Onnenhetki

[Musiikki: Chisu - Kun valaistun]

En vain saanut ajatukselta rauhaa. Eilinen kävelylenkki meni niin hyvin, että oli pakko saada edes kokeilla. Järki hoki koko ajan takaraivossa, että älä nyt ole hullu, vastahan itkit kipua ja tuskaa. Yritin orientoitua kävelylenkkiin: puin ulkoilutakin alle pitkähihaisen aluspaidan ja paksun teknisen urheilupaidan. Kiedoin kaulaliinan kaulaan ja upotin pääni paksun pipon uumeniin. Pukeuduin siis aivan liian lämpimästi ollakseni lähdössä juoksemaan. Mutta siinä vaiheessa kun solmin vomeroitteni nauhoja, totesin, että ketähän minä tässä yritän oikein huijata.

Ensimmäiset askelet otin varovasti. Okei, ei tämä nyt ehkä ihan parhaalta tunnu. Mutta ei liian pahaltakaan. Vaatetta on onneksi sen verran päällä, että voin lopettaa juoksun koska tahansa ilman, että jäädyn loppumatkasta.

Meno oli niin kömpelöä ja jäykkää kuin voi odottaa kahden viikon juoksutauon jälkeen ja selkä kipeänä, mutta hölköttelin tasaista tahtia neljän kilometrin lenkin aikaan 30:23. Kotipihaan päästyäni naama oli tulipunainen, sillä vaatetta oli todellakin ollut aivan liikaa, mutta silmissä loistivat onnenkyynelet ja huulilla karehti leveä hymy. Käyskentelin rauhassa pitkin asuinaluetta, ja annoin kehon jäähtyä ja selän rentoutua. Lunta satoi isoina hiutaleina.

Seuraavaksi painelen saunaan hikoilemaan hieman lisää ja pohtimaan, miten kivaa elämä osaa olla.