Onnistumisia!

Viime vuoden kesästä lähtien asiat ovat alkaneet rullata.

Pääkohdat pähkinänkuoressa:

1. Sain metformiinilääkityksen PCOS:n aiheuttaman insuliiniresistenssin purkamiseen ja sitä kautta painonhallinnan tueksi. Painoni on pudonnut noin yksitoista kilogrammaa lääkityksen aloittamisen jälkeen.

2. Aloin heinäkuussa 2023 käydä ilmajoogatunneilla. Ilmajooga oli aluksi superpelottavaa ja ahdistavaa telinevoimistelun traumatisoimalle mielelleni, mutta sitkeydellä pääsin alun kauhun yli. Välilevyni rakastavat liinassa roikkumista!

3. Olen pystynyt juoksemaan säännöllisesti. Tämä on metformiinin lisäksi todennäköinen syy painon putoamiselle.

4. Vuodenvaihteessa otin kuntosalitreeniini yhdeksi liikkeeksi työnnön kahvakuulalla. Tunnustellen ja sopivaa treenimäärää ja kuulakokoa hakien sopiva tasapaino tuntuu nyt löytyneen, ja selkä näyttää vihreää valoa.

Vielä puolitoista vuotta sitten kärvistelin jälleen yhden välilevynpullistuman kanssa, mutta nyt menee hyvin. Harrastan taas juoksua ja kahvakuulan nostamista, vaikka luulin jättäneeni lajeille hyvästit aikoja sitten.

En oikein itsekään tiedä, mitä on tapahtunut ja miten tässä ollaan.

Kolme viikkoa sitten kävin siskoni kanssa salikisoissa nostamassa kahvakuulaa. Työnsin kymmenen minuutin aikana kahta kahdentoista kilon kuulaa ilmaan 72 kertaa. Suomen kärkinaiset huitelevat jossain kaukana horisontissa nostaessaan kahta 24-kiloista, mutta pitkän tauon jälkeen tulos oli minulle vallan mainio, varsinkin kun en panosta lajin treenaamiseen mitenkään erityisesti. Kunhan teen muutamat työntösarjat osana kuntosalitreeniä penkkipunnerrusten ja muiden punttihommien lomassa.

Oli outoa ja samaan aikaan tuttua nousta nostolavalle. Tilanne oli jotenkin vain tosi erikoinen. Seitsemän vuoden tauon jälkeen tuntui kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Samalla tuntui, että miten ihmeen kaupalla minä tähän tilanteeseen olen oikein päätynyt! Päätin sitten vain luottaa kroppaan, että kyllä se tietää mitä tehdä. Tavoite oli tehdä 70 toistoa, mutta koska sekosin jossain vaiheessa laskuissa, kiihdytin lopussa varmuuden vuoksi tahtia, ja lopputulos oli kaksi toistoa ekstraa.

Kahvakuulakisoista kului parisen viikkoa, ja viime sunnuntaina osallistuin Tampere Maraton -juoksutapahtuman puolimaratonille. Pohjimmainen tavoite oli, että kunhan nyt pääsen maaliin kolmessa tunnissa ja että viime vuoden nettoaika 2:47:07 olisi kiva alittaa. Kaksi tuntia ja kolme varttia pitäisi nyt ainakin olla realistista alittaa ellei jopa kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia.

Minulla ei ollut juoksuun sen kummempia suunnitelmia. Päätin, että annan kropan päättää tahdin ja juoda vettä jokaisella huoltopisteellä. Sää oli erinomainen (varsinkin jos vertaa viime vuoden karmaisevaan keliin!): noin 16 astetta ja enimmäkseen pilvistä. Jossain vaiheessa aurinko meinasi änkeä esiin pilvien takaa, mutta ymmärsi onneksi vetäytyä takaisin. Vettä ripsautti jossain vaiheessa, mutta se vain virkisti.

Juoksu rullasi alusta alkaen hyvin. Otin vetoapua sopivista selistä ja seurasin kellosta etenemistahtia. Se näytti tasaista jonkin verran yli seitsemän minuutin kilometrivauhtia. Se oli minulle rivakahko tahti, ja yritin pitää pään kylmänä, etten lähde kisan alkuhuumassa ja muiden imussa liian kovaa liikkeelle. Mutta jossain vaiheessa viiden kilometrin jälkeen tuntin liikutuksen aallon vyöryvän lävitseni. Ole rohkea, nyt tai ei koskaan, tämä on sinun hetkesi.

Päätin antaa kropan hoitaa homman. Päätin luottaa siihen, että se jaksaa, osaa, pystyy, on valmis kantamaan minut vaikka maailman ääriin. Juoksussa minulle on aina ollut huumaavinta vapaudentunne. Tunsin voiman virtaavan lävitseni, tunsin lihasteni tekevän väsymättä työtä, tunsin miten keuhkoni ja sydämeni toimivat ja olivat minun puolellani.

Hitaana juoksijana olen tottunut hölköttelemään joukon perällä ja olemaan se, jonka ohitse muut pyyhältävät. Nyt huomasin kerta toisensa jälkeen ottavani jostakusta edelläni juoksevasta selän, saavuttavani häntä askel askeleelta, meneväni ohi. Mikä uskomaton tunne.

Juoksutapahtumassa juostiin 10,55 kilometrin lenkkiä, eli puolimaratonilla reitti kipaistiin kahdesti. Lähdin toiselle kierrokselle ajassa 1:17:30 ja tajusin, että minulla on periaatteessa mahdollisuus noin kahden tunnin ja kolmenkymmenenviiden minuutin aikaan. Se tuntui hyvin utopistiselta. Reitti oli mukavan tasainen, mutta kierroksen ensimmäisen viiden kilometrin aikana oli joitakin nousuja, ja siinä vaiheessa meno tuntui raskaalta. Kehossani on kuitenkin se hyvä puoli, että se on kuin tasaisesti etenevä juna. Ekalla puoliskolla omaksuttu tahti oli iskostunut lihaksiini, ja väsymyksestä huolimatta etenin yhä reilun seitsemän minuuutin kilometritahtia, vaikka tuntuikin kuin olisi juossut hidastetusti. Kierroksen jälkimmäinen puolisko oli tasaisempi, ja sen alussa tiesin, että jumalauta, nyt mennään, tämä onnistuu. Kroppa vastasi täydellisesti haasteeseen. Onnistuin loppua kohden jopa kiihdyttämään tahtia, mikä on ihan mieletöntä! Viimeisten kahden kilometrin aikana juoksin alle seitsemän minuutin vauhtia.

Kun lopulta kaarsin Ratinan stadionille, tunsin että paukkuja on vielä loppuspurttiin ja viimeiset sadat metrit juoksin niin kovaa kuin kintuista lähti. Lopulta ylitin maaliviivan nettoajassa 2:32.50. Aivan uskomatonta! Juoksu oli niin onnistunut kuin olla voi. Vielä viikonkin jälkeen olen aivan häkeltynyt siitä, mihin pystyin.

Kaikki kesän helteiset ja auringonpaahteessa juostut lenkit, kaikki ne lenkkireittieni mäennyppylät ja ärhäkämmät nousut tuottivat nyt tulosta, kun pääsin juoksemaan tasaisella reitillä optimaalisessa säässä. Mutta en koskaan olisi osannut odottaa, että pääsen noin lähelle kahden ja puolen tunnin rajapyykkiä. Tiesin, että olen henkisesti vahva ja uskallan luottaa itseeni ja tiesin, että kehoni on sitkeä työjuhta, mutta on se jotenkin vain todella koskettavaa, mihin kaikkeen sitä pystyykään.

Yksi taustatekijä henkisen voiman taustalla (juoksun lisäksi) on sisäpyöräilyn kuningastreeni Les Mills Sprint, joka on treeninä sellainen, että se auttaa löytämään fyysisen suorituskyvyn rajat ja tajuamaan, että ne eivät todellakaan ole siinä, missä niiden luuli olevan vaan jossain todella paljon pidemmällä. Se opettaa itsevarmuutta, itseluottamusta ja itsekunnioitusta. Se opettaa vahvuutta. Se opettaa jatkamaan silloinkin, kun tuntuu ettei enää jaksa. Yksi mieleeni pysyvästi jäänyt ohjaajan lausahdus on "Gain strength from what you have done". Sitä mietin juostessa. Mietin myös yhtä omista voimalauseistani. Mie pystyn ihan mihin vaan.

Välilevynpullistuma

[Musiikki: alt-J - Adeline]

Viime keväänä treenasin kovaa ensin SM- ja sitten EM-kisoihin. Ainut tavoitteeni oli tehdä jälkimmäisissä karkeloissa 200–215 tempausta ja katsoa, mihin se riittää. Loppujen lopuksi kisasuoritus oli jäätävä floppi. Lähdin tekemään täysillä, sillä se oli ainut järkevä vaihtoehto, mutta tekniikka hajosi, tuomari rokotti, ja jossain kolmen minuutin kohdalla tajusin, että tää oli nyt muuten tässä. Hidastin tahtia ja yritin vain saada aikaiseksi jonkinlaisen järkevän suorituksen. Lopulta sain räpisteltyä 156 hyväksyttyä toistoa, ja olihan se ankeaa. Toisaalta en olisi parhaimmallakaan suorituksella päässyt mitaleille, sillä omassa painoluokassa on niin kova taso, että muistaakseni pronssimitali irtosi 218 toistolla. (Vertailun vuoksi: 58–63-kiloisten painoluokassa pronssiin riitti 127 toistoa. Pitäis varmaan laihduttaa, niin olisi mahdollisuuksia pärjätä, hah. Toisaalta alle 58-kiloisissa oli taas hulppea taso, eikä mitaleille ollut asiaa alle 180 toiston tuloksella.)

No, se oli sellainen kokemus.

Itse kisat eivät varsinaisesti olleet tämän postauksen aihe vaan toimivat johdatuksena siihen, mitä niiden jälkeen seurasi ja miten liikunta-arkeni koki kovan kolauksen. Kova kisatreenaaminen aiheutti välilevynpullistuman, jonka ensi oireita en valitettavasti osannut tunnistaa. Toukokuun alussa vasen puoli kehostani (alaselkä, pakara, reisi) alkoi vetää jumiin, ja vaikka siihen ei auttanut mikään venyttely, luulin lihasteni olevan vain kireät ja tulehtuneet kovasta treenistä, kunnes sitten heinäkuun loppupuoliskolla iskivät iskiaskivut ja jalkaterän lihasheikkous ja tunnottomuus. Siinä vaiheessa oli pakko uskoa, että kymmenen vuoden takainen kipuhelvetti oli taas läsnä.

Jos ei ole kokenut välilevynpullistumaa, ei todennäköisesti osaa kuvitella, miten invalidisoivaa se osaa olla. Sukkien ja kenkien pukeminen on melkoinen akrobaattinen haaste, kipeää jalkaa kirjaimelllisesti raahaa perässä, koska lihakset eivät toimi, ja sitten kirsikkana kakun päällä on se infernaalinen hermokipu, joka samanaikaisesti polttaa, jäytää, pistää ja puuduttaa taukoamatta.

Edellisen pullistuman perusteella tiesin, että toipumista ei lasketa päivissä eikä viikoissa vaan pikemmin kuukausissa. Nyt tilanteeni alkaa olla suhteellisen hyvä, sillä kivut hellittivät marraskuussa ja liikkuvuuteni on palautunut noin 85 prosenttiin siitä, missä se oli vuosi sitten. Liityin loka-marraskuussa kuntokeskuksen jäseneksi ja aloin käydä spinningissä, koska siinä vaiheessa pyöräily ja uinti olivat ainoat lajit, joita pystyin harrastamaan. En pystynyt edes kävelemään kilometriä pidempään, kun vasen jalka puutui pohkeesta alaspäin tunnottomaksi mötikäksi. Pikkuhiljaa olen pystynyt lisäämään lajivalikoimaan pilatesta, bodybalancea ja bodypumpia, ja nykyään kävelylenkkeilykin luonnistuu.

Mutta jälleen kerran olen siinä tilanteessa, että kehon heikko kohta pakottanee minut luopumaan itselleni tärkeäksi muodostuneesta lajista. Ensin kiukkupolvi murskasi juoksuharrastukseni, ja nyt heikko alaselkä estää minua kehittymässä kahvakuulaurheilussa, joka muuten olisi minulle hyvä laji. Olin haaveillut, että parissa vuodessa siirtyisin tempauksen mestaruussarjaan eli treenaamaan 24-kiloisella, mutta mitä olen tässä nyt useamman kuukauden ajan miettinyt asioita rauhassa, en usko, että se tulee olemaan mahdollista.

Kävin elokuussa magneettikuvissa, ja kuten kuvasta näkyy, alaselän kolme kuvassa tummana näkyvää välilevyä ovat painuneet kasaan. Niistä keskimmäinen eli ympyröity on ollut tämänkertainen oireideni aiheuttaja. Myös sitä alempi välilevy oli pullistunut, muttei niin pahasti. Yhtä kaikki nuo välilevyt eivät tuosta enää kimmoisammiksi muutu, enkä ole ollenkaan varma, haluanko enää lähteä treenaamaan kisamielessä, sillä kaksi välilevynpullistumaa kokeneena jättäisin mielelläni kolmannen kokematta. Kova treeni pakottaa kropan koville, ja kisapainojen noustessa loukkaantumisriski luonnollisesti kasvaa.

Ja jos joku miettii, mitä tuo kuvassa oleva ylempi ympyrä meinaa, niin se on todiste siitä, että murtui se selkä sittenkin, kun putosin jouluna 2011 hevosen selästä. Voi jeesus, sanon minä. Ortopedi siis löysi kuvista vanhan murtuman, ja tiesin täsmälleen, että se ei voi olla perua mistään muusta kuin eräästä maahan mätkähtämisestä kovassa laukassa.

Kävin alkuvuodesta pari kertaa kahvakuulailemassa, mutta tällä hetkellä motivaatio lajiin on nollassa. Vaikka otin varovasti ja koskin vain 6- ja 8-kiloisiin kuuliin, treeni aiheutti lieviä iskiasoireita. Selkä ei ole vielä toipunut, ja sen huomaa esimerkiksi joissain venytyksissä, kun hermon kiristys tuntuu ukkovarpaassa. Yritän nyt vain malttaa ottaa iisisti ja keskityn spinningiin, sillä sitä pystyn treenaamaan täysillä ilman, että selkä on moksiskaan. Olo on surullinen siitä, miten kuulailun kanssa lopulta kävi, mutta minkäs sille mahtaa. Aika näyttää, minne tie vie. Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että ajoittaisia iskiashäivähdyksiä lukuun ottamatta pystyn taas elämään ja liikkumaan ilman kipuja.

Kohti EM-kisoja

[Musiikki: Mira Luoti - Tunnelivisio]

Ensin lyhyt katsaus helmikuun SM-kisoihin: Lauantain OALC:ssä tein 20-kiloisella kuulalla keskiverron suorituksen 91 toistoa, joka riitti odotetusti neljänteen sijaan. Sunnuntain biathlonissa tein 16-kiloisella kuulalla jäätävän hyvän yhteistuloksen 331 toistoa (työntö 148, tempaus 183), joka niin ikään riitti neljänteen sijaan. Se oli todella suuri pettymys, vaikka tiesin ennalta, että painoluokkien yhdistelyn takia vastassa tulisi olemaan kolme erittäin kovaa mimmiä. Kultaa voittanut teki 340 toistoa, hopea irtosi 337 toistolla ja pronssi 332 toistolla. Jäin siis kahden toiston päähän pronssista. Kahden toiston päähän siksi, että pronssia voittanut oli minua kevyempi eli olisi tasatilanteessa voittanut. Kilpailu oli koko SM-viikonlopun tasaisin enkä todellakaan hävinnyt huonoille, mutta itkin monta päivää kisan jälkeen. Olin tehnyt kovasti töitä, treenannut ahkerasti, ladannut koko sydämeni ja sieluni ja kaikki odotukset tuohon suoritukseen. Ja sehän siinä oli, että koska ylitin kaikki omani ja muiden odotukset, neljäs sija oli kuin ämpärillinen jäävettä niskaan. Tiedän, ettei mitalisijoille pitäisi antaa liian suurta merkitystä, mutta mitali olisi merkinnyt minulle niin valtavasti. Se, että olisin saanut kivuta palkintopallille arvokisoissa. Minä, se lihava ja huonokuntoinen tyttö, josta kukaan – vähiten hän itse – ei koskaan odottanut urheilijaa. Se olisi jotenkin vain ollut niin iso juttu.

Sitten sähköpostiin kolahti maajoukkuekutsu. Olin saanut tempaustulokseni perusteella maajoukkuepaikan Latviassa toukokuussa pidettäviin EM-kisoihin. Hetken harkinnan jälkeen vastasin kutsuun myöntävästi. Nielin SM-kisojen pettymyksen ja suuntasin katseen kohti uutta tavoitetta: 200 toiston maagista rajaa. EM-kisoissa se on vähimmäistavoite, jos minun painoluokassani (yli 68-kiloiset) halajaa kärkikahinoihin. Ehdin vetää SM-kisojen jälkeen viikon henkeä, ja sitten alkoi uusi entistä kovempi treenikausi. Viimeiset kaksi kuukautta olen treenannut 16-kiloisella lisää tahtia ja 18-kiloisella lisää otevoimaa, ja viikottaiset tempausmäärät ovat kohonneet keskimäärin 500–600 toistoon. Olen pikkuhiljaa minuutti minuutilta kasvattanut kovatahtisten (tahti 21–22 toistoa minuutissa) tempaussarjojen pituutta aloittaen lyhyistä kahden minuutin sarjoista. Eilen EM-kisaporukkamme ja muutama muu seuratoveri kokoonnuimme salille tekemään harjoitusnostot, ja minä tein ensimmäisen täyden kymppiminuuttiseni EM-tavoitetahdilla. Tai no, kymmenen minuuttia jäi noin viisi sekuntia vajaaksi, kun oikean käden otevoima yksinkertaisesti hyytyi, mutta epävirallinen tulos oli 206 toistoa (kisoissa tuomari ei välttämättä olisi päästänyt kaikkia oikean käden toistoja läpi). Oikeissa kisoissa ja edellyttäen, että kaikki toistot olisi hyväksytty, olisin kohonnut tuloksella Suomen kaikkien aikojen kuudenneksi parhaaksi.

EM-kisat ovat siis ensi viikon viikonloppuna, ja oma nostoni on sunnuntaina 14. päivä. Eilisen testinosto jätti ristiriitaisen mutta kokonaisuudessaan hyvän fiiliksen. Vasen käsi, jota olen aina pitänyt aavistuksen oikeaa heikompana, yllätti positiivisesti. Puskin sillä ensimmäisen viiden minuutin aikana vaivatta 108 toistoa. Ongelmat alkoivat kädenvaihdon jälkeen, sillä jostain syystä oikean käteni tekniikka ei ole samalla tasolla kuin vasemman käden. En saa pysäytettyä kuulaa tarpeeksi jämäkästi yläasennossa, mikä voi johtaa hylättyihin toistoihin. Lopulta sain räpistelyä oikealla kädellä kasaan 98 toistoa. Nämä viimeiset puolitoista viikkoa aionkin nyt keskittyä hiomaan oikean käden tekniikkaa, sillä se, saanko sen edes lähellä vasemman käden tasoa, on luultavasti ratkaiseva tekijä sijoituksia jaettaessa. Kunnollinen tekniikka säästää otevoimaa ja tietää vähemmän hylättyjä toistoja.

Lähden kisoihin odottavaisin ja positiivisin mielin. Minulla on jälleen kaikki mahdollisuudet mitaliin, ja vaikka SM-kisojen pettymys on tuoreessa muistissa ja kehottaa varautumaan siihen, että voin jäädä ties monenneksiko, en silti osaa olla unelmoimatta.

Kaksi viikkoa

SM-kisoihin on vielä pari viikkoa aikaa. Tällä hetkellä tilanne on se, että olen kuntopiikin huipulla ja seuraavat viikot mennevät jännätessä, saanko pidettyä kuntopiikin yllä. Periaattessa olen kisoihin valmis heti. Omalla tavallaan en kauheasti pelkää, että kuntopiikki hurahtaa ohi, sillä ehdoton vahvuuteni on suoritusvarmuus. Mutta onhan tämä jännittävää. Viimeisten viikkojen aikana mitalinälkä on kasvanut kasvamistaan. En ole koskaan pitänyt itseäni minään kilpaurheilijana, mutta nyt jokin liekki on leimahtanut sisälläni ja tahdon oikeasti menestyä ja olla paras.

Juoksusta luopumisen jälkeen olin vähän eksyksissä ja päädyin kahvakuulan pariin, kun CityDealissa oli hyvä tarjous ja jotain piti keksiä juoksun tilalle. Jossain vaiheessa eksyin GS- eli kahvakuulaurheilutunneille ja osallistuin seuran piskuisiin kisoihin. Siitä se sitten lähti. Kisaamiseni on ollut tähän saakka harrastelijamaista asenteella, että kunhan nyt mennään tekemään omaa ennätystä. Nyt se on kuitenkin muuttunut. Tiedän olevani hyvä ja hyvässä kunnossa ja että minulla on kaikki mahdollisuudet menestyä kahden viikon päästä.

Alun perin oli tarkoitus, että osallistuisin pelkkään biathloniin 16-kiloisella, mutta joulukuun lopussa valmentaja heitti ajatuksen OALC:stä (eli rinnalleveto-työnnöstä) 20-kiloisella. No ei muuta kuin treenaamaan. Kahdessa kuukaudessa olen edistynyt siihen pisteeseen, että jaksan täyden kymppiminuuttisen ja harjoituksissa tehty ennätys on 91 toistoa. Se ei millään muotoa tule riittämään kirkkaimpiin mitaleihin, mutta pronssiin minulla on jonkinmoiset mahdollisuudet. Aiemmin en siis ole 20-kiloisella treenannut käytännössä mitään. Siihen nähden olen tyytyväinen.

Biathlon on päälajini, ja siinä piilevät suurimmat menestyshaaveeni, joskin olen saamassa vastaani jäätävän kovia kanssakilpailijoita, jotka ovat niittäneet menestystä MM-tasolla ja nostavat jo 24 kilon kuulaa. Mutta sen olen päättänyt, että eivät ne supernaiset ilmaiseksi mitaleja kahmi. Tänään tein treenissä uuden työntöennätykseni 151 toistoa ja viime viikolla tempausennätykseni 181 toistoa. Sen näkee sitten kahden viikon päästä, miten lauantain OALC vaikuttaa sunnuntain biathloniin ja pystynkö tekemään sekä työnnöstä että tempauksesta yhtä hyvät tulokset saman päivän aikana kuin treeneissä eri päivinä, mutta odotukset ovat korkealla. Lajia tuntemattomille nuo toistomäärät eivät sano varmaan mitään, mutta vertailutietona kerrottakoon, että viime vuonna minun painoluokkani kultamitali irtosi yhteistoistomäärällä 309. Itse tein tuolloin 239 toistoa (työntö 126 ja tempaus 113 toistoa) eli jotain kehitystä on tapahtunut. Mutta kuten sanottua, tänä vuonna taso on kovempi ja nyt 309 toistolla ei välttämättä pääse edes mitaleille.

Reilun kahden viikon päästä siis selviää, miten ämmän käy. Olen ihan hurjan innoissani!

Ajatuksia kahvakuulaurheilun SM-kilpailuista

Olen nyt korissut ja kärissyt flunssassa viikon verran. Viime perjantaina alkoi kurkkukipu ja kävin vielä illalla kuulatunnilla nostamassa syksyn ennätystuloksen, kun tempaisin 18 kilon kuulalla ensimmäisen kerran täyden kymmenminuuttisen ja 123 toistoa. Ajatuksena oli, että joko se flunssan alku lähtee sillä tai sitten tauti iskee kunnolla päälle. Kävi sitten jälkimmäinen ja sunnuntaina iski vuosituhannen kurkkukipu, joka pakotti nukkumaan istualtaan, puuroutti puheen ja vaikeutti nielemistä niin, että hyvä kun sain vettä juotua. Eilen kävin verikokeissa ja nieluviljelyssä, mutta tulokset olivat negatiiviset: ei merkkiä angiinasta vaan astetta ärhäkämpi virustartunta siis kyseessä. No, kai tässä eloon jäädään.

Ärsyttää katkonainen treenisyksy. Alkusyksystä podin kesymmän flussan ja kuukausi sitten iski alaselkään julmettu noidannuoli, joka pysäytti treenit liki kahdeksi viikoksi. Lisäksi on ollut koulua ja ties mitä kissanristiäisiä ja pikkujouluja. Juuri kun aloin selkätauon jälkeen olla taas hyvässä vireessä, tärähti tämä tauti päälle. Minulle sopii parhaiten tasainen, suht tiivis treenitahti. Jo puolen viikon tauko veltostuttaa lihakset ja paras kuulatuntuma katoaa. Käyntiin pääseminen vie viikon tauon jälkeen viikon tai kaksi.

Kuva: V. Liimatainen

Kahvakuulaurheilun SM-kilpailut käydään Haapajärvellä 25.–26.2.2017. Tavoitteena on rikkoa 300 pisteen raja biathlonissa (16 kg) ja kivuta palkintopallille. Vaikka treenisyksy on ollut rikkinäinen, tavoite on ihan realistinen. Syyskuun Lahden Gentain kisoissa tempauksen ja työnnön yhteistulos oli 282. Työntöjä kertyi 133 ja tempauksia 149. Kovasti yritin ehtiä saada 150 toistoa täyteen, mutta ei se viimeinen peijakas ehtinyt, kun aika loppui kesken. Oikealla oleva kuva on otettu tempauksen ekan viisiminuuttisen aikana, sillä nostan siinä vielä vasemmalla kädellä. Minulla ei ole mitään järisyttäviä puolieroja, mutta tykkään aloittaa tempauksen aina vasemmalla kädellä, joka on minulla se aavistuksen heikompi. Jos pääsen sillä yli neljän ja puolen minuutin, tiedän pystyväni vetämään täyden ajan. Sillä on psykologisesti ihan valtava merkitys, koska ainakin itselle kädenvaihdon jälkeen iskee tuskastuminen, että eikö tämä koskaan lopu, kun tuntuu että koko homma alkaa tietyllä tavalla alusta. Mutta kun tietää, että vuorossa on se vahvempi käsi, ja kun malttaa ottaa yhden toiston kerrallaan ja luottaa omaan voimaan ja jaksamiseen, maaliin pääsee lopulta.

Nyt siis toivon aikaisena joululahjana, että saan treenata seuraavat kolme kuukautta säännöllisesti ja tasaisesti. Tulevat SM-kisat ovat minulle oikeasti iso juttu, koska verrattuna aiemmin tänä vuonna käytyihin SM-kisoihin nyt minulla on oikeasti mahdollisuus pärjätä ja jopa voittaa oma sarjani. Takaraivossani huutaa edelleen se vanha ja sitkeä peikko, että ei minusta ole urheilijaksi, tällaisesta ikuisesta läskistä. Voitolla olisi minulle ihan käsittämätön symbolinen merkitys. Jo pronssisen arvokisamitalin ripustaminen kaulaan tuntuu silkalta utopialta. Mutta niinhän se unelmat on tehty toteutettaviksi.

Terve keho

Kävin tänään verikokeissa ja sain äsken tekstiviestillä tulokset, ja ne olivat tosi hyvät! Kokonaiskolesteroli oli 4,3 ja HDL 1,99, LDL 2,3 ja triglyt 0,83, eli kaikki luvut olivat mukavasti viitearvoissa. Paastosokeri oli tasan 5. Hemoglobiini oli edelleen matalahko 123. Rautakuurini on nyt kestänyt reilut pari viikkoa, mutta ainakaan vielä se ei näyttäisi heijastuvan arvoihin. Ei ole kyllä mitään aavistusta, miten nopeasti sen edes pitäisi heijastua, jos on heijastuakseen.

Lisäksi olen mittaillut verenpainettani kotimittarilla. Olin ihan varma, että tuon karmean stressikevään jälkeen nekin lukemat olisivat taivaassa, mutta neljänä päivänä tehtyjen kahdentoista mittauksen keskiarvo oli 119/75 eli minulle suoraastaan jäätävän hyvä. Pyysin itse asiassa poikaystävää testaamaan mittaria, sillä aloin epäillä onko koko kapine rikki, hah.

Mutta olen siis tehnyt jotain oikein painonnoususta huolimatta. No, alentunut verenpaine selittynee e-pillerimerkin vaihdolla, mutta yhtä kaikki ihan huippua, että lukemat ovat noin terveellä tasolla. Välillä nimittäin tuntuu, ettei tämä keho reagoi millään tavalla runsaaseen liikuntaan ja kasvispainotteiseen ruokavalioon. Mutta kyllähän se reagoi. Kun vain itse osaisi olla tuijottamatta sitä vaa'an lukemaa. Ajatukset kiertävät loputonta kehää takaisin lihotun kymmenen kilon ympärillä näkemättä kokonaiskuvaa. Kohta seitsemän vuotta sitten alkanut elämäntapamuutos ja matka on tuonut niin paljon hyvää keholleni ja takuulla säästänyt minut verenpaine- ja kolesterolilääkitykseltä ja kenties jopa kakkostyypin diabetekselta.

Ehkä olisi taas aika rakastaa tätä kehoa vähän enemmän, sillä onhan se ollut ihan mieletön matkatoveri ja opettanut näkemään sen huikean voiman ja kapasiteetin. Ehkä olisi pikkuhiljaa aika lakata määrittämästä itseään ja onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan vaa'an kautta. Luulisi, että olisin sen taidon jo oppinut vuosien varrella, mutta lihavan tytön identiteetti on niin uskomattoman tiukassa, elinhän sen vallassa elämäni ensimmäiset 25 vuotta. Kun sitten onnistuin laihtumaan normaalipainoon ja kun sitten osa pudotetuista kiloista pikkuhiljaa hiipi ja osa yhtäkkiä humpsahti takaisin, oli se aika hirveä kolaus itsetunnolle. En edelleenkään tiedä, johtuiko viime vuonna tapahtunut yhtäkkinen painonnousu e-pillerien vaihdosta, kehon epämääräisestä hormonitasapainosta vai yksinkertaisesti liiasta syömisestä. Vai vähän kaikista.

Ehkä pitäisi taas opetella katsomaan nykyhetkeä ja lakata haikailemasta painonhallinnallisesti menestyksekkäiden juoksuvuosien perään ja märehtimästä vyötärölle ja persauksiin palanneita kiloja. Ehkä muistutan taas itselleni, miten hyvässä fyysisessä kunnossa oikeasti olenkaan. Yksi PCOS tai kymmenen liikakiloa sinne tai tänne, olen oikeasti vahva, sitkeä ja voimakas. Nostan kahvakuulassa koko ajan isompia painoja ja tähtään tosissani ensi vuonna SM-mitaleille. Se on aika hieno juttu se.

Stressiä, liikuntaa ja terveyttä

Olen ollut ruhtinaalliset pari viikkoa lomalla. Ensi viikon maanantaina palaan töihin, ja elo-syyskuun vaihteessa alkaa jälleen koulu. Onneksi minulla on enää muutamia hajakursseja jäljellä, joten ehdin luultavasti tehdä koko syksyn noin neljää työpäivää viikossa. Työpaikkani on tällä hetkellä melkoisen varma, ja saisin jäädä sinne kokopäiväiseksi milloin tahansa, mutta aion ehdottomasti pusertaa tuon koulun loppuun, sillä tradenomitutkinto on kuitenkin niin passeli tämän nykyisen kansainvälisen viestinnän tutkintoni kanssa, että olisi sulaa hulluutta jättää se kesken, kun 210 opintopisteen köntästä puuttuu enää 50 pistettä.

Mutta olin lähellä näännyttää itseni hengiltä menneen vuoden aikana. Nyt kun olen ehtinyt edes hieman hengähtää, olen tajunnut miten jäätävälle stressille olen itseni altistanut. Yhdellä kesäkuisella joogatunnilla makasin matolla itku kurkussa ja pyysin toistamiseen itseltäni anteeksi. Samalla tunsin pohjatonta kiitollisuutta kehoani kohtaan, miten se on urheasti jaksanut joka päivä kuljettaa minua eteenpäin. Sillä totuus on, että ilman menneiden vuosien aikana rakentamaani vankkaa peruskuntoa ja liikuntaharrastuksiani, joista pidin kiinni etenkin silloin kun aikaa tuntui kaikkein vähiten olevan, olisin kuukahtanut ennen aikojani. Puoleen vuoteen minulla ei ollut ainuttakaan, ei ainuttakaan vapaapäivää. Eihän se millään muotoa ole kestävä tilanne, ei vaikka olisi kuinka hyvässä fyysisessä kunnossa, koska jossain vaiheessa henkinen kestokyky romahtaa.

Nyt yritän rakentaa alkavan syksyn ja tulevan talven niin, etten kasaa itselleni liian raskasta painolastia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että alan pikkuhiljaa tehdä pesäeroa käännöstöihin. Ajatus tuntuu pahalta, sillä kääntäminen oli aina se unelma-ammattini, jota rakastin ja rakastan, mutta tässä tilanteessa kaikkein viisainta on nyt keskittyä kirjanpitoon, jota voin tehdä Ihan Oikeassa Työpaikassa, ja koulun saattamisessa loppuun.

---

Kävin eilen luovuttamassa verta, ja ensimmäinen hemoglobiinimittaus antoi lukemaksi 120 (naisilla luovutuksen alaraja on 125). Onneksi uusintamittauksella saatiin vähän korkeampi lukema ja pääsin luovuttamaan. Mutta sain mukaani 20 päivän rautakuurin. On muuten elämäni ensimmäinen. Minulla on aina ollut hyvä hemoglobiini, mutta nyt kun mietin noita aiempia verenluovutuskertoja, arvot ovat koko ajan olleet hiipumaan päin. Aktiivinen liikunta ja varsin kasvispainoitteinen ruokavalio ovat pikkuhiljaa nakertaneet rautavarastoja. Etsinkin netistä tietoa rautapitoisista ruoista, ja esimerkiksi palkokasveja ja cashewpähkinöitä syön päivittäin, mutta sitten tajusin, että illan pääaterian ohessa saatan juoda puolikin litraa maitoa, ja maidon kalsium vaikeuttaa raudan imeytymistä. Olen muutenkin pohtinut viime aikoina maidosta luopumista, sillä eläinten hyväksikäyttö ja kärsimys tuntuu niin sietämättömän pahalta, joten ehkä saan tästä vain lisäpontta. Mutta oli miten oli, pitää nyt olla tarkkana noiden rauta-arvojen kanssa. Joku anemia tästä vielä puuttuisi.

---

Liikunnan osalta kesä on mennyt pitkälti joogan ja pyöräilyn merkeissä. Pari kertaa viikossa on ollut kahvakuulaa. Tiistain kahvakuulaurheiluvuoroilla treenasin läpi kesän tempausta 18-kiloisella. Aloitin parin minuutin seteistä, ja kaksi viikkoa sitten jaksoin seitsenminuuttisen, jonka aikana tempaisin tasan sata kertaa. Koska kuulavuoroja oli kesällä aika hintsusti, tavoitteeni oli lähinnä ylläpitää kuntoa ja tempaustuntumaa, kasvattaa otevoimaa ja samalla vähän totutella painavampaan kuulaan. Elokuun puolivälissä palataan onneksi taas normaaliin kuula-arkeen, kun tiistain ja torstain vuorojen lisäksi perjantain vuorot jatkuvat. Syksyn ensimmäiset kisatkin siintävät jo syyskuun 17. päivä. Alustavasti olen miettinyt, että osallistuisin 16-kiloisella biathloniin. Siinä mielessä liikuntakesä on ollut ihan onnistunut, sillä olen käynyt paljon dynaamisilla joogatunneilla kuten astangassa ja vinyasa flow'ssa, joissa tietynlainen voima ja jäntevyys on kehittynyt, ja toisaalta taas letkeillä yin- ja hathatunneilla huoltamassa kehoa. Kundaliinijoogassa olisin halunnut ehtiä käymään useammin, mutta iltatunnit menivät aina päällekkäin kuulatuntien kanssa, ja aamutunneille en taas töiltä päässyt. Pyöräilyt ovat enimmäkseen koostuneet työmatkapyöräilystä. Työpaikalle on seitsemän ja puoli kilometriä, joten päivässä siitä kertyy sopivat 15 kilometriä.

---

Varasin ajan verikokeisiin kahden viikon päähän. Menen mittauttamaan kolesterolin ja verensokerin. Edellisen kerran kävin kolesterolimittauksissa kaksi vuotta sitten, ja pahoin pelkään, että arvot ovat saattaneet mennä huonompaan suuntaan, sillä paino on noussut ja olen mätöstänyt herkkuja liikaa. No, se selviää sitten. Eipähän tuo pieni potku persuuksille tekisi pahaa tässäkään asiassa. Tasapaino on ollut hukassa vähän kaikessa parin viimeisen vuoden aikana, mutta ehkäpä alkava syksy toisi mukanaan niin mielenrauhaa kuin tasapainoa fyysiseen hyvinvointiin. Sitä toivon ja siihen uskon.

Kuntotestattu

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Boxes]

Näistä nyt on ehtinyt vierähtää jo jokunen viikko, mutta kävin yksi torstai köpöttelemässä elämäni ensimmäisen Cooperin testin ja samana iltana oli kahvakuulassa legendaarinen WKC-testi.

Cooperin testissä onnistuin nipin napin ylittämään hyvän alarajan. Minun ikäiselläni naisella testissä riittää hyvään luokitukseen 2000 metriä, ja ylitin tuon peräti 50 metrillä. Olen iloinen ja tyytyväinen! Siihen nähden, miten vähän olen juoksua viime vuosina harrastanut, tuo oli törkeän hyvä tulos. En siis ole koskaan aiemmin Cooperia juossut, sillä meillä oli koulussa aina 1500 metrin juoksu, joka sekin oli kyllä ihan karmiva kokemus. Työpaikan puolesta avautui mahdollisuus juosta Cooper valvotuissa oloissa Pirkkahallissa, joten päätin sitten tarttua tilaisuuteen.

Myöhemmin samana päivänä koeteltiin kuulatunnilla toisenlaista kestävyyttä. Seuran perinteisiin kuuluu vetää WKC-kuntotesti kahdesti vuodessa aina toukokuussa ja joulukuussa. Testi koostuu viidestä kuuden minuutin setistä, joiden aikana saa vaihtaa vapaasti kättä ja jokaiseen settiin saa valita haluamansa kokoisen kuulan. Minun tämän kevään tulokseni ovat tässä:

1. Rinnalleveto / 22 kg / 120 toistoa / 330 pistettä
2. Rinnalleveto + punnerrus / 14 kg / 60 toistoa / 105 pistettä
3. Työntö / 14 kg / 120 toistoa / 210 pistettä
4. Tempaus / 14 kg / 113 toistoa / 197,75 pistettä
5. Vauhtipunnerrus / 12 kg / 120 toistoa / 180 pistettä

Pisteitä saa siis kuulan painon ja toistomäärän mukaan. Yhteensä keräsin 1022,75 pistettä ja kiloja nousi ilmaan kaikkiaan 8182. Ei pöllömpää! Jos WKC ja pisterajat kiinnostavat enemmän, lisätietoa löytyy esimerkiksi täältä. Jos tarkkoja ollaan, tuo tempaus pitäisi virallisesti tehdä puolitempauksena (eli kuula tuodaan yläräkistä rinnan kautta alas) ja maksimitahti on 18 toistoa minuutissa. Meillä on kuitenkin katsottu mielekkäämmäksi tehdä se halutessaan tempauksena ja maksimitahti on saanut olla sen 20 tahtia minuutissa. Siksi olen laskenut tuohon yhteispistemäärään nuo tavallaan yli menneet viisi toistoa. Olen nyt kahdesti rikkonut tuhannen pisteen rajan, ja katsee alkaa siintää seuraavassa 1080 pisteen rajapyykissä. Olen laskenut, että sitä varten pitäisi nostaa ainakin kolmessa erässä kuulakokoa. Olenkin aloittanut henkisen valmistautumisen siihen, että joulun alla teen rinnallevedon 24-kiloisella, rinnalleveto + punneruksen 16-kiloisella ja vauhtipunnerruksen 14-kiloisella kuulalla. Siitä tulee varmasti ihan älyttömän kiwaa.

Mutta jottei elämä olisi liiaksi rehkimistä ja naama punaisena pöhistelyä, olen tänään menossa lötköttelyjoogaan. Ostin tänäkin kesänä vanhan tutun Om Yogan kesäkortin, jolla saa joogata kesäkuun alusta elokuun loppuun niin paljon kuin sielu sietää, ja tänään aion mennä lempeään hathajoogaan ja yin-joogaan. Pääsin tuossa keväällä hyvään astangarytmiin, mutta tällä hetkellä keho ja mieli vetävät rauhallisten joogatuntien puoleen. No, selätin toki viime viikolla kaksi vuotta kestäneen vinyasa flow -trauman ja olen käynyt hikoilemassa ja tärisemässä kyseisellä tunnilla jo kahtena maanantaina peräkkäin, mutta esimerkiksi keskiviikon astanga mysoren olen jättänyt parina keskiviikkona väliin ja mennyt sen sijaan lämpö-yiniin. Tykkään, kun tuolla on niin julmetusti erilaisia joogatunteja tarjolla, niin voi aina valita sen, mikä minäkin päivänä itsestä parhaasta tuntuu.

Ja huomenna olen menossa erityiselle lantionavauskurssille! Minulla on tosi kireät lonkat enkä pääse kunnolla edes puolilotukseen. Tuo kurssi kestää reilut kolme tuntia, ja toivon ja uskon, että saan sieltä hyviä vinkkejä ja keinoja, miten saisin avattua noita kireyskohtia.

Onnesta ja kiitollisuudesta

[Musiikki: BOY - We Were Here]

Muutosta takaisin Hervantaan on kulunut nyt kolme viikkoa. On ihanaa olla taas täällä, ja tämä uusi asunto on aivan ihana sekin. Vajaan 65 neliön kolmio kuulostaa kolmioksi pieneltä, mutta tässä on jotenkin niin loistava pohjaratkaisu, ettei neliöiden näennäistä vähyyttä huomaa. Ja kyllähän nuo nyt kahdelle ihmisille ja kahdelle kissalle piisaavat. Tärkeintä on, että täällä on aiempaan verrattuna enemmän tilaa vetäytyä omaan rauhaan, kun siltä tuntuu.

Kävin tänään juoksemassa tuttua lenkkireittiäni Hervannan ympäri. Voi nostalgia ja muistot. Niillä kaduilla karistin viisi vuotta sitten painolastia niin vyötäröltä kuin mielen päältä. Uudestisynnyin. Niistä ajoista on kulunut aikaa, eikä juoksu ole enää se elämän ykkösliikuntalaji, mutta kyllä se sykähdyttää edelleen. Pyrin säännöllisen epäsäännöllisesti tekemään lenkkejä, joissa vuorottelen kävelyä ja juoksua. Tämän päivän rytmi oli seuraava:

6 min kävely
4 min juoksu + 2 min kävely (x 10)
7 min kävely

Tuo oli polven kannalta ehkä vähän uhkarohkea, sillä viime aikoina olen juossut kolmen minuutin pätkiä ja kävellyt aina välissä neljä minuuttia. Mutta katsotaan nyt, miten polvi reagoi. Yleensä tuntemukset tulevat parin päivän viiveellä.

Nykyään juoksen siis sen mukaan, miten liikuntakalenterissa on tilaa ja mitä polvi on asiasta mieltä. Ei se maailmanloppu olisi vaikken juoksisi lainkaan, mutta pyrin kuitenkin juoksemaan edes vähän, sillä kahvakuulailussa hyvästä aerobisesta kunnosta on hyötyä, ja juoksu jos mikä ylläpitää ja kohottaa sitä helpoiten. Ja juoksu muistuttaa minua joka ikinen kerta matkastani, siitä mistä lähdin ja missä nyt olen. Ja vaikka sunnuntain aamupaino oli 85,6 kilogrammaa, juoksu palauttaa minut maanpinnalle ja muistuttaa siitä, miten paljon enemmän olen kuin lukemat vaa'an näytöllä.

Juostessa ehtii ajatella. Tänään muistelin paljon menneitä vuosia, kolmen vuoden takaista taistelua irti alkoholismin raastamasta suhteesta ja sitä, miten onneksi olen päätynyt tähän pisteeseen, missä nyt olen. Liiketalouden opintojen myötä olen päässyt ihan oikeaan työpaikkaan ja pääsemässä irti freelancerin paskojen palkkioiden ja epäsäännöllisten työmäärien ikeestä. Minulla on maailman kiltein ja huomaavaisin poikaystävä, joka jaksaa katsoa minua, vaikka mieleni lepattaa ajoittain levottomana enkä ole aina sataprosenttisesti tässä maailmassa vaan vetäytynyt omaan yksityiseen soppeeni, jonne minun on välillä saatava vetäytyä, jotta jaksan. Minua itkettää pelkkä ajatus siitä, miten tasapainoista arkea hän pystyy minulle tarjoamaan kaikkien niiden kuluttavien ja vuoristoratamaisten vuosien jälkeen, kun en koskaan voinut tietää, millä tuulella suhteen toinen osapuoli kunakin päivänä oli tai kuka hän ylipäätänsä oli.

On niin paljon asioita, joista olla onnellinen ja kiitollinen. Talvella ja keväällä ne tahtoivat unohtua ylettömän työ- ja opiskelutaakan alla, mutta nyt kun julmin stressi on helpottanut, osaan taas olla kiitollinen siitä, että minulla on töitä ja olen saanut mahdollisuuden opiskella uuden ammatin. Lisäksi minulla on melkein terveet polvet, joilla sietää juosta edes vähän. Ja olen löytänyt uuden lajin, jossa olen hyvä ja josta pidän. Olen onnekas, että saan olla juuri minä ja elää juuri minun elämääni.

Liekki

...mutta ehkä vielä jonain päivänä.

En olisi uskonut sen päivän koittavan näin pian! Edellisessä postauksessa manailin tempausta, ja miten kaukaiselta täyden kymppiminuuttisen tempaaminen 16-kiloisella möllykällä tuntuu.

Viime perjantaina tempaisin kahdeksan minuuttia ja 122 toistoa. Oli suhteellisen helppoa, voimiakin jäi.

Tänään olisi ollut tarjolla samainen kahdeksan minuutin rykäys, mutta kysyin valmentajalta, saako yrittää tehdä kymmenen minuuttia. Ei pistänyt vastaan. Vähän jänskätti, kun kymmenen minuuttia on pitkä aika, mutta olihan se kasiminuuttinen jo niin nähty, että pakko oli saada kokeilla.

Ja onnistuin! Vasemmalla tein 67 toistoa ja oikealla 70. Aloitin siis vasurilla ja vedin sen niin loppuun, että viimeisten toistojen aikana pelotti, pettääkö ote ja lentääkö kuula kädestä, mutta ei lentänyt. Pikkaisen ennen puoliväliä vaihdoin oikeaan käteen ja posotin menemään sillä loppuajan. Siihen jäi vielä vähän paukkuja, mikä lupaa hyvää ja kovempaa tahtia ensi kerralla.

Olen ihan älyttömän tyytyväinen. SM-kisojen jälkeen olemme harjoitelleet pieniä tekniikkamuutoksia kuulan ala-asennossa, ja tulos on tässä. Yhtäkkiä pystyn tekemään täyden ajan ja reilusti enemmän toistoja. Voiman lisääntymisestä ei näin lyhyessä ajassa ole kyse, vaan kyse on puhtaasti paremmasta ja otevoimaa säästävästä tekniikasta. Jos olisin pystynyt SM-kisoissa tämänpäiväiseen tempaustulokseen, olisin voittanut biathlonissa oman painoluokkani pronssia.

Olen varonut kasvattamasta kunnianhimoani liikaa kahvakuulaurheilussa. Pelkään liikaa pettymistä, ja toisaalta minun on kauhean vaikeaa nähdä itseni ihan oikeana urheilijana. Kuulutan kaikille ja ennen kaikkea itselleni, että kunhan tässä vain höntsäilen ja että näkisittepä niiden muiden tulokset. Mutta mitä jos minä voisin olla yksi niistä muista? Huipulle on matkaa, ja 137 toistoa on kaukana parhaimmiston tuloksista. Minusta tuskin tulee koskaan Suomen parasta nostajaa, mutta ehkä voisin olla yksi niistä hyvistä, keskitasoa selvästi paremmista.

Kun juoksin, juoksin aina omaa tahtiani. Ei minua haitannut olla puolimaratonilla viimeisten joukossa, sillä pelkkä puolimaratonin juoksu oli jotain niin huikeaa, että oli aivan yhdentekevää, jos joku juoksi matkan tunnin tai puoli tuntia minua nopeammin. Kahvakuulaurheilu on kuitenkin vaivihkaa herättänyt minussa liekin, että ehkä minun ei tarvitsekaan tyytyä pitämään peräpään sijoja. Ehkä minä voisin olla kerrankin se, joka taistelee kärkisijoista. Kahvakuulaurheilussa kehoni voima ja rakenne pääsee oikeuksiinsa. Kerrankaan en ole liian iso tai liian lihava tai liian kömpelö. Se tuntuu hyvältä.

Nokka kohti seuraavia SM-kisoja. Ja mitalia.

Elossa

[Musiikki: Of Monsters and Men - Beneath the Skin]

Monesti on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta ongelmaksi on muodostunut, mitä kirjoittaa. Mitä pidemmäksi kirjoitustauko on venynyt, sitä vaikeammalta paluu on tuntunut. Nyt minä sitten vain päätin kirjoittaa. Jotain. En edes tiedä mitä.

---

Osallistuin helmikuussa kahvakuulaurheilun SM-kisoihin. Huisia, käsittämätöntä, outoa. Joskus on vaikea ymmärtää, mistä pisteestä olen aikoinani lähtenyt ja miten olen tähän pisteeseen päätynyt. En ollut kisoissa paras, en todellakaan, en lähellekään. Mutta olihan se kokemuksensa jotain niin hienoa. Kilpailin lauantaina yhden kuulan long cyclessä (jossa yksi toisto koostuu rinnallevedosta ja työnnöstä) ja sunnuntaina biathlonissa. Kumpanakin päivänä kuulapaino oli 16 kg. LC:ssä tein oman uuden ennätykseni: 105 toistoa. Koko long cycleen osallistuminen oli ihan absurdia. Olen treenannut kyseistä lajia kunnolla viimeksi kesällä 2014 elokuun salikisoja varten. Silloin tulos oli 90 toistoa. On tässä vajaassa parissa vuodessa siis jotain tapahtunut, vaikka edellinen kymppiminuuttinen LC:tä oli juuri tuolloin elokuussa 2014.

Biathlonissa rikoin niin ikään omia ennätyksiäni. Sekä työnnössä että tempauksessa. Työnnössä irtosi 126 toistoa ja tempauksessa 113 toistoa. Tempaus on aina ollut minulle puhdasta tuskaa, ja satasen ylittäminen oli pitkään kaukainen haave. Satanen meni rikki viime syksynä, ja nyt pääsin siitä reilusti yli. Täyttä kymmenminuuttista en edelleenkään pysty 16-kiloisella tempaamaan, mutta ehkä vielä jonain päivänä.

Kisaviikonloppu oli joka tapauksessa mahtava. Meidän kisaporukkaamme kuuluu lisäkseni kolme loistavaa tyyppiä, joista on tietyllä tapaa muodostunut minulle perhe. Olen aina ollut vähän tällainen yksinäinen susi ja ulkopuolinen, mutta nyt minusta tuntuu, että ihan oikeasti kuulun porukkaan. Se tuntuu jotenkin tosi hyvältä.

(Oli meistä juttua Morossakin! Kääk.)

--

Viime kesästä saakka olen tuskaillut normaalia enemmän paino-ongelmia kanssa. Ainahan näiden iänkaikkisten kilojen kanssa sää ähertää, mutta vaikka aluksi luulin, ettei e-pillereiden vaihdosta koidu mitään ihmeellisempiä sivuvaikutuksia, lihoin parissa kuukaudessa viitisen kiloa. Syksyn ajan olin syömättä pillereitä lainkaan, koska toivoin, että se auttaisi paino-ongelmiin, mutta kattia kanssa. Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että vika ei ollut uusissa pillereissä vaan vanhojen lopettamisessa. Aloitin nimittäin syödä noita uusia pillereitä uudestaan puolen vuoden pillerittömyyden jälkeen, eikä paino ole ollut moksiskaan. Tällä hetkellä keikun 85 kilon tuntumassa, ja kova taistelu on taas meneillään, että pääsisin takaisin sinne 78 kilon tuntumaan. Mutta ei ole helppoa, ei edelleenkään.

Tuossa pillerittömässä ajassa oli muuten ihan uskomatonta se, että kuukautiseni tulivat normaalisti! Olin oikeasti aivan varma, etten tule koskaan elämässäni kokemaan säännöllistä kuukautiskiertoa, mutta niin ne mokomat tulivat 27–40 päivän kierrolla. Syy, miksi aloin syödä pillereitä alkuvuodesta uudestaan, oli se, että PCOS:n oireet alkoivat pikkuhiljaa nostaa päätään. Toisin sanoen karvankasvu alkoi kiihtyä, ja olkoon kuinka pinnallista tahansa, niin en vain halua enää palata niihin aikoihin, kun en esimerkiksi koulussa tahtonut kääriä hihoja, kun häpesin karvaisia käsivarsiani. Ja voi olla, että kuukautisetkin olisivat vähitellet muuttuneet taas epäsäännöllisiksi ja palanneet puolivuosittaiseen ja kuukauden kerrallaan kestävään rytmiinsä. Kiitos, mutta ei kiitos.

---

Opiskelen edelleen Tampereen ammattikorkeakoulussa liiketaloutta. Toinen vuosi on kohta pulkassa ja suurin osa opinnoista on takana. Ensi vuodelle jää joitakin hajakursseja ja opinnäytetyö. Olen jatkanut koulun ohella töissä viime kesän työpaikassa ja päässyt kunnolla kiinni kirjanpitotöihin. Olen kiitollinen, joskin tämä kevät on ollut äärettömän raskas, kun en ole vielä täysin kyennyt luopumaan käännöstöistä. Kirjanpitotöitä teen viikossa 20–25 tuntia ja käännöstöitä noin 10 tuntia, ja opiskelen siihen päälle täyspäiväisesti. Onneksi olen saanut joitakin kursseja hyväksiluettua aiempien opintojen pohjalta, mutta onhan tämä ollut ihan tappoyhdistelmä. Vapaapäivä minulla on viimeksi ollut ennen vuodenvaihdetta. Alkuvuosi meni vielä jollain mystisellä energialla ja voimalla, mutta nyt huomaan, että tahti alkaa hyytyä. Yritän vain sinnitellä tämän kuun loppuun, jolloin koulu jää kesäksi kuvioista pois. Seuraava etappi on kesäkuu, jolloin on nykyisen käännösprojektini deadline. Heinäkuussa minulla on enää huolehdittavani kirjanpitotyö! Suoraan sanoen koko ajatus tuntuu aivan utopistiselta ja epätodelliselta. Silloin minulla on ehkä aikaa pitää vapaapäiviä. Olisi tosi jees.

---

Jotta en varmasti pääsisi lepäämään laakereillani, muutamme ensi viikon lauantaina isompaan asuntoon. Ei tämä kaksiossa eläminen oikein sovi minunlaiselleni erakolle, jolla on järjetön oman rauhan ja tilan tarve. Muutamme siis kolmioon ja samalla takaisin Hervantaan, missä asuin ennen tätä nykyistä asuntoa nelisen vuotta. Hervannassa on hyvä asustella, ja treeneissäkin on taas helpompi käydä, kun ne ovat samassa kaupunginosassa. Meillähän ei vuokra nouse käytännössä lainkaan vaikka asuntoon tulee vajaa viisitoista neliötä lisää, ja kiinteistö on 20 vuotta nykyistä uudempi. Tämä nykyinen asunto on siis VVO:n asunto, ja se kertonee kaiken tarpeellisen.

---

Ihanaa on se, että meillä on nyt kaksi kissaa. Ostimme viime syksynä Kissojen Katastrofiyhdistykseltä pienen mustavalkoisen tyttökissan. Hirmuisen arkahan tämä maaseudulta kissapopulaatiosta pelastettu karvakerä aluksi oli, mutta nyttemmin siitä on kuoriutunut varsin kehrääväinen ja sylissä viihtyvä toveri. Vanhempi, maailman pehmein kissaystävä on siis yhä kuvioissa mukana. Ikää sillä on jo kunnioitettavat 11 vuotta ja yhteistä taivalta meille tulee ensi syksynä yhdeksän vuotta. Totuttautuminen uuteen lajitoveriin ei ollut täysin ongelmatonta, mutta onneksi nuo eivät ole tapelleet ollenkaan ja tulevat melko hyvin toimeen, vaikka vanhempi ei tuota uutta tulokasta ihan täysin sydänystäväksi olekaan ottanut.

--- 

Toivon, että minusta tulee vielä aktiivinen bloggaaja entisten hyvien aikojen tyyliin! Sitä odotellessa toivotan ihanaa kevättä kaikille teille lukijoille – jos teitä vielä on, haa. Muistetaan yhä vain pitää kiinni unelmista ja nauttia elämästä tässä ja nyt.

Muun muassa

Sitten edellisen postauksen on tapahtunut seuraavaa:

1. Osallistuin toukokuun lopussa kahvakuulakisoihin. Tempaisin 16-kiloisella möllykällä 93 kertaa ja jäin siten seitsemän toistoa alle tavoitteeni. Treeneissä satanen meni rikki, mutta itse kisoissa ei päivän kunto vain ollut kohdillaan. Vasen käsi hyytyi 40 toiston kohdalla, ja vaikka revin oikeasta kädestä kaiken irti, satanen jäi tavoittamattomiin. No, ei se oikeastaan enää harmita, uusia kisoja kohti vain! Tosin kesän aikana kuulakunto on tainnut lörpsähtää jonnekin pohjamutiin, että realistinen kisakuula voisi olla vaikka kasikiloinen.

2. Sain yllättäen kesätyöpaikan eräästä varainhoitoyrityksestä. Olin jo ehtinyt haaveilla, miten kesän aikana lepään pois kaiken talven stressin, mutta haaveeksi jäi se. Höps. Työpaikka on hyvä, ja saan olla siitä onnellinen. Ja on muuten ihan luksusta, että saan ihan oikeaa kuukausipalkkaa, joka on vieläpä TES:in mukaista ja joku maksaa eläkkeeni! Kun on kärvistellyt satunnaisten ja paskasti palkattujen freelance-töiden parissa, niin tuollaisia asioita osaa totisesti arvostaa. Ekstrakivaa on se, että saan samalla suoritettua osan opintoihini kuuluvasta 30 opintopisteen työharjoittelusta. Yhteensähän nämä tradenomiopintoni kestävät 3,5 vuotta, ja työharjoittelulle on varattu kolmannen vuoden kevät. Mutta saan tosiaan nyt suoritettua siitä ainakin puolet, mikä lyhentää opiskelua kivasti loppupäästä. Ja mitä todennäköisimmin pääsen tuohon samaan paikkaan myös ensi kesänä, jolloin saan suoritettua samalla loput harjoittelusta. Eli hyvässä lykyssä minulla on koulua enää puolitoista vuotta + opinnäytetyö.

3. Ostin kesäkortin Om Yogaan kuten kahtena edellisenä kesänä. Om Yoga on ihan työpaikkani kupeessa, ja useamman kerran viikossa tulee hipsittyä joogaan suoraan töistä. Tavoite on tänäkin kesänä joogata yli 50 kertaa, sillä toivon, että kahden edelliskesän tapaan moisella joogamäärällä lunastaa syksyllä itselleen ilmaisen kuukausikortin. (Olen edelleen pihi.)

4. Olen lihonut! Kääk ja voi pee. No en kauheasti, mutta talven, kevään ja kesän mittaan paino on hiipinyt pikkuhiljaa ja salakavalasti ylöspäin. Nyt painan noin 83 kiloa. Mitään järisyttävää keskivartalon yhtäkkistä räjähdystä ei siis ole tapahtunut, mutta ihan tarpeeksi kuitenkin, että kyllä tässä taas on jokunen ahdistuksen hetki tullut vietettyä. Pari kertaa olen vähän aloittanut pätkäpaastoa, mutta tullut pitkän mietinnän jälkeen siihen lopputulokseen, etten ole valmis tekemään siitä elämäntapaa, joten siksipä sillä ei oikein ole järkeä laihduttaa. Viimeisin suunnitelmani hallita painoani on suorastaan järisyttävä ja aivan ennenkuulumaton: tuumasin, että voisin vaikka vähentää suklaan ja jäätelön syöntiä.

5. Kävin gynekologilla, ja munasarjani ultrattiin. Ovat edelleen monirakkulaiset, eli PCOS on yhä diagnoosi. Voinkin siis suklaan ja jäätelön sijasta syyttää paino-ongelmistani tyhmiä munasarjojani. No ei. Tai no tavallaan voisin, mutta ei se vaan niin toimi. Kropan tila on mikä on. Vaikka terveen naisen kehoon verrattuna minun kehossani saattaa laihduttaminen olla vaikeampaa, niin ei se poista sitä tosiseikkaa, että syön silti liikaa. Oli miten oli, e-pillerini vaihdettiin. Olen 19-vuotiaasta saakka syönyt Diane Novaa, mutta gynekologi kertoi, että moinen rohto on Ranskassa kokonaan kielletty eikä sitä nykyään Suomessakaan määrätä kuin korkeintaan puoleksi vuodeksi. Ööö. Miks oon sitten syönyt sitä 11 vuotta? Melkein tunsin veritulppien kohisevan korvissa ja kilpailevan keskenään siitä, kuka pääsee ensimmäisenä estämään hapen kulun aivoihini. Tuo puolen vuoden rajoitus on tullut ilmeisesti sen jälkeen, kun minulle lääkettä on aikoinaan määrätty, mutta ei sitten kukaan lääkäri ole reseptin uusinnan yhteydessä viitsinyt ilmoittaa, että joo, tätä lääkettä ei muuten sais syödä puolta vuotta kauempaa. Tsiisus. Nyt syön Qlairaa. Se kuulemma jäljittelee naisen normaalia hormonitoimintaa ja on parempi vaihtoehto. Ainakin tähän mennessä pillereiden vaihto on mennyt ihan ok.

Siinä kai ne tärkeimmät. Vaikka olen syönyt kolmanneksen elämästäni hirvittävän kamalaa tappajalääkettä, olen siis yhä elossa ja voin vähintäänkin paksusti!

Kevät

Sinänsä onnellista, että aika tuntuu kiitävän.

Sama virsi jatkuu kuin aiemmissa postauksissani: käännöstöitä on piisannut ehkä aavistuksen verran liikaakin siihen nähden, että opiskelen täyspäiväisesti. Raskasta on ollut, pakko myöntää. Stressi on alkanut vaikuttaa yöuniin. Saatan herätä yöllä kolmelta nukuttuani vasta nelisen tuntia, enkä saa enää uudestaan unta, kun deadline ja tekemättömät asiat laukkaavat mielessä.

Maanantaina on onneksi kirjalyhennelmäkäännöksen deadline, ja saan yhden stressin aiheuttajan pois takaraivosta. Tiistaina on eräs kouluun liittyvä tapahtuma, jonka projektipäällikkö olen. Kun se on kunnialla takana, pystyn huokaisemaan kunnolla. Reilun viikon päästä alkava viimeinen kaksi viikkoa koulua tentteineen ja loppukokeineen eivät oikeastaan edes stressaa, vaan menevät omalla painollaan. Nuo maanantain ja tiistain jutut ovat olleet ne isoimmat pahikset parin viime kuukauden ajan.

Ne ovat vallanneet mieleni jopa niin suurelta osin, etten ole ehtinyt edes jännittää kahvakuulaurheilun Suomen Cupin 2015 ensimmäistä osakilpailua, joka pidetään 23.5. Helsingissä. Olen siis menossa sinne nostamaan, voihan nenä. Lajina on tempaus ja kuulana 16-kiloinen möhkäle. Kukapa olisi uskonut. Tempaus on aina ollut minulle se tuskallisin laji, mutta sitkeä harjoittelu ja lukemattomat toistot ovat auttaneet saamaan siitä edes jonkinlaisen niskaotteen. Paljon on vielä matkaa edessä, mutta eipä tässä jäniksen selässä ole. En ole toukokuussa menossa rikkomaan ennätyksiä, paitsi ehkä omiani. Hauras toive on jaksaa täydet kymmenen minuuttia, mutta siitä ei ole mitään takuita. Nuo ovat ensimmäiset vähän isommat ja virallisemmat kisat, joihin osallistun. Aiemmat kisani ovat olleet pieniä salikisoja, mutta eiköhän kaikki hyvin mene. Salikisoissa tunnelma ja yhteishenki kuulailijoiden kesken on ollut sydämellinen, positiivinen ja kannustava, ja uskon, että se on sitä isommissakin. Jännäähän tämä silti on.

Nyt kun olen vähän vakavammin harrastanut kahvakuulaurheilua, ostin painonnostokengätkin. Tai no, eivät nuo ilmeisesti mitkään oikeat painonnostokengät ole vaan jotkut crossfit-kengät, mutta onhan niillä aivan erilaista nostaa kuin Niken paljasjalkatossuilla. Kengät ovat Adidaksen Powerliftit, ja suurin syy ostopäätökseen oli tietysti kenkien ihana mustikansininen väri. Että tällainen ammattiurheilija, lol.

Kuvassa on myös uusin hankintani eli Climb On! -rasva. Useammalta taholta kuulin, että kyseinen möhnä parantaa ihovauriot ennätysajassa, ja koska tempaus tasaisin väliajoin (eli suurin piirtein joka kerta) raastaa kämmenet karmeaan kuntoon, ostinpa moista. Ja viikon kokeilun jälkeen uskaltaisin väittää, että kyllä se tavallista käsirasvaa nopeammin tehoaa.

Ihmissuhderintamalla olen onnellinen. Niin onnellinen, että välillä sattuu. Jokunen kuukausi sitten olin pohjattoman ahdistunut puhtaasti siitä syystä, kun tajusin, miten vaikeissa ihmissuhteissa olen ennen kärvistellyt. Nyt kun minulla on vierelläni mies, johon voin luottaa sataprosenttisesti ja jonka kanssa minun on yksinkertaisesti käsittämättömän hyvä olla, sydäntäni on samaan aikaan särkenyt, kun olen ymmärtänyt, miten väärien ihmisten kanssa olen aikaa viettänyt. On melko tarkalleen kaksi vuotta siitä, kun revin itseni irti neljän vuoden suhteesta, joka oli kestänyt ainakin kaksi vuotta liian pitkään. Silloin en edes tajunnut, miten raakileiksi se sieluni oli repinyt, miten turvaton ja ahdistunut oloni oli ollut. Alkuvuodesta saatoin vain lenkillä yhtäkkiä tuntea hirvittävää tuskaa menneisyydestä kyynelten polttaessa silmissä kovempaa kuin pakkanen poskilla. Kai se niin on, että toisinaan on päästävä riittävän kauas ja etäälle, jotta pystyy näkemään kunnolla.

Mutta pääasia on se, että nyt minun on hyvä olla. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, että olen nyt sen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan olla vielä 50 vuoden päästä. Sen ihmisen kanssa, jonka kosintaan voisin vastata kyllä. Sen ihmisen kanssa, jonka käsiin olen valmis luottamaan sydämeni ja sieluni. Nyt sen ymmärrän, ettei rakkaudessa koskaan pidä tyytyä kompromissiin. Jokaiselle on olemassa juuri se ihminen, joka pyyhkii mielestä pois kaikki murheet ja epäilykset, ja jonka kanssa voi olla juuri se ihminen, joka sisimmässään on.

On ollut erikoinen syksy, talvi ja kevät. Paljon stressiä ja väsymystä, mutta paljon myös sellaista, mitä en koskaan vaihtaisi pois.

Kiloja, kuulia ja kenkiä

[Musiikki: Damien Rice - My Favourite Faded Fantasy]

Olen kaivannut blogimaailmaan. Viime syksynä kirjoitustahti taisi olla peräti yksi postaus per kuukausi. En voi luvata tiiviimpää tahtia, mutta jotenkin on sellainen olo, että haluaisin taas olla aktiivisempi bloggaaja. Lukea säännöllisesti muiden blogeja (sekin on kaiken kiireen keskellä vähän jäänyt) ja kommentoida. Kaipaan blogimaailman yhteisöllisyyttä ja teitä kaikki kivoja siellä ruudun toisessa päässä.

Vuosi vaihtui, juu. Tein marras- ja joulukuussa klassiset ja lihoin pätkäpaastolla pudottamani kilot takaisin. En siis todellakaan paina enää 78 kilogrammaa, vaan killun jälleen kerran 82 kilon tuntumassa. Ensiksi otti aika paljon kupoliin, mutta nyt lähinnä naurattaa. Olen kyllä niin erinomainen esimerkki siitä, miksi hetken dieetit eivät toimi, vaan pysyvässä painonhallinnassa on kyse vain ja ainoastaan elämäntapamuutoksesta. En nyt siis tarkoita mollata pätkäpaastoa, vaan lähinnä kritiikki kohdistuu tapaan, jolla laskeuduin pätkäpaastosta niin sanottuun normaaliin arkeen. Suklaa maistui hyvin, ja samaan aikaan kun en stressiltä ja kiireeltä jaksanut liikkua entiseen malliin (kolme kahvakuulatuntia viikossa ei todellakaan riitä), lopputulos ei ollut varsinaisesti mikään yllätys.

No! Koska vuosi on uusi, aloitin pätkäpaaston uudestaan. Tällä kertaa aion ottaa opikseni viime kerrasta, ja jos ja kun koittaa hetki, että palaan normaaliin syömisrytmiin, teen sen varovasti. Syksyllä minulla oli tarkka kahden kuukauden jakso, jonka aikana paastosin aina kahdesti viikossa, mutta nyt aion jatkaa paastoa määrittämättömän ajan. Haaveenani on, että onnistuisin tekemään pätkäpaastosta elämäntavan, sillä sen siitä todellakin voi tehdä. Totuus kuitenkin on, että sen ajan, kun olin syys- ja lokakuussa pätkäpaastolla, voin paremmin kuin marras- ja joulukuussa, jolloin luovuin pätkäpaastosta ja söin liikaa. Tämän viikon paastopäivät ovat jo takana ja ne tuntuivat hyviltä. Eteenpäin siis.

Koulun joululoma päättyy ensi keskiviikkona. Jonkin verran olen jo aloitellut käännöstöitä joulun jälkeen, mutta vajaan viikon on vielä helpompaa. Olen joululomalla liikkunut taas enemmän ja hakenut oikeaa ruokailu- ja liikuntarytmiä. Pitkät kävelylenkit ovat tuntuneet hyviltä, ja ostin Grouponista kuukauden käyttöoikeuden Yoogaiaan. Eivät netissä pidetyt tunnit millään lailla vedä vertoja esimerkiksi Om Yogan tunteihin, mutta ihan hyvän kotitreenin niiden avulla saa tehtyä. Olen keskittynyt yiniin ja muihin restoratiivisiin tunteihin, sillä yritän parhaani mukaan saada stressimielen hallintaan, jotta pystyisin aloittamaan kevätlukukauden vähemmän kaaottisesti kuin mitä syyslukukausi sujui.

Kahvakuulan nostaminen jatkuu myös. Joulun alla pidetyissä salikisoissa biathlon-tulokseni oli 12 kilon kuulalla: työntö 151 toistoa ja tempaus 187 toistoa, eli tein tasaisen varmasti sen, mitä itseltäni treenien perusteella odotinkin. Työnnössä tuli neljä hylättyä toistoa, mutta tempauksessa kaikki toistot menivät läpi. Malja sille! Tempaus on ollut minulle kahvakuulaurheilussa kaikkien aikojen nemesis, mutta alan ehkä pikkuhiljaa päästä siitä jyvälle. Tämä vuosi onkin jännittävä, sillä valmentaja väläytti syksyn long cyclen SM-kisoja vaihtoehtona. Maaliskuussa olisi biathlonin SM-kisat, mutta en taida ehtiä siihen mennessä treenata tarpeeksi 16-kiloisella, että olisi järkeä lähteä lavalla toikkaroimaan. Hitaasti hyvä tulee. Pyrin suhtautumaan näihin liikuntoihini lunkisti, enkä aio tehdä niistä ylimääräistä stressin aihetta, koska silloin liikunnan syvin olemus menettää mielestäni merkityksensä. Jollain lailla en ehkä edes miellä itseäni miksikään kilpailijaksi tai että voisin sellainen olla. Luultavasti lihavan tytön identiteetti on juurtunut niin syvälle mieleeni, että olen luonut itselleni eräänlaisen harrastelijakarsinan, jonka suojissa voin tehdä omaa juttuani ilman sen kummempia paineita. Eikä se välttämättä huono asia ole.

Viikon verran olen kaivannut ihan hulluna juoksemaan. Änkyräpolvi oli loppuvuodesta vähän oikukas, enkä edes harkinnut juoksulenkkejä. Luultavasti yletön rappusissa ramppaaminen muuton yhteydessä ja vähentynyt liikunta aiheuttivat polven oireet. Nyt pyrin taas kuntouttamaan sitä kävelyllä ja MSM:llä ja glukosamiinilla. Yritän saada sen juoksukuntoon tässä pikkuhiljaa, mutta juoksulenkille pääsy ei ole yksin polvesta kiinni, vaan kärsin tällä hetkellä myös sopivien juoksukenkien puutteesta. Joskus täällä blogissa taisin tuskailla, miten Vomeroiden pohja kovettuu pakkasella, eikä niillä saa pakkaslumesta minkäänlaista pitoa. Minulla on kyllä talvikäyttöön soveltuvat Asicsin maastojuoksukengät, mutta niiden vaimennukset on käytetty loppuun, enkä uskalla niillä lähteä juosta köpöttelemään. Tilasin eBaysta joku aika sitten Vomero 8 Shield -juoksukengät, ja nyt odottelen jännähiki otsalla, milloin ne saapuvat kotiin ja onko niissä parempi pohja verrattuna nykyisiin Vomero 6 -mallin popoihini. Noissa shield-kengissä on vettä pitävä pinta, ja ne oli jotenkin vaan ihan pakko saada! Heräsin tähän vedenkestävään versioon tietysti aivan liian myöhään, joten kengät oli pakko tilata eBaysta, sillä ne olivat joka ikisestä muusta järkevästä nettikaupasta loppuunmyyty, eikä niitä käsittääkseni enää valmisteta, kun tavallisesta Vomerostakin on jo 9-malli kaupoissa. (Toisaalta eihän tuolla pihalla enää lunta eikä kyllä pakkastaan ole, että periaatteessa sinne voisi mennä nykyisilläkin Vomeroilla loiskuttemaan.)

Jahas, pitää alkaa valmistautua kuulatunnille. Ei muuta kuin onnellista uutta vuotta kaikille!

(Kuula)kuulumisia

[Musiikki: Tori Amos - From the Choirgirl Hotel]

Joululoma lähestyy pikkuhiljaa, ja on sitä odotettukin. Keskiviikkona on kirjanpidon ja torstaina matematiikan tentti. Niistä kun vielä selviän, niin en kyllä tee vajaaseen kolmeen viikkoon yhtään mitään kouluun liittyvää vaan makaan ketarat ojossa sohvalla ja katson digi-boksilta kaikki ne miljoonat tv-ohjelmat, joita en ole koko syksynä ehtinyt katsoa.

Tämän viikon lauantaina on Nokialla kahvakuulakisat, joihin menen nostamaan suunnitelmien mukaisesti minäkin. Tiedossa on biathlon 12-kiloisella. Treeneissä tempausennätys kymmeneltä minuutilta on ollut 185 toistoa ja työnnössä 153 toistoa. Että niitä lähdetään ainakin tavoittelemaan. Ensi vuonna onkin sitten tiedossa ihan uudet kuviot. Valmentaja ainakin totesi, että 12-kiloiseen ei enää kosketa. Itseäni kiehtoo OALC 20-kiloisella, että sitä kohti ehkä sitten. Joka tapauksessa 12-kiloinen on auttamatta käymässä liian kevyeksi, vaikkakin tänä syksynä sillä treenaaminen oli enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Tempauksen tekniikkani on ollut niin hanurista, että sitä oli pakko lähteä rakentamaan käytännössä ihan tyhjästä, ja siihen oli järkevintä ottaa 12-kiloinen. Kämmennahat ovat repeilleet tasaisin väliajoin, mutta itse asiassa vähemmän kuin etukäteen pelkäsin. Eipä sillä, magnesiumia on edelleen törsättävä kahvaan ja käsiin puoli kiloa, että selviän pitkistä tempaussarjoista vuotamatta kuiviin.

Parisen viikkoa sitten tehtiin kuulatunnilla WKC-kuntotesti. Teimme saman testin viimeksi toukokuussa, jossa minulla oli täysin vääränkokoiset kuulat vähän joka lajissa. Tällä kertaa hioinkin taktiikat tarkkaan ja paransin puolen vuoden takaista tulosta noin 200 pisteellä.

Lyhykäisyydessään WKC-testissä on kyse tästä: 5 lajia, kutakin 6 minuuttia, vapaat kädenvaihdot, välissä 5 minuutin tauot.

Kullekin lajille on määrätty maksimitahti, jonka ylittämistä toistoista ei saa pisteitä. Esimerkiksi rinnallevedossa maksimitahti on 20 toistoa minuutissa. Pisteet lasketaan kuulakoon mukaan. Esimerkiksi 12 kilon kuula antaa kertoimen 1,5, 16-kiloinen kertoimen 2, 20-kiloinen kertoimen 2,5 ja niin edelleen.

Oma strategiani oli valita rinnallevetoon iso kuula ja kerätä siitä hyvät pisteet. Muihin lajeihin valitsin 12-kiloisen, jolla pyrin tekemään maksimitahtia. Näin siinä sitten kävi:

1. Rinnalleveto / 20 kg / 120 toistoa / 300 pistettä
2. Rinnalleveto + punnerrus / 12 kg / 60 toistoa / 90 pistettä
3. Työntö / 12 kg / 112 toistoa / 168 pistettä
4. Tempaus / 12 kg / 120 toistoa / 180 pistettä
5. Vauhtipunnerrus / 12 kg / 120 toistoa / 180 pistettä

Yhteensä pisteitä kertyi 918. Kannattaa huomioida, että virallisesti tempaus kai tulisi tehdä puolitempauksena eli tuoda kuula yläräkistä rinnan kautta alas, jolloin maksimitahdiksi on määritelty 18 toistoa minuutissa. Me teimme lajin kuitenkin tempauksena ja maksimitahdilla 20 toistoa minuutissa. Pistesaldollani ylsin extreme-tasolle, hurraa! Tasot ja niihin tarvittavat pisteet voi käydä kurkkaamassa täältä. Hieman kyllä tulosta nakertaa se, että puolitempauksen määrittämällä maksimitahdilla pisteeni putoaisivat 900:aan ja pisteen päähän extremestä, mutta seuraavalla kerralla pitää sitten tuo yksi piste noukkia jostain, niin olen virallisestikin extreme, heh.

Tästä tuli nyt näköjään kuulapainotteinen postaus, mutta joka tapauksessa piti sanomani, että hengissä ollaan ja vähintäänkin paksusti voidaan!

Se elää sittenkin!

Aika rientää. Koulun ja käännöstöiden ohella ei ole jäänyt paljon vapaa-aikaa, ja se vähäinen vapaa-aika on kulunut harrastusten ja parisuhteen kanssa. Bloggaaminen on valitettavasti jäänyt ihan lapsipuolen asemaan, mutta ajattelin nyt jotain kuulumisia kirjoitella.

Olen edelleen pätkäpaastolla. Kahtena viikkona olen pitänyt vain yhden paastopäivän. Ensimmäinen noista viikoista meni siten, etten yksinkertaisesti saanut mahdutettua viikkoon kahta paastopäivää, kun oli kuulatreenejä, pitkiä koulupäiviä ja lyhyt viikonloppureissu (+ muita tekosyitä). Seuraavalla viikolla olin sitten pienimuotoisessa vatsataudissa. Ehdin pitää yhden paastopäivän, mutta koska suurin osa viikosta meni enemmän tai vähemmän paastotessa, kun syöminen sattui, päätin tervehdyttyäni armahtaa itseäni sen verran, etten lähtenyt väkisin pitämään toista virallista paastopäivää. Mutta muuten olen pitänyt kiinni kahdesta paastopäivästä viikossa, ja ne ovat sujuneet ihan hyvin. Kalorimäärät ovat pyörineet noin 550-650 kilokalorissa. Totta kai välillä on nälkä, mutta se on toisaalta ihan tervetullut tunne. Normaalisti tulee tupattua vatsalaukkuun sen verran usein ruokaa, ettei tervettä nälkää edes ehdi tuntea. Paastopäivät ovat auttaneet tiedostamaan ruoan paremmin. Esimerkiksi paastopäivän jälkeinen aamupuuro on ihana kokemus. Sitä ei enää hotki menemään puolihuolimattomasti samalla kun selaa nettiä, vaan maut oikeasti maistaa ja niistä nauttii.

En vielä tiedä, jatkanko pätkäpaastolla tämä kahden kuukauden kokeiluni jälkeen. Olen alustavasti pohtinut, että pitäisin jatkossa aina yhden paastopäivän viikossa, mutta katsotaan, miten tilanne etenee ja mikä marraskuussa tuntuu hyvältä. Painosta minulla ei ole muuten mitään havaintoa, sillä en ole käynyt vaa'alla sitten syyskuun alun! Mutta lihonut en ainakaan ole, ja se on pääasia, heh.

Olen jatkanut joogassa käyntiä nyt syksylläkin. Minulla oli kesällä Om Yogan kesäkortti, ja siihen liittyi tänä vuonna sama juttu kuin viimekin kesänä, eli jos kolmen kuukauden aikana kävi tunneilla yli 50 kertaa, sai seuraavan kuukausikortin ilmaiseksi. Hikisesti sain kasaan 51 joogakertaa, ja sain ilmaisen korttini. Se on vielä pari viikkoa voimassa, minkä jälkeen minua odottaa Grouponista ostamani viiden kerran joogakortti Katja Kivijärven joogatunneille. Hän on pitänyt Om Yogassa yin-joogaa, ja olen tykännyt tunneista tosi paljon. Kiva päästä hänen tunneilleen myös Om Yogan ulkopuolella.

Kahvakuulassa minulla on ollut pienimuotoinen taantumakausi elokuun kisojen jälkeen. Voi olla, että koulu ja työt ovat verottaneet energiatasoja, koska nostamisessa ei ole ollut samaa puhtia kuin kesällä. Siitä huolimatta olen menossa joulukuussa Nokialle Punaisen Oven salikisoihin ja tällä kertaa lajina on biathlon! Tarkoitus on siis sekä työntää että temmata kymmenen minuuttia. Alustavasti lähden matkaan 12 kilon kuulalla, vaikka valmentaja väläytteli 16 kilon kuulaa. En kuitenkaan usko, että kahdessa kuukaudessa saan treenattua itseni siihen kuntoon, että pystyisin tempaamaan sillä kymmenen minuuttia, vaikka työntö ehkä menisi. Pelkkä ajatus alkoi ahdistaa sen verran, että päätin, että on parempi lähteä kisaamaan 12-kiloisella. Kakarana liikunta aiheutti niin paljon ahdistusta ja pahaa mieltä, etten halua kokea sitä enää koskaan. Haluan liikkua, koska siitä tulee hyvä fiilis. Ja jos minusta tuntuu, että 16-kiloinen kuula on tässä vaiheessa vielä liikaa biathlon-mielessä, niin sitten kisaan kevyemmällä kuulalla.

Viisi vuotta

Viisi vuotta sitten olin liki satakiloinen, rapakuntoinen ja onneton omassa kehossani. Oli pakko tehdä päätös, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan mihin se johtaisi tai mitä ylipäätänsä olin tekemässä. En ollut koskaan onnistunut laihtumaan, enkä varmaan uskonut, että onnistuisin nytkään. Jostain syystä päätin yrittää ja olen ikuisesti kiitollinen sille aralle ja epävarmalle nuorelle naiselle päätöksestä, joku tuli lopulta viemään hänet – minut – unohtumattomalle matkalle.

On melko tarkalleen tasan viisi vuotta siitä, kun tein Porin juoksukoulun ensimmäisen harjoituksen: "Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla." Nyt tuntuu hurjalta miettiä, mihin kaikkeen se olikaan johtava. Juoksu vei mennessään ja muutti elämäni. Minä muutin elämäni. Sittemmin polviongelmien takia jouduin luopumaan juoksusta, mutta muutos kantoi vaikeuksien läpi.

Viikko sitten lauantaina nousin Nokialla Punaisen oven salikisoissa yleisön eteen nostamaan 16 kilon kahvakuulaa. En ollut paras enkä vahvin, mutta poistuin lavalta voittajana. Lopputulos oli 90 toistoa yhden käden LC:tä, ja olen oikeasti tyytyväinen. Satanen oli enemmän tai vähemmän salainen tavoite, mutta kesän myötä lopputuloksen sijoittuminen 90-95 toiston haarukkaan alkoi tuntua realistisemmalta. Olen onnellinen, että tein hyväksyttyjä toistoja ja jaksoin täyden kymmenminuuttisen. Olen hämmentynyt, että syrjäänvetäytyvästä ja kaikenlaista huomiota karttavasta tytöstä on kuoriutunut vahva ja itseensä luottava nainen, joka epäonnistumisen uhasta huolimatta kykenee katsomaan pelkojaan silmiin ja tekemään parhaansa. Olen tajunnut, että se ihan oikeasti riittää: että tekee parhaansa ja tekee sen hymyillen.

Eilen jouduin kohtaamaan ehkä pahimman pelkoni pitkään aikaan – pelon, joka oli samaan aikaan yksi suurimmista ja katkeransuloisimmista unelmistani. Siitä lähtien kun ilmottauduin Tampere maratonin kymmenen kilometrin matkalle olin varma, että olin tehnyt oikean emämokan. Tällä polvella ja tällä juoksukunnollako minun pitäisi selvittää kympin matka kuukahtamatta reitin varrelle? Viimeisten 2,5 vuoden aikana olen juossut käytännössä vain yksittäisiä kilometrejä. Kympin olen muistaakseni juossut viimeksi syksyllä 2011. Jokin sisimmässäni kuitenkin kuiski, että tämä juttu sinun on vain tehtävä. Pelotti, kauhistutti, itketti ja samaan aikaan tuntui huumaavalta. Eilen sitten seisoin lähtölinjalla juoksijana muiden juoksijoiden joukossa. Ja sitten minä juoksin. Polvi kantoi, kunto kesti. Kymmenen kilometriä taittui aikaan 1:08:05. Käsittämätöntä. Aika oli paljon parempi kuin mitä olin edes uskaltanut haaveilla.

Se oli elämäni juoksu. Juoksin sen viiden vuoden matkani kunniaksi. Ja matka jatkuu, sillä ei ole mitään syytä pysähtyä.

OALC x 100

Tein äsken oman kuulatreenin, jossa testasin, miten kauan minulla menee sadan long cycle -toiston tekemiseen 16 kilon kuulalla. Siitä ei tietenkään ollut epäilystä, jaksanko niitä ylipäätänsä tehdä, koska olin päättänyt, että jaksan.

Ja jaksoin. Aloitin jälleen vasemmalla kädellä. 50 toiston jälkeen vaihdoin kättä, ja alkoi henkistä kanttia vaativa osuus, kun sama rupeama oli edessä vielä oikealla kädellä. Hiki roiskui, ja kroppa alkoi hyytyä, mutta toisto kerrallaan puskin loppuun asti. Lopullinen aika oli 11 minuuttia 30 sekuntia. Nyt tiedän, että sata toistoa irtoaa, mutta se, ehdinkö tehdä ne puolentoista kuukauden kuluttua kymmeneen minuuttiin, on arvoitus.

Toukokuun lopussa 80:een toistoon meni noin 12 minuuttia ja juhannuksena enää 9 minuuttia 30 sekuntia. Kaiken lisäksi reilu kuukausi sitten en olisi mitenkään edes jaksanut sataa toistoa. Olen aika yllättynyt, miten nopeasti säännöllinen treeni on tuottanut tulosta, kun olen muun muassa tottunut jumittamaan punnerrusohjelmissa viikkotolkulla ilman kummoista edistymistä. Periaatteessa minulla pitäisi siis elokuun lopussa olla kaikki edellytykset tavoitteeni saavuttamiseen.

Jännittävää!

Kookosmaitopuuroa ja long cycleä

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Sulatin juhannuksena pakastimen ja heitin sieltä aimo läjän ikivanhoja ruokia menemään. Pelastin kuitenkin noin kuukausi sitten pakastamani kookosmaidot ja googlattuani turhaan kaikkia keksejä ja kakkuja, joiden reseptiin tarvittaisiin kookosmaitoa, päädyin tänä aamuna tekemään kookosmaitokaurapuuron. Törmäsin ideaan jossain internetin uumenissa, ja vaikken suurin kookoksen ystävä olekaan, päätin kokeilla. 

1,5 dl kookosmaitoa

1,5 dl vettä

1,5 dl kaurahiutaleita

0,5 tl suolaa

Keitä puuro ja syö se. Tuli aika jännän makuista, hyvää. Jos jääkaapissasi siis lojuu orpo onneton kookosmaitotörpsä, etkä tiedä minne sen sisällön laittaisit, kannattaa kokeilla kookosmaitopuuroa.

Haa, tuo oli muuten varmaan eka ruokaohje, jonka tässä blogissa olen koskaan jakanut. Ja nytkin se oli joku kaurapuuro-ohje! Kertoo paljon kyvyistäni kyökin puolella.

---

Viime viikolla oli juhannuksen takia vain yhdet kuulatreenit, joten sain valmentajalta juhannustehtäväksi seuraavan treenin: LC:tä 16-kiloisella 40 kertaa per käsi. Joskus toukokuun treeneissä teimme tuon saman tehtävän, ja se oli minun osaltani puhdas kärsimysnäytelmä. Oikealla kädellä homma sujui vielä suht hyvin, ja sain tehtyä sillä 40 toistoa viiteen minuuttiin. Melko pian kädenvaihdon jälkeen tuli täydellinen hyytyminen, ja viimeiset 20 toistoa vasemmalla olivat todella tiukassa. Välillä mietin jopa luovuttamista, sillä olin aivan loppu. Jollain sitkeydellä pusersin toiston yksi kerrallaan ja sain vasemmallakin vaaditut 40 toistoa kasaan. Kaikkiaan aikaa vierähti noin 12 minuuttia.

Kauhunsekaisin fiiliksin lähdin tänään suorittamaan samaa tehtävää. Aloitin tällä kertaa vasemmalla kädellä, joka on minulla se vähemmän vahva. Tällä kertaa 80 toistoa irtosi ajassa 9 min 30 sek! Halleluja! Elokuun kisoja ajatellen 90 toistoa kymmenessä minuutissa on varsin realistinen tavoite. Salainen haave on se sata, mutta katsotaan, minne kesä ja kunto vievät. Mutta sain tämän päivän nostoista kyllä todella paljon itseluottamusta, joka on ollut vähän hukassa. Jee.

Tänään on tarkoitus vielä mennä astangajoogaan. Ulkona on aika sateinen keli, joten saatan joutua turvautumaan bussiin, mikä ärsyttää kun olisi pyöräkin olemassa, mutta minkäs noille säätiloille mahtaa.

Ajatuksia matkasta

[Musiikki: Of Monsters And Men - My Head Is An Animal]

Olen pitänyt kiinni perinteisestä keskiviikkovaa'asta. Tänään se näytti 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). En muista, milloin olen viimeksi painanut alle sen maagisen kasikympin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan olen kieppunut 80-82 kilon välimaastossa. Piti siis tarkistaa ihan kalenterista, johon olen tunnollisesti mitannut painon lähes joka viikko, ja viime elokuussa paino on ollut 79,6 kg. Loppusyksy menikin kilpirauhasoireiden kanssa kamppailessa, ja paino kipusi hitaasti mutta varmasti ylöspäin vaikka tein mitä. Tämä vuosi on puolestaan pyöritty tiiviisti 81 kilon tuntumassa painon heitellessä puolisen kiloa sinne sun tänne.

No, nyt kropan pitäisi olla terve näitä iänikuisia PCOS:iä lukuun ottamatta. Viime viikkoina jokin on ilmeisesti loksahtanut kohdalleen, kun olen saanut notkautettua painoa vähän alaspäin. Kaiken kaikkiaan laihdutus ei kuitenkaan ole elämäni itsetarkoitus. Nautin liikunnasta, ja terveellinen ruokavalio saa oloni tuntumaan hyvältä. Jätskiä lapan tietysti tasaisin väliajoin kitaan, koska sehän nyt on selvä. Mitään dieettejä tai kausiluontoisia rypistyksiä en edelleenkään harrasta, koska olen sellaiseen liian laiska ja mukavuudenhaluinen. Ja toisaalta olen päässyt ilman niitä tännekin asti, joten mitä suotta muuttamaan reseptiä, joka kuitenkin vaikuttaisi toimivan suht hyvin. En välttämättä ole maailman tehokkain laihduttaja, mutta eipä tässä jäniksen selässä olla eikä minulla periaatteessa ole varsinaista syytä edes laihduttaa. Pikkuhiljaa tässä yritän päästä 78,4 kiloon ja painoindeksiin 25. Tie on oikea, ja jonain päivänä se vie perille. Sillä välin voin nauttia matkasta.

Kävin maanantaina juoksemassa. Kevään mittaan tein lenkkejä, joissa vuorottelin jokusen minuutin kävely- ja juoksupätkiä. Se alkoi kyllästyttää, ja välillä on mennyt useita viikkoja, etten ole käynyt juoksemassa lainkaan. Katse on kuitenkin elokuun Tampere maratonin kympin matkassa, johon on enää reilut kaksi kuukautta aikaa. Polvi ei todellakaan ole siinä kunnossa, että viitsisin sillä lähteä rykäisemään kymmenen kilometrin juoksulenkkiä, joten toissapäivänä päätin ryhdistäytyä ja käydä hieman testaamassa polvea ja sitä myöten toivottavasti myös vahvistamassa. Kävelin ensin kilometrin, minkä jälkeen juoksin kolme kilometriä ja lopuksi kävelin vielä kilometrin. Polvi oli ihan ok, eikä siihen juostessa sattunut. Loppukävelyn aikana siinä oli pieniä viboja, ja jonkinlaista jälkioireilua on myös ollut, mutta ei mitään pahaa.

Keväällä ehdin taas hieman hurmioitua juoksusta, mutta nyt olen palannut takaisin maan pinnalle. Suhtaudun tällä hetkellä juoksuun hämmentävän neutraalisti. Nautin kyllä siitä vapauden ja voiman tunteesta, kun juoksen, mutta juoksulenkit ovat nykyään ennemminkin retrospektiivisiä kokemuksia. Juoksun aikana kertaan ja muistelen syksyllä viisi vuotta täyttävää matkaani ja mitä kaikkea siihen on mahtunut. Juoksu eittämättä sysäsi minut kohti uutta elämääni, mutta se uusi elämä kantaa ilman juoksuakin.

Pääpaino on nyt kahvakuulan nostamisessa. Jestas se on välillä tuskallista, mutta samalla hurmaavaa. Minullahan ei todellakaan ole mikään juoksijan kroppa, mutta kahvakuulailuun se tuntuu soveltuvan. Ensimmäisen kerran elämässäni minusta tuntuu, että olen oikeasti jossain urheilulajissa hyvä. Toki minulla on miljoona asiaa opittavana nostotekniikassa, mutta kerrankin joku laji tuntuu luontevalta ja jossa voin olla keskivertoa parempi. Enimmäkseen olen irtisanoutunut kaikesta vertailusta muiden ihmisten suhteen ja keskittynyt tekemään omaa juttuani. Ratsastajana olen liian arka, että minusta voisi kehittyä taitava esteratsastaja, mutta en ole antanut sen haitata, vaan köpötellyt itsekseni omassa rauhassa. Juoksussa minua ei ole voinut vähempää kiinnostaa, että olen aina hitaimpien sakissa, koska se on ollut voitto jo itsessään, että olen juossut. Uimarina minusta on ollut vain yksinkertaisesti siistiä oppia uimaan rintauintia ja kroolia, eikä haittaa vaikka viereisen radan uimari kauhoisi radan päästä päähän kaksi kertaa siinä missä minä kerran. Pyöräilyä ja hiihtoa en puolestaan muuten vain jaksa ottaa kauhean vakavasti. Ne ovat minulle sellaista rauhallista etenemistä, enkä osaa mieltää niitä lajeina, joissa pitäisi paahtaa tuhatta ja sataa. Jooga taas on joogaa. Laji, johon kilpailu ei millään tavalla kuulu.

Mutta kahvakuulailussa saan mielihyvää, kun pääsen valjastamaan kehoni voiman ja sitkeyden. Se tuntuu yksinkertaisesti luontevalta. Tiedän, että elokuun nostokisoissa en tule sijoittumaan kärkipäähän, mutta se, että olen ylipäätänsä nousemassa lavalle muiden ihmisten eteen, on uskomatonta. Kuka olisi uskonut siitä ylipainoisesta ja kömpelöstä tytöstä, jolle koululiikunta oli kaiken kaikkiaan ahdistava kokemus? Tunnen suunnatonta ylpeyttä itsestäni. Olen ollut tällä elämäntapamuutosmatkalla jo sen verran kauan, että välillä unohdan entisen elämäni. Sitten tulee niitä hetkiä – kuten juoksulenkeillä –, kun suorastaan hätkähtäen tajuan, mistä olen lähtenyt ja missä nyt olen. Ja se tuntuu hyvältä. Lähtöpainoni syksyllä 2009 oli noin 96 kiloa. Nyt painan 16 kiloa vähemmän kuin silloin. Olkoon jokainen nosto, jonka elokuussa 16 kilon kuulalla teen, kunnianosoitus sille.