Viime vuoden kesästä lähtien asiat ovat alkaneet rullata.
Pääkohdat pähkinänkuoressa:
1. Sain metformiinilääkityksen PCOS:n aiheuttaman insuliiniresistenssin purkamiseen ja sitä kautta painonhallinnan tueksi. Painoni on pudonnut noin yksitoista kilogrammaa lääkityksen aloittamisen jälkeen.
2. Aloin heinäkuussa 2023 käydä ilmajoogatunneilla. Ilmajooga oli aluksi superpelottavaa ja ahdistavaa telinevoimistelun traumatisoimalle mielelleni, mutta sitkeydellä pääsin alun kauhun yli. Välilevyni rakastavat liinassa roikkumista!
3. Olen pystynyt juoksemaan säännöllisesti. Tämä on metformiinin lisäksi todennäköinen syy painon putoamiselle.
4. Vuodenvaihteessa otin kuntosalitreeniini yhdeksi liikkeeksi työnnön kahvakuulalla. Tunnustellen ja sopivaa treenimäärää ja kuulakokoa hakien sopiva tasapaino tuntuu nyt löytyneen, ja selkä näyttää vihreää valoa.
Vielä puolitoista vuotta sitten kärvistelin jälleen yhden välilevynpullistuman kanssa, mutta nyt menee hyvin. Harrastan taas juoksua ja kahvakuulan nostamista, vaikka luulin jättäneeni lajeille hyvästit aikoja sitten.
En oikein itsekään tiedä, mitä on tapahtunut ja miten tässä ollaan.
Kolme viikkoa sitten kävin siskoni kanssa salikisoissa nostamassa kahvakuulaa. Työnsin kymmenen minuutin aikana kahta kahdentoista kilon kuulaa ilmaan 72 kertaa. Suomen kärkinaiset huitelevat jossain kaukana horisontissa nostaessaan kahta 24-kiloista, mutta pitkän tauon jälkeen tulos oli minulle vallan mainio, varsinkin kun en panosta lajin treenaamiseen mitenkään erityisesti. Kunhan teen muutamat työntösarjat osana kuntosalitreeniä penkkipunnerrusten ja muiden punttihommien lomassa.
Oli outoa ja samaan aikaan tuttua nousta nostolavalle. Tilanne oli jotenkin vain tosi erikoinen. Seitsemän vuoden tauon jälkeen tuntui kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Samalla tuntui, että miten ihmeen kaupalla minä tähän tilanteeseen olen oikein päätynyt! Päätin sitten vain luottaa kroppaan, että kyllä se tietää mitä tehdä. Tavoite oli tehdä 70 toistoa, mutta koska sekosin jossain vaiheessa laskuissa, kiihdytin lopussa varmuuden vuoksi tahtia, ja lopputulos oli kaksi toistoa ekstraa.
Kahvakuulakisoista kului parisen viikkoa, ja viime sunnuntaina osallistuin Tampere Maraton -juoksutapahtuman puolimaratonille. Pohjimmainen tavoite oli, että kunhan nyt pääsen maaliin kolmessa tunnissa ja että viime vuoden nettoaika 2:47:07 olisi kiva alittaa. Kaksi tuntia ja kolme varttia pitäisi nyt ainakin olla realistista alittaa ellei jopa kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia.
Minulla ei ollut juoksuun sen kummempia suunnitelmia. Päätin, että annan kropan päättää tahdin ja juoda vettä jokaisella huoltopisteellä. Sää oli erinomainen (varsinkin jos vertaa viime vuoden karmaisevaan keliin!): noin 16 astetta ja enimmäkseen pilvistä. Jossain vaiheessa aurinko meinasi änkeä esiin pilvien takaa, mutta ymmärsi onneksi vetäytyä takaisin. Vettä ripsautti jossain vaiheessa, mutta se vain virkisti.
Juoksu rullasi alusta alkaen hyvin. Otin vetoapua sopivista selistä ja seurasin kellosta etenemistahtia. Se näytti tasaista jonkin verran yli seitsemän minuutin kilometrivauhtia. Se oli minulle rivakahko tahti, ja yritin pitää pään kylmänä, etten lähde kisan alkuhuumassa ja muiden imussa liian kovaa liikkeelle. Mutta jossain vaiheessa viiden kilometrin jälkeen tuntin liikutuksen aallon vyöryvän lävitseni. Ole rohkea, nyt tai ei koskaan, tämä on sinun hetkesi.
Päätin antaa kropan hoitaa homman. Päätin luottaa siihen, että se jaksaa, osaa, pystyy, on valmis kantamaan minut vaikka maailman ääriin. Juoksussa minulle on aina ollut huumaavinta vapaudentunne. Tunsin voiman virtaavan lävitseni, tunsin lihasteni tekevän väsymättä työtä, tunsin miten keuhkoni ja sydämeni toimivat ja olivat minun puolellani.
Hitaana juoksijana olen tottunut hölköttelemään joukon perällä ja olemaan se, jonka ohitse muut pyyhältävät. Nyt huomasin kerta toisensa jälkeen ottavani jostakusta edelläni juoksevasta selän, saavuttavani häntä askel askeleelta, meneväni ohi. Mikä uskomaton tunne.
Juoksutapahtumassa juostiin 10,55 kilometrin lenkkiä, eli puolimaratonilla reitti kipaistiin kahdesti. Lähdin toiselle kierrokselle ajassa 1:17:30 ja tajusin, että minulla on periaatteessa mahdollisuus noin kahden tunnin ja kolmenkymmenenviiden minuutin aikaan. Se tuntui hyvin utopistiselta. Reitti oli mukavan tasainen, mutta kierroksen ensimmäisen viiden kilometrin aikana oli joitakin nousuja, ja siinä vaiheessa meno tuntui raskaalta. Kehossani on kuitenkin se hyvä puoli, että se on kuin tasaisesti etenevä juna. Ekalla puoliskolla omaksuttu tahti oli iskostunut lihaksiini, ja väsymyksestä huolimatta etenin yhä reilun seitsemän minuuutin kilometritahtia, vaikka tuntuikin kuin olisi juossut hidastetusti. Kierroksen jälkimmäinen puolisko oli tasaisempi, ja sen alussa tiesin, että jumalauta, nyt mennään, tämä onnistuu. Kroppa vastasi täydellisesti haasteeseen. Onnistuin loppua kohden jopa kiihdyttämään tahtia, mikä on ihan mieletöntä! Viimeisten kahden kilometrin aikana juoksin alle seitsemän minuutin vauhtia.
Kun lopulta kaarsin Ratinan stadionille, tunsin että paukkuja on vielä loppuspurttiin ja viimeiset sadat metrit juoksin niin kovaa kuin kintuista lähti. Lopulta ylitin maaliviivan nettoajassa 2:32.50. Aivan uskomatonta! Juoksu oli niin onnistunut kuin olla voi. Vielä viikonkin jälkeen olen aivan häkeltynyt siitä, mihin pystyin.
Kaikki kesän helteiset ja auringonpaahteessa juostut lenkit, kaikki ne lenkkireittieni mäennyppylät ja ärhäkämmät nousut tuottivat nyt tulosta, kun pääsin juoksemaan tasaisella reitillä optimaalisessa säässä. Mutta en koskaan olisi osannut odottaa, että pääsen noin lähelle kahden ja puolen tunnin rajapyykkiä. Tiesin, että olen henkisesti vahva ja uskallan luottaa itseeni ja tiesin, että kehoni on sitkeä työjuhta, mutta on se jotenkin vain todella koskettavaa, mihin kaikkeen sitä pystyykään.
Yksi taustatekijä henkisen voiman taustalla (juoksun lisäksi) on sisäpyöräilyn kuningastreeni Les Mills Sprint, joka on treeninä sellainen, että se auttaa löytämään fyysisen suorituskyvyn rajat ja tajuamaan, että ne eivät todellakaan ole siinä, missä niiden luuli olevan vaan jossain todella paljon pidemmällä. Se opettaa itsevarmuutta, itseluottamusta ja itsekunnioitusta. Se opettaa vahvuutta. Se opettaa jatkamaan silloinkin, kun tuntuu ettei enää jaksa. Yksi mieleeni pysyvästi jäänyt ohjaajan lausahdus on "Gain strength from what you have done". Sitä mietin juostessa. Mietin myös yhtä omista voimalauseistani. Mie pystyn ihan mihin vaan.
