetta. Vedin ratsastushousujen alle kahdet pitkät kalsarit, teknisen talvipuseron alle kaksi aluspaitaa (toinen lyhyt- ja toinen pitkähihainen), jalkoihin ohuehkot villaa sisältävät vaellussukat, villasukat ja talviratsastuskengät, ja kaulaan fleecekauluri ja sen ympärille vielä kaulaliina. Minichapsit pitivät huolta, että nilkat ja sääret eivät altistuneet kylmälle ilmalle. Ratsastamaan lähtiessä vedin vielä laskettelutakin päälle turvaliivin, ja vaikka könysin Hakkisen selkään jakkaralta, hyvä kun satulaan pääsin kaiken sen vaatekerroksen kanssa.

Mutta kyllä kannatti raahautua tallille. Käytiin Hakin kanssa köpöttelemässä 1 h 20 min maastolenkki. Ulkona oli taivaallisen kaunista, ja Hakki oli rennolla tuulella: se ravasi kauniisti ja pysyi tosi kevyellä ohjalla. Vähän se jotain edellä kulkevaa koiranulkoiluttajaa kyttäili, mutta muuten reissu meni mainiosti.

Tämän päivän kahvakuulatreeneistä jäi niin ikään hyvä fiilis. Varsinainen treeni rakentui neljän liikkeen ympärille: tempaus, kyykky, rinnalleveto ja työntö. Ensimmäisellä kierroksella kutakin liikettä tehtiin 40 toistoa (20 per käsi, poikkeuksena kyykky), toisella kierroksella 30 toistoa, kolmannella 20 ja neljännellä 10. Kaikkiaan toistoja tuli siis 400. Tein koko hässäkän 14 kilon kuulalla ja pahaa teki, mutta onnistuin! Aikaa oli puoli tuntia, ja taisin lopettaa minuuttia ennen ajan loppumista. Kuriositeettinä kerrottakoon, että jotkut hurjat vetivät koko setin läpi 12 minuutissa... huh hei. Saas nähdä, miten lihakset ehtivät palautua ennen huomista treeniä, mutta väliin en sitä jätä.

Paino oli eilen sama kuin viikko sitten eli 80,9 kg. Itse asiassa odotin plussaviikkoa, sillä kroppa tuntui jotenkin tukkoiselta ja turpealta, mutta hyvä näin.

Ja koska kaikki takuulla odottavat kuumeisina uutisia miesrintamaltani, niin voin todeta, että sille suunnalle kuuluu hyvää! Olen jotenkin niin älyttömän onnellinen ettei tosikaan.

Kylmän kangistama

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Night in Ram das Puri]

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka keskellä heinäkuuta ilmoittavat Facebookissa tai blogissa tai missä lie, miten "ilmassa on selvä syksyn tuoksu!". Lähinnä tuollaiset ilmaisut ovat tuntuneet pienimuotoiselta vittuilulta (anteeksi kielenkäyttö) niille ihmisille, jotka nauttivat kesästä. Sillä se, että heinäkuussa sataa vettä, ei tarkoita että on syksy. No, lempisanontani on "pata kattilaa soimaa", ja nyt heittäydyn itse padaksi, sillä voin vaikka vannoa, että kun tänään aamupäivällä pistin nenäni ulos lähteäkseni joogatunnille, ilmassa tuoksui talvi. Hahaa, siinä teille. Siperiasta puskee nyt kylmää ilmaa oikein urakalla (kuulin  kun Pekka Pouta sanoi eilen telkkarissa), ja jäätävästi kasvojani vilvoittava tuuli toi mukanaan aavistuksen talven pakkaskelien kuivaa kylmyyttä.

Ja voin sanoa, että oli todella inhottava pyöräillä sitä pohjoistuulta vasten. Hrrrh. Mutta tämän kesän ja syksyn pyöräilyt alkavat onneksi olla pulkassa. Joogakortti olisi voimassa vielä ensi keskiviikkoon, mutta otan perjantaina suunnan lähemmäs Siperian tuiskuja eli Pohjois-Karjalaan, joten tämän päivän lempeä hatha jäi luultavasti viimeiseksi joogatunniksi hetkeen. Pyörällä käyn enää korkeintaan kaupassa ja tietysti tallilla niin kauan kuin pystyn ennen lumien tuloa. Sitä mukaa kun ilmat kylmenivät, pyöräilyvauhtinikin hyytyi. Kesällä noihin joogamatkoihin meni noin 70 minuuttia, mutta nyt kymmenisen minuuttia enemmän. Kai tässä ollaan vauhdilla mummoutumassa, kun kylmä kangistaa nivelet ja lihakset.

Tajusin muuten, että minun ei tänä vuonna välttämättä tarvitse enää kertaakaan nousta pyörällä Hervantaan. Jee! Kyllä tuota kirottua Hervanta-Kalevankangas-rautatieasema-reittiä tulikin sahattua muutama kerta edestakaisin.

Paino oli tänään tasan 81 kiloa (BMI 25,9) eli nousua tuli viime viikosta 400 grammaa. Olen tällä hetkellä hieman kyrsiintynyt. Joku voi varmasti ajatella, että sen siitä saa kun syö liikaa. No, se on minulle ihan sama, mitä kukaan ajattelee. Neljä vuotta tämän kehon toimintaa ja sen reagoimista liikuntaan ja ruokaan opetelleena olen tullut siihen johtopäätökseen, että insuliiniresistenssi jyllää elimistössäni nyt sillä voimalla, että olo on aika aseeton. Pitäisi keksiä keino purkaa tuo resistenssi, sillä sen vuoksi painonhallintani on nyt todella vaikeaa. Liikun paljon ja keskityn syömisiini, mutta siitä huolimatta paino tahtoo mieluummin hiipiä ylöspäin kuin alaspäin.

Olen onnistunut kasvamaan henkisesti eroon juoksusta, mutta tällaisina hetkinä en toivo mitään niin paljon kuin että pystyisin juoksemaan viikossa 25-30 kilometriä. Silloin kun siihen pystyin, tunsin miten kehoni tila normalisoitui. Paino putosi niin kuin sen kaiken järjen mukaan pitikin pudota, syömällä ja juoksemalla. Polven takia en pysty harrastamaan läheskään niin intensiivistä liikuntaa läheskään niin paljon kuin ennen. Toki viikottaiset liikuntamääräni ovat suuria, mutta nykyään harrastan pitkälti matalan sykkeen liikuntaa, ja se ei vain auta insuliiniresistenssiin samalla tavalla.

Ruokavaliolla voi taistella insuliiniresistenssiä vastaan. Tilasta kärsiville suositellaan vähähiilihydraattista ruokavaliota. Hiilihydraateista en todellakaan ole kokonaan luopumassa, mutta pastat ja leivät olen jo aikoja sitten vaihtanut tummiin versioihin. Ketoosi ja pussikeittodieetit eivät edelleenkään ole vaihtoehto. Pari viikkoa sitten jätin jälkiuunileivän pois ruokavaliosta ja söin sen sijaan enemmän proteiinia mm. kananmunien ja rahkan muodossa, mutta sekään ei tunnu auttavan.

En tiedä. Hankalaa on. Mutta kun luovuttaakaan ei viitsisi. Minussa piilee kaikki ainekset metaboliseen oireyhtymään (PCOS, insuliiniresistenssi, alttius korkeaan verenpaineeseen ja kolesteroliin), että kakkostyypin diabeteksen puhkeaminen olisi vain ajan kysymys, jos nyt heitän hanskat tiskiin ja itken, että turha edes yrittää, kun ei tästä mitään tule. Vaan kyllä tämä aina välillä itkettää.

Asioiden tapa

Pari viikkoa on mennyt hiljaiselon vallassa. Olen ollut aika väsynyt ja nuutunut. Otin vastaan aika vaativan käännöstoimeksiannon, jonka deadline on jo helmikuun alussa. Aluksi ahdisti työn laajuus, sitten ahdisti kun tajusin, että työn hoitaminen edellyttäisi minulta 60-tuntisia työviikkoja, ja sitten vasta ahdisti, kun puskin läpi jokusen 10-12-tuntisen työpäivän itku kurkussa ja tajusin, että tätä tämä on seuraavat reilut kaksi kuukautta. No, joku järki sentään otti onneksi vallan ja ilmoitin toimeksiantajalle, että en selviydy tästä työstä helmikuuhun mennessä. Ehdotin, että etsittäisiin teokselle toinenkin kääntäjä, joka ottaisi siitä puolet hoitaakseen. Kyse on nimittäin tietokirjasta, joka koostuu erillisistä asiatekstiartikkeleista, joten sinänsä ei haittaa, vaikka työhön osallistuu useampi kääntäjä. Toimeksiantaja oli onneksi tosi myönteinen ja asia hoitui. Nyt oma työtaakka on järkevän kokoinen, ja oma mieli iloisempi.

Mitäs muuta... Viime viikon keskiviikkona kävin vaa'alla, joka kertoi painoksi 81,6 kiloa (BMI 26,0). Edellisessä postauksessa pohdin vaa'an hylkäämistä joksikin aikaa, ja olen pikkuhiljaa tullut siihen tulokseen, että se on tällä hetkellä viisasta. On pakko saada tuo mielessä kieppuva oravanpyörä pysäytettyä ja rentoutettava painonhallinta. Silloin kun onnistuneesti pudotin painoa, laihduttaminen oli kivaa. Oikeasti! Siitä tuli hyvä mieli. Nyt painon kanssa tappelu on ollut, no, nimenomaan tappelua. Väkisin vääntämistä otsa rypyssä, ja eihän siitä silloin tule paskaakaan. Nyt olen sen ymmärtänyt, miksi aikoinaan onnistuin. Koin laihduttamisen positiivisena asiana, ihanana matkana kohti onnellisempaa minää. Mutta jos laihduttaminen on pelkkää numeroiden tuijottamista, se ei kanna loppuun asti.

Kaiken märehtimisen keskellä viime kuukausiin on mahtunut myös hyviäkin hetkiä. Olen vähitellen lisännyt juoksun osuutta kävely-/juoksulenkeilläni, ja torstaina kipitin jo neljän minuutin pätkiä. Lenkkeilin osittain saman reitin, jota hyvinä polviaikoina juoksin säännöllisesti. En ollut juossut niitä teitä pitkään aikaan, ja torstaina koin taas pitkästä aikaa sen hurmaavan olon ja kehon täyttävän onnen, kun tunsin, miten tähdet syttyivät silmiini. Ne hetket salpaavat hengen, kun aistii koko universumin ympärillään ja miten maailmankaikkeus auttaa meitä matkallamme. (Kyllä, olen alkemistini lukenut.) Sellaisina hetkinä kaikki on mahdollista. Kaikki järjestyy vielä. Pitää vain olla kärsivällinen.

Sitten satoi lumi. Se on sekä ihanaa että kaihoisaa. En osaa tarkalleen sanoa, miten juoksutreeneilleni nyt käy, sillä Vomerot eivät pidä pakkaslumella ja maastojuoksu-Lahareiden vaimennus ei välttämättä riitä nirsolle polvelleni. Mutta mennään hetki kerrallaan. Kohta pääsee hiihtämään ja hihittämään itselleen kaikissa niissä typerissä Suolijärven ylä- ja alamäissä. Kohta on uusi vuosi, joka on täynnä mahdollisuuksia löytää uusia tapoja voittaa itsensä ja olla onnellinen. Sitä kohti.

Hikoilua pakkasella

Olen Pohjois-Karjalan kasvattina tottunut kylmään talveen ja koiran ulkoiluttamiseen 30 asteen pakkasella. Siitä johtuen kun eilen pakkasta oli "vain" 22 astetta, ajattelin että mikäs tässä, ei muuta kuin kävelylle.

Sattuipa sitten puhaltamaan leppoisa Siperian viima. Naama piti haudata kaulahuivin suojiin, minkä seurauksena rillini jäätyivät totaaliseen huuruun ja lopulta erotin ainoastaan autojen ja katulamppujen valot. Ripset liimautuivat yhteen. Kilometrin toikkaroin eteenpäin puolisokeana, kunnes lasit oli pakko laittaa taskuun. Onneksi osan viiden kilometrin matkasta sai kulkea selkä viimaan päin, mutta pakko sanoa, että kun koti lähestyi, kipitin melkein puolijuoksua, sillä halusin vain sisälle ja lämpimään.

Tänään siis jäin suosiolla sisätiloihin punnertamaan ja hyppäämään narua. Pidin kolme vapaapäivää punnertamisesta, sillä maanantain treenin jälkeen lihakset olivat aika kipeät ja ajattelin, että on järkevää antaa niiden palautua kunnolla. Ja tämän päivän punnerrukset sujuivat ihan hyvin! Tai ainakin paremmin ja paremmalla fiiliksellä kuin maanantaina, lol. Olen siis menossa viikon kolme toisessa harjoituskerrassa, ja punnerruksia kertyi yhteensä jo huimat 50 kappaletta! Sarjojen päälle tein vielä saman verran kevennettyjä punnerruksia. Tällä kertaa säästyin muuten verenpurkauksilta kasvoista.

Kaivoin kaapista hyppynarun. Ajattelin, että se on näissä olosuhteissa paras juoksun korvike, ja sainpa tekosyyn laittaa Vomerot jalkaan, iih! Hypin sitten puoli tuntia, ja pakko sanoa, että on muuten aika puuduttavaa puuhaa. Katselin samalla digiboksilta American Idolia, niin aika kului vähän nopeammin.

Sellainen sisätreeni siis tänään. Ihan hyvän hien sillä sai pintaan ja naaman punaiseksi. Pitää vain muistaa, että tuota fuksianväristä toppia ja uusia Shock Absorber -tissikannattimia ei välttämättä kannata käyttää yhdessä, kun liikkuu julkisilla paikoilla.

Liikuntaviikko 2

Menneellä viikolla pääsin ensimmäistä kertaa hevosen selästä putoamisen jälkeen liikkumaan suht normaalisti. Uskalsin taas punnertaa ja treenata voimapyörällä, ja juoksukin alkoi sujua kivutta.

maanantai

14 punnerrusta (vko 1 / pv 1: 2 - 3 - 2 - 2 - 5)

14 kevennettyä punnerrusta

1,0 km kävely, 10 min

6,0 km juoksu, 47:10

tiistai

5,0 km kävely, 49 min

keskiviikko

16 punnerrusta (vko 1 / pv 2: 3 - 4 - 2 - 3 - 4)

hathajooga, 1 h 30 min

torstai

voimapyörä, 4 x 7
1,0 km kävely, 10 min
6,0 km juoksu, 44:55

perjantai

22 punnerrusta (vko 1 / pv 3: 4 - 5 - 4 - 4 - 5)
22 kevennettyä punnerrusta
10,0 km kävely, 2 h
ratsastus, 1 h 10 min

lauantai

vapaa

sunnuntai

voimapyörä, 3 x 10

1 km kävely, 10 min

8,4 km juoksu, 1:05:56

Lauantaina pidin puhtaan vapaapäivän, sillä perjantain kävelyt ja ratsastus nuuduttivat minut aika tehokkaasti. Tänään (eilen) sunnuntaina olikin sitten hyvin virtaa käydä pitkästä aikaa juoksemassa 8,4 kilometrin vakiolenkkini.

Talvijuoksussa on tullut eteen ongelma: vomeroni eivät yksinkertaisesti pidä pakkaslumella. Pysyn kyllä mainiosti pystyssä, mutta kun pitäisi ponnistaa eteenpäin, kaikki ponnitusvoima häviää lipsumiseen, kun en saa päkiällä minkäänlaista otetta maasta. Tilanne on ollut vähän hämmentävä, sillä viime talvena minulla ei ollut mitään ongelmia (juoksin silloin siis eri kengillä). Jokin noissa vomeroiden pohjissa ei käy yhteen pakkaslumen kanssa. Pitää varmaan kokeilla vanhoja lenkkareita. Harmittaa vain sinänsä, sillä vomerot ovat olleet polvilleni hyvin ystävälliset, enkä haluaisi palata esimerkiksi vanhojen asicsieni pariin. Niissä on pelkästään kevyt vaimennus, ja niiden juoksukilometrit ovat muutenkin jo tulleet täyteen. Äh. En millään raaskisi ostaa talvijuoksuun omia kenkiä. Pitää nyt katsoa, miten polvet kestävät vanhoja tossuja.

Oli miten oli, alkavalla viikolla tähtään noin 25 juoksukilometriin (tällä viikolla niitä kertyi 20,4) ja siirryn vihdoin ja viimein punnerrusohjelmassa toiselle viikolle. Apuva.

Liikkumisen vapaus

Kävin juoksemassa, ja vihdoinkin alaselän lihakset suostuivat yhteistyöhön. Otin ensimmäiset juoksuaskelet ja hihkaisin puoliääneen: Huu!

Kun ei satu, niin kyllä se tuntuu veikeän hyvältä. Mitäs tuosta vaikka lenkillä sainkin leikkiä lumiauraa, kun rynnin hangessa eteenpäin. Loikin muiden ulkoilijoiden jättämissä jalanjäljissä ja nautin liikkeiden irtonaisuudesta, siitä tunteesta kun kipu ei estä liikettä.

Lunta siis oli. Noin puolet kuuden kilometrin lenkistä oli auraamatonta tietä, jossa sai oikeasti tehdä töitä eteenpäin pääsemiseksi. Mutta raskaasta alustasta huolimatta keskimääräinen kilometriaika oli reilut 20 sekuntia nopeampi kuin kahdella aiemmalla lenkillä, jossa alaselkä on jarruttanut menoa. Tänään lenkillä kului siis aikaa 44:55. Maanantaina sama reitti taittui aikaan 47:10.

Tänään tartuin myös voimapyörään. Selän takia olin arastellut voimapyörätreenien pariin palaamista, mutta ihan hyvin se rullailu sujui. Matka kohti pyykkilautavatsaa jatkukoon! Onneksi on aikaa.

Lumi

Tänään on satanut paljon lunta. Ennusteen mukaan lunta tulee myös huomenna ja ylihuomenna. Tämä tietää ihanan lumisia maastoja perjantaiksi. Toivon todellakin, että selkäni sallii silloin jo käyntiä reippaamman menon, sillä olisi ihana päästä ravailemaan ja mahdollisesti laukkaamaan Oskun kanssa maastoon. 

Olen maailman paras valokuvaaja.
Mutta lunta siellä on.

Tamperelaisille hiihtäjille ja samoilijoille Taivalpirtin maisemat saattavat olla tuttuja, ja siellä suunnalla olen siis ratsastellut aika paljon. Viime talvena Kangasalle vedettiin jotain putkilinjoja, minkä vuoksi Taivalpirtin ladut menivät jotenkin eri reittiä kuin normaalisti, mikä mahdollisti ratsastamisen Taivalpirtille myös talvella. Talliporukan mukaan aiemmin sinne ei siis ole talvisin saanut ratsastaa nimenomaan latujen vuoksi.

Iih!

Ylös, ulos ja lenkille

[Musiikki: Lifehouse - Smoke & Mirrors]

Kävin tänään ajoissa lenkillä, sillä illalla pitää valmistella reissuun lähtöä. Mutta onpa tuolla pihalla melkoinen juoksukeli. Toisaalta loskalumi upottaa joka askelella, ja toisaalta se on sen verran liukasta, ettei siitä saa ponnistaessa kunnon pitoa. Olen kuitenkin päättänyt suhtautua märkään löllösäähän lihaksia, kestävyyttä ja luonnetta kehittävänä kokemuksena. Kyllä niistä miinuskeleistä ja pakkaslumen peittämästä nihkeästä tien pinnasta ehtii vielä nauttia.

Se on selvä, ettei mikään vuodenaika saa minua siirtymään sisätiloihin. En missään nimessä halua mollata juoksumatolla juoksijoita, mutta en vain näe itseäni jytistelemässä paikallani juoksumatolla maisemien koostuessa joko salin seinästä tai telkkarin päiväsarjoista. Ulkona liikkumisessa on muutenkin se hyvä puoli, että siistin sisätyön tekijänä saan edes välillä raitista ilmaa.

Kunnon talvi, tule jo!

kuva: samisin

Itsenäisyyspäivä

[Musiikki: Chisu - Kun valaistun]

Itsenäisyyspäivä vierähti leppoisissa tunnelmissa. Tein töitä (tällä hetkellä käännän artikkelia VHH-ruokavaliosta ja Gary Taubesista, joka lienee karppaajille tuttu hemmo), kävin lenkillä, saunoin ja tiirailin televisiota. Lenkin ja saunan yhdistelmä on joka kerta mukavan unettava, ja voisin tänään yrittää jopa mennä järkevään aikaan nukkumaan. Se olisi jo senkin kannalta hyvä, että ajattelin huristella huomenna bussilla keskustaan puolenpäivän aikaan pidettävälle joogatunnille. Niskani ja hartiani ovat jo pidemmän aikaa olleet lukossa, ja välillä jäykkyys on siirtynyt jo rintakehän puolelle. Toivon, että jooga auttaisi lihaksia rentoutumaan, ettei tarvitsisi taas jotain Sirdaludia napsia.

Viime aikoina juoksulenkit ovat tuntuneet vähän vaivalloisilta, ja sama toistui tänään. Alkumatka meni ihan lennokkaasti ja pirteästi, mutta jossain vaiheessa tuntui kuin kaikki voima olisi kadonnut lihaksista. Aikamoiseksi hiippailuksi juoksemani 10,3 kilometrin reitti sitten menikin, mutta tulipahan juostua. Liekö lumisade vaikuttanut, mutta meno tuntui todella raskaalta. Toisaalta olen minä ennenkin talviolosuhteissa juossut, että luultavasti pitäisi vain älytä nyt osata ottaa vähän iisimmin. Tuo tänään juoksemani reitti on nimittäin aika raskas, ja olen viime viikkoina juossut sitä suhteellisen usein. Ehkäpä juoksen pari viikkoa ihan suosiolla vanhoja tuttuja 6,0 ja 8,4 kilometrin vakioreittejäni, joissa korkeusvaihtelut ovat maltillisempia. Katsotaan, josko kroppa piristyisi siitä.

Joka tapauksessa olen tosi iloinen lumesta! Lenkille lähtiessä tuli oikeasti hyvä mieli, kun näki valkoisen maiseman. Loputtomalta vaikuttanut musta syksy tuntui imevän minusta kaiken energian, mutta nyt tuntuu taas, että jaksan eteenpäin kohti kevättä. Lumesta tulikin mieleeni, että monessa blogissa juoksijat ovat suhtautuneet talviolosuhteissa juoksemiseen epäillen. Minun neuvoni on, että ei muuta kuin luontoon vain kirmailemaan. Liukkaat ja lumiset kelit eivät ihan oikeasti estä juoksemista. Miettikää esimerkiksi käyttäytymistänne, kun vastaan tulee todella liukas kohta tiessä, ja tasapaino meinaa pettää koko ajan. Ainakin minulla kävely muuttuu luonnostaan juoksua muistuttavaksi kipitykseksi siitä yksinkertaisesta syystä, että silloin on helpompi pysyä pystyssä. Tänään meinasin lenkillä kaatua tasan kerran, ja sekin tapahtui loppujäähdyttelyn aikana, kun olin siirtynyt kävelemään. Juostessa pienet lipsumiset ja liukastelut on helppo muuttaa liikkeeksi: kun ponnistava jalka luiskahtaa, ilmassa oleva jalka on jo valmiina ottamaan vastaan ja korjaamaan liikkeen. Tämä on nyt kolmas talvi, jonka aikana juoksen, enkä kertaakaan ole juostessa kaatunut. Kympistä vetoa, että tämän sanottuani vedän seuraavalla lenkillä sellaiset ilmalennot ettei tosikaan. No, onneksi lumi vaimentaa!

Liikuntaviikko 48

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Viikonloppu hurahti nopeasti hyvän ystävän kanssa. Naurettiin paljon ja syötiin hyvin. Oli siis onnistunut viikonloppu! Kaiken kruunasi, kun eilen hain lakanoita pyykkituvalta puoli yhdentoista maissa illalla ja maahan oli satanut ensilumi. Mieliala kohosi heti, kun maisema oli yhtäkkiä kauniin valkoisen lumipeitteen alla. Olin jo niin tottunut, että aina ulos mentäessä kaikkialta hyökyi päälle loputon pimeys. Ehkä elämä alkaa lopulta voittaa.

~*~

Viime viikon liikunnat menivät ihan mukavasti. Oli tavallaan vähän helpompi viikko kuten HeiaHeian klipistä näkyy:

maanantai

1 km kävely, 10 min

12,7 km juoksu, 1:32:02

tiistai

225 kevennettyä punnerrusta (vko 6 - pv 1)

hathajooga, 1 h 15 min

keskiviikko

voimapyörä, 3 x 10

torstai

258 kevennettyä punnerrusta (vko 6 - pv 2)

1 km kävely, 10 min

8,4 km juoksu, 1:00:30

perjantai

voimapyörä, 3 x 10

10 km pyöräily, 45 min

ratsastus, 1 h 15 min

lauantai

vapaa

sunnuntai

289 kevennettyä punnerrusta (vko 6 - pv 3)

1 km kävely, 10 min

6,0 km juoksu, 41:42

Juoksua kertyi sopivat 27,1 kilometriä, mikä on hyvä määrä oikean polveni kannalta. Lisäksi punnersin  punnerrusohjelman kuudennen viikon läpi, mahtia! Kuten taisin jossain aiemmassa postauksessa mainita, kuudes viikko tuntui huomattavasti helpommalta kuin viides viikko, vaikka viidennen viikon uusintakierroksella punnersin yhteensä "vain" 585 kertaa, kun taas kutosviikolla punnerruksia kertyi komeat 772 kappaletta! Aivan käsittämätöntä edistystä. Lopputestin teen varmaankin joko huomenna tai ylihuomenna, ja sitten on uuden lähtötestin aika. Olen nyt päättäväisempi kuin koskaan, että kevään aikana tulen punnertamaan sata kertaa putkeen ilman polvien tukia.

kuvalähde: Ellos

Äsken rullailin voimapyörällä viisi seitsemän toiston sarjaa, ja nyt aion lähteä kävelemään lenkkipolulle metsään. Ulkona näyttäisi nimittäin olevan vielä lunta maassa. Samalla pääsen testaamaan uudet ulkoiluhousuni, sillä päätin lopultakin luopua vanhoista, joita olen käyttänyt lähes 20 kiloa lihavampanakin ja jotka näin ollen ovat aika kookkaat päälläni ja kaiken lisäksi polvista rikki, kun kaaduin viime talvena ne jalassa liukkaalla asfaltilla. Toivottavasti pysyn pystyssä nuo uudet jalassa, etteivät heti hajoa!