Onnesta ja kiitollisuudesta

[Musiikki: BOY - We Were Here]

Muutosta takaisin Hervantaan on kulunut nyt kolme viikkoa. On ihanaa olla taas täällä, ja tämä uusi asunto on aivan ihana sekin. Vajaan 65 neliön kolmio kuulostaa kolmioksi pieneltä, mutta tässä on jotenkin niin loistava pohjaratkaisu, ettei neliöiden näennäistä vähyyttä huomaa. Ja kyllähän nuo nyt kahdelle ihmisille ja kahdelle kissalle piisaavat. Tärkeintä on, että täällä on aiempaan verrattuna enemmän tilaa vetäytyä omaan rauhaan, kun siltä tuntuu.

Kävin tänään juoksemassa tuttua lenkkireittiäni Hervannan ympäri. Voi nostalgia ja muistot. Niillä kaduilla karistin viisi vuotta sitten painolastia niin vyötäröltä kuin mielen päältä. Uudestisynnyin. Niistä ajoista on kulunut aikaa, eikä juoksu ole enää se elämän ykkösliikuntalaji, mutta kyllä se sykähdyttää edelleen. Pyrin säännöllisen epäsäännöllisesti tekemään lenkkejä, joissa vuorottelen kävelyä ja juoksua. Tämän päivän rytmi oli seuraava:

6 min kävely
4 min juoksu + 2 min kävely (x 10)
7 min kävely

Tuo oli polven kannalta ehkä vähän uhkarohkea, sillä viime aikoina olen juossut kolmen minuutin pätkiä ja kävellyt aina välissä neljä minuuttia. Mutta katsotaan nyt, miten polvi reagoi. Yleensä tuntemukset tulevat parin päivän viiveellä.

Nykyään juoksen siis sen mukaan, miten liikuntakalenterissa on tilaa ja mitä polvi on asiasta mieltä. Ei se maailmanloppu olisi vaikken juoksisi lainkaan, mutta pyrin kuitenkin juoksemaan edes vähän, sillä kahvakuulailussa hyvästä aerobisesta kunnosta on hyötyä, ja juoksu jos mikä ylläpitää ja kohottaa sitä helpoiten. Ja juoksu muistuttaa minua joka ikinen kerta matkastani, siitä mistä lähdin ja missä nyt olen. Ja vaikka sunnuntain aamupaino oli 85,6 kilogrammaa, juoksu palauttaa minut maanpinnalle ja muistuttaa siitä, miten paljon enemmän olen kuin lukemat vaa'an näytöllä.

Juostessa ehtii ajatella. Tänään muistelin paljon menneitä vuosia, kolmen vuoden takaista taistelua irti alkoholismin raastamasta suhteesta ja sitä, miten onneksi olen päätynyt tähän pisteeseen, missä nyt olen. Liiketalouden opintojen myötä olen päässyt ihan oikeaan työpaikkaan ja pääsemässä irti freelancerin paskojen palkkioiden ja epäsäännöllisten työmäärien ikeestä. Minulla on maailman kiltein ja huomaavaisin poikaystävä, joka jaksaa katsoa minua, vaikka mieleni lepattaa ajoittain levottomana enkä ole aina sataprosenttisesti tässä maailmassa vaan vetäytynyt omaan yksityiseen soppeeni, jonne minun on välillä saatava vetäytyä, jotta jaksan. Minua itkettää pelkkä ajatus siitä, miten tasapainoista arkea hän pystyy minulle tarjoamaan kaikkien niiden kuluttavien ja vuoristoratamaisten vuosien jälkeen, kun en koskaan voinut tietää, millä tuulella suhteen toinen osapuoli kunakin päivänä oli tai kuka hän ylipäätänsä oli.

On niin paljon asioita, joista olla onnellinen ja kiitollinen. Talvella ja keväällä ne tahtoivat unohtua ylettömän työ- ja opiskelutaakan alla, mutta nyt kun julmin stressi on helpottanut, osaan taas olla kiitollinen siitä, että minulla on töitä ja olen saanut mahdollisuuden opiskella uuden ammatin. Lisäksi minulla on melkein terveet polvet, joilla sietää juosta edes vähän. Ja olen löytänyt uuden lajin, jossa olen hyvä ja josta pidän. Olen onnekas, että saan olla juuri minä ja elää juuri minun elämääni.

Kevät

Sinänsä onnellista, että aika tuntuu kiitävän.

Sama virsi jatkuu kuin aiemmissa postauksissani: käännöstöitä on piisannut ehkä aavistuksen verran liikaakin siihen nähden, että opiskelen täyspäiväisesti. Raskasta on ollut, pakko myöntää. Stressi on alkanut vaikuttaa yöuniin. Saatan herätä yöllä kolmelta nukuttuani vasta nelisen tuntia, enkä saa enää uudestaan unta, kun deadline ja tekemättömät asiat laukkaavat mielessä.

Maanantaina on onneksi kirjalyhennelmäkäännöksen deadline, ja saan yhden stressin aiheuttajan pois takaraivosta. Tiistaina on eräs kouluun liittyvä tapahtuma, jonka projektipäällikkö olen. Kun se on kunnialla takana, pystyn huokaisemaan kunnolla. Reilun viikon päästä alkava viimeinen kaksi viikkoa koulua tentteineen ja loppukokeineen eivät oikeastaan edes stressaa, vaan menevät omalla painollaan. Nuo maanantain ja tiistain jutut ovat olleet ne isoimmat pahikset parin viime kuukauden ajan.

Ne ovat vallanneet mieleni jopa niin suurelta osin, etten ole ehtinyt edes jännittää kahvakuulaurheilun Suomen Cupin 2015 ensimmäistä osakilpailua, joka pidetään 23.5. Helsingissä. Olen siis menossa sinne nostamaan, voihan nenä. Lajina on tempaus ja kuulana 16-kiloinen möhkäle. Kukapa olisi uskonut. Tempaus on aina ollut minulle se tuskallisin laji, mutta sitkeä harjoittelu ja lukemattomat toistot ovat auttaneet saamaan siitä edes jonkinlaisen niskaotteen. Paljon on vielä matkaa edessä, mutta eipä tässä jäniksen selässä ole. En ole toukokuussa menossa rikkomaan ennätyksiä, paitsi ehkä omiani. Hauras toive on jaksaa täydet kymmenen minuuttia, mutta siitä ei ole mitään takuita. Nuo ovat ensimmäiset vähän isommat ja virallisemmat kisat, joihin osallistun. Aiemmat kisani ovat olleet pieniä salikisoja, mutta eiköhän kaikki hyvin mene. Salikisoissa tunnelma ja yhteishenki kuulailijoiden kesken on ollut sydämellinen, positiivinen ja kannustava, ja uskon, että se on sitä isommissakin. Jännäähän tämä silti on.

Nyt kun olen vähän vakavammin harrastanut kahvakuulaurheilua, ostin painonnostokengätkin. Tai no, eivät nuo ilmeisesti mitkään oikeat painonnostokengät ole vaan jotkut crossfit-kengät, mutta onhan niillä aivan erilaista nostaa kuin Niken paljasjalkatossuilla. Kengät ovat Adidaksen Powerliftit, ja suurin syy ostopäätökseen oli tietysti kenkien ihana mustikansininen väri. Että tällainen ammattiurheilija, lol.

Kuvassa on myös uusin hankintani eli Climb On! -rasva. Useammalta taholta kuulin, että kyseinen möhnä parantaa ihovauriot ennätysajassa, ja koska tempaus tasaisin väliajoin (eli suurin piirtein joka kerta) raastaa kämmenet karmeaan kuntoon, ostinpa moista. Ja viikon kokeilun jälkeen uskaltaisin väittää, että kyllä se tavallista käsirasvaa nopeammin tehoaa.

Ihmissuhderintamalla olen onnellinen. Niin onnellinen, että välillä sattuu. Jokunen kuukausi sitten olin pohjattoman ahdistunut puhtaasti siitä syystä, kun tajusin, miten vaikeissa ihmissuhteissa olen ennen kärvistellyt. Nyt kun minulla on vierelläni mies, johon voin luottaa sataprosenttisesti ja jonka kanssa minun on yksinkertaisesti käsittämättömän hyvä olla, sydäntäni on samaan aikaan särkenyt, kun olen ymmärtänyt, miten väärien ihmisten kanssa olen aikaa viettänyt. On melko tarkalleen kaksi vuotta siitä, kun revin itseni irti neljän vuoden suhteesta, joka oli kestänyt ainakin kaksi vuotta liian pitkään. Silloin en edes tajunnut, miten raakileiksi se sieluni oli repinyt, miten turvaton ja ahdistunut oloni oli ollut. Alkuvuodesta saatoin vain lenkillä yhtäkkiä tuntea hirvittävää tuskaa menneisyydestä kyynelten polttaessa silmissä kovempaa kuin pakkanen poskilla. Kai se niin on, että toisinaan on päästävä riittävän kauas ja etäälle, jotta pystyy näkemään kunnolla.

Mutta pääasia on se, että nyt minun on hyvä olla. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, että olen nyt sen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan olla vielä 50 vuoden päästä. Sen ihmisen kanssa, jonka kosintaan voisin vastata kyllä. Sen ihmisen kanssa, jonka käsiin olen valmis luottamaan sydämeni ja sieluni. Nyt sen ymmärrän, ettei rakkaudessa koskaan pidä tyytyä kompromissiin. Jokaiselle on olemassa juuri se ihminen, joka pyyhkii mielestä pois kaikki murheet ja epäilykset, ja jonka kanssa voi olla juuri se ihminen, joka sisimmässään on.

On ollut erikoinen syksy, talvi ja kevät. Paljon stressiä ja väsymystä, mutta paljon myös sellaista, mitä en koskaan vaihtaisi pois.

Ihmeitä

Taisin edellisenkin postauksen aloittaa suurin piirtein samoilla sanoilla, mutta pakko jälleen todeta, että tämä syksy on ollut varmasti elämäni kiireisin. Stressinhallinta on ollut melkoisella koetuksella, ja joinain päivänä olen itkenyt silkkaa uupumusta ja kiirettä. Rehelliset vapaapäivät, jolloin en ole oikeasti tehnyt mitään, ovat yhden käden sormilla laskettavissa.

Pusersin yhdeksän viikon pätkäpaastokokeiluni läpi. Alkufiiliksiäni voi kerrata syyskuun postauksesta. Ensisijainen tavoitteeni oli saada veriarvoja paremmaksi, enkä varsinaisesti lähtenyt laihduttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Paino oli 3. syyskuuta 81,3 kilogrammaa ja veriarvot elokuun puolivälissä seuraavanlaiset:

- kokonaiskolesteroli 5,5 (< 5,0)
- HDL 2,53 (> 1,0)
- LDL 2,9 (< 3,0)
- triglyseridit 0,89 (< 2,0)
- paastosokeri 4,8 (< 6,0)

Kävin uusissa verikokeissa marraskuun 3. päivä, ja luvut näyttivät tältä:

- kokonaiskolesteroli 5,8 (< 5,0)
- HDL 2,31 (> 1,0)
- LDL 3,5 (< 3,0)
- triglyseridit 1,06 (< 2,0)
- paastosokeri 4,9 (< 6,0)

Paastosokeri oli käytännössä sama, mutta kolesteroliarvot olivat menneet selvästi huonompaan suuntaan. Tästä en syytä paastoamista, vaan marraskuussa hivenen käsistä livennyttä juuston ja jäätelön syöpöttelyä (penteleen Plussa-tarjous ja vitosen Ben & Jerry's -pönikät!).

Entäs paino sitten? Se oli 3. marraskuuta tasan 78 kilogrammaa. Kahdessa kuukaudessa paino siis putosi kolmisen kiloa, mutta veriarvot huononivat. Olo on edelleen hieman ristiriitainen. Riesaksi muodostuneet muutamat liikakilot lähtivät käytännössä itsellään, mutta veriarvojen heikkeminen harmittaa. Toisaalta pitää ajatella, että tämä oli hyvä opetus: laihtuminen ei automaattisesti tarkoita, että se on tehty terveellisellä ruokavaliolla. Tavoitteenani onkin nyt järkevöittää syömisiä ja käydä keväällä mittaamassa kolesteroli uudestaan. Mutta sitä ei käy kieltäminen, ettenkö olisi onnellinen tämänhetkisestä painostani. Ensimmäisen kerran sitten polven rikkoutumisen jälkeen olen taas normaalipainoinen. Onpa suorastaan outoa!

Kaiken kaikkiaan pätkäpaastokokeilu oli hyödyllinen, ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille, olipa tavoite sitten pudottaa painoa tai ei. Nyt olen ollut puolitoista viikkoa ilman pätkäpaastoa, sillä minulla on meneillään melkoinen muuttostressi, ja tuntuu, että nyt ei riitä resurssit vähillä kaloreilla hengailuun edes kahtena päivänä viikossa. Mutta suunnitelmissani on jatkaa pätkäpaastoilua heti, kun ehdin edes toviksi istua paikoilleni ja normaali arki asettuu taas uomiinsa.

Niin, olen siis muuttamassa lauantaina. Kesällä kohtaamani mies osoittautui ihmiseksi, jota olen koko elämäni etsinyt, ja päätimme pistää hynttyyt yhteen. Olo on ihan epätodellinen. Tuntuu kuin universumi olisi yhtäkkiä loksahtanut kohdalleen. Olen viettänyt paljon aikaa väärissä parisuhteissa, ja nyt kun unelmani on suoraan edessäni ja toteutunut, en tiedä, miten päin olisin. Olen löytänyt ihmisen, jonka sielu on veistetty samasta puusta kuin omani, ja jonka kanssa minun ei tarvitse tehdä olemiseni suhteen minkäänlaisia kompromisseja. Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta. Vierelläni kulkee vihdoinkin ihminen, jonka kanssa haluan oikeasti jakaa elämäni. Kaikki menneet vuodet, kaikki kipu, epäilys ja tuska... Jokainen hetki on kuljettanut minua kohti tätä päivää, kun olen viimein löytänyt kotiin toisen ihmisen luo. Ihmeellistä.

Ajoittain mietin, miksi emme kohdanneet aiemmin. Mutta ehkä minun piti ensin kulkea oma matkani ja kasvaa ihmiseksi, joka olen. Minun piti ensin tehdä itsestäni kokonainen ennen kuin olin valmis löytämään puuttuvan puoliskoni.

Ihanampi elämä

Sinä näet sen kaiken minussa

mitä ei kukaan toinen rakasta

- Jippu: Eva

Siitä lähtien kun joskus teini-ikäisenä aloin miettiä poikaystäväjuttuja, olen unelmoinut kumppanista, jonka kanssa höpötellä yöt läpeensä ja nauraa hassuille jutuille ja joka ymmärtäisi minua puolesta sanasta ja pitäisi minua kainalossaan vaikka maailman loppuun asti.

Kymmenen vuoden aikana olen tavannut hyviä ja kilttejä miehiä, välillä hauskoja ja välillä rasittavia. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole täysin vastannut unelmaani, ja taipaleeni jokaisen heidän kanssaan  on lopulta syystä tai toisesta päättynyt.

Vuosien varrella olen kyseenalaistanut unelmani ja sitä on kyseenalaistettu. Väitetty, että olen katsonut liikaa elokuvia, ja ettei hakemaani miestä ole olemassakaan. Melkein aloin jo siihen uskoa itsekin. Lopulta kuitenkin päätin ennemmin elää loppuelämäni yksin kuin tyytyä kompromissiin.

Opin egon ja sielun välisen eron. Tajusin, että miessuhteeni ovat tehneet egoni tyytyväiseksi ja sitä kautta minun on ollut periaatteessa hyvä olla suhteissa. Mutta se jokin on puuttunut. Se syvin yhteys toiseen ihmiseen, valtava yhteenkuuluvaisuudentunne, jota mikään mahti maailmassa ei kykene rikkomaan.

Edellisen suhteeni päättymisen jälkeen kesän kynnyksellä päätin, että nyt pidän taukoa miehistä ja olen vain itsekseni.

Ja sitten se mies oli siinä. Tarttui käteeni ja kosketti niskaani tavalla, johon kukaan ei ollut koskaan ennen kyennyt. Kosketti sieluani ja näki minut. Johdatti sieluni kotiin.

Ihana elämä

[Musiikki: Kent - Tigerdrottningen]

Jou, elämä, olet kiva.

On hymyilyttänyt. Elämä rullaa nyt oikeilla raiteilla. Kevään ahdistus on hiipunut pois. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että sisäinen solmuni oli pitkälti väärässä ihmissuhteessa olemisen syytä. Suhteessa ei varsinaisesti ollut mikään vikaa, mutta kotini ei sitten vain ollutkaan siinä. Jonkin aikaa yritin yrittää ja rimpuilla sisäistä ääntäni vastaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Onneksi ymmärsin kuitenkin kuunnella sitä verrattain nopeasti, sillä ei ole kenenkään edun mukaista pitää kiinni jostakin, joka lopulta kuitenkin päättyisi.

Sain opiskelupaikan! Ensi kuussa alkavat liiketalouden opinnot. Voi apua ja jee samaan aikaan.

Olen käynyt kahtena peräkkäisenä lauantaiaamuna sadhanassa. Kello on soinut neljältä, ja puoli viiden maissa olen noussut pyörän selkään, pyöräillyt tyhjillä kaduilla auringon noustessa. Kahden ja puolen tunnin jooga- ja meditaatioharjoituksen jälkeen sielu on syväpuhdistettu, egoa pistetty aisoihin ja oma ääni tuntuu taas kirkkaammalta.

Olo jotenkin tosi vapaa ja vapautunut. Toiveikas. Tulevaisuus on ihanalla tavalla avoin ja täynnä mahdollisuuksia, uusia haasteita, uusia ihmisiä, täynnä hetkiä olla onnellinen.

Toisinto

It's a beautiful sound

When my life comes crashing down

- The Goo Goo Dolls: We Are The Normal

Miten minusta tuntuu, että kesäni menevät tätä nykyä joogatessa ja tunne-elämäni kolhuja paikkaillessa? Minun oli pakko päästää irti miehestä, joka on ehkä paras koskaan tapaamani mies. Fyysisesti ja toki osin myös henkisesti minun oli hyvä olla, mutta se kaikkein määrittävin osa minua repi toisaalle. Joskus lupasin itselleni, että mitä ikinä elämässäni teenkään, kuuntelen aina sisintäni. Minun on vain pakko luottaa, että se ohjaa minua oikeaan suuntaan.

Kyllä tämä silti ihan ahterista on.

Onneksi on tosiaan tuo joogakortti. On hyvä syy lähteä pois kotoa märehtimästä. Olen kesäkuun alusta lähtien käynyt jo viidesti joogassa, ja tänään menen taas. Ja jälleen astangaan. Kirjoittelin aiemmin, että rauhallisempi jooga on sitä, mitä nyt tarvitsen, mutta jostain syystä noista viidestä joogakerrasta kolme on ollut astangaa. Astangatunnit vain sattuvat olemaan sopivaan aikaan. No, mikäs siinä hikoillessa aurinkotervehdyksissä ja kaikissa staattisissa ja haastavissa asanoissa. Kasvaa voima ja kehonhallinta.

Huomenna menen ennen kahvakuulatuntia pilatekseen ja keskiviikkona pitkästä aikaa lempeään hathajoogaan. Siitä tulee ihanaa. Saa vain olla eikä tarvitse tehdä mikään, mikä tuntuu ikävältä.

Apea

[Musiikki: Jippu - Väärinpäin lentävät linnut]

Ostin Om Yoga -joogakoulun kesäkortin. Se tulee tarpeeseen, sillä olen ollut stressaantunut ja ahdistunut ja kaikkea kivaa. On taas väsyttänyt ihan pirusti. Aluksi pelotti, toistuuko viime syksyn painajainen, mutta tällä kertaa väsymys ei ole ollut samalla tavalla kokonaisvaltaista ja lamauttavaa kuin viimeksi. Keho tuntuu toimivan ihan normaalisti, joten tällä kertaa ahdistus on ihan puhtaasti päänsisäistä. Liekö se sitten pitkällä tähtäimellä parempi vai huonompi, en tiedä.

Työt ja opiskelu ahdistavat. Ahdistaa luopua unelma-ammatistaan, mutta tosiasia on se, että ei kääntämisellä elä. Tällä alalla ei ole TES:iä, ja se näkyy työehdoissa ja palkkioissa karmaisevalla tavalla. (Tässä välissä voisin kirjoittaa palopuheen ahdistuksestani sen suhteen, että ihmiset kerta toisensa jälkeen äänestävät vaaleissa kokoomusta, mutta olen niin solmussa ja syke valmiiksi äärirajoissa, etten kykene.) Ahdistaa lähteä uudestaan opiskelemaan, mutta minun on oikeastaan pakko, sillä käännösalan pakkoyrittäjyys ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Liiketalouden pääsykokeet ovat ylihuomenna, enkä ole koskaan lukenut mihinkään kokeisiin yhtä lepsusti kuin niihin. Opiskelutaitojeni ja yo-todistuksesta saamieni maksimilähtöpisteiden turvin uskon pääseväni sisään, mutta opiskelumotivaationi on aika alhainen.

Lisäksi minun on jotenkin supervaikea olla parisuhteessa. Tuntuu kuin sisimpäni olisi taas yksi iso umpisolmu, joka vain kiristyy kiristymistään, kun olen ihmisten seurassa. Tuntuu, etten kestä parisuhteen vaatimaa intensiteettiä. Olen onnellisimmillani, kun saan kävellä itsekseni Suolijärven lenkkipolkua ja kuunnella musiikkia ja musiikin läpi kantautuvaa lintujen laulua. Iltaisin minusta on ihanaa, kun minun ei tarvitse puhua kenenkään kanssa eikä esittää jaksavaa, vaan saan vain olla. Kaiken kaikkiaan tahtoisin vain olla rauhassa omassa pienessä pesässäni ja tehdä omia pieniä juttujani, haaveilla ja pohdiskella. Ja jos minusta tuntuu, että haluaisin käpertyä hetkeksi kasaan ja kuunnella melankolista musiikkia, voisin tehdä niin, ilman että minun tarvitsisi miettiä, ymmärretäänkö minua vai ei.

Kuten yllä mainitsin, uupumukseni on puhtaasti henkistä. Toki minua nukuttaa kauheasti, mutta se ei ainakaan tunnu johtuvan fyysisistä syistä. Minusta on mukavaa käydä lenkillä ja kahvakuulailemassa. Olen iloinen, kun minulla on joogakortti ja saan joogata niin paljon kuin sielu sietää. Elokuussa minua odottavat kahvakuulaurheilun salikisat Nokialla, missä aion tehdä yhden käden long cycleä eli rinnallevetoa ja työntöä 16 kilon kuulalla. Siitä minulla ei ole sen ihmeempiä tavoitteita kuin selvitä hengissä, heh. Jos pystyn 10 minuutin aikana tekemään sata toistoa, olen erittäin tyytyväinen. Tällä hetkellä saan rimpuiltua tuossa ajassa yhdellä kädenvaihdolla noin 70 toistoa.

Olen kuitenkin perusonnellinen, mutta jokin tämänhetkisessä elämäntilanteessani kirraa vastaan.

Pääsiäinen

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Guru Guru Wahe Guru]

Pääsiäinen häämöttää edessä. Minulla ei ole sen ihmeempiä pääsiäissuunnitelmia, kunhan olla öllötän kotona kissan kanssa. Poikaystävä reissaa viikoksi Saksaan, joten saan ihan oikeasti nauttia ylhäisestä yksinäisyydestäni koko pääsiäisen! Oikeasti se tekee varmaan vain ihan hyvää. Sen jälkeen kun alettiin vuoden alussa seukata, ollaan nähty melkein joka päivä. Osaa taas nauttia toisen seurasta paremmin, kun on välillä pidempi aika, ettei näe.

Ajattelin pääsiäisenä ottaa iisimmin myös liikuntojen suhteen. Kahvakuulatreenejä on seuraavan kerran tiistaina, ja lauantain kuntopiirikin on peruttu, joten tähän tulee hyvä sauma antaa kropan levätä. Päätin pistää punnerruksetkin tauolle täksi viikoksi. Ei sillä, että mitenkään itkisin, kun en pääse punnertamaan. Lähinnä se vain aina pelottaa, että jos pitää taukoa niinkin epämiellyttävästä toimenpiteestä kuin punnertaminen, se tauko tahtoo helposti venyä...

Oli miten oli. Seuraavina päivinä aion pyöräillä, joogata ja ehkä käydä juoksulenkillä, mikäli polvi (ja reidet?) toipuu tarpeeksi eilisen kuulatunnin kyykkytreenijärkytyksestä. Huomenna kiirastorstaina Om Yoga -koululla järjestetään 31 minuutin mittainen meditaatio, joka päättyy gongirentoutukseen. Ajattelin mennä sinne. Suunnittelin myös kampeutuvani lauantaina pitkästä aikaa aamusadhanaan. Saas nähdä, riittääkö tarmo, että polkaisisin sinne pyörällä vai menenkö bussilla. Sadhana alkaa siis kello 5:30, joten täältä Hervannan perukoilta minun pitäisi lähteä polkemaan puoli viiden maissa, koska olen hidas.

Tänään kävin pyöräilemässä 15 kilometriä. Piti käydä Sääksjärven kirjastossa tarkistamassa yksi käännöstyössä tarvitsemani sitaatti kirjasta, jota ei Hervannan kirjastosta löytynyt.

"Jos sinun onnesi on riippuvainen jonkun toisen tekemisistä,

kyllä kai sinulla on siinä kerrakseen ongelmaa."

- Richard Bach (suom. Anna Salo)

Itsetunto parisuhteessa

Aloitin hiljattain uuden parisuhteen. Jokunen viikko sitten tajusin, että kaikissa aiemmissa suhteissa ja suhdeviritelmissä olen hävennyt kroppaani ja ollut ulkonäköni suhteen hyvin epävarma. Kukaan näistä miehistä ei ole koskaan ilkeillyt ulkonäöstäni tai mitään vastaavaa. Epävarmuus on ollut ihan oman pääni sisällä, lapsuudesta opittu tapa.

Nyt tilanteeni on kuitenkin siinä mielessä minulle täysin uusi, etten häpeä itseäni. Rakastan kehoani ja olen siitä ylpeä. Aina ennen kun olen tutustunut uuteen ihmiseen, mieltäni on varjostanut epävarmuus kehostani. Kun tajusin, että tällä kertaa niin ei ole, riemastuin. Kuinka ihanaa, että kerrankin voin olla itseeni tyytyväinen toisen ihmisen edessä!

Kunnes minun oli pakko kehittää asiasta kriisi. Ennen olen aina voinut olla varma siitä, että miehet ovat halunneet olla kanssani juuri minun takiani, sen ihmisen takia joka sisimmässäni olen. Koska kuka nyt tahtoisi olla lihavan ihmisen kanssa, jos tämä olisi kaiken lisäksi kammottavan tylsä ja muutenkin ankea persoona? Tiedän, että kehitän ongelmia taas ihan absurdeista asioista, sillä niin harhainen en sentään ole, että pitäisin itseäni jonain Miss Universumina, jonka kanssa miehet tahtovat olla pelkän ulkonäön takia.

Jollain lailla ylipaino toimi eräänlaisena varmistimena luonteeseeni liittyvissä epävarmuuksissa. Jos toinen ihminen halusi ylipainostani huolimatta hengata kanssani, hän varmaan ihan oikeasti piti minusta ja siitä, kuka olin. Nyt se varmistin on poissa ja huomaan painivani uudenlaisen ongelman kanssa. Pelkään, etten ole toisen mielestä luonteeltani sellainen ihminen, johon hän haluaisi syvemmin tutustua, mutta saan luonteeni puutteet anteeksi, koska olen kuitenkin suht ok:n näköinen. Toisaalta tällainen ajattelu on puhtaasti toisen ihmisen aliarvioimista. Ihan niin kuin kukaan täysjärkinen ihminen olisi toisen kanssa, jos ei tästä oikeasti kaikin puolin tykkäisi. Minulle henkinen läheisyys sekä ystävyys- että parisuhteissa on vain niin suunnattoman tärkeää. Tahdon, että minua kuunnellaan ja asioistani ollaan kiinnostuneita, sillä jos niin ei ole, mitä muuta minä toiselle olen kuin pelkkä tyhjä kuori?

Argh! Miksi, miksi, miksi minulla on aina ja iänkaikkisesti pakko olla joku ongelma? Miksi minun on pakko miettiä asioita liikaa? Mutta sellainen minä vain taidan olla. Harhaileva, epätäydellinen sielu, joka odottaa, että siitä pidettäisiin kiinni kaikkine rumuuksineen ja vikoineen ja toisaalta taas kaikkine kauniine ja herkkine puolineen.

Hyvää kuuluu

[Musiikki: Jenni Vartiainen - Terra]

On ilmoja pidellyt ja silleen. Jollain lailla tähän kylmyyteen alkaa jo tottua, vaikka asuntoni on jostain syystä kuin jääkalikka (sisälämpötila on kylläkin aavistuksen yli 20 astetta, mutta täällä on jotenkin tosi kolkkoa) ja kämmenselkien iho halkeilee verille.

Maanantaiaamuna tosin piti kaivaa sisimmästä aimo annos pohjoiskarjalaisuutta, että lähdin kävelemään tallille. Pakkasta oli jotain parikymmentä astetta. Vedin ratsastushousujen alle kahdet pitkät kalsarit, teknisen talvipuseron alle kaksi aluspaitaa (toinen lyhyt- ja toinen pitkähihainen), jalkoihin ohuehkot villaa sisältävät vaellussukat, villasukat ja talviratsastuskengät, ja kaulaan fleecekauluri ja sen ympärille vielä kaulaliina. Minichapsit pitivät huolta, että nilkat ja sääret eivät altistuneet kylmälle ilmalle. Ratsastamaan lähtiessä vedin vielä laskettelutakin päälle turvaliivin, ja vaikka könysin Hakkisen selkään jakkaralta, hyvä kun satulaan pääsin kaiken sen vaatekerroksen kanssa.

Mutta kyllä kannatti raahautua tallille. Käytiin Hakin kanssa köpöttelemässä 1 h 20 min maastolenkki. Ulkona oli taivaallisen kaunista, ja Hakki oli rennolla tuulella: se ravasi kauniisti ja pysyi tosi kevyellä ohjalla. Vähän se jotain edellä kulkevaa koiranulkoiluttajaa kyttäili, mutta muuten reissu meni mainiosti.

Tämän päivän kahvakuulatreeneistä jäi niin ikään hyvä fiilis. Varsinainen treeni rakentui neljän liikkeen ympärille: tempaus, kyykky, rinnalleveto ja työntö. Ensimmäisellä kierroksella kutakin liikettä tehtiin 40 toistoa (20 per käsi, poikkeuksena kyykky), toisella kierroksella 30 toistoa, kolmannella 20 ja neljännellä 10. Kaikkiaan toistoja tuli siis 400. Tein koko hässäkän 14 kilon kuulalla ja pahaa teki, mutta onnistuin! Aikaa oli puoli tuntia, ja taisin lopettaa minuuttia ennen ajan loppumista. Kuriositeettinä kerrottakoon, että jotkut hurjat vetivät koko setin läpi 12 minuutissa... huh hei. Saas nähdä, miten lihakset ehtivät palautua ennen huomista treeniä, mutta väliin en sitä jätä.

Paino oli eilen sama kuin viikko sitten eli 80,9 kg. Itse asiassa odotin plussaviikkoa, sillä kroppa tuntui jotenkin tukkoiselta ja turpealta, mutta hyvä näin.

Ja koska kaikki takuulla odottavat kuumeisina uutisia miesrintamaltani, niin voin todeta, että sille suunnalle kuuluu hyvää! Olen jotenkin niin älyttömän onnellinen ettei tosikaan.

Iloinen

[Musiikki: Mirabai Ceiba - A Hundred Blessings]

Tänään uskaltauduin vaa'alle joulutauon jälkeen. Paino oli 81,4 kg (BMI 26,0), ja olen supertyytyväinen. Väistin kuuluisat joulukilot, vaikka eittämättä mussutin suklaata parin viikon aikana liki kaksi kiloa, huh huh. Nyt olen palannut taas normaaliin syömiseen, ja hyvältä tuntuu.

Paluu liikunta-arkeen on käynnistymässä, kun kahvakuulatunnit alkavat tällä viikolla pyöriä taas normaalisti. Tallipäivän vaihdoin perjantaista maanantaille, niin pääsen voimissani perjantain kuulatreeneihin. Jees, olen ihan intona. Tästä vuodesta tulee niin loistava! Minulla on nyt kuukauden ajan ollut terve olo, ja se on huumaavaa. Jaksan kerta toisensa jälkeen hehkuttaa, miten ihanaa on, kun ei palella eikä väsytä jatkuvasti.

Lisäksi sisimmässäni on lämmin olo, sillä olen tutustunut erääseen mieheen. Ja kyseessä EI siis ole se sama heppu, jonka kanssa kävin joulukuussa treffeillä, taivas varjelkoon. Olen itse asiassa enemmän kuin tyytyväinen, ettei siitä jutusta tullut mitään, sillä juttu tämän uuden tuttavuuden kanssa tuntuu tosi hyvältä, iih.

Miehistä

Matkustin sunnuntaina tänne Pohjois-Karjalaan viettämään joulua. Valkoinen joulu jäi saamatta, mutta jäätä löytyy sitäkin enemmän. Killerikeleistä huolimatta olen kävellyt neljän päivän aikana 32 kilometriä ja aion tulevina päivinä kävellä vielä lisää. Tuntuu hyvältä kävellä. Tuntuu hyvältä syödä. Tuntuu hyvältä, kun tuntuu taas hyvältä.

Olen alkanut pikkuhiljaa tajuamaan, miten huonossa kunnossa olin ollut jo todella pitkän aikaa. Yhtään liioittelematta minusta tuntuu nyt kuin joku olisi taikonut minut hetkessä terveeksi. Kaikki ne lamaannuttavat ja arkea varjostaneet oireet ovat kadonneet. En edes tajunnut, miten paljon niistä kärsin, vasta kuin nyt kun oloni on normaali ja kontrasti viime kuukausien koomaan näyttäytyy niin järjettömän valtavana, että ihan itkettää. En oikeasti kykene muistamaan, milloin minusta olisi viimeksi tuntunut normaalilta. Se taas puolestaan viittaa siihen, että oireeni hiipivät elämääni kuin varkain jo kauan sitten, niin että turruin siihen turtuneisuuden tunteeseen enkä tajunnut voivani huonosti ennen kuin oireet olivat niin vahvat, etten voinut olla niitä huomaamatta.

On kuin olisin herännyt elämään: "Ai tältäkö tän touhun pitäisi tuntua? Vitsi, miten siistiä olla hengissä!"

Ihan mahtavaa.

Mutta ei elämää ilman kriisejä. Kun kroppa alkoi taas jyllätä, minulla oli taas energiaa ajatella miehiä, ja siitähän ei koskaan hyvä seuraa. Tutustuin yhteen kivaan tyyppiin ja käytiin treffeillä ja sovittiin uudet treffit. Mutta sitten tämä häiskä ilmoitti törmänneensä exäänsä, ja meidän hommamme tyssäsi siihen. Märehdin ja murehdin pari päivää ja olin varma, että siinä meni viimeinen mahdollisuuteni parisuhteeseen tässä elämässä. Kriisi huipentui jopa siihen pisteeseen, että minun oli pakko kaivaa kirjahyllystä Erlend Loen Supernaiivi. Silloin eksistentiaalinen kurimukseni on oikeasti syvää luokkaa, jos minun on turvauduttava kyseiseen opukseen. No, nyt olen päässyt yli tästä infernaalisesta mieskriisistä ja suhtaudun taas positiivisesti tulevaisuuteen ja siihen, etten välttämättä vietä loppuelämääni sinkkuna.

Mutta sitä minä vaan ihmettelen, että millaiset välit ihmisillä on yleensä exiinsä. Itse jos näen jonkun entisen poikaystävän vaikka kadulla, niin lähinnä tekee mieli juosta karkuun. Kertooko se sitten siitä, että minulla on ollut paskoja poikaystäviä, vai mistä, mutta ei minulla kyllä ole minkäänlaisia intressejä palata yhteen heidän kanssaan.

No, nyt syntyisi näköjään taas jännittävää tekstiä, mutta telkkarista alkaa Winter's Bone just nyt, joten palataan taas seuraavan kriisin merkeissä.

Teini-Q

[Musiikki: Lady Gaga - Applause]

Enpä muista, milloin olisin viimeksi odottanut jonkun levyn julkaisemista niin paljon kuin Lady Gagan uutta levyä. Varmaan joskus viisi vuotta sitten jotain Tori Amoksen levyä. Tai sitten Sigur Rósin. Aluksi Lady Gagan uusi single Applause ei herättänyt kauheasti tunteita, mutta nyt tykkään siitä kuin hullu puurosta! En ole ikinä käynyt missään festareilla tai konserteissa, mutta Lady Gagaa on ihan pakko päästä joskus katsomaan. Uskon, että sen verran olen valmis kestämään ihmismassoja.

Uusi levy ilmestyy marraskuussa. Silloin on myös Nälkäpeli-trilogian toisen osan Vihan liekit elokuvaensi-ilta. Kerrankin suorastaan odotan marraskuuta, tuota vuoden masentavinta kuukautta! Näin 28-vuotiaana olen valmis tunnustamaan, että Lady Gagan lisäksi fanitan myös Peeta Mellarkia. Aww, olo on kuin yläasteella.

Mitäs muita paljastuksia? No, paino oli keskiviikkona 79,6 kilogrammaa (BMI 25,4), mikä on ihan huippua. Olen nyt jokusen viikon ajan pitänyt viikossa kaksi jätskipäivää, mutta muuten syönyt järkevästi. Tuntuisi toimivan. Saa nähdä miten tänä viikonloppuna käy, sillä lähden ryyppyreissulle, haa! Vanha peliporukka kokoontuu perinteisen kesämiitin merkeissä. Juon varsin harvoin, mutta nyt tuntuu, että pieni känniviikonloppu tekee terää. Kevät ja kesä meni enemmän tai vähemmän ihmissuhdeasioista stressatessa, joten pitäkäämme hetken keinotekoisesti hauskaa.

Loppuun vielä viime viikon liikunnat:

maanantai

jooga, 25 min

tiistai

jooga, 25 min

kundaliinijooga, 1 h 30 min

19,2 km pyöräily, 1:05:30

keskiviikko

lempeä hathajooga, 1 h 30 min

19,2 km pyöräily, 1:15:00

torstai

jooga, 25 min

kahvakuula, 1 h

3,6 km kävely, 38:15

perjantai

ratsastus, 1 h 30 min

10,8 km pyöräily, 45 min

lempeä hathajooga, 1 h

kundaliinijooga, 1 h 15 min

19,2 km pyöräily, 1:11:40

lauantai

jooga, 25 min

sunnuntai

jooga, 25 min

astangajooga, 1 h 30 min

19,2 km pyöräily, 1:11:05

Missä paha ei kosketa

Minulla on takana yksi elämäni hirveimpiä viikonloppuja, kiitos ex-miesystävän. Hänessä on aina asunut valo ja pimeä, ja parina viime yönä olen kohdannut hänen pimeytensä synkimmillään kuin koskaan aiemmin.

Luulin jo kaiken olevan menossa parempaan, mutta eihän sellainen käynyt. Kun pimeys ja hulluus valtaa ihmismielen, kaikki muu menettää merkityksensä. Ihmisistä tulee petoja, joiden sielu on tyhjä myötätunnosta.

Ei enää koskaan.

---

Menin tänään kundaliinijoogaan mieli palasina. Pelkkä joogakoulun ilmapiiri sai kyynelet silmiin. Olin turvassa. Nämä ihmiset tahtovat minulle pelkkää hyvää. Puolentoista tunnin aikana mieleni täytti tyyneys ja otin sisimmässäni ensimmäisen haparoivan askelen kohti hyväksyntää.

Sinä löit minut maahan, mutta minä löydän aina keinon päästä jaloilleni. Se on lupaus minulle, minulta. Eikä sitä lupausta tee tyhjäksi kukaan.

Kotona

[Musiikki: Sigur Rós - Takk...]

Onpa ihanaa olla taas kotona! Aluksi ajattelin, että tuntuu varmaan tylsältä palata kaupunkiin, kun on ensin lillunut viikon kauniissa järvimaisemissa. Pah. On ollut ihan huippua palata omiin rutiineihin ja omaan rauhaan. Eilen kävin ratsastamassa Ykällä puolentoista tunnin maastolenkin ja tuntui kuin olisin nyt juuri siellä missä pitääkin.

Mökkiviikko vahvisti myös tunnetta siitä, että keväinen ero oli todellakin oikea ratkaisu. Olen nyt jotenkin kunnolla tajunnut, että ex-miesystävä käyttäytyi minua kohtaan välillä tympeästi, eikä minulla ole enää mitään intoa sietää sellaista. Olen todella innoissani tulevaisuudesta, ja kaikki on jotenkin tosi hyvin.

Lähdin lomalle hitusen hoikistuneessa kunnossa, mutta palasin kotiin mystisesti vatsaani sujahtaneen jalkapallon kanssa. No ei ollut yllätys, sillä aina minulle lomaillessa niin käy, heh. Söin ihan kauheasti ihan kaikkea, ja olo oli viikon jälkeen jokseenkin turpea. Nyt olen palannut normaaliin ruokavaliooni: juon runsaasti vettä ja syön paljon kuituja. Yritän herätellä henkiin järkytyksestä pökränneen aineenvaihduntani. Vaa'alle kampean itseni luultavasti ensi viikolla. Siihen mennessä ylimääräiset turvotukset ovat karisseet ja näen, miten paljon onnistuin viikon aikana kartuttamaan varsinaista vyötärönseudun rasvavarastoa.

Suunnitelmissa oli käydä mökkiviikon aikana tekemässä pari lenkkiä, joissa vuorottelen kävelyä ja juoksua. Tavoite onnistui melkein. Kävin lenkillä tasan kerran ja vuorottelu meni näin: 1 kilometri kävelyä, 5 kilometriä juoksua, 1 kilometriä kävelyä. Öh. Joskus taisin mainita jostain sellaisesta, että totuttelen polvea kestämään rasitusta pikkuhiljaa... perskele. Polvi masentui juoksusta onneksi vain hieman. Loppukävelyn ajan sitä juili, ja jälkiviboja oli parin päivän ajan, mutta ne eivät olleet niin huomattavia kuin viime vuonna. Nyt polvi tuntuu taas ihan ok:lta. Tuo 5 kilometriä oli muuten vissiin pisin yhtäjaksoinen juoksumatka, jonka olen pitkään aikaan tehnyt. Lenkki ei kuitenkaan varsinaisesti herättänyt juoksukipinää, sillä oli tosi lämmin keli ja juoksu tuntui ihan ällöltä. En muistanutkaan, miten hanurista helteellä juokseminen voi olla.

Viikon muut liikunnat:

maanantai

jooga, 1 h

2,0 km kävely, 23 min

5,0 km juoksu, 40:30

tiistai

jooga, 50 min

keskiviikko

vapaa

torstai

vapaa

perjantai

jooga, 1 h 15 min

lauantai

13,3 km pyöräily, 59:30

sunnuntai

vapaa

Maanantaina on ihan selkeästi ollut vielä hyvä tsemppi päällä, mutta sitten lomalötköys ilmeisesti vallitsi kehon ja mielen. Mutta ei se haittaa. Välillä tekee ihan hyvää ottaa rennommin.

Tälle viikolle on suunnitteilla vielä joogaa, kahvakuulailua, pyöräilyä ja ratsastusta. Eiköhän niillä taas pääse mukavasti liikunta-arkeen kiinni. Tänään menen kokeilemaan yin-joogaa, sillä huomasin Om Yogan kalenterista, että sellaistakin on nykyään tarjolla. Kahvakuulatunteja on täällä Hervannassa loppukesän vain torstaisin, joten myös tiistait vapautuivat täten joogakäyttöön. Mitenkähän muuten ylihuomenna kahvakuula nousee, kun on loman jäljiltä ihan löllykkä olo... kääk!

Lepopäivä

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Oli tarkoitus pitää lepopäivä jo aiemmin tällä viikolla, mutta niin minä vain löysin itseni taas ähisemästä lämpöjoogassa ja kahvakuulatunneilla. Sekä tiistain että torstain kahvakuulailut olivat aika rankat, ja etenkin käsivarret ja reidet ovat olleet jokusen päivän aika kipeät. Reidet varsinkin ovat saaneet tehotreeniä, kun lisäksi tulee pyöräiltyä vähän joka paikkaan.

Tänään en kuitenkaan ole tehnyt mitään. Yritin aloittaa yhtä oikeasti todella pientä ja vaatimatonta ompeluprojektia, mutta sekin jäi sitten kesken, kun tajusin, että en tarvitse koko ompelusta ollenkaan. Joogapyyhkeen mukana siis tuli kuljetuspussukka, mutta se alkoi hajota jo ekalla käyttökerralla ja päätin ommella uuden. Sitten löysin tavaroistani samaan käyttötarkoitukseen sopivan pussin ja päätin hyllyttää projektin ja menin makoilemaan sänkyyn. Saatoin vähän torkkuakin. Siinä ohessa yritin epätoivoisesti saada luettua Fifty Shades -trilogian kolmannen osan loppuun, jotta pääsisin eroon mokomasta kirjasarjasta. En kestä enää yhtäkään pornokohtausta tai kuvailua, miten Christian Greyn farkut roikkuvat seksikkäästi hänen lantiollaan. Pakko sanoa, että kirjailija E L James on kyllä takonut hyvät rahat kirjoittamalla rapiat 1500 sivua tarinaa, jossa ei käytännöllisesti katsoen tapahdu yhtään mitään. Lukuun ottamatta älytöntä määrää paneskelua.

Että tällaista korkeakirjallisuutta tässä taloudessa harrastetaan!

Juhannuksen jälkeen olen lähdössä viikoksi mökkeilemään. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee, sillä kyse on aikoja sitten sovitusta reissusta ex-miesystävän ja hänen siskonsa ja tämän avomiehen kanssa. Pitkään mietin, olenko edes lähdössä, kun onhan se eron takia vähän outoa, mutta toisaalta minun ja exän suhde oli jo kauan ennen eroakin ollut käytännössä ystävyyssuhde. Joten periaatteessa ero oli vain muodollisuus ja... ääh. Miten ihmeessä minä joudun tällaisiin tilanteisiin?! Onneksi mökki on isompi kuin viime vuonna, niin voin sitten aina erakoitua jonnekin nurkkaan.

Tai lähteä juoksemaan! Blogimiitissä taisin mainita, että olen jollain tapaa vihdoinkin onnistunut kasvamaan irti juoksusta. Olen täyttänyt päiväni joogalla, kahvakuulailulla, ratsastuksella ja pyöräilyllä, joten en ole oikeastaan edes ehtinyt kaivata juoksua. Mutta tuon viikon aikana, kun ohjatut tunnit jäävät väliin, voisin käydä juoksemassa eli hiippailemassa niitä kävely-/hölkkälenkkejäni. Yhtäjaksoiset juoksulenkit kannattanee edelleen jättää väliin. Polvi on nyt hyvässä kunnossa, mutta siihen voi yksinkertaisesti olla syynä se, että en ole juossut pitkään aikaan. Tietysti toivon, että polvi on saanut ruutia päivittäin ahmimistani MSM:stä, glukosamiinista ja kondroitiinista ja on siksi kovassa iskussa, mutta saas nähdä.

Jossain mieleni perukoilla kytee haave Varalan maratonin neljännesosamatkalle (Varalan vartti, noin 11,5 km) osallistumisesta. Uskon, että minulla on noin 35 prosentin mahdollisuudet seistä syyskuun alussa lähtöviivalla. Kävelyn ja juoksun yhdistelmällä selvittäisin matkan isommitta ongelmitta, mutta en helvetissä lähde johonkin juoksutapahtumaan suunnitelmissani taittaa matka reseptillä "2 minuuttia kävelyä, 3 minuuttia juoksua, toista kunnes olet maalissa". Sinänsä pystyisin juoksemaan tuon 11,5 kilometriä nykyisellä kunnolla ja periaatteessa tällä polvellakin, mutta tavoitteeni on, että polvi kestäisi matkan ilman kipua ja etten joutuisi kärsimään seuraavat kaksi viikkoa polven kolotuksesta, pistoksista ja jatkuvasta naksumisesta. En kuulu siihen ihmisryhmään, että buranaa vaan naamaan perkele ja maaliin vaikka hampaat irvessä. Olen viimeisen vuoden aikana sen verran monta kertaa tullut juoksulenkiltä kotiin polvi ärhäköityneenä ja pettymyksen kyynelet silmissä, että hetken juoksuendorfiinit eivät ihan oikeasti ole mukana seuraavien huonojen fiilisten arvoisia. Mieluummin harrastan jotain, mistä voin iloita täysipainoisesti ilman taustalla häämöttävää tummaa varjoa.

Käytännössä Varalan vartista kunnialla suoriutuminen vaatisi sen, että aloittaisin hyvissä ajoin vahvistamaan polvea ja totuttamaan sitä juoksuun. Aluksi tekisin noita kävely-/juoksulenkkejä, pikkuhiljaa lisäisin juoksun osuutta ja lopulta jättäisin kävelyosuudet pois. Siinä ohessa sitten selviäisi, pystyykö tällä koivella edes juoksemaan yhtenäisiä kympin matkoja. Ongelma on vain tuo yllä mainittu ajanpuute. Tällä hetkellä kahvakuulailu, jooga ja ratsastus yksinkertaisesti ajavat juoksun edelle. No, katsotaan miten tilanne etenee.

Rakkaudesta

En paljonkaan kirjoittanut keväällä tapahtuneesta erosta. Olen pitänyt parisuhteeni blogistani poissa, sillä tämä on minun blogini ja tahdon kirjoittaa vain omista asioistani sotkematta siihen muita ihmisiä. On hyvin mahdollista, että joku tuttuni lukee tätä tietämättäni, enkä halua turhaan kirjoittaa ihmisistä, jotka kauttani ovat tunnistettavissa. En nimittäin ole pitänyt anonymiteetistäni kauhean tiukkaan kiinni.

Voin kuitenkin kirjoittaa omista tunteistani ja rakkaudesta. Tuosta salaperäisestä ja järjen vievästä voivasta, jota kaikki etsivät ja kaipaavat. Olen elämäni aikana hullaantunut useasti ja rakastanut kaksi kertaa. Minulla on ollut kaksi vakavaa suhdetta kahden erittäin epätodennäköisen henkilön kanssa. Ponnisteluista ja yrityksistä huolimatta nämä suhteet ovat lopulta päättyneet. Epätodennäköisyyteensä? Hyvinkin mahdollista.

---

Eropäätös ei ole koskaan helppo ja toisaalta se on kaikessa suoraviivaisuudessaan helpoin päätös koskaan. Kun ihminen on rehellinen itselleen ja kuuntelee sisintään, hän tietää mitä tehdä. Niin minäkin luultavasti tiesin pitkän aikaa, mutta jostain syystä sitä tahtoo uskoa, että kaikki vielä muuttuu paremmaksi. Tahtoo uskoa siihen toiseen ihmiseen. Meihin. Jostain syystä parisuhteessa epäonnistuminen tuntuu musertavalta. Suhteeseen on vuodattanut niin paljon itsestään, ja kun sitten huomaa, että jokin on pielessä, on hirvittävän vaikea kohdata totuus. Miten jokin, johon on pistänyt itsensä täysillä likoon, voi mennä pieleen? Ehkä vika on minussa. Enkö ole yrittänyt tarpeeksi? Sitä huomaa ammentavansa itsestään vielä vähän lisää. Luopuu vielä yhdestä palasta itseään kunnes jäljellä ei ole enää mitään mistä antaa.

---

Kuulin Chisun kappaleen Kun valaistun ensimmäisen kerran viime kuussa sen jälkeen kun eropäätös oli tehty. Kuuntelin sanoja kyynelet ensin silmissä ja sen jälkeen poskille valuen. Tuntui kuin joku olisi täydellisesti ymmärtänyt sen ristiriitojen kurimuksen, jossa olin loputtomalta tuntuneen ajan taistellut. Miltä tuntuu, kun periaatteessa toisen ihmisen kanssa on hyvä olla, mutta samaan aikaan sisintä jäytää tunne, että minun unelmani ei ollut tässä. Miten raastavaa se on katsoa vieressään nukkuvaa ihmistä ja ymmärtää, mitä sillä oikeasti tarkoitetaan, kun rakkaus ei joskus vain riitä.

Epäonnistumisen tunteen taustalla sykkii vahvasti yksinjäämisen pelko. Mitä jos en enää löydä ketään? Mitä jos jään yksin? Eikö silloin olisi parempi vain jäädä tähän, missä olen kuitenkin osan ajasta onnellinen? Kun katsoo ympärilleen, näkee vain onnellisia pariskuntia, heidän yhteisiä vuosiaan ja kaikkia niitä vuosia, joita heillä on yhdessä. Oma tulevaisuus näyttäytyy pimeänä ja yksinäisenä. Silloin on vain pakko kysyä itseltään, haluaisinko minä olla toisen ihmisen kanssa vain siksi, ettei hän uskaltanut olla yksin.

---

Uskon rakkauteen. Voimaan joka hajottaa maailmani, mutta kokoaa minut yhteen lujimmalla liimalla mitä koskaan on ollut. Täyttää minut huumalla ja onnella, pelolla ja kaipauksella. Rakkaudessa yhdistyvät kaikki tunteet. Se voi murskata minut täysin, mutta se voi tehdä minusta onnellisemman ja eheämmän ihmisen kuin koskaan.

Kun on kyse rakkaudesta, en tahdo uskoa vähempään kuin satuihin ja niiden prinsseihin. Siihen yhteen prinssiin, jonka kanssa elän elämäni onnellisena loppuun asti.

Viisas ostos

En ymmärrä yhtä seikkaa. Olen nyt liikkunut aktiivisesti syksystä 2009. Olen ostellut kaapit täyteen juoksupaitoja, -housuja, -capreja, -sukkia, -kerrastoja ja ties mitä. Siitä huolimatta olen käyttänyt koko tämän ajan puuvillaisia alushousuja.

Juu, ällöä on.

Tänään alelaareja kaupungilla kolutessa nappasin sitten KappAhlista mukaan kolmet tekniset aluspökät, kun sai kolmet kahden hinnalla (8,95 e/kpl). Malliltaan ovat tuollaiset jotkut. En tiedä nimeä, mutta matala jalantie.

Kuvasta puuttuu sellaiset, joissa on siniset ompelet, mutta ne olivat tänään käytössä ja joku raja minullakin on, etten laittele nettiin kuvia likaisista alkkareistani. Testasin niitä siis pyörälenkillä, ja olihan se käyttömukavuus ihan eri johonkin Vapaa Valinnan puuvilla-alkkareihin verrattuna.

Ostin housut suosiolla kokoa 44/46, sillä olen päässyt sen seikan yli, että takalistoni on mitä on. Mistä tulikin mieleen miesystävän kanssa taannoin käymäni keskustelu, jonka kovasti yritin ja yritän ottaa kohteliaisuutena. Sananvaihto meni jotakuinkin näin:

mies: Sinun perse ei muuten näytä pyöräillessä yhtään sen leveämmältä kuin normaalisti. Kun siis ajattelin, että se saattaisi näyttää.

minä: Jaa.

mies: Ajattelin, että haluaisit ehkä tietää.

minä: No ihan kiva joo, mutta lakkasin välittämästä tuollaisista asioista sinä päivänä, kun ensimmäisen kerran lähdin ihmisten ilmoille juoksutrikoot jalassa.

Miksei se vain voi sanoa: "Oletpa kaunis." Höh.

Uusi päivä

... ja uusi mahdollisuus. Varovasti ja kuulostellen eteenpäin.

Risteys

[Musiikki: Spice Girls - Spice]

Enää ei auta kuin Spice Girls, oikeasti.

Tekisi mieli ottaa aikalisä koko elämässä. Se ihmissuhde, jonka pitäisi olla elämän tärkein, kusee ja pahasti, ja tuntuu että järki lähtee. Onko liikaa vaadittu, että löytäisi ihmisen, jonka kanssa kommunikaatio pelaa? Silloin kun olisi kaikkein tärkeintä kohdata kasvoista kasvoihin, toinen sulkeutuu kuin simpukka ja pakenee. Puhua voi korkeintaan puhelimessa tai sähköpostin välityksillä, ja voi jeesus, että minulta menee hermot.

(Taustana kerrottakoon, että kuulun siihen nöyryytettyyn ihmisryhmään, joka on jätetty aikoinaan puhelimen välityksellä. Se oli eri huippua. Siksi en oikein perusta näitä vaihtoehtoisia kommunikaatiovälineitä.)

Päätin sitten aikuismaisesti, että minä en ota enää kertaakaan tässä ihmissuhteessa sitä ensimmäistä askelta ennen kuin toinen tekee sen vaihteeksi. En ihan oikeasti taas jaksa vain ymmärtää ja painaa villaisella ja uskoa, että juu tällä kertaa kaikki on toisin.

Liikaa sanoja ja lupauksia, liian vähän tekoja. Ja toisaalta taas liikaa tekoja, jotka pahoittavat mielen. Liikaa negatiivisuutta ja töykeää käytöstä. Selän kääntämistä silloin kun tarvitsisin eniten tukea.

Pitäisi osata lähteä ennen kuin uuvun ihan täysin. Minulla on tapana hymyillä ja katsoa positiivisesti eteenpäin, uskoa viimeiseen asti ihmisistä hyvää. Esittää viimeiseen asti, että kaikki on ihan ok. Kunnes kaikki romahtaa sitten kerralla ja totean hyperventiloivani peiton alla rikki revittynä ihmismyttynä.

Miten jaksaa jälleen yksi pysäyttävä hetki, kun on pakko kohdata se tosiasia, että rakkaus ei välttämättä aina riitä.