Mahdottomia juttuja

Ehkä vähän yllättäen ja kaikkien odotusten vastaisesti olen saanut itseni puolimaratonkuntoon. Viikko sitten sunnuntaina juoksin 19 kilometriä, ja kyllä se jo alkaa skeptisemmänkin silmissä olla merkki siitä, että 21,1 kilometriä voisi irrota. Siinä lenkin aikana fiilistelin, että tämä on ihan uskomatonta. Kaikkien niiden harmistusten jälkeen, kun polvi on kenkkuillut eikä säännöllinen juokseminen ole ollut mahdollista, siinä minä yhtäkkiä jolkottelin pitkää matkaa.

Mikä sitten on muuttunut tai on toisin kuin ennen? Siitä on kaksitoista vuotta, kun viimeksi juoksin puolimaratonin ja lähes yhtä kauan kun jouduin luopumaan säännöllisestä juoksusta. Isoimmat syyt ovat varmaankin se, että minulla on nyt parempi lihaskunto ja fysioterapeutti tsekkasi juoksuasentoni. Kävi ilmi, että oikea kiukkupolveni kiertyy sisäänpäin paljon enemmän kuin vasen polvi. Aloin kiinnittää asiaan huomiota, ja nykyään juostessa käännän reisilihaksella polvea ulospäin. Tadaa. Yhtäkkiä polvi kestää. Ostin myös Nike Invincible 2 -juoksulenkkarit, jotka ovat ihan hullut kengät hyvässä mielessä. Niissä on ihan järjetön vaimennus, joka jättää vanhat ikisuosikkini Vomerot auttamatta varjoonsa.

No, Tampere Maraton -tapahtuma olisi tämän viikon sunnuntaina, ja eipä tässä muuta kuin että lauantaina alkoi lenssu! Hohhoijakkaa. Onneksi olen pantannut ilmoittautumista, kun tämän kropan kanssa mikään ei ole koskaan varmaa, mutta se, että puolimaratonini estää nyt joku halvatun räkätauti, on jo melkoinen vitsi.

En ole vielä heittänyt kirvestä kaivoon, mutta vähän huonolta näyttää. Lokakuussa tulee toki mahdollisuus osallistua Tampere Puolimaratonille, mutta jotenkin olin ladannut kaiken keskittymisen ja henkisen valmistautumisen tälle viikonlopulle. Voi hyvänen aika.

Kohti EM-kisoja

[Musiikki: Mira Luoti - Tunnelivisio]

Ensin lyhyt katsaus helmikuun SM-kisoihin: Lauantain OALC:ssä tein 20-kiloisella kuulalla keskiverron suorituksen 91 toistoa, joka riitti odotetusti neljänteen sijaan. Sunnuntain biathlonissa tein 16-kiloisella kuulalla jäätävän hyvän yhteistuloksen 331 toistoa (työntö 148, tempaus 183), joka niin ikään riitti neljänteen sijaan. Se oli todella suuri pettymys, vaikka tiesin ennalta, että painoluokkien yhdistelyn takia vastassa tulisi olemaan kolme erittäin kovaa mimmiä. Kultaa voittanut teki 340 toistoa, hopea irtosi 337 toistolla ja pronssi 332 toistolla. Jäin siis kahden toiston päähän pronssista. Kahden toiston päähän siksi, että pronssia voittanut oli minua kevyempi eli olisi tasatilanteessa voittanut. Kilpailu oli koko SM-viikonlopun tasaisin enkä todellakaan hävinnyt huonoille, mutta itkin monta päivää kisan jälkeen. Olin tehnyt kovasti töitä, treenannut ahkerasti, ladannut koko sydämeni ja sieluni ja kaikki odotukset tuohon suoritukseen. Ja sehän siinä oli, että koska ylitin kaikki omani ja muiden odotukset, neljäs sija oli kuin ämpärillinen jäävettä niskaan. Tiedän, ettei mitalisijoille pitäisi antaa liian suurta merkitystä, mutta mitali olisi merkinnyt minulle niin valtavasti. Se, että olisin saanut kivuta palkintopallille arvokisoissa. Minä, se lihava ja huonokuntoinen tyttö, josta kukaan – vähiten hän itse – ei koskaan odottanut urheilijaa. Se olisi jotenkin vain ollut niin iso juttu.

Sitten sähköpostiin kolahti maajoukkuekutsu. Olin saanut tempaustulokseni perusteella maajoukkuepaikan Latviassa toukokuussa pidettäviin EM-kisoihin. Hetken harkinnan jälkeen vastasin kutsuun myöntävästi. Nielin SM-kisojen pettymyksen ja suuntasin katseen kohti uutta tavoitetta: 200 toiston maagista rajaa. EM-kisoissa se on vähimmäistavoite, jos minun painoluokassani (yli 68-kiloiset) halajaa kärkikahinoihin. Ehdin vetää SM-kisojen jälkeen viikon henkeä, ja sitten alkoi uusi entistä kovempi treenikausi. Viimeiset kaksi kuukautta olen treenannut 16-kiloisella lisää tahtia ja 18-kiloisella lisää otevoimaa, ja viikottaiset tempausmäärät ovat kohonneet keskimäärin 500–600 toistoon. Olen pikkuhiljaa minuutti minuutilta kasvattanut kovatahtisten (tahti 21–22 toistoa minuutissa) tempaussarjojen pituutta aloittaen lyhyistä kahden minuutin sarjoista. Eilen EM-kisaporukkamme ja muutama muu seuratoveri kokoonnuimme salille tekemään harjoitusnostot, ja minä tein ensimmäisen täyden kymppiminuuttiseni EM-tavoitetahdilla. Tai no, kymmenen minuuttia jäi noin viisi sekuntia vajaaksi, kun oikean käden otevoima yksinkertaisesti hyytyi, mutta epävirallinen tulos oli 206 toistoa (kisoissa tuomari ei välttämättä olisi päästänyt kaikkia oikean käden toistoja läpi). Oikeissa kisoissa ja edellyttäen, että kaikki toistot olisi hyväksytty, olisin kohonnut tuloksella Suomen kaikkien aikojen kuudenneksi parhaaksi.

EM-kisat ovat siis ensi viikon viikonloppuna, ja oma nostoni on sunnuntaina 14. päivä. Eilisen testinosto jätti ristiriitaisen mutta kokonaisuudessaan hyvän fiiliksen. Vasen käsi, jota olen aina pitänyt aavistuksen oikeaa heikompana, yllätti positiivisesti. Puskin sillä ensimmäisen viiden minuutin aikana vaivatta 108 toistoa. Ongelmat alkoivat kädenvaihdon jälkeen, sillä jostain syystä oikean käteni tekniikka ei ole samalla tasolla kuin vasemman käden. En saa pysäytettyä kuulaa tarpeeksi jämäkästi yläasennossa, mikä voi johtaa hylättyihin toistoihin. Lopulta sain räpistelyä oikealla kädellä kasaan 98 toistoa. Nämä viimeiset puolitoista viikkoa aionkin nyt keskittyä hiomaan oikean käden tekniikkaa, sillä se, saanko sen edes lähellä vasemman käden tasoa, on luultavasti ratkaiseva tekijä sijoituksia jaettaessa. Kunnollinen tekniikka säästää otevoimaa ja tietää vähemmän hylättyjä toistoja.

Lähden kisoihin odottavaisin ja positiivisin mielin. Minulla on jälleen kaikki mahdollisuudet mitaliin, ja vaikka SM-kisojen pettymys on tuoreessa muistissa ja kehottaa varautumaan siihen, että voin jäädä ties monenneksiko, en silti osaa olla unelmoimatta.

Ajatuksia kahvakuulaurheilun SM-kilpailuista

Olen nyt korissut ja kärissyt flunssassa viikon verran. Viime perjantaina alkoi kurkkukipu ja kävin vielä illalla kuulatunnilla nostamassa syksyn ennätystuloksen, kun tempaisin 18 kilon kuulalla ensimmäisen kerran täyden kymmenminuuttisen ja 123 toistoa. Ajatuksena oli, että joko se flunssan alku lähtee sillä tai sitten tauti iskee kunnolla päälle. Kävi sitten jälkimmäinen ja sunnuntaina iski vuosituhannen kurkkukipu, joka pakotti nukkumaan istualtaan, puuroutti puheen ja vaikeutti nielemistä niin, että hyvä kun sain vettä juotua. Eilen kävin verikokeissa ja nieluviljelyssä, mutta tulokset olivat negatiiviset: ei merkkiä angiinasta vaan astetta ärhäkämpi virustartunta siis kyseessä. No, kai tässä eloon jäädään.

Ärsyttää katkonainen treenisyksy. Alkusyksystä podin kesymmän flussan ja kuukausi sitten iski alaselkään julmettu noidannuoli, joka pysäytti treenit liki kahdeksi viikoksi. Lisäksi on ollut koulua ja ties mitä kissanristiäisiä ja pikkujouluja. Juuri kun aloin selkätauon jälkeen olla taas hyvässä vireessä, tärähti tämä tauti päälle. Minulle sopii parhaiten tasainen, suht tiivis treenitahti. Jo puolen viikon tauko veltostuttaa lihakset ja paras kuulatuntuma katoaa. Käyntiin pääseminen vie viikon tauon jälkeen viikon tai kaksi.

Kuva: V. Liimatainen

Kahvakuulaurheilun SM-kilpailut käydään Haapajärvellä 25.–26.2.2017. Tavoitteena on rikkoa 300 pisteen raja biathlonissa (16 kg) ja kivuta palkintopallille. Vaikka treenisyksy on ollut rikkinäinen, tavoite on ihan realistinen. Syyskuun Lahden Gentain kisoissa tempauksen ja työnnön yhteistulos oli 282. Työntöjä kertyi 133 ja tempauksia 149. Kovasti yritin ehtiä saada 150 toistoa täyteen, mutta ei se viimeinen peijakas ehtinyt, kun aika loppui kesken. Oikealla oleva kuva on otettu tempauksen ekan viisiminuuttisen aikana, sillä nostan siinä vielä vasemmalla kädellä. Minulla ei ole mitään järisyttäviä puolieroja, mutta tykkään aloittaa tempauksen aina vasemmalla kädellä, joka on minulla se aavistuksen heikompi. Jos pääsen sillä yli neljän ja puolen minuutin, tiedän pystyväni vetämään täyden ajan. Sillä on psykologisesti ihan valtava merkitys, koska ainakin itselle kädenvaihdon jälkeen iskee tuskastuminen, että eikö tämä koskaan lopu, kun tuntuu että koko homma alkaa tietyllä tavalla alusta. Mutta kun tietää, että vuorossa on se vahvempi käsi, ja kun malttaa ottaa yhden toiston kerrallaan ja luottaa omaan voimaan ja jaksamiseen, maaliin pääsee lopulta.

Nyt siis toivon aikaisena joululahjana, että saan treenata seuraavat kolme kuukautta säännöllisesti ja tasaisesti. Tulevat SM-kisat ovat minulle oikeasti iso juttu, koska verrattuna aiemmin tänä vuonna käytyihin SM-kisoihin nyt minulla on oikeasti mahdollisuus pärjätä ja jopa voittaa oma sarjani. Takaraivossani huutaa edelleen se vanha ja sitkeä peikko, että ei minusta ole urheilijaksi, tällaisesta ikuisesta läskistä. Voitolla olisi minulle ihan käsittämätön symbolinen merkitys. Jo pronssisen arvokisamitalin ripustaminen kaulaan tuntuu silkalta utopialta. Mutta niinhän se unelmat on tehty toteutettaviksi.

Oi

Nyt minä sen tein: ilmoittauduin Tampere Maratonille. Viisasta vai ei, en tiedä, mutta kahden viikon kuluttua minä juoksen kymmenen kilometriä!

Mikä omituinen, mutta ihana ajatus.

Herkkä, vahva unelma

[Musiikki: Kent - Tigerdrottningen]

Minulla on nyt tosi hyvä fiilis kiukkupolveni suhteen. Fiilis on itse asiassa niin hyvä, että pelottaa, milloin taas rysähdetään korkealta ja kovaa. Toisaalta polvi on kestänyt tänä keväänä juoksuharjoitukset niin hyvin, että realismi on joutunut pikkuhiljaa väistymään optimismin kipinän tieltä.

Eilen kävin jälleen yhdistetyllä kävely- ja juoksulenkillä. Juoksin 5 minuutin pätkiä yhteensä kahdeksan ja välillä kävelin 3 minuuttia. Alku- ja loppukävelyineen lenkki kesti 1 h 20 min, ja kilometrejä kertyi mukavat kymmenen. Laskeskelin, että kaikkiaan juoksin noin 6 kilometriä. Juoksun aikana polvi pelasi hyvin, eikä illan aikana tullut jälkikipuakaan. Tänään on ollut taas normaalia enemmän naksuntaa, mutta muuten kaikki on ok.

Unelma Tampere maratonin kympin matkasta kytee vahvana. Voi taivas.

Kuten yllä totesin, pelottaa ihan hirveästi. Mutta eilen juostessa tunsin taas sitä rajatonta iloa, joka puhtaudessaan ja aitoudessaan on vailla vertaa. Ja samalla henki lähes salpautui, kun tajusin, että minä ihan oikeasti taas juoksen.

On ollut ristiriitaista taas antautua juoksuonnelle, sillä kahden vuoden aikana opin hyväksymään, että se tie oli osaltani käyty loppuun. Nyt kun – itse asiassa vähän yllättäen – olen päässyt matkaamaan ajassa taaksepäin ja löytänyt juoksijan identiteettini, en tiedä miten suhtautua. Samaan aikaan tuntuu niin järjettömän hyvältä, mutta samaan aikaan tiedostan, että tällä polvella jokainen juostu askel voi olla se viimeinen.

Pirujen maalailut seinille sikseen. Nautitaan tästä päivästä, tästä hetkestä – ja unelmoidaan.

Herännyt unelma

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Sacred Love Meditations]

Siitä on reilut kaksi vuotta, kun oikea polvi päätti irtisanoa sopimuksensa. Tuon kahden vuoden ajan olen itkien ja raivoten haudannut juoksu-unelmani kerta toisensa jälkeen. Lopulta koitti se hyväksynnän päivä, kun en enää kiukuten viskonut multaa rikkinäisten haaveiden päälle, vaan hautasin ne hellästi ja haikeana. Sen maaperän päälle aloin kasvattaa uusia unelmia.

Mutta nyt vanha unelma on alkanut orastaa. Se puskee väkisin esiin, enkä tiedä, pitäisikö minun vaalia sitä vai kiskoa se juurineen irti.

Olen yrittänyt kaikkeni, etten antaisi juoksu-unelmille tilaa. Olen tehnyt parhaani, että osaisin elää päivä kerrallaan. Olla suunnittelematta juoksutreenejä etukäteen ja varsinkaan olla haaveilematta minkään valtakunnan juoksutapahtumista.

Toissailtana se sitten nukkumaan mennessä iski. Jos sittenkin. Varala maratonin (nykyinen Tampere maraton?) neljäsosamatka. Olisiko se mahdollista? Uskallanko toivoa?

Kevään juoksut ovat sujuneet niin hyvin kuin tällä polvella on lupa odottaa. Mutta riittääkö se siihen, että pystyisin juoksemaan 10 kilometriä, ilman että kinttu on maalissa rikkipoks?

Elokuun lopussa tulee täyteen viisi vuotta, kun aloitin haparoivan matkani osaamatta lainkaan aavistaa, minne se minut tulisi viemään. Miten hurmaava onkaan ajatus, että viiden vuoden kunniaksi pääsisin taas juoksemaan juoksutapahtumassa, juoksijana muiden juoksijoiden joukossa. Tahtoisin niin valtavasti suoda sen hetken itselleni, sillä olen sen ansainnut.

Polvivaivaisen juoksijan selviytymispakkaus:
hyppääjänpolviremmi, Vomero 6:t,
MSM, molybdeeni ja glukosamiini.

Sauvakävelemässä

[Musiikki: Savage Garden - Affirmation]

Eipä tuo polvi näköjään liian kipeäksi ole äitynyt, sillä tänään kävin käppäilemässä 9,4 kilometrin sauvakävelylenkin. Silloin kun juoksin, kävely oli tylsintä ikinä. Nyt siitäkin osaa taas nauttia. On ollut oikeasti kiva käydä pitkillä kävelylenkeillä. Latasin mp3-soittimeen Mirabai Ceibaa, jonka rauhallisen ja mantramaisen musiikin tahdissa mieli on saanut levätä ja toisaalta ajatuksille on ollut tilaa. Kiersin tänään itse asiassa saman kiekon kuin aktiivisina juoksuaikoina. Silloin tuo 9,4 kilometriä koostui 8,4 kilometrin vakiolenkistäni ja kilometrin alku- ja loppukävelyistä. Unelmani on vielä kerran elämässäni juosta tuo kiekura ilman polvikipuja. Toteutumisesta ei ole takeita.

Ylenpalttinen kävely on kipeyttänyt jalkapohjat päkiöiden kohdalta. Oikeaan koipeen tuli kamala rakkula, joka minun tietysti piti mennä puhkomaan ja repimään auki. Minulla on ihossa ties miten monta arpea vain sen takia, kun en malta antaa haavojen parantua rauhassa vaan niitä on pakko olla koko ajan nypläämässä. Oli miten oli, nyt tuo rakkula on kamalan kipeä. Ja vasemmassa päkiässäkin on rakkula, mutta sen älysin (toistaiseksi) jättää rauhaan. Kävely on mielenkiintoista, kun ontuu molempia jalkoja.

Huomenna kahvakuulaa, jee!

Rauhallisia unia kaikille.

Kun hetken laihdutuskuurista löytyi uusi, terveellinen tapa elää

[Musiikki: Sigur Rós - Kveikur]

Elvytin tänä aamuna vaakani paristoja sen verran, että sain mitattua maagisen keskiviikkopainon. Ja sehän oli 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). Olen tyytyväinen! Edistyminen on hidasta, mutta ei hitaus minua haittaa, pääasia että tullaan alaspäin. On totta, että kesäkuussa kävin 78,8 kilon lukemassa, mutta epäilen, että siinä oli kyse nesteheilahtelusta, sillä ero tuota lukua aiempaan lukemaan (80,4 kg) oli niin iso. Minun kropastani ei yksinkertaisesti pala yli puoltatoista kiloa rasvaa viikossa.

Aloitin vuoden noin 82 kilon tuntumasta, ja siitä on siis tultu pari kiloa alaspäin. Kuulostaa varmaan maailman surkeimmalta pudotustulokselta, mutta olen ihan oikeasti onneni kukkuloilla, sillä tiedän löytäneeni taas keinon mennä oikeaan suuntaan. Kertauksena jälleen, että viime vuonna polven kipeytymisen jälkeen lihoin pikkuhiljaa neljä kiloa ja olo oli todella epätoivoinen, kun tunsin painonhallinnan selkärankani katkenneen enkä tiennyt, miten pystyisin jatkamaan. Mutta nyt tiedän, että pystyn tähän! En tarvitse juoksua. Olen todistanut sen itselleni, ja voitte uskoa, että sen myötä harteiltani on pudonnut valtava taakka. Juoksun kanssa kaikki oli paljon helpompaa, mutta pystyn tähän näinkin. En kaipaa mitään "kilo viikossa" -tuloksia. Ei haittaa, vaikka välillä tulee plussaviikkoja (sillä niitähän tulee). Kerran viikossa tehtävät mittaukset useamman kuukauden ajalta kertovat totuuden, ja nyt käyrä on se, että alaspäin mennään. Vanha kunnon unelma nimeltä 25 elää ja voi hyvin.

Uskomatonta, miten paljon ajatusmaailmani on muuttunut vajaan neljän vuoden aikana. Ennen oli pakko laatia aikatauluja, että tuohon ja tuohon päivään mennessä olen laihtunut noin ja noin paljon. Eri asia oli tietysti se, pitivätkö aikataulut (yleensä eivät). Nyt osaan ottaa rauhallisemmin. Jos minulta meni neljän kilon lihomiseen vuosi, voin ihan yhtä hyvin käyttää niiden pois laihduttamiseen seuraavan vuoden. Tai vaikka vielä sitä seuraavankin. Pääasia on, etten päästä painoa nousemaan enempää.

Jossain vaiheessa tarkkaan aikataulutetusta laihdutusprojektista tuli elämäntapa, jossa päivämäärät menettivät merkityksensä. Liikunnasta tuli hyvän olon lähde ja osa normaalia arkea sen sijaan, että sen tärkein merkitys olisi ollut kalorien polttaminen. Pikkuhiljaa löysin ruokavalion, joka tekee keholleni hyvää ja ennen kaikkea josta nautin. Uskon myös suklaan ja jäätelön tärkeyteen. Tasapainon löytäminen on vaikeaa, sillä herkuttelu lähtee herkästi pois lapasesta, jolloin siitä myös muodostuu ahdistuksen lähde. Sen sijaan kerran tai kahdesti viikossa tapahtuva herkuttelu tekee erinomaisen hyvää. Kun on vaikkapa viikon odottanut Aino Ihana Maitosuklaa -tonkan aukeamisesta lähtevää ääntä, voin sanoa, että silloin lusikan jätskiin upottaminen on kaiken odotuksen arvoista. Varsinkin kun tietää, että joka ikisestä lusikallisesta saa nauttia ilman huonoa omatuntoa. Uskon myös vahvasti tankkauspäiviin, sillä silloin kehon aineenvaihdunta saa potkun persuuksiinsa ja keho huomaa, että eihän tässä ollakaan nääntymässä. Eikä pidä unohtaa herkkuhetken antamaa hyvän olon tunnetta pääkopalle.

Tämä resepti on toiminut minulle sekä varsinaisen laihduttamisen aikana että nyttemmin, kun tavoitteeni on lähinnä pitää paino paikallaan tai korkeintaan saada hivutettua se 78 kilon tuntumaan. Jokainen löytää oman tiensä. Pääasia, että se tie tuntuu oikealta ja tietää sen kantavan vielä senkin jälkeen kun varsinainen tavoite on saavutettu, sillä mitä tavoitepainon saavuttamisen jälkeen seuraa, se se vasta kokonaan uusi seikkailu onkin.

Rakkaudesta

En paljonkaan kirjoittanut keväällä tapahtuneesta erosta. Olen pitänyt parisuhteeni blogistani poissa, sillä tämä on minun blogini ja tahdon kirjoittaa vain omista asioistani sotkematta siihen muita ihmisiä. On hyvin mahdollista, että joku tuttuni lukee tätä tietämättäni, enkä halua turhaan kirjoittaa ihmisistä, jotka kauttani ovat tunnistettavissa. En nimittäin ole pitänyt anonymiteetistäni kauhean tiukkaan kiinni.

Voin kuitenkin kirjoittaa omista tunteistani ja rakkaudesta. Tuosta salaperäisestä ja järjen vievästä voivasta, jota kaikki etsivät ja kaipaavat. Olen elämäni aikana hullaantunut useasti ja rakastanut kaksi kertaa. Minulla on ollut kaksi vakavaa suhdetta kahden erittäin epätodennäköisen henkilön kanssa. Ponnisteluista ja yrityksistä huolimatta nämä suhteet ovat lopulta päättyneet. Epätodennäköisyyteensä? Hyvinkin mahdollista.

---

Eropäätös ei ole koskaan helppo ja toisaalta se on kaikessa suoraviivaisuudessaan helpoin päätös koskaan. Kun ihminen on rehellinen itselleen ja kuuntelee sisintään, hän tietää mitä tehdä. Niin minäkin luultavasti tiesin pitkän aikaa, mutta jostain syystä sitä tahtoo uskoa, että kaikki vielä muuttuu paremmaksi. Tahtoo uskoa siihen toiseen ihmiseen. Meihin. Jostain syystä parisuhteessa epäonnistuminen tuntuu musertavalta. Suhteeseen on vuodattanut niin paljon itsestään, ja kun sitten huomaa, että jokin on pielessä, on hirvittävän vaikea kohdata totuus. Miten jokin, johon on pistänyt itsensä täysillä likoon, voi mennä pieleen? Ehkä vika on minussa. Enkö ole yrittänyt tarpeeksi? Sitä huomaa ammentavansa itsestään vielä vähän lisää. Luopuu vielä yhdestä palasta itseään kunnes jäljellä ei ole enää mitään mistä antaa.

---

Kuulin Chisun kappaleen Kun valaistun ensimmäisen kerran viime kuussa sen jälkeen kun eropäätös oli tehty. Kuuntelin sanoja kyynelet ensin silmissä ja sen jälkeen poskille valuen. Tuntui kuin joku olisi täydellisesti ymmärtänyt sen ristiriitojen kurimuksen, jossa olin loputtomalta tuntuneen ajan taistellut. Miltä tuntuu, kun periaatteessa toisen ihmisen kanssa on hyvä olla, mutta samaan aikaan sisintä jäytää tunne, että minun unelmani ei ollut tässä. Miten raastavaa se on katsoa vieressään nukkuvaa ihmistä ja ymmärtää, mitä sillä oikeasti tarkoitetaan, kun rakkaus ei joskus vain riitä.

Epäonnistumisen tunteen taustalla sykkii vahvasti yksinjäämisen pelko. Mitä jos en enää löydä ketään? Mitä jos jään yksin? Eikö silloin olisi parempi vain jäädä tähän, missä olen kuitenkin osan ajasta onnellinen? Kun katsoo ympärilleen, näkee vain onnellisia pariskuntia, heidän yhteisiä vuosiaan ja kaikkia niitä vuosia, joita heillä on yhdessä. Oma tulevaisuus näyttäytyy pimeänä ja yksinäisenä. Silloin on vain pakko kysyä itseltään, haluaisinko minä olla toisen ihmisen kanssa vain siksi, ettei hän uskaltanut olla yksin.

---

Uskon rakkauteen. Voimaan joka hajottaa maailmani, mutta kokoaa minut yhteen lujimmalla liimalla mitä koskaan on ollut. Täyttää minut huumalla ja onnella, pelolla ja kaipauksella. Rakkaudessa yhdistyvät kaikki tunteet. Se voi murskata minut täysin, mutta se voi tehdä minusta onnellisemman ja eheämmän ihmisen kuin koskaan.

Kun on kyse rakkaudesta, en tahdo uskoa vähempään kuin satuihin ja niiden prinsseihin. Siihen yhteen prinssiin, jonka kanssa elän elämäni onnellisena loppuun asti.

Älä anna sen kuolla

[Musiikki: Antti Tuisku - Hengitän]

Kävin tiistaina vaa'alla (82,2 kg, BMI 26,2) vuoden ensimmäisen päivän kunniaksi, ja samalla päätin taas aktivoida viikottaiset punnitukset. Nyt tuntuu, että olisi taas puhtia panostaa laihtumiseen lihomisen sijasta. Tai no, tiistain kävelylenkki meni kyllä itku kurkussa, kun ahdisti ja tietkin olivat joko nilkkaan asti sohjoa tai muuten vain tappoliukkaat. Joka tapauksessa olen nyt saanut normalisoitua syömiset, ja keskivartalo tuntuu taas hengittävän.

Vuoden suklaalakko on edelleen harkinnassa, mutta taidan kallistua sen kannalle, että keskityn jokaiseen päivään erikseen. Kävin äsken kaupassa, ja suklaahammasta kolotti, mutta jätin ostamatta. Tiedän, että selviän ilmankin. Nyt on pakko selvitä. Askel kerrallaan. Tulin siihen tulokseen, että kuuriluontoiset vuosiprojektit eivät ole minua varten. Tahdon oppia selviämään päivästä, siitä mitä jokainen aamu tuo eteeni. Oppia jälleen suunnittelemaan herkkupäivät siten, että niistä voi oikeasti nauttia ilman kuristavaa tunnetta kurkussa.

Konkreettinen tavoite on kuitenkin mielessä. Ja mikäs muukaan kuin painoindeksi 25,0. Sitä kohti, unelmista uudestaan totta.

Pilleristi

[Musiikki: Jessie Ware - Devotion]

Olen vajaan viiden kuukauden testijakson perusteella tullut siihen tulokseen, että Nokkos-Kalkki-Inkivääri + vihersimpukka on humpuukkia tai ainakin minun vaivaani varsin tehoton lääke (tai no ravintolisä). Kyllähän noita tabletteja tulikin kirjaimellisesti närästykseen asti kiskottua. Eilen nielaisin viimeiset kappaleet ja uusia en kyllä enää osta.

Mutta ihmelääkkeen metsästys jatkuu! Rupesin kaivamaan netistä tehokkaampaa nivellääkettä ja törmäsin Arthrobalans Plusiin. Ensivaikutelma oli, että jees tämähän vaikuttaisi vähän tujummalta tavaralta kuin tuo höpsö vihersimpukka. On glukosamiinisulfaattia, kondroitiinisulfaattia ja MSM:ää, jotka yhden koulukunnan mielestä muodostavat polven hyvinvoinnin pyhän kolminaisuuden.

Olin jo kipeä kinttu melkein ulkona ovesta valmiina ostoksille, mutta sitten sattumalta törmäsin netissä keskusteluun, jossa joku mainitsi ulkomaiset versiot näistä tuotteista. Että on kuulemma glukosamiinin, kondroitiinin ja MSM:n pitoisuudet ihan eri luokkaa kuin Suomessa myytävissä valmisteissa.

Pienen tonkimisen jälkeen törmäsin tuotteeseen nimeltä Doctor's Best - Glucosamine Chondroitin MSM. Lekurin paras, ei siis voi olla huono! Britti-Amazonista irtosi noin 25 punnan hintaan (ilmaisin postikuluin!) 240 kapselin purteli, joka kotiutui hellään huomaani parissa päivässä. Tilauksen jätin lauantaina ja keskiviikkona oli jo perillä.

Kapseleita syödään neljä päivässä (kaksi aamulla ja kaksi illalla). Päiväannos glukosamiinisulfaattia on 1500 mg, kondroitiinisulfaattia 1200 mg ja MSM:ää 1000 mg. Vertailun vuoksi Arthrobalans Plussassa nuo määrät olisivat  500, 400 ja 200 mg. Mitä tulee vihersimpukkatuotteeseen, päiväannoksessa oli 960 mg vihersimpukkaa, josta lopullinen glukosamiinin määrä jäi minulle kyllä ihan kokonaan hämärän peittoon. Eikä siinä siis ollut lainkaan noita kahta muuta ainetta.

Ilokseni kapselit ovat huomattavasti helpompi niellä kuin karheat vihersimpukkatabletit, jotka jäivät aina onnistuneesti kurkkuuni kiinni. Olen tosi huono nielemään lääkkeitä, yyh.

Aloin siis syödä Doctor's Bestiä tänään ja jännittää ihan! Olisi tosi ihana, jos valmiste oikeasti auttaisi, ja suorastaan unelmoin, että oikeaa polveani ei yhtäkkiä puolen vuoden kroonisen vibailun jälkeen enää särkisi ja pääsisin kirmaamaan Vomerot jaloissa taas Hervantaa ympäri. Mutta tottahan tässä nyt tolkku pitää päässä pitää, sillä yhtä hyvin polven tila voi jatkua ennallaan ja olen taas hassanut rahani jonninjoutavaan humpuukkiin. Toivo on vain niin jännä juttu. On niitä unelmia ennenkin käynyt toteen.

Vuosi

[Musiikki: Sia - We Are Born]

Tiedättekö, mikä päivä eilen oli? Eilen keskiviikkona tuli kuluneeksi tasan 52 viikkoa siitä, kun vaaka iski pöytään lukeman 78,3 kg ja ensimmäisen kerran elämässäni saavutin painoindeksin 25,0.

Luin vanhasta blogistani matkakertomukseni ja hymyilin ja itkin onnesta ja ylpeydestä.

Eilen vaaka näytti 78,7 kiloa (BMI 25,1), eli aika lähellä vuoden takaista lukemaa ollaan. Olen aikamoisen tyytyväinen, vaikka lievästi ylipainoisten liigassa tällä hetkellä pelaankin.

Vuoden aikana on tullut opittua paljon. Aluksihan tavoitteeni oli pudottaa painoa vielä seitsemän kiloa lisää eli 71 kiloon, mutta reilut puoli vuotta jatkuneen rimpuilun jälkeen ymmärsin, että ei tästä valmista tule. Minulla ei ollut enää kunnollista syytä laihduttaa; olin tyytyväinen itseeni normaalin ja lievän ylipainon nurkilla. Rakastin vahvaa kroppaani ja elinvoimaani. Rakastin itseäni sellaisena kuin olin.

Unelma painoindeksistä 25 ja päämäärätietoisuus olivat valtava kantava voima, joka puski minut kaikkien aallokoiden läpi, kunnes lopulta saatoin katsoa itseäni peilin kautta silmiin ja todeta: "Jumalauta, sinä ihan oikeasti teit sen."

Olin niin pirun tyytyväinen itseeni, eikä minulla oikeasti ollut enää tarvetta laihduttaa. Siksi en ollut kunnolla  enää laihtunut 25-tavoitteen jälkeen. Sen tajuamiseen meni jonkin aikaa, mutta lopulta marraskuussa päätin lopettaa laihduttamisen. Se oli katkeransuloinen hetki: omalla tavallaan tunsin luovuttaneeni ja epäonnistuneeni (miksi minusta ei ollut pudottamaan seitsemää vaivaista kiloa?), mutta toisaalta se opetti hyväksymään asiat sellaisina kuin ne olivat. Jokin kauneusihanne kuiskutti korvaani: "Mieti, miten paljon kauniimpi ja hoikempi olet seitsemän kilon päästä." Katsoin itseäni peilistä, leveää lantiotani, vahvoja käsivarsiani, uhmakkaasti pystyssä olevaa leukaani, kauniisti erottuvia poskipäitäni. Silloin päätin, että niin vaikeaa kuin se tulisi olemaankin, en enää alistuisi kauneusihanteiden mantraan: "Vielä yksi kilo, niin olet parempi. Ja vielä yksi. Ja vielä."

Minä olen kaunis. Nyt.

---

Alimmillaan painoni kävi vuoden aikana 76,5 kilossa. Tämä oli elokuuta, kun treenasin puolimaratonille. Kesän pitkät juoksulenkit ilmeisesti rouskuttivat kropasta energiavarastoja tehokkaasti. Syksyn killuin 77-78 kilon maastossa. Joulusta asti minulla on ollut hankalaa painonhallinnan kannalta. Joulu innosti minut taas syömään herkkuja enemmän kuin olisi tarpeen. Sen lisäksi en ole päässyt liikkumaan normaalisti ensin selän ja nyt polven takia. Painoa on siis tullut hieman lisää. Tajuan sen johtuvan siitä, etten vielä täysin hallitse syömistäni. Ei mikään särky tai kipu lihota ketään automaattisesti.

Olen kuitenkin oppinut, että elämässä tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat tavalla tai toisella painoon. Paino ei tule koko ajan pysymään grammalleen samana. Olemme ihmisiä, emme ole täydellisiä. Kuinka ihanaa olisikaan sanoa pystyvänsä suhtautumaan vastoinkäymisiin siten, että syö appelsiinin sen iänikuisen suklaalevyn sijasta. Itseltään pitää vaatia, muttei liikaa.

Tiedän, että olen ollut liian höveli itseni suhteen viimeiset kolme kuukautta. En kuitenkaan syytä itseäni, sillä tämä on ollut uusi oppitunti aiheesta "kuka olen ja miten toimin". On taas aika vaatia itseltään vähän enemmän, mutta tehdä se syyllistämättä. Okei, saatoin ehkä vetää vähän överiksi, mutta hitot siitä, onneksi on uusi päivä ja tämä hetki, jolloin voin muuttaa kurssin.

Tavoite seuraavalle 52 viikolle: laihduttaa neljäsataa grammaa. Kippis!

Sanat ovat ilma, jota hengitän

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way; Florence and The Machine - Ceremonials]

Minulle kirjoittaminen on aina ollut se juttu. Jos saisin valita, en enää koskaan sanoisi sanaakaan, vaan kirjoittaisin ne kaikki paperille. Olen epävarma ja takelteleva puhuja. Tuntuu, että puhuessa suustani vyöryy sekopäisen kuuloista sanapuuroa, josta kukaan ei saa mitään selvää. Kun saan eteeni tyhjän paperin, se on aluksi pelottava, mutta sitten sanat täyttävät minut ja virtaavat ulos soljuen. Kirjoittaessani hengitän, kirjoittamisen kautta minä elän.

Sinänsä ammattini kääntäjänä on minulle aivan täydellinen. Erakkomaisen luonteeni takia minua ei haittaa tehdä töitä yksin kotona. Saan työskennellä tekstien parissa siihen vuorokaudenaikaan ja siihen tahtiin kuin minua huvittaa. Ajankäyttöni on suhteellisen hallittua. Osaan aloittaa työtehtävät ajoissa, jotta ehdin myös hioa ja viimeistellä ne kunnolla ennen toimeksiantajalle palauttamista.

Kääntäminen alana on vaativaa mutta erittäin aliarvostettua työtä. Moni on sitä mieltä, että kun osaa vierasta kieltä, osaa myös kääntää. Filologit pysykööt lestissään, kiitos. Muistan kun aloitin yliopiston varmana siitä, että olin jo valmiiksi maailman paras kääntäjä. Paluu maanpinnalle oli tyrmäävä. Yhtäkkiä huomasin muodostavani käännettävän tekstin pohjalta surkeampaa tekstiä kuin olisin ikinä kirjoittanut, jos olisin kirjoittanut suoraan omasta päästäni, suomeksi. Että jokainen yo-kokeissa kielistä laudaturin vetäissyt voi ihan rauhassa hakea kääntäjäkoulutukseen ja katsoa ensimmäisen vuoden jälkeen, vieläkö suhtautuminen on sama ruututekstissä nähtyyn kömmähdykseen: "Minäkin olisin osannut kääntää paremmin."

Siitä on reilut seitsemän vuotta, kun aloitin kääntämisen opiskelun, ja huojennuksekseni voin sanoa, että tasoni kääntäjänä on nyt huomattavasti korkeampi kuin tuolloin. Olen saanut toimeksiantajilta kiittävää palautetta, joten tunne ei ole pelkästään omassa päässä.

Pidän työstäni. Se on ihanan haastavaa. Välillä saa käyttää kaikki luovuutensa ja ongelmanratkaisukykynsä, kun yrittää selvittää, mitä ihmettä se alkutekstin kirjoittaja mahtoi tälläkin kohdalla tarkoittaa. Kääntäminen ei ole koskaan pelkkää sanojen siirtämistä kielestä A kieleen B. Välissä on kokonainen kulttuuri. Eri kulttuureissa on sanoja, jotka herättävät toisessa kulttuurissa aivan erilaisia mielleyhtymiä kuin toisessa. Joillekin sanoille ei edes ole olemassa vastinetta kohdekielessä. Se mikä on itsestään selvää kiinalaiselle, ei välttämättä ole sitä suomalaiselle. Alkutekstistä on löydettävä ajatus, joka minun tehtävänäni on kietoa kauniiseen pakettiin kohdekielessä.

Syvin intohimoni on kuitenkin kirjoittaa omaa tekstiä. Kääntäminen on ikään kuin luovuuden käyttämistä turvallisilla vesillä; joku on jo keksinyt asian, jonka minä käännän. Kun alkaa kirjoittaa omaa tekstiä, se on kuin hyppy tuntemattomaan. Alkaa epäillä itseään, pelätä että epäonnistuu. Kuulostaako tutulta? Moni laihduttaja painii näiden tismalleen samojen asioiden kanssa, ja niin minäkin tein painoa pudottaessa. Taistelin kuitenkin pelkojani vastaan ja onnistuin, ja aion hyödyntää oppimaani elämäni kaikilla osa-alueilla. Unelmani oli saavuttaa normaalipaino. Onnistuin. Unelmani on kirjoittaa kirja. Mutta eihän se ole mahdollista. Väärin. Se on mahdollista.

Sysäyksenä unelmalleni päätin osallistua tänä vuonna NaNoWriMoon, jossa lyhyesti sanottuna on tarkoitus kirjoittaa 50 000 sanaa marraskuun aikana eli kolmessakymmenessä päivässä. Tavoitteena on siis kirjoittaa kirja tai osa siitä. Tekstin ei tarvitse (eikä pidä) olla viimeisteltyä, vaan ideana on vapauttaa kirjoittajat liiasta itsekritiikistä ja antaa vain mennä. Olen monta kertaa kironnut, että lähdin touhuun mukaan. On ollut päiviä, jolloin pelkkä ajatus kirjoittamisesta on tehnyt pahaa, mutta olen pakottanut itseni tekstitiedoston eteen ja kirjoittanut. Kukaanhan ei tietenkään pakota kirjoittamaan noita 50 000 sanaa, mutta olen vakaasti päättänyt saada ne kasaan, ja tällä hetkellä minulla on koossa 37 133 sanaa eli käytännössä olen noin päivän aikataulusta edellä, jos ajatellaan, että päivässä on kirjoitettava keskimäärin 1667 sanaa, jos haluaa saavuttaa vaaditun sanamäärän kuun loppuun mennessä.

Aluksi pelkäsin, että joutuisin väkisin keksimään tilanteita ja tapahtumia, mutta on ollut uskomatonta seurata vierestä, miten hahmot ovat alkaneet elää ja vieneet itse tarinaa eteenpäin. Välillä minun on vain tarvinnut istua kyydissä ja kirjoittaa tapahtumat muistiin.

Kirjoittaminen on ihanaa. Kiitos, että jaksoit lukea.