Etenemisiä

Poden kolmatta päivää putkeen migreeniä. Kipu ei onneksi lamauta minua, mutta on suoraan sanottuna harvinaisen vittumaista. Jomotus oikeassa ohimossa ja silmän takana alkoi tiistaina eikä ole vieläkään kaikonnut, vaikka olen levännyt ja tintannut kipulääkkeitä kitusiin. Äsken kävin vajaan viiden kilometrin rauhallisen kävelylenkin, joka auttoi ehkä jonkin verran.

Migreenistä huolimatta on tapahtunut hyviä asioita. Kävin eilen vaa'alla, joka ilmoitti yllätyslukeman 93,9 kilogrammaa. Olin oikeasti todella yllättynyt, sillä olen viime viikot ellen jopa kuukaudet killunut tiukasti 95 kilon tuntumassa. Painoindeksilaskuri ilmoitti armollisesti, että olen enää lievästi lihava, jes.

Olen alkanut taas kirjoittaa enkä tarkoita tätä blogia. Niin kauan kuin muistan olen unelmoinut kirjoittavani jonain päivänä kirjan. En ole tällä hetkellä unelmatyössäni vaikka viihdynkin siinä kohtuullisen hyvin. Joka tapauksessa olen tiedostanut entistä voimakkaammin, että kirjoittaminen on se minun juttuni. Siitä huolimatta olen viimeisten vuosien aikana hylännyt kirjoittamisen melkein kokonaan. Opiskelu, työ, liikuntaharrastukset ja seurustelu ovat ottaneet oman siivunsa, enkä ole osannut ottaa kirjoittamiselle tilaa. On totta, että olen myös ollut uuvuksissa ja todella väsynyt.

Ehkä olen nyt alkanut saada voimiani takaisin, sillä monta monituista vuotta mieleni sopukoissa majaillut tarinaidea on pulpahdellut viime aikoina vahvemmin pintaan. Kyse on itse asiassa samasta tarinasta, jota kirjoitin vuoden 2011 NaNoWriMossa. En aio jatkaa siitä, mihin yhdeksän vuotta sitten jäin saatuani 50 000 sanaa kasaan, sillä tarina ja henkilöhahmot ovat jalostuneet vuosien varrella. Toistaiseksi olen pyöritellyt niitä päässäni aina silloin tällöin, mutta tänään aloin toden teolla kirjoittaa ajatuksia ja ideoita paperille, koska nyt tuntuu vihdoin tulleen se aika, kun minulla on virtaa ja ennen kaikkea rohkeutta alkaa oikeasti työstää tarinaa paperille. Totuus nimittäin on, että suurin esteeni kirjoittamiselle on ollut pelko epäonnistumisesta. Pelkään, että tuotan paperille aivan kammottavan kakkaläjän typerine ja ohuine henkilöhahmoineen ja epäuskottavine ja ennalta-arvattavine juonineen. Nyt minulla on kuitenkin vahva halu luoda henkilöhahmoja, joihin kiinnyn ja joista välitän ja joiden tarinan haluan kertoa.

Minulla ei ole mitään määräaikoja tai tavoitteita kirjan suhteen. Voi olla, että idea hautautuu toiseksi yhdeksäksi vuodeksi, mutta yhtä kaikki minulla on tunne, että jonain päivänä kirja on valmis.

Viisviisviis

Olen onnistunut pudottamaan painoa vuodessa viisi kilogrammaa. Samalla sekä lantiolta että vyötäröltä on kadonnut viisi senttimetriä. Paino ei ole pudonnut mitään tasaista sadan gramman viikkovauhtia vaan välillä on junnattu paikoillaan, välillä tultu aavistus ylöspäin ja välillä nytkähdetty enemmän alaspäin. Pääasia on, että suunta on oikea vaikka vauhti ei päätä huimaa.

Yritän ajatella, että tämä on hyvä näin. Opettelen koko ajan elämäntapaa, jonka mukaan pystyn elämään loppuelämäni. En ole millään dieetillä tai laihiksella tai myynyt sieluani ja ammentanut roposiani mihinkään nettivalmennukseen, jossa kiristellään kaksi kuukautta jonkun ulkopuolisen tahon laatiman ruokavalion perusteella ja hehkutetaan FB-ryhmässä, miten koko elämä on muuttunut tämän valmennuksen ansiosta. Saattaa toimia jollekulle, mikä on hienoa, mutta itselleni sellainen on tuntunut aina vieraalta ja teennäiseltä.

Kävin vuosi sitten kehonkoostumusmittauksessa, kun sellainen oli ilmaiseksi tyrkyllä kuntosalilla. Tänä vuonna on jälleen sama mahdollisuus. Pitäisi käydä, mutta ahdistaa aina kaikki mittaukset ja painon kertominen jollekulle toiselle ihmisille. Itsetuntoni on vuosien varrella kasvanut, ja aikoinaan kahvakuulaurheilu ja nykyään kuntosalilla käynti ovat opettaneet, että on ihan ok olla tämän kokoinen kuin minä olen. Mutta piru vie, että on tiukassa se ajatus, että ei naisen vaan kuulu painaa yhdeksääkymmentäviittä kilogrammaa. Pitäisi olla pienikokoinen ja siro. Perkele, että risoo.

Tämän oli tarkoitus olla myönteinen postaus, mutta päädyin jotenkin märehtimään kokoani. Siksi haluan päättää postauksen toteamukseen siitä, että on muuten ihanaa, kun vaatteet mahtuvat taas paremmin päälle ja lihasvoimani ja yleinen kehon toiminnallisuus on parantunut huimasti puolessatoista vuodessa. Se on mieletön tunne.

Onnesta ja kiitollisuudesta

[Musiikki: BOY - We Were Here]

Muutosta takaisin Hervantaan on kulunut nyt kolme viikkoa. On ihanaa olla taas täällä, ja tämä uusi asunto on aivan ihana sekin. Vajaan 65 neliön kolmio kuulostaa kolmioksi pieneltä, mutta tässä on jotenkin niin loistava pohjaratkaisu, ettei neliöiden näennäistä vähyyttä huomaa. Ja kyllähän nuo nyt kahdelle ihmisille ja kahdelle kissalle piisaavat. Tärkeintä on, että täällä on aiempaan verrattuna enemmän tilaa vetäytyä omaan rauhaan, kun siltä tuntuu.

Kävin tänään juoksemassa tuttua lenkkireittiäni Hervannan ympäri. Voi nostalgia ja muistot. Niillä kaduilla karistin viisi vuotta sitten painolastia niin vyötäröltä kuin mielen päältä. Uudestisynnyin. Niistä ajoista on kulunut aikaa, eikä juoksu ole enää se elämän ykkösliikuntalaji, mutta kyllä se sykähdyttää edelleen. Pyrin säännöllisen epäsäännöllisesti tekemään lenkkejä, joissa vuorottelen kävelyä ja juoksua. Tämän päivän rytmi oli seuraava:

6 min kävely
4 min juoksu + 2 min kävely (x 10)
7 min kävely

Tuo oli polven kannalta ehkä vähän uhkarohkea, sillä viime aikoina olen juossut kolmen minuutin pätkiä ja kävellyt aina välissä neljä minuuttia. Mutta katsotaan nyt, miten polvi reagoi. Yleensä tuntemukset tulevat parin päivän viiveellä.

Nykyään juoksen siis sen mukaan, miten liikuntakalenterissa on tilaa ja mitä polvi on asiasta mieltä. Ei se maailmanloppu olisi vaikken juoksisi lainkaan, mutta pyrin kuitenkin juoksemaan edes vähän, sillä kahvakuulailussa hyvästä aerobisesta kunnosta on hyötyä, ja juoksu jos mikä ylläpitää ja kohottaa sitä helpoiten. Ja juoksu muistuttaa minua joka ikinen kerta matkastani, siitä mistä lähdin ja missä nyt olen. Ja vaikka sunnuntain aamupaino oli 85,6 kilogrammaa, juoksu palauttaa minut maanpinnalle ja muistuttaa siitä, miten paljon enemmän olen kuin lukemat vaa'an näytöllä.

Juostessa ehtii ajatella. Tänään muistelin paljon menneitä vuosia, kolmen vuoden takaista taistelua irti alkoholismin raastamasta suhteesta ja sitä, miten onneksi olen päätynyt tähän pisteeseen, missä nyt olen. Liiketalouden opintojen myötä olen päässyt ihan oikeaan työpaikkaan ja pääsemässä irti freelancerin paskojen palkkioiden ja epäsäännöllisten työmäärien ikeestä. Minulla on maailman kiltein ja huomaavaisin poikaystävä, joka jaksaa katsoa minua, vaikka mieleni lepattaa ajoittain levottomana enkä ole aina sataprosenttisesti tässä maailmassa vaan vetäytynyt omaan yksityiseen soppeeni, jonne minun on välillä saatava vetäytyä, jotta jaksan. Minua itkettää pelkkä ajatus siitä, miten tasapainoista arkea hän pystyy minulle tarjoamaan kaikkien niiden kuluttavien ja vuoristoratamaisten vuosien jälkeen, kun en koskaan voinut tietää, millä tuulella suhteen toinen osapuoli kunakin päivänä oli tai kuka hän ylipäätänsä oli.

On niin paljon asioita, joista olla onnellinen ja kiitollinen. Talvella ja keväällä ne tahtoivat unohtua ylettömän työ- ja opiskelutaakan alla, mutta nyt kun julmin stressi on helpottanut, osaan taas olla kiitollinen siitä, että minulla on töitä ja olen saanut mahdollisuuden opiskella uuden ammatin. Lisäksi minulla on melkein terveet polvet, joilla sietää juosta edes vähän. Ja olen löytänyt uuden lajin, jossa olen hyvä ja josta pidän. Olen onnekas, että saan olla juuri minä ja elää juuri minun elämääni.

Ihmeitä

Taisin edellisenkin postauksen aloittaa suurin piirtein samoilla sanoilla, mutta pakko jälleen todeta, että tämä syksy on ollut varmasti elämäni kiireisin. Stressinhallinta on ollut melkoisella koetuksella, ja joinain päivänä olen itkenyt silkkaa uupumusta ja kiirettä. Rehelliset vapaapäivät, jolloin en ole oikeasti tehnyt mitään, ovat yhden käden sormilla laskettavissa.

Pusersin yhdeksän viikon pätkäpaastokokeiluni läpi. Alkufiiliksiäni voi kerrata syyskuun postauksesta. Ensisijainen tavoitteeni oli saada veriarvoja paremmaksi, enkä varsinaisesti lähtenyt laihduttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Paino oli 3. syyskuuta 81,3 kilogrammaa ja veriarvot elokuun puolivälissä seuraavanlaiset:

- kokonaiskolesteroli 5,5 (< 5,0)
- HDL 2,53 (> 1,0)
- LDL 2,9 (< 3,0)
- triglyseridit 0,89 (< 2,0)
- paastosokeri 4,8 (< 6,0)

Kävin uusissa verikokeissa marraskuun 3. päivä, ja luvut näyttivät tältä:

- kokonaiskolesteroli 5,8 (< 5,0)
- HDL 2,31 (> 1,0)
- LDL 3,5 (< 3,0)
- triglyseridit 1,06 (< 2,0)
- paastosokeri 4,9 (< 6,0)

Paastosokeri oli käytännössä sama, mutta kolesteroliarvot olivat menneet selvästi huonompaan suuntaan. Tästä en syytä paastoamista, vaan marraskuussa hivenen käsistä livennyttä juuston ja jäätelön syöpöttelyä (penteleen Plussa-tarjous ja vitosen Ben & Jerry's -pönikät!).

Entäs paino sitten? Se oli 3. marraskuuta tasan 78 kilogrammaa. Kahdessa kuukaudessa paino siis putosi kolmisen kiloa, mutta veriarvot huononivat. Olo on edelleen hieman ristiriitainen. Riesaksi muodostuneet muutamat liikakilot lähtivät käytännössä itsellään, mutta veriarvojen heikkeminen harmittaa. Toisaalta pitää ajatella, että tämä oli hyvä opetus: laihtuminen ei automaattisesti tarkoita, että se on tehty terveellisellä ruokavaliolla. Tavoitteenani onkin nyt järkevöittää syömisiä ja käydä keväällä mittaamassa kolesteroli uudestaan. Mutta sitä ei käy kieltäminen, ettenkö olisi onnellinen tämänhetkisestä painostani. Ensimmäisen kerran sitten polven rikkoutumisen jälkeen olen taas normaalipainoinen. Onpa suorastaan outoa!

Kaiken kaikkiaan pätkäpaastokokeilu oli hyödyllinen, ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille, olipa tavoite sitten pudottaa painoa tai ei. Nyt olen ollut puolitoista viikkoa ilman pätkäpaastoa, sillä minulla on meneillään melkoinen muuttostressi, ja tuntuu, että nyt ei riitä resurssit vähillä kaloreilla hengailuun edes kahtena päivänä viikossa. Mutta suunnitelmissani on jatkaa pätkäpaastoilua heti, kun ehdin edes toviksi istua paikoilleni ja normaali arki asettuu taas uomiinsa.

Niin, olen siis muuttamassa lauantaina. Kesällä kohtaamani mies osoittautui ihmiseksi, jota olen koko elämäni etsinyt, ja päätimme pistää hynttyyt yhteen. Olo on ihan epätodellinen. Tuntuu kuin universumi olisi yhtäkkiä loksahtanut kohdalleen. Olen viettänyt paljon aikaa väärissä parisuhteissa, ja nyt kun unelmani on suoraan edessäni ja toteutunut, en tiedä, miten päin olisin. Olen löytänyt ihmisen, jonka sielu on veistetty samasta puusta kuin omani, ja jonka kanssa minun ei tarvitse tehdä olemiseni suhteen minkäänlaisia kompromisseja. Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta. Vierelläni kulkee vihdoinkin ihminen, jonka kanssa haluan oikeasti jakaa elämäni. Kaikki menneet vuodet, kaikki kipu, epäilys ja tuska... Jokainen hetki on kuljettanut minua kohti tätä päivää, kun olen viimein löytänyt kotiin toisen ihmisen luo. Ihmeellistä.

Ajoittain mietin, miksi emme kohdanneet aiemmin. Mutta ehkä minun piti ensin kulkea oma matkani ja kasvaa ihmiseksi, joka olen. Minun piti ensin tehdä itsestäni kokonainen ennen kuin olin valmis löytämään puuttuvan puoliskoni.

Kerta se on ensimmäinenkin

[Musiikki: Sigur Rós - Valtari]

Viimeisen viiden vuoden aikana, kun olen laihduttanut ja nyttemmin pyrkinyt etupäässä pitämään painon paikoillaan, en ole missään vaiheessa laskenut kaloreita ja kaikki muotidieetit kuten karppauksen ja paleon olen jättänyt muiden testattavaksi. Olen henkeen ja vereen kannattanut normaalia perusruokavaliota, jossa syödään aivan tavallista ruokaa ja herkutellaan välillä. Salaa olen naureskellut, kun ihmiset karppaushysteriassa rohmuavat ruokakaupan voihyllyt tyhjiksi ja julistavat rasvattoman maidon hermomyrkkyä vastaavaksi tappolitkuksi.

Nyt on kuitenkin pakko syödä hattunsa, sillä olen päättänyt kokeilla muotidieettiä minäkin – nimittäin pätkäpaastoa. Sain kesällä käännettäväkseni pätkäpaastoa käsittelevän kirjan, jota työstäessäni mieleeni alkoi hiipiä ajatus: "Voisiko tämä oikeasti toimia? Pitäisikö minunkin kokeilla?" Pätkäpaasto on varmasti monelle tuttu, mutta siinä siis syödään normaalisti viitenä päivänä viikossa ja kahtena päivänä rajoitetaan kalorit 500-600 kilokaloriin.

Tutkimuksissa pätkäpaaston terveysvaikutukset ovat olleet positiivisia: veren rasva-arvot paranevat, verenpaine laskee, riski sairastua moniin tauteihin kuten syöpään ja diabetekseen pienenee ja – minulle kenties tärkeimpänä – elimistön insuliiniherkkyys paranee. Kehollani on sairastamani PCOS:n takia taipumusta kohonneeseen insuliiniresistenssiin. Päätin, että hitto soikoon, minähän testaan tuota kahden kuukauden ajan ja katson, miten se vaikuttaa.

Kävin elokuun puolivälissä verikokeissa, joissa minulta mitattiin kolesteroli ja paastosokeri. Arvot olivat seuraavat (suluissa viitearvot):

- kokonaiskolesteroli 5,5 (< 5,0)

- HDL 2,53 (> 1,0)

- LDL 2,9 (< 3,0)

- triglyseridit 0,89 (< 2,0)

- paastosokeri 4,8 (< 6,0)

Arvot olivat sinänsä hyvät, joskin huonon kolesterolin häilyminen kolmosen tuntumassa hätkähdytti. Onneksi hyvän kolesterolin määrä oli reilusti yli suositellun alarajan, joten se vähän kompensoi ja selittää sitä, että kokonaiskolesterolini oli kivunnut 5,5:teen. Paastosokerikin oli asiallinen ja laskenut viime syksystä, jolloin se muistaakseni oli 5,2.

Joka tapauksessa halusin käydä verikokeissa, jotta näkisin pätkäpaastokokeiluni jälkeen, onko kokeilulla oikeasti vaikutusta terveyteeni. Aion siis käydä uusissa testeissä marraskuun alussa.

Pätkäpaastosta on hieman harhaanjohtavaa käyttää termiä dieetti, sillä pätkäpaastosta voi oikeasti tehdä elämäntavan. Mikäli tämä kahden kuukauden jakso osoittautuu toimivaksi ja parantaa oloani, voi hyvinkin olla, että jatkan pätkäpaastolla sittemminkin.

Nyt olen siis ollut pätkäpaastolla peräti viikon. Paastosin keskiviikkona ja perjantaina, joiden aikana söin noin 650 kilokaloria päivässä. Naisillehan suositellaan 500 ja miehille 600 kilokaloria, mutta koen olevani keskivertonaista lihaksikkaampi ja rotevampi, joten nostin kalorit suosiolla tuonne miesten kalorien hujakoille ja näköjään siitä vähän ylikin. Paastopäivät menivät helposti. En kärsinyt varotelluista oireista kuten päänsärystä tai palelusta. Energiatasoni pysyivät yhtä korkealla kuin normaaleinakin päivinä. Tavallaan olin jopa skarpimpi, kun vatsassa ei ollut ruokamassaa tekemässä raskasta ja uneliasta oloa. Eiliset rankat kahvakuulatreenitkin sujuivat hyvin, enkä kokenut suorituskykyni olevan sen heikompi kuin normaalisti. Pääasiallisesti tosin pyrin paastoamaan päivinä, jolloin ei ole kovia treenejä tiedossa.

Käytännössä söin päivän aikana kaksi salaattiannosta, jotka koostin seuraavista aineista:

- ke: 150 g tonnikalaa vedessä / pe: 300 g tofua

- ke: 3/4 prk raejuustoa / pe: 1/2 prk raejuustoa

- 170 g linssejä

- lehtisalaattia

- kurkkua

- paprikaa

Lisäksi söin keskiviikkona banaanin ja join 1 dl maitoa. Perjantaina söin purkin pro feel -proteiinirahkaraetta. Välillä oli vähän nälkä, mutta ei pahasti. Tosin sekä tonnikala että tofu maistuivat ällöttäviltä. Pitänee varmaan jatkossa korvata ne kikherneillä tai toisella satsilla linssejä.

Joillakin paastoaminen saattaa laukaista mässäilyhimon, mutta itsessäni en ole kahden paastonjälkeisen päivän aikana huomannut moista ilmiötä. Torstaina söin aivan normaalisti ilman minkäänlaista tarvetta lappaa kaksin käsin ruokaa kitaani. Samaten käynnistin tämänkin aamun normaalilla aamupalallani eli puurolla, raejuustolla ja banaanilla. Pätkäpaaston tarkoitushan ei olekaan, että paastopäivien välillä vedettäisiin maha pinkeäksi herkuista.

Pähkinänkuoressa pätkäpaasto tarkoittaa minun kohdallani sitä, että syön aivan niin kuin ennenkin. Syön samoja ruokia kuin ennenkin ja herkuttelen samalla tavalla kuin ennenkin. Erotus on vain se, että kahtena päivänä viikossa syön vain noin neljänneksen normaalista päivittäisestä kalorimäärästäni. Minun ei tarvitse opetella mitään uusia reseptejä tai alkaa yhtäkkiä välttelemään joitain ruoka-aineita. Ei minulla sellaiseen edes riittäisi kiinnostus ja motivaatio.

Tavoitteeni on ensisijaisesti saada verensokeri tasaiseksi ja purkaa insuliiniresistenssiä. Minua kiinnostaa myös pätkäpaaston vaikutus henkiseltä kantilta: se, miten paastoaminen auttaa tiedostamaan suuhuni pistämän ruoan ja panostamaan ruoan ravintoarvoihin. 600 kilokaloriin ei paljon mahdu, joten ruokailut on mietittävä tarkasti. Toivon ja uskon, että sama läsnäolo pysyy yllä myös paastopäivien välissä. Monesti ruokaa tulee ammennettua suuhun miettimättä sen enempää, miten se vaikuttaa kehoon ja hyvinvointiin. Toki toivon, että pätkäpaasto vie mennessään myös muutaman kilon vyötäröltä, mutta uskomatonta mutta totta, se ei ihan oikeasti ole tässä se pääasiallinen tavoite. Keskiviikkona paino oli 81,3 kg, joten katsotaan parin kuukauden kuluttua, onko sille tapahtunut mitään.

Näillä eväillä on siis alkanut minun pätkäpaastokokeiluni. Pyrin kirjoittelemaan fiiliksiä ja tuntemuksia jatkossakin sen minkä ehdin. Minulla alkoi tosiaan pari viikkoa sitten koulu, ja on ollut aika kiireiset viikot, kun kaikki on uutta, opittavaa paljon ja teen ohessa vielä käännöstöitäkin. Erilainen ja mielenkiintoinen syksy on siis kaikin puolin edessä.

Ajatuksia matkasta

[Musiikki: Of Monsters And Men - My Head Is An Animal]

Olen pitänyt kiinni perinteisestä keskiviikkovaa'asta. Tänään se näytti 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). En muista, milloin olen viimeksi painanut alle sen maagisen kasikympin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan olen kieppunut 80-82 kilon välimaastossa. Piti siis tarkistaa ihan kalenterista, johon olen tunnollisesti mitannut painon lähes joka viikko, ja viime elokuussa paino on ollut 79,6 kg. Loppusyksy menikin kilpirauhasoireiden kanssa kamppailessa, ja paino kipusi hitaasti mutta varmasti ylöspäin vaikka tein mitä. Tämä vuosi on puolestaan pyöritty tiiviisti 81 kilon tuntumassa painon heitellessä puolisen kiloa sinne sun tänne.

No, nyt kropan pitäisi olla terve näitä iänikuisia PCOS:iä lukuun ottamatta. Viime viikkoina jokin on ilmeisesti loksahtanut kohdalleen, kun olen saanut notkautettua painoa vähän alaspäin. Kaiken kaikkiaan laihdutus ei kuitenkaan ole elämäni itsetarkoitus. Nautin liikunnasta, ja terveellinen ruokavalio saa oloni tuntumaan hyvältä. Jätskiä lapan tietysti tasaisin väliajoin kitaan, koska sehän nyt on selvä. Mitään dieettejä tai kausiluontoisia rypistyksiä en edelleenkään harrasta, koska olen sellaiseen liian laiska ja mukavuudenhaluinen. Ja toisaalta olen päässyt ilman niitä tännekin asti, joten mitä suotta muuttamaan reseptiä, joka kuitenkin vaikuttaisi toimivan suht hyvin. En välttämättä ole maailman tehokkain laihduttaja, mutta eipä tässä jäniksen selässä olla eikä minulla periaatteessa ole varsinaista syytä edes laihduttaa. Pikkuhiljaa tässä yritän päästä 78,4 kiloon ja painoindeksiin 25. Tie on oikea, ja jonain päivänä se vie perille. Sillä välin voin nauttia matkasta.

Kävin maanantaina juoksemassa. Kevään mittaan tein lenkkejä, joissa vuorottelin jokusen minuutin kävely- ja juoksupätkiä. Se alkoi kyllästyttää, ja välillä on mennyt useita viikkoja, etten ole käynyt juoksemassa lainkaan. Katse on kuitenkin elokuun Tampere maratonin kympin matkassa, johon on enää reilut kaksi kuukautta aikaa. Polvi ei todellakaan ole siinä kunnossa, että viitsisin sillä lähteä rykäisemään kymmenen kilometrin juoksulenkkiä, joten toissapäivänä päätin ryhdistäytyä ja käydä hieman testaamassa polvea ja sitä myöten toivottavasti myös vahvistamassa. Kävelin ensin kilometrin, minkä jälkeen juoksin kolme kilometriä ja lopuksi kävelin vielä kilometrin. Polvi oli ihan ok, eikä siihen juostessa sattunut. Loppukävelyn aikana siinä oli pieniä viboja, ja jonkinlaista jälkioireilua on myös ollut, mutta ei mitään pahaa.

Keväällä ehdin taas hieman hurmioitua juoksusta, mutta nyt olen palannut takaisin maan pinnalle. Suhtaudun tällä hetkellä juoksuun hämmentävän neutraalisti. Nautin kyllä siitä vapauden ja voiman tunteesta, kun juoksen, mutta juoksulenkit ovat nykyään ennemminkin retrospektiivisiä kokemuksia. Juoksun aikana kertaan ja muistelen syksyllä viisi vuotta täyttävää matkaani ja mitä kaikkea siihen on mahtunut. Juoksu eittämättä sysäsi minut kohti uutta elämääni, mutta se uusi elämä kantaa ilman juoksuakin.

Pääpaino on nyt kahvakuulan nostamisessa. Jestas se on välillä tuskallista, mutta samalla hurmaavaa. Minullahan ei todellakaan ole mikään juoksijan kroppa, mutta kahvakuulailuun se tuntuu soveltuvan. Ensimmäisen kerran elämässäni minusta tuntuu, että olen oikeasti jossain urheilulajissa hyvä. Toki minulla on miljoona asiaa opittavana nostotekniikassa, mutta kerrankin joku laji tuntuu luontevalta ja jossa voin olla keskivertoa parempi. Enimmäkseen olen irtisanoutunut kaikesta vertailusta muiden ihmisten suhteen ja keskittynyt tekemään omaa juttuani. Ratsastajana olen liian arka, että minusta voisi kehittyä taitava esteratsastaja, mutta en ole antanut sen haitata, vaan köpötellyt itsekseni omassa rauhassa. Juoksussa minua ei ole voinut vähempää kiinnostaa, että olen aina hitaimpien sakissa, koska se on ollut voitto jo itsessään, että olen juossut. Uimarina minusta on ollut vain yksinkertaisesti siistiä oppia uimaan rintauintia ja kroolia, eikä haittaa vaikka viereisen radan uimari kauhoisi radan päästä päähän kaksi kertaa siinä missä minä kerran. Pyöräilyä ja hiihtoa en puolestaan muuten vain jaksa ottaa kauhean vakavasti. Ne ovat minulle sellaista rauhallista etenemistä, enkä osaa mieltää niitä lajeina, joissa pitäisi paahtaa tuhatta ja sataa. Jooga taas on joogaa. Laji, johon kilpailu ei millään tavalla kuulu.

Mutta kahvakuulailussa saan mielihyvää, kun pääsen valjastamaan kehoni voiman ja sitkeyden. Se tuntuu yksinkertaisesti luontevalta. Tiedän, että elokuun nostokisoissa en tule sijoittumaan kärkipäähän, mutta se, että olen ylipäätänsä nousemassa lavalle muiden ihmisten eteen, on uskomatonta. Kuka olisi uskonut siitä ylipainoisesta ja kömpelöstä tytöstä, jolle koululiikunta oli kaiken kaikkiaan ahdistava kokemus? Tunnen suunnatonta ylpeyttä itsestäni. Olen ollut tällä elämäntapamuutosmatkalla jo sen verran kauan, että välillä unohdan entisen elämäni. Sitten tulee niitä hetkiä – kuten juoksulenkeillä –, kun suorastaan hätkähtäen tajuan, mistä olen lähtenyt ja missä nyt olen. Ja se tuntuu hyvältä. Lähtöpainoni syksyllä 2009 oli noin 96 kiloa. Nyt painan 16 kiloa vähemmän kuin silloin. Olkoon jokainen nosto, jonka elokuussa 16 kilon kuulalla teen, kunnianosoitus sille.

Painoa ja punnertamista

[Musiikki: The Great Gatsby (Orchestral Score) -soundtrack]

Paino oli keskiviikon punnituksessa 81,3 kg (BMI 26,0). Uteliaisuudesta tarkistin kaikki tämän vuoden puolella mittaamani keskiviikkopainot, ja näyttäisi siltä, että paino on vakiintunut aika tarkasti 81 kilon tuntumaan. Kaikki keskiviikkopunnitukset ovat antaneet lukeman 80,6-81,5 kilon väliltä. Mitään tuota isompia heittoja ei ole. Kellontarkkaa työtä etten sanoisi.

Olen aika tyytyväinen, vaikka totta kai pieni osa sisimmässä aina toivoo laihtumista. Mutta siihen nähden, etten ole saanut mielentilaani minkäänlaiseen laihdutusvireeseen, tilanne on erinomainen. Laihdutus tapahtuu kuitenkin pään sisällä, ja jos pääkoppa ei ole mukana, tulokset ovat sen mukaiset. 

Miksi minulla ei sitten ole motivaatiota laihtua? Yksinkertainen syy on se, että voin sekä henkisesti että fyysisesti hyvin kehossani. 25-matkallani minua ajoi eteenpäin suoranainen hurmostila, kun kirjaimellisesti juoksin kohti unelmaani normaalipainoisesta minästä. Olen kolmen kilon päässä painoindeksistä 25, mutta enää kyseinen lukema ei sytytä sisälläni samankaltaista intohimoa kuin aikoinaan. Pienemmät vaakalukemat eivät saa minua säteilemään läheskään niin paljon kuin esimerkiksi kahvakuulatreenit. Olen ihan hurahtanut kyseiseen lajiin. Niin kauan kuin tunnen vahvistuvani eikä paino lähde tuosta 81 kilosta nousuun, olen iloinen.

Viimeisen kuukauden aikana olen selkeästi tuntenut yläkropan voimistuneen. Yksi iso tekijä on varmasti se perhanan sadan punnerruksen ohjelma, jota sitkeästi vain ähellän eteenpäin, vaikka tällä kertaa olen tehnytkin henkilökohtaisen ennätykseni ja jymähtänyt jo viikkoon kaksi, jota teen paraikaa neljättä kertaa putkeen. Yhdessä vaiheessa tuntui, etten pääse seitsemästä perättäisestä punnerruksesta eteenpäin, mutta eilisen harjoituksen viimeisessä sarjassa, jossa punnerretaan niin monta toistoa putkeen kuin ikinä jaksetaan, tein kymmenen punnerrusta! Kyllä se tästä. Kyllä minä sinne kolmosviikolle vielä pääsen siirtymään. En vielä ensi viikolla, mutta ehkä kuukauden sisällä. Kolmosviikolle siirtyessä pitäisi pystyä tekemään 16 toistoa, ja se on mielestäni aika monta ojentajapunnerrusta suorin vartaloin se. Ainakin minulle. Mutta yhtä kaikki se on seuraava tavoite.

Päivittelyä

Kuukausi vierähti, eikä minulla ollut oikein mitään sanottavaa. Nyt minulla olisi vaikka mitä kerrottavaa, mutten tiedä, mistä aloittaa.

Aloitetaan terveydestä. Koko syksyn ylläni roikkunut musta pilvi väistyi lopulta joulukuun alussa ja on pysynyt poissa. Uskoni seleeniteoriaan pitää pintansa: oloni on ollut tasaisen hyvä siitä lähtien, kun aloin parapähkinöitä popsia. Toki hermoilen ja pimahtelen milloin mistäkin, mutta se nyt kuuluu asiaan. Alan pikkuhiljaa luottaa siihen, että se heltymätön väsymys ja alakulo on ihan oikeasti taaksejäänyttä elämää.

Paino oli viime keskiviikkona 80,6 kilogrammaa. Olen tyytyväinen. Helmikuussa vaikutti siltä, että paino oli lähtenyt nousuun, mutta se päättikin sitten palata takaisin lähemmäs kasikymppiä. En tällä hetkellä saa kiinni laihdutusmoodista. Annan tilanteen edetä omalla painollaan, mutta pidän kiinni keskiviikkopunnituksista, joilla pyrin kontrolloimaan sitä, ettei kiloja ala kertyä. Toisaalta kroppa kyllä kertoo, mihin suuntaan ollaan kulloinkin menossa. Tällä hetkellä se vaikuttaa tyytyväiseltä saamaansa ruoan määrään ja laatuun verrattuna liikkumisiini. Ja minä olen tyytyväinen kroppaani. Neljä ja puoli vuotta kestänyt matkani kohti terveempää ja tasapainoisempaa elämää on kuljettanut minut pisteeseen, jossa en enää millään muotoa pidä itseäni lihavana. Olkoonkin, että painoni on painoindeksin mukaan lievän ylipainon puolella. Se ei estä minua rakastamasta itseäni ja kehoani. Kehoni on antanut minulle menneiden vuosien aikana niin hienoja hetkiä ja opettanut minua kurottamaan mieleni asettamien rajojen yli, etten yksinkertaisesti voi olla siihen pettynyt.

Ja koska kehoni mahdollisuudet ovat rajattomat, olen pitänyt kiinni ahkerasta liikkumisesta. Alkuvuoden saldo on HeiaHeian tilastojen mukaan:

- 42 tuntia ja 240 kilometriä kävelyä

- 32 tuntia joogaa

- 24 tuntia kahvakuulan nostamista

- 6 tuntia ratsastusta

- 2 tuntia ja 15 kilometriä lenkkeilyä

- 9 punnerrustreeniä

- 3 voimapyörätreeniä (tätä pitäisi parantaa)

Tarkkaavaisimmat ehkä huomaavat, että olen käynyt juoksemassa. Ensimmäisen lenkkini tein kaksi viikkoa sitten kaavalla 1 min juoksua ja 2 min kävelyä, jota sitten toistin 20 kertaa. Polvi tykkäsi kyttyrää, mikä oli odotettavissa. Ennen lenkkiä olin ounastellut sen kipeytyvän 80 prosentin todennäköisyydellä, mutta asfaltin paljastuminen ja kevään tuoksu ilmassa suorastaan pakottivat juoksemaan. Annoin polven pitää mykkäkoulua parisen viikkoa, kunnes se lopulta leppyi. Viime lauantaina sitten päätin yrittää uudestaan, ja sillä kertaa juoksin kaavalla 2 min juoksua ja 3 min kävelyä kymmenen kertaa. Lenkistä on kulunut kaksi vuorokautta, ja polvi tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Toivo edes jonkinlaisesta juoksuharrastuksesta elää, joskin olen tottunut kahden vuoden aikana niin moniin pettymyksiin, etten jaksa enää turhaan stressata. Joko pystyn juoksemaan tai sitten en. Onneksi olen löytänyt lajin rinnalle muitakin vaihtoehtoja.

Kuten kahvakuulaurheilun. Kuulat nousevat edelleen, ja pyrin käymään treeneissä kolmesti viikossa. Tuntuu, että kehitystä on alkanut tapahtua. Tekniikka on kehittynyt vaikka se aina ajoittain onkin suoraan perämetsästä. Voimaakin on tullut lisää. Viime torstaina tehtiin voimatreeninä kahden kuulan long cycleä (eli rinnallevetoa ja työntöä) raskailla painoilla. Uskalsin kerran kokeilla 18 kilon kuulia, ja ne peijakkaathan nousivat ilmaan. Huhhei.

Voimaa pyrin lisäämään myös punnertamalla. Ojentajatreenit jatkuvat punnerrushaasteen muodossa. Kipeää tekee ja raskasta on, mutta samalla punnertaminen tuntuu järkyttävän hyvältä. Olen jymähtänyt tällä kertaa jo kakkosviikkoon, mutta ei se haittaa. Vaikka treenaisin tuota viikkoa koko loppuelämäni, siinä on vissi ero, teenkö viikon aikana 80 vai 0 ojentajapunnerrusta. Terveisin: "Täältä tullaan kiinteät käsivarret ja messevät muskelit".

Ratsastamassa en ole käynyt reiluun kuukauteen. Meillä kävi Hakkisen kanssa maastossa pieni tilanne, joka olisi voinut päättyä huonosti. Mitään ei onneksi sattunut kellekään, mutta mieleeni kohosi sen verran ikäviä kauhukuvia, että päätin ottaa aikalisän ratsastuksesta. Aika näyttää, jatkanko Hakkisen vuokrausta, mutta tällä hetkellä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta olla nousematta sen satulaan.

Joogannut olen käytännössä päivittäin. Namaste jooga -jaksoista on tullut osa arkirutiiniani. Selkä pysyy sen avulla jollain lailla kuosissa, ja samalla pääsee mielikin vähän huilaamaan. Odottelen kyllä innokkaana lähestyvää kesää, josko Om Yoga tarjoaisi mahdollisuuden kesäkorttiin, joka minulla viimekin kesänä oli. Sillä siis sai joogata rajattomasti kolme kuukautta kahden kuukauden hinnalla. Freelancer-kääntäjän rahatilanne nyt on aina vähän niin ja näin, mutta investointi joogaan nousee kyllä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisten joukkoon.

Työasioista puheen ollen. Päätin lähteä ensi syksynä opiskelemaan liiketaloutta. Käännösalaa riivaa suohon poljetut työehdot, surkea palkkaus ja olematon arvostus. Aion opiskella rinnalle toisen tutkinnon, joka toivottavasti takaa minulle säännöllisemmän elannon. Rakastan kääntämistä, ja se on sitä, mitä todella haluan ammatikseni tehdä, mutta joskus on pakko myöntää, että kutsumus ei aina elätä. Nyt kun minulla on pitkän lamaannuskauden jälkeen energiaa edes ajatella opiskelemista, aion tarttua toimeen.

Näillä eväillä eteenpäin.

Paluu arkeen

[Musiikki: Jenni Vartiainen - Terra]

En sitten tiistaina vielä uskaltanut mennä kahvakuulatunnille, sillä vasemman viisaudenhampaan poistokohta tuntui vähän aralta. Esimerkiksi pään riiputtaminen alaspäin tuntui pitkään ikävänä paineena, minkä vuoksi olen pitänyt joogataukoakin. Mutta tänään kävin kuulailemassa, ja olipa mukavaa pitkästä aikaa. Aloitin varovasti ja tein käytännössä koko tunnin 12-kiloisella, joskin tunnin lopussa kouraan tarttuivat myös 16 ja 20 kilon kuulat. Jospa sitä huomenna taas uskaltaisi tehdä täydellä teholla.

Paino on nyt pari viikkoa ollut noususuunnassa. Se oli eilen 81,5 kiloa, mikä on vähän tylsää. Olen kyllä ollut noiden hampaiden poiston jälkeen ihan överiturvoksissa, enkä oikein tiedä miksi. Viikon verran söin naurettavan vähän normaaliin syömiseeni verrattuna, mutta ehkä lääkkeistä sitten tuli joku ummetuspöhö. Toisaalta myös liikkumattomuus vaikuttaa minulla välittömästi. Tai onhan painonnousuun aina sitten olemassa se perinteinen ja varsin todennäköinen syy eli olen lihonut. Eipä olisi ensimmäinen kerta, lol. No, katsotaan nyt mihin tilanne lähtee kehittymään, kun pääsen taas kiinni normaaliin ruokavaliooni ja liikuntarutiineihin. Uusi parisuhde on jonkin verran sotkenut kuvioita siinä mielessä, että olen liikkunnut aiempaa aavistuksen vähemmän ja toisaalta taas syönyt vähän eri tavalla kuin ennen. Siinä voi hyvinkin olla se ratkaiseva tekijä, että paino hiipii taas ylöspäin.

Asiasta lipputankoon: jokainen blogiani pidempään seurannut tietää, että punnerran ajoittain ahkerasti. Viime vuonna  punnerrussuunnitelmat menivät väsymyskausien takia ihan persiälleen, mutta nyt olen päättänyt taas palata tuon ah niin ihanan lihaskuntoharjoitteen pariin. Aloitan nimittäin jälleen kerran sadan punnerruksen ohjelman. Edellisellä kierroksella pääsin ilman polvia ja leveällä otteella tehtävissä punnerruksissa kolmenkymmenen toiston hujakoille. Nyt aion aloittaa kokonaan alusta, mutta ojentajapunnerruksin. Siitä tulee hirveää, tiedän. Aloitankin suosiolla ekan viikon helpoimmasta sarakkeesta, jossa maksimissaan pitää tehdä kolme punnerrusta putkeen. Startti tapahtukoon tänä viikonloppuna tai viimeistään ensi maanantaina. Nyt se on virallista eikä perääntyä enää voi.

Hyvää kuuluu

[Musiikki: Jenni Vartiainen - Terra]

On ilmoja pidellyt ja silleen. Jollain lailla tähän kylmyyteen alkaa jo tottua, vaikka asuntoni on jostain syystä kuin jääkalikka (sisälämpötila on kylläkin aavistuksen yli 20 astetta, mutta täällä on jotenkin tosi kolkkoa) ja kämmenselkien iho halkeilee verille.

Maanantaiaamuna tosin piti kaivaa sisimmästä aimo annos pohjoiskarjalaisuutta, että lähdin kävelemään tallille. Pakkasta oli jotain parikymmentä astetta. Vedin ratsastushousujen alle kahdet pitkät kalsarit, teknisen talvipuseron alle kaksi aluspaitaa (toinen lyhyt- ja toinen pitkähihainen), jalkoihin ohuehkot villaa sisältävät vaellussukat, villasukat ja talviratsastuskengät, ja kaulaan fleecekauluri ja sen ympärille vielä kaulaliina. Minichapsit pitivät huolta, että nilkat ja sääret eivät altistuneet kylmälle ilmalle. Ratsastamaan lähtiessä vedin vielä laskettelutakin päälle turvaliivin, ja vaikka könysin Hakkisen selkään jakkaralta, hyvä kun satulaan pääsin kaiken sen vaatekerroksen kanssa.

Mutta kyllä kannatti raahautua tallille. Käytiin Hakin kanssa köpöttelemässä 1 h 20 min maastolenkki. Ulkona oli taivaallisen kaunista, ja Hakki oli rennolla tuulella: se ravasi kauniisti ja pysyi tosi kevyellä ohjalla. Vähän se jotain edellä kulkevaa koiranulkoiluttajaa kyttäili, mutta muuten reissu meni mainiosti.

Tämän päivän kahvakuulatreeneistä jäi niin ikään hyvä fiilis. Varsinainen treeni rakentui neljän liikkeen ympärille: tempaus, kyykky, rinnalleveto ja työntö. Ensimmäisellä kierroksella kutakin liikettä tehtiin 40 toistoa (20 per käsi, poikkeuksena kyykky), toisella kierroksella 30 toistoa, kolmannella 20 ja neljännellä 10. Kaikkiaan toistoja tuli siis 400. Tein koko hässäkän 14 kilon kuulalla ja pahaa teki, mutta onnistuin! Aikaa oli puoli tuntia, ja taisin lopettaa minuuttia ennen ajan loppumista. Kuriositeettinä kerrottakoon, että jotkut hurjat vetivät koko setin läpi 12 minuutissa... huh hei. Saas nähdä, miten lihakset ehtivät palautua ennen huomista treeniä, mutta väliin en sitä jätä.

Paino oli eilen sama kuin viikko sitten eli 80,9 kg. Itse asiassa odotin plussaviikkoa, sillä kroppa tuntui jotenkin tukkoiselta ja turpealta, mutta hyvä näin.

Ja koska kaikki takuulla odottavat kuumeisina uutisia miesrintamaltani, niin voin todeta, että sille suunnalle kuuluu hyvää! Olen jotenkin niin älyttömän onnellinen ettei tosikaan.

Painosta ja paineista

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Awakened Earth]

Jälleen koitti keskiviikko ja perinteikkään keskiviikkopunnituksen vuoro. Lukema oli 80,9 kg (BMI 25,9) eli pudotusta viime viikosta puoli kiloa. Kun joulukuussa oloni alkoi kohentua, aloin luonnollisesti jännittää, miten se heijastuisi vaakalukemissa vai heijastuisiko lainkaan. Ja kyllähän se heijastuu ja juuri siten kuin odotin ja toivoin. Syksyllä olo oli aika epätoivoinen, kun järkevistä syömisistä ja runsaasta liikunnasta huolimatta paino tahtoi hilautua ylöspäin. Voitte uskoa, että kävin monta monituista keskustelua itseni kanssa, kun mietin pääni puhki, elänkö itsepetoksessa ja syönkö yksinkertaisesti liikaa. Päätin kuitenkin luottaa itseeni, että teen kaiken juuri niin kuin pitääkin ja että vika on jossain muualla. Nyt näyttäisi vahvasti siltä, että olin oikeassa.

Helpotuksen tunne on sanoinkuvaamaton.

Välillä mietin, miltä juttuni täällä blogissa mahtoivat vaikuttaa. Vakuutin kerta toisensa jälkeen, että ruokailut ja liikunnat ovat kunnossa, vaikka vaakalukemat puhuivat omaa karua kieltään. Minua alkoi oikeasti pelottaa, mitä ihmiset mahtoivat minusta ajatella, sillä omakohtaisesti tiedän, miten harhaileva paino-ongelmien kanssa kamppailevan mieli saattaa joskus olla ja miten helposti herkuttelu lähtee lapasesta. Vaikka niissä syksyn oloissa muiden ihmisten mielipiteiden minusta olisi luullut olevan se kaikkein vähäpätöisin ongelma.

Oli miten oli. Syön ja liikun nyt samoin kuin syksyllä, ja paino näyttäisi olevan laskusuunnassa. Olkoon tämä jälleen opetuksena siitä, että sillä ei ihan oikeasti ole väliä, mitä muut ihmiset ajattelevat (tai mitä luulen heidän ajattelevan) minusta, kunhan luotan itseeni ja tekemiseeni.

Iloinen

[Musiikki: Mirabai Ceiba - A Hundred Blessings]

Tänään uskaltauduin vaa'alle joulutauon jälkeen. Paino oli 81,4 kg (BMI 26,0), ja olen supertyytyväinen. Väistin kuuluisat joulukilot, vaikka eittämättä mussutin suklaata parin viikon aikana liki kaksi kiloa, huh huh. Nyt olen palannut taas normaaliin syömiseen, ja hyvältä tuntuu.

Paluu liikunta-arkeen on käynnistymässä, kun kahvakuulatunnit alkavat tällä viikolla pyöriä taas normaalisti. Tallipäivän vaihdoin perjantaista maanantaille, niin pääsen voimissani perjantain kuulatreeneihin. Jees, olen ihan intona. Tästä vuodesta tulee niin loistava! Minulla on nyt kuukauden ajan ollut terve olo, ja se on huumaavaa. Jaksan kerta toisensa jälkeen hehkuttaa, miten ihanaa on, kun ei palella eikä väsytä jatkuvasti.

Lisäksi sisimmässäni on lämmin olo, sillä olen tutustunut erääseen mieheen. Ja kyseessä EI siis ole se sama heppu, jonka kanssa kävin joulukuussa treffeillä, taivas varjelkoon. Olen itse asiassa enemmän kuin tyytyväinen, ettei siitä jutusta tullut mitään, sillä juttu tämän uuden tuttavuuden kanssa tuntuu tosi hyvältä, iih.

Liikuntavuosi 2013

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Dizzy Up The Girl]

Vuonna 2012 polvi hajosi ja jouduin luopumaan juoksusta. Lihoin sen seurauksena neljä kiloa, kun jouduin rakentamaan painonhallinnalleni uuden pohjan. Olin varma, että vuodesta 2013 tulee parempi. Tavallaan tuli ja tavallaan ei.

Edellisessä postauksessa kertasin, miten erosin keväällä pitkästä parisuhteesta ja syksy meni kilpirauhasen vajaatoiminnan oireiden kanssa painiessa. Yhtäkkiä polviongelmat, jotka vielä edellisenä vuonna olivat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä, tuntuivat mitättömän pieniltä.

Positiivista vuodessa oli se, että vastoinkäymisistä huolimatta painoni oli vuoden viimeisessä, viikko ennen joulua tehdyssä mittauksessa käytännössä sama (81,9 kg) kuin vuoden ensimmäisessä (82,2 kg). Toki kesän lopussa ehdin jo painaa alle kasikympin, kun taas syksyn myötä paino kohosi. Ja kunhan tästä vaa'alle taas joulusyöminkien jälkeen uskaltaudun, nähdään mistä lukemista uusi vuosi oikeasti startataan.

Joka tapauksessa painolukemat valavat minuun uskoa, että elämäntapamuutokseni on oikeasti pitävällä pohjalla. Syömis- ja liikuntatottumukset kantavat minut vaikeidenkin aikojen läpi ja antavat minulle voimaa jaksaa eteenpäin. Toissavuonna lihoin ja viime vuonna pidin painon kutakuinkin paikoillaan, joten kenties tänä vuonna on aika päästä eroon noista neljästä lihotusta kilosta. Aika näyttää. Jos jotain olen oppinut, niin elämä ei koskaan ole tyhjiö. Se heittää eteen odottamattomia tilanteita ja haasteita, joille ei yksinkertaisesti voi mitään.

Kuten olen monesti blogissani kirjoittanut, liikunta on pitänyt minut pinnalla enkä tiedä, missä jamassa esimerkiksi nyt olisin, jos en olisi pitänyt itseäni liikkeessä. Mennyt vuosi on ollut siinä mielessä merkittävä, että kasvoin eroon juoksusta ja pystyn nyt nauttimaan täysillä muista liikuntalajeista ilman alati takaraivossa kalvavaa tunnetta: voi kunpa voisin olla juoksemassa. Olen löytänyt kahvakuulaurheilusta keinon viedä itseäni äärirajoille ja niiden yli ja tuntea olevani vahva ja voimakas. Jooga on pitänyt mieltäni kasassa ja auttanut hyväksymään kehoni kyvyt ja rajoitteet. Lisäksi se on ollut korvaamaton apu heikon alaselkäni kunnossa pitämisessä. Kauneinta on ehkä ollut oppia nauttimaan kävelystä. Ennen se oli suunnattoman tylsää ja ankeaa hommaa, mutta on ihan oikeasti ihana tunne, kun kaikkien polviongelmien jälkeen pystyy edes kävelemään pitkiä lenkkejä ilman isompia oireita.

Ohessa vielä HeiaHeian yhteenveto vuoden liikunnoista:

Kärkisijoilla ovat jooga, kävely ja pyöräily eli varsin lempeää ja aerobista liikuntaa on tullut harrastettua. Etunojapunnerrusten nelossija on puhtaasti alkuvuoden ansiota, kun otin tavoitteeksi punnertaa joka päivä, kunnes vuoden ensimmäinen väsymyskausi keväällä pyyhkäisi punnerrusinnon mennessään. Sama toistui syksyllä. Myös voimapyörällä rullailu jäi näköjään aika onnettomiin määriin. Nyt kun kroppani tuntuisi taas olevan kunnossa, aion ehdottomasti ottaa kotona tehtävät lihaskuntotreenit jälleen mukaan ohjelmistoon.

Vuoden päätin käymällä uimassa pitkästä aikaa. Alkuun jännitin, ovatko kevään tekniikkakurssilla opitut jutut unohtuneet mielestä ja uppoanko altaan pohjalle kuin kivi. Hengittäminen oli aluksi pienimuotoista eloonjäämistaistelua, mutta kun hengitys alkoi sujua, uintikin rentoutui. Polskin menemään 2500 metriä vuorotellen rintauintia ja kroolia aina 250 metrin välein. Oli aika kivaa. Pitää yrittää käydä uimassa tänäkin vuonna, nyt kun ei enää tarvitse kipeyttää niskojaan ja päätään mummosammakolla.

Toivon kaikille rentoa ja samaan aikaan voimakasta uutta vuotta. Löytäkää oma liikuntalajinne, josta nautitte ja joka antaa teille energiaa ja saa teidät tuntemaan itsenne voittajiksi.

Parempi

En oikein tiedä mitä ajatella, mutta minulla on tällä hetkellä helvetin hyvä olo. Eikä tuo siis ollut sarkasmia. Parin päivän aikana henkinen ja fyysinen hyvinvointi on noussut kohisten, ja olen ihan ulapalla, missä mennään. Ensisijaisesti olen tietenkin onnellinen ja iloinen.

Viime yönä nukuin pelkässä yöpaidassa ilman pitkiä kalsareita ja villasukkia ensimmäisen kerran moneen viikkoon. Aamulla heräsin poskilla terve puna eikä peilistä katsonut enää vastaan se kalpea ja väsynyt nainen, johon olin jo tottunut. Ruumiinlämpö on kohonnut takaisin normaaliin lukemiin enkä kärsi enää kroonisesta palelusta. Olen parina aamuna herännyt kello 7-10 välillä ilman herätyskelloa, eikä minua ole enää nukuttanut, vaan olen noussut pirteänä sängystä ylös. Ja mikä tärkeintä: olen halunnut nousta sängystä ylös. Lukemattomina aamuina olen jäänyt turtana ja puolihorroksessa sänkyyn makaamaan, koska en ole nähnyt syytä nousta ylös, koska en kuitenkaan olisi jaksanut tehdä mitään. Monesti olen torkkunut iltapäiväkahteen ihan vain aikaa tappaakseni. Sitten on ollut pakko nousta ylös, jotta olen ehtinyt tehdä edes vähän töitä ja raahautua harrastuksiin. Nyt olen alkanut katsella innokkaana työpaikkailmoituksia, jos hankkisin lisää osa-aikatöitä tuon nykyisen rinnalle. Eilen kävelylenkillä askelissani oli ihan eri pontta ja energiaa kuin aikoihin.

Paino oli eilisessä mittauksessa pudota humpsahtanut 81,2 kilogrammaan (BMI 25,9). Aamuissa on ollut ihanaa se, että minulla on ollut terve nälkä. Ihan kuin kehoni olisi yhtäkkiä herännyt horroksestaan ja alkanut taas itse vaatia ruokaa eikä vain ota sitä passiivisesti vastaan kykenemättä sitä kuitenkaan hyödyntämään. Ylöspäin kipuavasta painosta huolimatta olen siis viime kuukausina pakottanut itseni syömään terveellisesti ja riittävästi, sillä olen ajatellut, että kituuttaminen ei voi olla hyväksi, kun kroppa selvästi on jo muutenkin ihan pois raiteiltaan. On sanoinkuvaamattoman ihana tunne, kun elimistö alkaa lopulta imeä ruoasta energiaa, mikä heijastuu välittömästi omaan jaksamiseen, eikä niin että vatsanpohjassa on ruokaklöntti, joka vain turvottaa. Samaten suolen toiminta on vilkastunut ja ilmavaivat vähentyneet.

Toivon totisesti, että tämä olotila jatkuu, koska nyt oloni on sellainen kuin sen pitäisikin olla: normaali. Jokunen viikko sitten kirjoitin, miten minulla oli pari päivää hyvä fiilis, kunnes otin taas takapakkia ennen tätä tämänhetkistä olon paranemista. En tiedä, mistä nämä olojen vaihtelut johtuvat. Kenties kilpirauhasesta, kenties jostain muusta. Mutta voi kunpa tuo menneiden kuukausien kooma olisi nyt taaksejäänyttä elämää. Aion kuitenkin tarkkailla oireita, jos ne palaavat takaisin. Innokkaana itsediagnosoijana luulen, että oireeni ovat kilpirauhasperäisiä, mutta kilpirauhaseni ei ole vielä sanonut lopullista yhteistyösopimusta irti. Jostain syystä se toimii välillä normaalisti ja välillä taas tekee minusta lattiarätin.

Olen nyt vähän kahden vaiheilla, hakeudunko tarkempiin kilpirauhastesteihin vai en. Ehkä kuuntelen tässäkin omaa oloani, ja jos oireet alkavat taas puskea päälle, menen verikokeisiin. Mutta nyt aion vain nauttia siitä, että minusta tuntuu hyvältä. Pitkästä aikaa.

Liikuntaviikko 44

Pari viikkokoostetta taisi jäädä välistä, kun en vain jaksanut niitä tänne laitella, mutta eipä niissä mitään ihmeellisyyksiä ollut: kävelyä, joogaa, kahvakuulailua ja ratsastusta. Vähän samaan tyyliin kuin tämä mennytkin viikko:

maanantai

jooga, 25 min

tiistai

jooga, 25 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

keskiviikko

jooga, 25 min

torstai

jooga, 25 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

perjantai

10,8 km pyöräily, 45 min

ratsastus, 50 min

lauantai

jooga, 25 min x 2

10,0 km kävely, 1:46:50

sunnuntai

jooga, 25 min

11,0 km kävely, 1:55:50

Kahvakuulailussa teen nyt tosissani siirtymää 12 kilon kuulasta 16-kiloiseen. Tiistain tunnista jo kirjoittelinkin aiemmin. Torstain tunnin jälkeen oli vähintäänkin yhtä hieno fiilis. Tempaisin 14 ja 16 kilon kuulilla. Yksi tempaussarja oli 8 minuutin mittainen, ja tein sen kokonaan 16-kiloisella! Kättä vaihdettiin minuutin välein, mikä auttoi jaksamaan ajan loppuun, mutta raskasta oli. Sain kyllä kaivaa itsestäni kaikki mahdolliset voimanrippeet ja vähän enemmänkin. Mutta se tunne oli ihan mieletön, kun tajusin jaksavani. Sisälläni on herännyt kuulanälkä, ja sitä kasvattaa nimenomaan kuulailu aiempaa painavammilla kuulilla. Roikuin pitkään kiinni 12-kiloisessa, kunnes oli pakko myöntää, että en kehity sen kanssa enää mihinkään suuntaan. Olen jokusen viikon tehnyt siirtymää ja jättänyt 12-kiloisen kylmästi varastoon. Nyt sieltä tarttuu mukaan 14- ja 16-kiloiset kuulat. Koska noissa on painoeroa vain kaksi kiloa (tosin se kaksi kiloa on joskus todella paljon!), 16-kiloiseen tulee tartuttua entistä herkemmin. Ennen se tuntui 12-kiloiseen verrattuna "niin kamalan paljon raskaammalta", vaikka se ero taisi olla enemmän pään sisällä kuin itse kuulissa.

Nyt viikonloppuna kävin pitkillä kävelylenkeillä. Kiukkupolvi ei tykännyt. Äärgh. No, eiköhän se tuosta taas levolla tokene, mutta pitää muistaa jättää pitkät kävelylenkit peräkkäisinä päivinä tekemättä. Välillä on tehnyt tosi paljon mieli lähteä juoksemaan, sillä näissä vuoden paskimmissa kuukausissa kiteytyy täydellisesti juoksun parantava voima. On niin hienoa juosta kaduilla, joiden pinnasta heijastuu katuvalojen loiste, ja saada energiaa omasta liikkeestään kaiken pimeyden keskellä. Nyt kun olen ollut tosi väsynyt, olen toivonut, että voisin vain lähteä juoksemaan ja juosta 15 kilometriä ja maailma olisi jälleen mallillaan.

Om Yoga -koululla on aina lauantaisin puoli kuudesta kahdeksaan aamusadhana. Olen monesti halunnut osallistua siihen, mutta voi jee, enhän minä ole mitenkään saanut itseäni noin aikaisin hereille. Ensi lauantaina on normaalin aamusadhanan lisäksi puoliltapäivin alkava sadhana-esittely, johon olen päättänyt osallistua. Kolme tuntia joogaa, meditointia ja mantroja. Huonomminkin kai voisi lauantai-iltapäivänsä viettää. Tulkaa mukaan, jos suinkin kynnelle kykenette!

Ai niin, paino oli keskiviikkona 81,0 kiloa (BMI 25,9). En tiedä, miten realistinen lukema oli, sillä olin viikon verran lievässä vatsataudissa. Aiemmin kirjoittelin, että epäilin ohran pistäneen vatsani sekaisin, mutta ei se niin tainnut ollakaan. Vatsa oli siis kuralla useamman päivän, joten nestetasapaino ei välttämättä ollut täysin kohdallaan, kun kävin keskiviikkona vaa'alla. Nyt maha toimii taas normaalisti, joten ensi keskiviikkona ollaan varmaan taas viisaampia, missä painon kanssa oikeasti seilataan.

Valmiina marraskuuhun

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Awakened Earth]

Olen ollut viime viikonlopusta lähtien pirteämpi. Yöuni on tosin välillä aika kevyttä, ja sen vuoksi sängystä ylös nouseminen tahtoo vähän venyä. Toisaalta on typerää jäädä nukkumaan puolivillaista unta, sillä näen aamuisin ja aamupäivisin todella paljon unia, ja ne ovat ärsyttäviä. Eilen näin unta, että äitini lähti neljäksi kuukaudeksi Saksaan kylpylän siivoojaksi, mikä on täysin absurdi ajatus, sillä äitini ei osaa sanaakaan saksaa eikä ole siivooja. Luultavasti alitajuntani sylkäisemä uni pohjautui muinaiseen työharjoittelujaksooni Saksassa – ei kylläkään kylpylässä – ja äitini ehtymättömään työmoraaliin. Muuta selitystä en keksi. Unessa äiti pakkasi mukaan omat lakanat ja pyyhkeet, mikä kyllä voisi pitää tosielämässäkin paikkansa.

Onnistuin pysäyttämään painoni nousukiidon. Eilen vaaka antoi lukeman 82,2 kg (BMI 26,2), joka on 400 grammaa vähemmän kuin viime viikolla. Olen iloinen. Edelleen lukema on turhan paljon, mutta näillä mennään nyt. Viikon aikana siistin ruokavaliota ja karsin turhia iltasyömisiä telkkarin ääressä. Voi olla, että kohonneen painon takana on yksinkertaisesti liiallinen napostelu iltaisin (siis miten voi olla mahdollista???!!!!), mutta aion nyt kuitenkin mennä sinne lääkäriin, kun aikakin on varattu. Aikamoista tervassa tarpomista tämä painonhallinta on, ja tahdon varmistua, ettei taustalla ole mitään fysiologista syytä PCOS:n lisäksi. Edelleen mielessä kummittelee myös se järkkylukemiin kohonnut verenpaine ja tietysti uupumus, joka onneksi osittain on nyt helpottanut.

Kävin muuten tiistaina hammaslääkärissä tai tarkemmin sanottuna suuhygienistillä. Pari viikkoa sitten puraisin ruoan sekaan eksynyttä kiveä, ja sunnuntaina puremakohdan hampaita alkoi vihloa ihan järkyttävästi. Se kiven puraisu itsessään oli ihan kamala tilanne: Nälkäisenä ja hyvällä ruokahalulla mussutin pesto-pinjansiemen-pastaani, kun suussa rouskahti ikävästi. Tunsin jotain kovaa ja olin ihan varma, että nyt muuten irtosi hammas. Ei onneksi irronnut, mutta jotain vibaa etenkin alahampaaseen jäi. Sunnuntaina alkaneen vihlonnan ajamana aloin maanantai-iltana epätoivoisesti selvittää, miten hammashuolto täällä Tampereella toimii. Edellisen kerran olen nimittäin käynyt hammaslääkärillä neljä ja puoli vuotta sitten Savonlinnassa, öh. Jollain älyttömällä munkilla bongasin netin ajanvarausjärjestelmästä vapaan ajan suuhygienistille jo seuraavaksi päiväksi! Tiistai-iltapäivänä köröttelin täältä Etelä-Hervannan perukoilta bussin kyydissä Pispalanharjulle. Aikamoinen toiviomatka oli se. Puoli tuntia pötköttelin aloillani, kun suutani ronkittiin ja pisteltiin jos jonkinmoisilla terävillä piikeillä. Sain lopuksi suun täyteen fluorilakkaa, joka maistui ihan lapsuudelta. Mitään näkyvää syytä vihlonnalle ei löytynyt, mutta sain jatkoajan hammaslääkärille joulukuun alussa. Että pistetään nyt sitten akka kerralla kuntoon, kun tälle linjalle lähdettiin.

Lokakuuta on jäljellä enää viikko. Sitten koittaa marraskuu ja NaNoWriMo. Jahkailun jälkeen päätin nyt sitten osallistua mokomaan hulluuteen, kun ei kai tässä parempaakaan tekemistä ole. Ihan hyvä vain, että kaiken turhan märehtimisin sijasta voin keskittyä johonkin, mistä oikeasti pidän eli kirjoittamiseen.

kuvalähde

Uudet rillini muuten saapuivat eilen kotiin! Olen niihin varsin tyytyväinen. Mielestäni ne molemmat sopivat kasvojeni piirteisiin jopa yllättävän hyvin siihen nähden, että tilasin ne netistä pääsemättä sovittamaan niitä lainkaan etukäteen.

Naamavärkkiä kerrakseen.

Kyllä nyt kelpaa bestsellereitä naputella.

Nyt kun tässä on sinkkuiltu ruhtinaalliset puoli vuotta, sain viime viikonloppuna jonkun tarmonpuuskan ja päätin aloittaa nettideittailun! Ennen kuin pääsin kunnolla alkuun miehet rupesivat jostain syystä vituttamaan minua niin paljon, että päätin mennä takaisin katsomaan telkkaria. Ehkä tässä tarvitaan vielä toinenkin puoli vuotta, että mielentyyneyteni palautuu normaalitasolle lähihistoriani kaksilahkeisten edesottamusten jälkeen.

NaNoWriMo, saa tulla! Hullu kissanainen odottaa näppäimistö kuumana.

Sairas, rakas ystävä

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Paino tänään: 82,6 kg (BMI 26,4). Hnngh. Kilo lisää viime viikosta. Enkä taatusti ole syönyt päivittäin ylimääräistä tuhatta kilokaloria. Pikkuisen alkaa ahdistaa.

Keskivartalon kohdalla tuntuu jotenkin jymähtäneeltä. En siis tarkoita mitään ummetusjymähtämistä, mutta tuntuu kuin kroppa olisi pysähdystilassa.

Muinaista 25-blogiani seuranneet saattavat muistaa, että talvi 2010-2011 oli minulle varsin onnistunut. Kilot karisivat iloisesti ja ropisten. Silloin sain makua siitä, millaista laihduttamisen oikeasti pitäisi olla. Ruokaa koneeseen ja liikkeelle, niin maaginen ja mainostettu puoli kiloa viikossa lähtee kuin itsestään.

Välillä tunnen kehoni pyörähtävän käyntiin, ja silloin laihdutus on helppoa. Keskivartalon seutu tuntuu keveältä ja ikään kuin jylläävältä. Nyt olen alkanut tajuta, että tuollaisina hetkinä ja kausina kehoni jostain syystä toimii normaalisti ja elo ja olo tuntuu hyvältä.

Tällä hetkellä tässä kehossa ei jyllää yhtään mikään. Kaikki on seis. Aiemmin toiminut ruokavalio ei yhtäkkiä enää toimikaan vaan keskivartaloon alkaa kertyä massaa. Alkavat itsesyytökset ja vainoharhaiset ajatukset: Oliko se mysliannos sittenkin liikaa? Tapanko itseni jälkiuunileivällä? Oliko tämä päivän toinen banaani viimeinen niitti? Rasvaton maitokin on kuulemma pahasta...

On tosi rankkaa, kun oikeasti yrittää ja huomaa iskevänsä päätään seinään viikko toisensa jälkeen. Itsetunto ja itseluottamus alkavat pikkuhiljaa karista. Onnistumiset haalistuvat ja näkökentän peittää lannistava epäonnistumisten sarja.

Järki yrittää hokea, että kenties terveydessä on jotain vialla. Mutta itsepintainen ääni hokee: "Tekosyitä, tekosyitä! Kohtalosi on olla läski. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Et sinä osaa."

Pelkään ihan kauheasti, että kun joskus sitten kuukauden päästä pääsen lääkäriin ja hyvällä tuurilla tutkimuksiin, mitään selitystä näille ongelmille ei löydy. Että minut leimataan hulluksi ja tekosyitä keksiväksi pelleksi.

Yritän nyt vähentää herkkujen syöntiä entuudestaan (eli toisin sanoen aion luopua uskollisesta keskiviikko-Ainostani), jotta saisin painon pysymään edes paikoillaan. En kuitenkaan aio ryhtyä millekään pussikeittodieeteille tai nälkälakkoon, sillä haluan voida hyvin. Vaikka nyt on vaikeaa, tahdon että kehoni on ystäväni. Haluan, että se saa riittävästi energiaa, vaikkei se välttämättä osaakaan tällä hetkellä käyttää sitä oikein. En usko, että esimerkiksi alle tuhannen kalorin ruokavalio pitkällä tähtäimellä auttaisi tilannettani lainkaan.

Laihdutusmatkallani kehoni voimavarat kantoivat minut maaliin, vaikka mieleni välillä kapinoi vastaan. Olen keholleni velkaa, että pidän siitä nyt huolta. Minun on pakko kerätä tolkkuni kasaan, sillä panikointi ei yksinkertaisesti auta.

Järki käteen siis. Eli ruokaa nassuun ja liikuntaa kehiin. Aivan niin kuin ennenkin. Jos se ei toimi, kehoni on oikeasti sairas.

Kylmän kangistama

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Night in Ram das Puri]

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka keskellä heinäkuuta ilmoittavat Facebookissa tai blogissa tai missä lie, miten "ilmassa on selvä syksyn tuoksu!". Lähinnä tuollaiset ilmaisut ovat tuntuneet pienimuotoiselta vittuilulta (anteeksi kielenkäyttö) niille ihmisille, jotka nauttivat kesästä. Sillä se, että heinäkuussa sataa vettä, ei tarkoita että on syksy. No, lempisanontani on "pata kattilaa soimaa", ja nyt heittäydyn itse padaksi, sillä voin vaikka vannoa, että kun tänään aamupäivällä pistin nenäni ulos lähteäkseni joogatunnille, ilmassa tuoksui talvi. Hahaa, siinä teille. Siperiasta puskee nyt kylmää ilmaa oikein urakalla (kuulin  kun Pekka Pouta sanoi eilen telkkarissa), ja jäätävästi kasvojani vilvoittava tuuli toi mukanaan aavistuksen talven pakkaskelien kuivaa kylmyyttä.

Ja voin sanoa, että oli todella inhottava pyöräillä sitä pohjoistuulta vasten. Hrrrh. Mutta tämän kesän ja syksyn pyöräilyt alkavat onneksi olla pulkassa. Joogakortti olisi voimassa vielä ensi keskiviikkoon, mutta otan perjantaina suunnan lähemmäs Siperian tuiskuja eli Pohjois-Karjalaan, joten tämän päivän lempeä hatha jäi luultavasti viimeiseksi joogatunniksi hetkeen. Pyörällä käyn enää korkeintaan kaupassa ja tietysti tallilla niin kauan kuin pystyn ennen lumien tuloa. Sitä mukaa kun ilmat kylmenivät, pyöräilyvauhtinikin hyytyi. Kesällä noihin joogamatkoihin meni noin 70 minuuttia, mutta nyt kymmenisen minuuttia enemmän. Kai tässä ollaan vauhdilla mummoutumassa, kun kylmä kangistaa nivelet ja lihakset.

Tajusin muuten, että minun ei tänä vuonna välttämättä tarvitse enää kertaakaan nousta pyörällä Hervantaan. Jee! Kyllä tuota kirottua Hervanta-Kalevankangas-rautatieasema-reittiä tulikin sahattua muutama kerta edestakaisin.

Paino oli tänään tasan 81 kiloa (BMI 25,9) eli nousua tuli viime viikosta 400 grammaa. Olen tällä hetkellä hieman kyrsiintynyt. Joku voi varmasti ajatella, että sen siitä saa kun syö liikaa. No, se on minulle ihan sama, mitä kukaan ajattelee. Neljä vuotta tämän kehon toimintaa ja sen reagoimista liikuntaan ja ruokaan opetelleena olen tullut siihen johtopäätökseen, että insuliiniresistenssi jyllää elimistössäni nyt sillä voimalla, että olo on aika aseeton. Pitäisi keksiä keino purkaa tuo resistenssi, sillä sen vuoksi painonhallintani on nyt todella vaikeaa. Liikun paljon ja keskityn syömisiini, mutta siitä huolimatta paino tahtoo mieluummin hiipiä ylöspäin kuin alaspäin.

Olen onnistunut kasvamaan henkisesti eroon juoksusta, mutta tällaisina hetkinä en toivo mitään niin paljon kuin että pystyisin juoksemaan viikossa 25-30 kilometriä. Silloin kun siihen pystyin, tunsin miten kehoni tila normalisoitui. Paino putosi niin kuin sen kaiken järjen mukaan pitikin pudota, syömällä ja juoksemalla. Polven takia en pysty harrastamaan läheskään niin intensiivistä liikuntaa läheskään niin paljon kuin ennen. Toki viikottaiset liikuntamääräni ovat suuria, mutta nykyään harrastan pitkälti matalan sykkeen liikuntaa, ja se ei vain auta insuliiniresistenssiin samalla tavalla.

Ruokavaliolla voi taistella insuliiniresistenssiä vastaan. Tilasta kärsiville suositellaan vähähiilihydraattista ruokavaliota. Hiilihydraateista en todellakaan ole kokonaan luopumassa, mutta pastat ja leivät olen jo aikoja sitten vaihtanut tummiin versioihin. Ketoosi ja pussikeittodieetit eivät edelleenkään ole vaihtoehto. Pari viikkoa sitten jätin jälkiuunileivän pois ruokavaliosta ja söin sen sijaan enemmän proteiinia mm. kananmunien ja rahkan muodossa, mutta sekään ei tunnu auttavan.

En tiedä. Hankalaa on. Mutta kun luovuttaakaan ei viitsisi. Minussa piilee kaikki ainekset metaboliseen oireyhtymään (PCOS, insuliiniresistenssi, alttius korkeaan verenpaineeseen ja kolesteroliin), että kakkostyypin diabeteksen puhkeaminen olisi vain ajan kysymys, jos nyt heitän hanskat tiskiin ja itken, että turha edes yrittää, kun ei tästä mitään tule. Vaan kyllä tämä aina välillä itkettää.

Perinteikästä

[Musiikki: Mirabai Ceiba - A Hundred Blessings]

Keskiviikko on perinteitä täynnä. Ensimmäiseksi kävin aamulla vaa'alla, ja se näytti 80,6 kiloa (BMI 25,7) eli 300 grammaa vähemmän kuin viime viikolla, cool. Tein muuten viikon aikana kardinaalivirheen mittaamalla painon parina välipäivänä. Viime torstaina se oli 80,1 kg ja eilen tiistaina 81,3 kg. Että silleen. Jokainen toki tekee niin kuin itselle parhaiten sopii, mutta ihan tajutonta tuollainen vaa'alla vähän väliä ramppaaminen on. Minulla paras tahti on mitata paino kerran viikossa, sillä siten pystyn keskittymään painon kehitykseen pitkällä aikavälillä. Päivittäiset vaihtelut saattavat olla todella isoja, ja jos jäisin niitä tuijottamaan, tulisin vain hullu(mma)ksi.

Toinen keskiviikkoperinne oli lempeässä hathajoogassa käynti. Martin keskiviikkoisin pitämä tunti on vain jotenkin niin ihana. Ei tartte repiä eikä riuhtoa, ei hengästyä eikä puhkua. Tekee terää kahvakuulatuntien lomassa.

Kahvakuulasta puheen ollen. Uhosin tuossa vähän aikaa sitten, että siirryn 12 kilon kuulasta 14 kilon kuulaan. No, uhoksi se jäi, sillä kun eilen menin hakemaan kuulat varastosta ennen tuntia, ei siellä ollut enää nelitoistakiloisia jäljellä. Otin sitten vanhat tutut 12 ja 16 kilon kuulat. Ja hyvä niin. Oli nimittäin ihan järkyttävän rankka treeni, ja ei siitä olisi 14-kiloisen kanssa mitään tullut.

Jokainen voi halutessaan testata tätä kotona.

"300 liikettä", aikaa 23 minuuttia

1. linkkuveitsi x 30
2. tempaus x 60 (käden vaihto 30 toiston jälkeen)

3. etunojapunnerrus x 30

4. korkea veto x 60 (käden vaihto 30 toiston jälkeen)

5. etunojahyppy x 30

6. punnerrus x 60 (käden vaihto 30 toiston jälkeen)

7. vuorikiipeilijä x 30

Jumalauta! Olin aivan puhki tuon setin jälkeen. Tehtiin me siis sen tunnin aikana muutakin, mutta tuo oli ikään kuin se ydin. Ja rankka ydin olikin. Ehdin juuri ja juuri tehdä kaikki toistot 23 minuutissa. Etunojapunnerrukset tein kevennettynä, koska tiesin, että muuten en tulisi luultavasti selviämään noista kahvakuulalla tehtävistä punnerruksista. Tai no osan jouduin tekemään vauhtipunnerruksina joka tapauksessa, sillä pelkkä käsien voima ei vain riittänyt loppuun asti, vaan pakko oli hakea apua muusta kropasta.

Keskiviikkoperinteisiin palatakseni minä lähden nyt ostamaan Aino Ihana Maitosuklaata. Moro!

Yhtä sun toista

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Humee Hum]

Useamman viikon kestänyt väsymys alkaa vihdoin ja viimein olla päästämässä otteestaan. Ihanaa, kun voi tuntea taas itsensä enemmän omaksi itsekseen.

Onnistuin jopa katkaisemaan plussaviikkokierteen! Paino oli nimittäin keskiviikkona hurjat 100 grammaa vähemmän kuin viikkoa aiemmin. Uu jee. Nyt köllötellään siis 80,9 kilon lukemissa (BMI 25,8), ja ei kai tästä muuta kuin yritetä jälleen kerran hivuttautua alaspäin.

Olen ollut onnistuneesti erossa leivästä ja juustosta. No, Vuoksen piirakoita oli eilen pakko ostaa, kun olivat alennuksessa. Leipäaikoina syön keskimäärin kaksi leipäpalasta kahdesti päivässä, mutta nyt olen korvannut yhden leipäsatsin fetapinaattimunakkaalla ja toisen en millään. Turvotus ainakin on vähentynyt vatsanseudulta, ja se on ihanaa. Toivottavasti painossakin tapahtuisi suotuisia muutoksia, tosin parin viikon aikana olen pitkästä aikaa mussuttanut suklaata melkoisesti, että saas nähdä.

Mutta höh joku paino! Ihan tyhmää moista liikaa murehtia. Sen sijaan voi nauttia musiikista. Löysin vähän aikaa sitten Mirabai Ceiban. On ihana.

Laitan tähän oheen pitkästä aikaa liikuntaviikkokoosteen. Pari viikkoa taisi jäädä välistä, kun en jaksanut niitä tänne änkeä. Aika pitkälti samaa kaavaahan nuo taitavat noudattaa: joogaa, pyöräilyä, ratsastusta, kahvakuulailua... ja sitä punnertamista tietysti!

Sain hienon "100 kertaa pyöräilyä" -mitalin!

maanantai
jooga, 25 min
astangajooga, 1 h 15 min
19,2 km pyöräily, 1:13:30

tiistai
kundaliinijooga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:13:40
kahvakuula, 1 h
10,8 km pyöräily, 39:50

keskiviikko
lempeä hathajooga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:15:30

torstai
jooga, 25 min
63 punnerrusta: 11 - 13 - 9 - 9 - 21
kahvakuula, 1 h
10,9 km pyöräily, 40 min

perjantai
jooga, 25 min
ratsastus, 1 h 10 min
10,8 km pyöräily, 45 min

lauantai
jooga, 25 min
56 punnerrusta, 10 - 12 - 7 - 7 - 20

sunnuntai
astangajooga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:15:45

Suunnittelin, että voisin pikkuhiljaa ruveta tekemään pesäeroa 12 kilon kahvakuulaan. Yleensä siis otan tunneille 12- ja 16-kiloiset kuulat, joista 12-kiloinen on se peruskuula, jolla suurimman osan liikkeistä teen. Mutta siitä on nyt tullut vähän sellainen mukavuusaluekuula! Ensi viikosta lähtien otankin kuulavarastosta 14- ja 16-kiloiset kuulat, niin alkaa taas edistymistä tapahtua. Ellei sitten ohjaaja ilmoita päivän teemaksi isoja kuulia. Esimerkiksi viime torstain treeneissä tehtiin liikkeitä isoilla painoilla, ja minulla oli 16 ja 20 kilon kuulat. Mutta se nyt on selvä, että esimerkiksi punnerruksia en noilla vielä pysty tekemään.

Rustasin muuten äsken työhakemuksen yhteen käännöspestiin. Saas nähdä, tärppääkö. Olisi ihan mukava saada lisää käännöstöitä, kun nykyinen kirjaprojekti alkaa olla loppusuoralla.

Työhakemuksien kirjoittaminen on muuten varsin viheliäistä hommaa. Tuo oli sellainen netissä täytettävä hakemus, johon piti liittää vielä erillinen hakemus ja ansioluettelo. No, ähersin sen erillisen hakemuksen kanssa vaikka kuinka kauan, että varmasti sain siitä järkevän ja napakan. Sitten täyttelin siihen nettilomakkeeseen samat tiedot, jotka käyvät hakemuksen vastaanottajalle ilmi kyllä ansioluettelostakin - eli kielitaito, aiempi työkokemus, koulutus. Skannasin yliopiston opintosuoritusotteen (eka paikka jossa sitä kysyttiin!) ja liitin sen mukaan. Jes, kohta valmista! Sitten viimeisenä laatikkona on: "kerro itsestäsi omin sanoin". Mitä?! Vieläkö tähän pitää itsestään jotain runoilla? Aargh. Olin vuodattanut kaiken työhakemusinspiraation siihen erilliseen hakemukseen. En edes tiedä, mitä tuollaisiin kohtiin pitää kirjoittaa! Olin jo tuonut esille, että olen kääntäjä ja filosofian maisteri ja opiskellut pääaineena englannin kieltä ja kääntämistä ja ollut siellä ja siellä töissä kääntäjänä ja tehnyt sellaisia ja sellaisia käännöstöitä ja miksi haen juuri tätä työpaikkaa. Lopulta kirjoitin siihen lootaan, että tykkään kissoista ja joogasta. No, ehkä vähän pidemmin ja muutakin, mutta tiivistettynä se oli siinä. Nyt ne miettii siellä, että mikähän tyyppi toikin on. Ja se oli vielä sellainen vakavasti otettava pulju eikä mikään kusipäinen Bullshit Text International (anteeks vaan). Mutta toisaalta jos jään mieleen vaikka sitten hulluna kissanaisena, niin hyvä. Vai paha? En tiedä! Menin nyt ihan vainoharhaiseksi koko saakelin työhakemuksesta... toivottavasti minua ei valita, apua. Jestas. Lol.

 

(No tää oli nyt näköjään tällainen postaus. Vähän kaikkea mutta oikeastaan ei yhtään mitään.)