Mahdottomia juttuja

Ehkä vähän yllättäen ja kaikkien odotusten vastaisesti olen saanut itseni puolimaratonkuntoon. Viikko sitten sunnuntaina juoksin 19 kilometriä, ja kyllä se jo alkaa skeptisemmänkin silmissä olla merkki siitä, että 21,1 kilometriä voisi irrota. Siinä lenkin aikana fiilistelin, että tämä on ihan uskomatonta. Kaikkien niiden harmistusten jälkeen, kun polvi on kenkkuillut eikä säännöllinen juokseminen ole ollut mahdollista, siinä minä yhtäkkiä jolkottelin pitkää matkaa.

Mikä sitten on muuttunut tai on toisin kuin ennen? Siitä on kaksitoista vuotta, kun viimeksi juoksin puolimaratonin ja lähes yhtä kauan kun jouduin luopumaan säännöllisestä juoksusta. Isoimmat syyt ovat varmaankin se, että minulla on nyt parempi lihaskunto ja fysioterapeutti tsekkasi juoksuasentoni. Kävi ilmi, että oikea kiukkupolveni kiertyy sisäänpäin paljon enemmän kuin vasen polvi. Aloin kiinnittää asiaan huomiota, ja nykyään juostessa käännän reisilihaksella polvea ulospäin. Tadaa. Yhtäkkiä polvi kestää. Ostin myös Nike Invincible 2 -juoksulenkkarit, jotka ovat ihan hullut kengät hyvässä mielessä. Niissä on ihan järjetön vaimennus, joka jättää vanhat ikisuosikkini Vomerot auttamatta varjoonsa.

No, Tampere Maraton -tapahtuma olisi tämän viikon sunnuntaina, ja eipä tässä muuta kuin että lauantaina alkoi lenssu! Hohhoijakkaa. Onneksi olen pantannut ilmoittautumista, kun tämän kropan kanssa mikään ei ole koskaan varmaa, mutta se, että puolimaratonini estää nyt joku halvatun räkätauti, on jo melkoinen vitsi.

En ole vielä heittänyt kirvestä kaivoon, mutta vähän huonolta näyttää. Lokakuussa tulee toki mahdollisuus osallistua Tampere Puolimaratonille, mutta jotenkin olin ladannut kaiken keskittymisen ja henkisen valmistautumisen tälle viikonlopulle. Voi hyvänen aika.

Onnesta ja kiitollisuudesta

[Musiikki: BOY - We Were Here]

Muutosta takaisin Hervantaan on kulunut nyt kolme viikkoa. On ihanaa olla taas täällä, ja tämä uusi asunto on aivan ihana sekin. Vajaan 65 neliön kolmio kuulostaa kolmioksi pieneltä, mutta tässä on jotenkin niin loistava pohjaratkaisu, ettei neliöiden näennäistä vähyyttä huomaa. Ja kyllähän nuo nyt kahdelle ihmisille ja kahdelle kissalle piisaavat. Tärkeintä on, että täällä on aiempaan verrattuna enemmän tilaa vetäytyä omaan rauhaan, kun siltä tuntuu.

Kävin tänään juoksemassa tuttua lenkkireittiäni Hervannan ympäri. Voi nostalgia ja muistot. Niillä kaduilla karistin viisi vuotta sitten painolastia niin vyötäröltä kuin mielen päältä. Uudestisynnyin. Niistä ajoista on kulunut aikaa, eikä juoksu ole enää se elämän ykkösliikuntalaji, mutta kyllä se sykähdyttää edelleen. Pyrin säännöllisen epäsäännöllisesti tekemään lenkkejä, joissa vuorottelen kävelyä ja juoksua. Tämän päivän rytmi oli seuraava:

6 min kävely
4 min juoksu + 2 min kävely (x 10)
7 min kävely

Tuo oli polven kannalta ehkä vähän uhkarohkea, sillä viime aikoina olen juossut kolmen minuutin pätkiä ja kävellyt aina välissä neljä minuuttia. Mutta katsotaan nyt, miten polvi reagoi. Yleensä tuntemukset tulevat parin päivän viiveellä.

Nykyään juoksen siis sen mukaan, miten liikuntakalenterissa on tilaa ja mitä polvi on asiasta mieltä. Ei se maailmanloppu olisi vaikken juoksisi lainkaan, mutta pyrin kuitenkin juoksemaan edes vähän, sillä kahvakuulailussa hyvästä aerobisesta kunnosta on hyötyä, ja juoksu jos mikä ylläpitää ja kohottaa sitä helpoiten. Ja juoksu muistuttaa minua joka ikinen kerta matkastani, siitä mistä lähdin ja missä nyt olen. Ja vaikka sunnuntain aamupaino oli 85,6 kilogrammaa, juoksu palauttaa minut maanpinnalle ja muistuttaa siitä, miten paljon enemmän olen kuin lukemat vaa'an näytöllä.

Juostessa ehtii ajatella. Tänään muistelin paljon menneitä vuosia, kolmen vuoden takaista taistelua irti alkoholismin raastamasta suhteesta ja sitä, miten onneksi olen päätynyt tähän pisteeseen, missä nyt olen. Liiketalouden opintojen myötä olen päässyt ihan oikeaan työpaikkaan ja pääsemässä irti freelancerin paskojen palkkioiden ja epäsäännöllisten työmäärien ikeestä. Minulla on maailman kiltein ja huomaavaisin poikaystävä, joka jaksaa katsoa minua, vaikka mieleni lepattaa ajoittain levottomana enkä ole aina sataprosenttisesti tässä maailmassa vaan vetäytynyt omaan yksityiseen soppeeni, jonne minun on välillä saatava vetäytyä, jotta jaksan. Minua itkettää pelkkä ajatus siitä, miten tasapainoista arkea hän pystyy minulle tarjoamaan kaikkien niiden kuluttavien ja vuoristoratamaisten vuosien jälkeen, kun en koskaan voinut tietää, millä tuulella suhteen toinen osapuoli kunakin päivänä oli tai kuka hän ylipäätänsä oli.

On niin paljon asioita, joista olla onnellinen ja kiitollinen. Talvella ja keväällä ne tahtoivat unohtua ylettömän työ- ja opiskelutaakan alla, mutta nyt kun julmin stressi on helpottanut, osaan taas olla kiitollinen siitä, että minulla on töitä ja olen saanut mahdollisuuden opiskella uuden ammatin. Lisäksi minulla on melkein terveet polvet, joilla sietää juosta edes vähän. Ja olen löytänyt uuden lajin, jossa olen hyvä ja josta pidän. Olen onnekas, että saan olla juuri minä ja elää juuri minun elämääni.

Kiloja, kuulia ja kenkiä

[Musiikki: Damien Rice - My Favourite Faded Fantasy]

Olen kaivannut blogimaailmaan. Viime syksynä kirjoitustahti taisi olla peräti yksi postaus per kuukausi. En voi luvata tiiviimpää tahtia, mutta jotenkin on sellainen olo, että haluaisin taas olla aktiivisempi bloggaaja. Lukea säännöllisesti muiden blogeja (sekin on kaiken kiireen keskellä vähän jäänyt) ja kommentoida. Kaipaan blogimaailman yhteisöllisyyttä ja teitä kaikki kivoja siellä ruudun toisessa päässä.

Vuosi vaihtui, juu. Tein marras- ja joulukuussa klassiset ja lihoin pätkäpaastolla pudottamani kilot takaisin. En siis todellakaan paina enää 78 kilogrammaa, vaan killun jälleen kerran 82 kilon tuntumassa. Ensiksi otti aika paljon kupoliin, mutta nyt lähinnä naurattaa. Olen kyllä niin erinomainen esimerkki siitä, miksi hetken dieetit eivät toimi, vaan pysyvässä painonhallinnassa on kyse vain ja ainoastaan elämäntapamuutoksesta. En nyt siis tarkoita mollata pätkäpaastoa, vaan lähinnä kritiikki kohdistuu tapaan, jolla laskeuduin pätkäpaastosta niin sanottuun normaaliin arkeen. Suklaa maistui hyvin, ja samaan aikaan kun en stressiltä ja kiireeltä jaksanut liikkua entiseen malliin (kolme kahvakuulatuntia viikossa ei todellakaan riitä), lopputulos ei ollut varsinaisesti mikään yllätys.

No! Koska vuosi on uusi, aloitin pätkäpaaston uudestaan. Tällä kertaa aion ottaa opikseni viime kerrasta, ja jos ja kun koittaa hetki, että palaan normaaliin syömisrytmiin, teen sen varovasti. Syksyllä minulla oli tarkka kahden kuukauden jakso, jonka aikana paastosin aina kahdesti viikossa, mutta nyt aion jatkaa paastoa määrittämättömän ajan. Haaveenani on, että onnistuisin tekemään pätkäpaastosta elämäntavan, sillä sen siitä todellakin voi tehdä. Totuus kuitenkin on, että sen ajan, kun olin syys- ja lokakuussa pätkäpaastolla, voin paremmin kuin marras- ja joulukuussa, jolloin luovuin pätkäpaastosta ja söin liikaa. Tämän viikon paastopäivät ovat jo takana ja ne tuntuivat hyviltä. Eteenpäin siis.

Koulun joululoma päättyy ensi keskiviikkona. Jonkin verran olen jo aloitellut käännöstöitä joulun jälkeen, mutta vajaan viikon on vielä helpompaa. Olen joululomalla liikkunut taas enemmän ja hakenut oikeaa ruokailu- ja liikuntarytmiä. Pitkät kävelylenkit ovat tuntuneet hyviltä, ja ostin Grouponista kuukauden käyttöoikeuden Yoogaiaan. Eivät netissä pidetyt tunnit millään lailla vedä vertoja esimerkiksi Om Yogan tunteihin, mutta ihan hyvän kotitreenin niiden avulla saa tehtyä. Olen keskittynyt yiniin ja muihin restoratiivisiin tunteihin, sillä yritän parhaani mukaan saada stressimielen hallintaan, jotta pystyisin aloittamaan kevätlukukauden vähemmän kaaottisesti kuin mitä syyslukukausi sujui.

Kahvakuulan nostaminen jatkuu myös. Joulun alla pidetyissä salikisoissa biathlon-tulokseni oli 12 kilon kuulalla: työntö 151 toistoa ja tempaus 187 toistoa, eli tein tasaisen varmasti sen, mitä itseltäni treenien perusteella odotinkin. Työnnössä tuli neljä hylättyä toistoa, mutta tempauksessa kaikki toistot menivät läpi. Malja sille! Tempaus on ollut minulle kahvakuulaurheilussa kaikkien aikojen nemesis, mutta alan ehkä pikkuhiljaa päästä siitä jyvälle. Tämä vuosi onkin jännittävä, sillä valmentaja väläytti syksyn long cyclen SM-kisoja vaihtoehtona. Maaliskuussa olisi biathlonin SM-kisat, mutta en taida ehtiä siihen mennessä treenata tarpeeksi 16-kiloisella, että olisi järkeä lähteä lavalla toikkaroimaan. Hitaasti hyvä tulee. Pyrin suhtautumaan näihin liikuntoihini lunkisti, enkä aio tehdä niistä ylimääräistä stressin aihetta, koska silloin liikunnan syvin olemus menettää mielestäni merkityksensä. Jollain lailla en ehkä edes miellä itseäni miksikään kilpailijaksi tai että voisin sellainen olla. Luultavasti lihavan tytön identiteetti on juurtunut niin syvälle mieleeni, että olen luonut itselleni eräänlaisen harrastelijakarsinan, jonka suojissa voin tehdä omaa juttuani ilman sen kummempia paineita. Eikä se välttämättä huono asia ole.

Viikon verran olen kaivannut ihan hulluna juoksemaan. Änkyräpolvi oli loppuvuodesta vähän oikukas, enkä edes harkinnut juoksulenkkejä. Luultavasti yletön rappusissa ramppaaminen muuton yhteydessä ja vähentynyt liikunta aiheuttivat polven oireet. Nyt pyrin taas kuntouttamaan sitä kävelyllä ja MSM:llä ja glukosamiinilla. Yritän saada sen juoksukuntoon tässä pikkuhiljaa, mutta juoksulenkille pääsy ei ole yksin polvesta kiinni, vaan kärsin tällä hetkellä myös sopivien juoksukenkien puutteesta. Joskus täällä blogissa taisin tuskailla, miten Vomeroiden pohja kovettuu pakkasella, eikä niillä saa pakkaslumesta minkäänlaista pitoa. Minulla on kyllä talvikäyttöön soveltuvat Asicsin maastojuoksukengät, mutta niiden vaimennukset on käytetty loppuun, enkä uskalla niillä lähteä juosta köpöttelemään. Tilasin eBaysta joku aika sitten Vomero 8 Shield -juoksukengät, ja nyt odottelen jännähiki otsalla, milloin ne saapuvat kotiin ja onko niissä parempi pohja verrattuna nykyisiin Vomero 6 -mallin popoihini. Noissa shield-kengissä on vettä pitävä pinta, ja ne oli jotenkin vaan ihan pakko saada! Heräsin tähän vedenkestävään versioon tietysti aivan liian myöhään, joten kengät oli pakko tilata eBaysta, sillä ne olivat joka ikisestä muusta järkevästä nettikaupasta loppuunmyyty, eikä niitä käsittääkseni enää valmisteta, kun tavallisesta Vomerostakin on jo 9-malli kaupoissa. (Toisaalta eihän tuolla pihalla enää lunta eikä kyllä pakkastaan ole, että periaatteessa sinne voisi mennä nykyisilläkin Vomeroilla loiskuttemaan.)

Jahas, pitää alkaa valmistautua kuulatunnille. Ei muuta kuin onnellista uutta vuotta kaikille!

Ihmeitä

Taisin edellisenkin postauksen aloittaa suurin piirtein samoilla sanoilla, mutta pakko jälleen todeta, että tämä syksy on ollut varmasti elämäni kiireisin. Stressinhallinta on ollut melkoisella koetuksella, ja joinain päivänä olen itkenyt silkkaa uupumusta ja kiirettä. Rehelliset vapaapäivät, jolloin en ole oikeasti tehnyt mitään, ovat yhden käden sormilla laskettavissa.

Pusersin yhdeksän viikon pätkäpaastokokeiluni läpi. Alkufiiliksiäni voi kerrata syyskuun postauksesta. Ensisijainen tavoitteeni oli saada veriarvoja paremmaksi, enkä varsinaisesti lähtenyt laihduttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Paino oli 3. syyskuuta 81,3 kilogrammaa ja veriarvot elokuun puolivälissä seuraavanlaiset:

- kokonaiskolesteroli 5,5 (< 5,0)
- HDL 2,53 (> 1,0)
- LDL 2,9 (< 3,0)
- triglyseridit 0,89 (< 2,0)
- paastosokeri 4,8 (< 6,0)

Kävin uusissa verikokeissa marraskuun 3. päivä, ja luvut näyttivät tältä:

- kokonaiskolesteroli 5,8 (< 5,0)
- HDL 2,31 (> 1,0)
- LDL 3,5 (< 3,0)
- triglyseridit 1,06 (< 2,0)
- paastosokeri 4,9 (< 6,0)

Paastosokeri oli käytännössä sama, mutta kolesteroliarvot olivat menneet selvästi huonompaan suuntaan. Tästä en syytä paastoamista, vaan marraskuussa hivenen käsistä livennyttä juuston ja jäätelön syöpöttelyä (penteleen Plussa-tarjous ja vitosen Ben & Jerry's -pönikät!).

Entäs paino sitten? Se oli 3. marraskuuta tasan 78 kilogrammaa. Kahdessa kuukaudessa paino siis putosi kolmisen kiloa, mutta veriarvot huononivat. Olo on edelleen hieman ristiriitainen. Riesaksi muodostuneet muutamat liikakilot lähtivät käytännössä itsellään, mutta veriarvojen heikkeminen harmittaa. Toisaalta pitää ajatella, että tämä oli hyvä opetus: laihtuminen ei automaattisesti tarkoita, että se on tehty terveellisellä ruokavaliolla. Tavoitteenani onkin nyt järkevöittää syömisiä ja käydä keväällä mittaamassa kolesteroli uudestaan. Mutta sitä ei käy kieltäminen, ettenkö olisi onnellinen tämänhetkisestä painostani. Ensimmäisen kerran sitten polven rikkoutumisen jälkeen olen taas normaalipainoinen. Onpa suorastaan outoa!

Kaiken kaikkiaan pätkäpaastokokeilu oli hyödyllinen, ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille, olipa tavoite sitten pudottaa painoa tai ei. Nyt olen ollut puolitoista viikkoa ilman pätkäpaastoa, sillä minulla on meneillään melkoinen muuttostressi, ja tuntuu, että nyt ei riitä resurssit vähillä kaloreilla hengailuun edes kahtena päivänä viikossa. Mutta suunnitelmissani on jatkaa pätkäpaastoilua heti, kun ehdin edes toviksi istua paikoilleni ja normaali arki asettuu taas uomiinsa.

Niin, olen siis muuttamassa lauantaina. Kesällä kohtaamani mies osoittautui ihmiseksi, jota olen koko elämäni etsinyt, ja päätimme pistää hynttyyt yhteen. Olo on ihan epätodellinen. Tuntuu kuin universumi olisi yhtäkkiä loksahtanut kohdalleen. Olen viettänyt paljon aikaa väärissä parisuhteissa, ja nyt kun unelmani on suoraan edessäni ja toteutunut, en tiedä, miten päin olisin. Olen löytänyt ihmisen, jonka sielu on veistetty samasta puusta kuin omani, ja jonka kanssa minun ei tarvitse tehdä olemiseni suhteen minkäänlaisia kompromisseja. Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta. Vierelläni kulkee vihdoinkin ihminen, jonka kanssa haluan oikeasti jakaa elämäni. Kaikki menneet vuodet, kaikki kipu, epäilys ja tuska... Jokainen hetki on kuljettanut minua kohti tätä päivää, kun olen viimein löytänyt kotiin toisen ihmisen luo. Ihmeellistä.

Ajoittain mietin, miksi emme kohdanneet aiemmin. Mutta ehkä minun piti ensin kulkea oma matkani ja kasvaa ihmiseksi, joka olen. Minun piti ensin tehdä itsestäni kokonainen ennen kuin olin valmis löytämään puuttuvan puoliskoni.

Viisi vuotta

Viisi vuotta sitten olin liki satakiloinen, rapakuntoinen ja onneton omassa kehossani. Oli pakko tehdä päätös, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan mihin se johtaisi tai mitä ylipäätänsä olin tekemässä. En ollut koskaan onnistunut laihtumaan, enkä varmaan uskonut, että onnistuisin nytkään. Jostain syystä päätin yrittää ja olen ikuisesti kiitollinen sille aralle ja epävarmalle nuorelle naiselle päätöksestä, joku tuli lopulta viemään hänet – minut – unohtumattomalle matkalle.

On melko tarkalleen tasan viisi vuotta siitä, kun tein Porin juoksukoulun ensimmäisen harjoituksen: "Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla." Nyt tuntuu hurjalta miettiä, mihin kaikkeen se olikaan johtava. Juoksu vei mennessään ja muutti elämäni. Minä muutin elämäni. Sittemmin polviongelmien takia jouduin luopumaan juoksusta, mutta muutos kantoi vaikeuksien läpi.

Viikko sitten lauantaina nousin Nokialla Punaisen oven salikisoissa yleisön eteen nostamaan 16 kilon kahvakuulaa. En ollut paras enkä vahvin, mutta poistuin lavalta voittajana. Lopputulos oli 90 toistoa yhden käden LC:tä, ja olen oikeasti tyytyväinen. Satanen oli enemmän tai vähemmän salainen tavoite, mutta kesän myötä lopputuloksen sijoittuminen 90-95 toiston haarukkaan alkoi tuntua realistisemmalta. Olen onnellinen, että tein hyväksyttyjä toistoja ja jaksoin täyden kymmenminuuttisen. Olen hämmentynyt, että syrjäänvetäytyvästä ja kaikenlaista huomiota karttavasta tytöstä on kuoriutunut vahva ja itseensä luottava nainen, joka epäonnistumisen uhasta huolimatta kykenee katsomaan pelkojaan silmiin ja tekemään parhaansa. Olen tajunnut, että se ihan oikeasti riittää: että tekee parhaansa ja tekee sen hymyillen.

Eilen jouduin kohtaamaan ehkä pahimman pelkoni pitkään aikaan – pelon, joka oli samaan aikaan yksi suurimmista ja katkeransuloisimmista unelmistani. Siitä lähtien kun ilmottauduin Tampere maratonin kymmenen kilometrin matkalle olin varma, että olin tehnyt oikean emämokan. Tällä polvella ja tällä juoksukunnollako minun pitäisi selvittää kympin matka kuukahtamatta reitin varrelle? Viimeisten 2,5 vuoden aikana olen juossut käytännössä vain yksittäisiä kilometrejä. Kympin olen muistaakseni juossut viimeksi syksyllä 2011. Jokin sisimmässäni kuitenkin kuiski, että tämä juttu sinun on vain tehtävä. Pelotti, kauhistutti, itketti ja samaan aikaan tuntui huumaavalta. Eilen sitten seisoin lähtölinjalla juoksijana muiden juoksijoiden joukossa. Ja sitten minä juoksin. Polvi kantoi, kunto kesti. Kymmenen kilometriä taittui aikaan 1:08:05. Käsittämätöntä. Aika oli paljon parempi kuin mitä olin edes uskaltanut haaveilla.

Se oli elämäni juoksu. Juoksin sen viiden vuoden matkani kunniaksi. Ja matka jatkuu, sillä ei ole mitään syytä pysähtyä.

Tampere Maraton + Blogimiitti la 30.8.

[Musiikki: First Aid Kit - Stay Gold]

Kävin tänään lenkillä, jonka aikana juoksin kolme kahden kilometrin pätkää. Välissä kävelin aina kilometrin. Pikkuhiljaa pitäisi tehdä lopullinen päätös, juoksenko 30.8. Tampere Maratonilla sen kympin matkan vai en. Treenannuthan en ole kesän aikana käytännössä yhtään, mutta uskon, että kunto riittää kyllä kympin rykäisyyn.

Polvi on nyt lenkin jälkeen vähän paineisen tuntuinen. Saa nähdä, mihin se tuosta kehittyy. Jos pahempia jälkioireita ei muutaman päivän sisällä tule, luultavasti ilmoittaudun juoksemaan. Aika huisia. Ja outoa!

Tampere Maratonin yhteydessä pidetään muuten perinteinen blogimiitti, jonne ihan jokainen on tervetullut! Osallistuminen juoksutapahtumaan ei todellakaan ole mikä pakko. Viime miiteissä vaihtoehtoista toimintaa on ollut muun muassa kävelylenkkeily ja munkkien syönti. 

Alustavien suunnitelmien mukaan kokoonnutaan klo 10 rautatieasemalla, ja sieltä sitten suunnataan Ratinan stadionille, joka on noin kilometrin päässä asemalta. Juoksentelujen jälkeen mennään tietenkin syömään. Miiteissä on aina ollut kivaa, joten toivottavasti mahdollisimman moni osallistuisi nytkin. Olisi tosi kiva nähdä myös uusia naamoja, joten rohkeasti vain mukaan!

Ajatuksia matkasta

[Musiikki: Of Monsters And Men - My Head Is An Animal]

Olen pitänyt kiinni perinteisestä keskiviikkovaa'asta. Tänään se näytti 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). En muista, milloin olen viimeksi painanut alle sen maagisen kasikympin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan olen kieppunut 80-82 kilon välimaastossa. Piti siis tarkistaa ihan kalenterista, johon olen tunnollisesti mitannut painon lähes joka viikko, ja viime elokuussa paino on ollut 79,6 kg. Loppusyksy menikin kilpirauhasoireiden kanssa kamppailessa, ja paino kipusi hitaasti mutta varmasti ylöspäin vaikka tein mitä. Tämä vuosi on puolestaan pyöritty tiiviisti 81 kilon tuntumassa painon heitellessä puolisen kiloa sinne sun tänne.

No, nyt kropan pitäisi olla terve näitä iänikuisia PCOS:iä lukuun ottamatta. Viime viikkoina jokin on ilmeisesti loksahtanut kohdalleen, kun olen saanut notkautettua painoa vähän alaspäin. Kaiken kaikkiaan laihdutus ei kuitenkaan ole elämäni itsetarkoitus. Nautin liikunnasta, ja terveellinen ruokavalio saa oloni tuntumaan hyvältä. Jätskiä lapan tietysti tasaisin väliajoin kitaan, koska sehän nyt on selvä. Mitään dieettejä tai kausiluontoisia rypistyksiä en edelleenkään harrasta, koska olen sellaiseen liian laiska ja mukavuudenhaluinen. Ja toisaalta olen päässyt ilman niitä tännekin asti, joten mitä suotta muuttamaan reseptiä, joka kuitenkin vaikuttaisi toimivan suht hyvin. En välttämättä ole maailman tehokkain laihduttaja, mutta eipä tässä jäniksen selässä olla eikä minulla periaatteessa ole varsinaista syytä edes laihduttaa. Pikkuhiljaa tässä yritän päästä 78,4 kiloon ja painoindeksiin 25. Tie on oikea, ja jonain päivänä se vie perille. Sillä välin voin nauttia matkasta.

Kävin maanantaina juoksemassa. Kevään mittaan tein lenkkejä, joissa vuorottelin jokusen minuutin kävely- ja juoksupätkiä. Se alkoi kyllästyttää, ja välillä on mennyt useita viikkoja, etten ole käynyt juoksemassa lainkaan. Katse on kuitenkin elokuun Tampere maratonin kympin matkassa, johon on enää reilut kaksi kuukautta aikaa. Polvi ei todellakaan ole siinä kunnossa, että viitsisin sillä lähteä rykäisemään kymmenen kilometrin juoksulenkkiä, joten toissapäivänä päätin ryhdistäytyä ja käydä hieman testaamassa polvea ja sitä myöten toivottavasti myös vahvistamassa. Kävelin ensin kilometrin, minkä jälkeen juoksin kolme kilometriä ja lopuksi kävelin vielä kilometrin. Polvi oli ihan ok, eikä siihen juostessa sattunut. Loppukävelyn aikana siinä oli pieniä viboja, ja jonkinlaista jälkioireilua on myös ollut, mutta ei mitään pahaa.

Keväällä ehdin taas hieman hurmioitua juoksusta, mutta nyt olen palannut takaisin maan pinnalle. Suhtaudun tällä hetkellä juoksuun hämmentävän neutraalisti. Nautin kyllä siitä vapauden ja voiman tunteesta, kun juoksen, mutta juoksulenkit ovat nykyään ennemminkin retrospektiivisiä kokemuksia. Juoksun aikana kertaan ja muistelen syksyllä viisi vuotta täyttävää matkaani ja mitä kaikkea siihen on mahtunut. Juoksu eittämättä sysäsi minut kohti uutta elämääni, mutta se uusi elämä kantaa ilman juoksuakin.

Pääpaino on nyt kahvakuulan nostamisessa. Jestas se on välillä tuskallista, mutta samalla hurmaavaa. Minullahan ei todellakaan ole mikään juoksijan kroppa, mutta kahvakuulailuun se tuntuu soveltuvan. Ensimmäisen kerran elämässäni minusta tuntuu, että olen oikeasti jossain urheilulajissa hyvä. Toki minulla on miljoona asiaa opittavana nostotekniikassa, mutta kerrankin joku laji tuntuu luontevalta ja jossa voin olla keskivertoa parempi. Enimmäkseen olen irtisanoutunut kaikesta vertailusta muiden ihmisten suhteen ja keskittynyt tekemään omaa juttuani. Ratsastajana olen liian arka, että minusta voisi kehittyä taitava esteratsastaja, mutta en ole antanut sen haitata, vaan köpötellyt itsekseni omassa rauhassa. Juoksussa minua ei ole voinut vähempää kiinnostaa, että olen aina hitaimpien sakissa, koska se on ollut voitto jo itsessään, että olen juossut. Uimarina minusta on ollut vain yksinkertaisesti siistiä oppia uimaan rintauintia ja kroolia, eikä haittaa vaikka viereisen radan uimari kauhoisi radan päästä päähän kaksi kertaa siinä missä minä kerran. Pyöräilyä ja hiihtoa en puolestaan muuten vain jaksa ottaa kauhean vakavasti. Ne ovat minulle sellaista rauhallista etenemistä, enkä osaa mieltää niitä lajeina, joissa pitäisi paahtaa tuhatta ja sataa. Jooga taas on joogaa. Laji, johon kilpailu ei millään tavalla kuulu.

Mutta kahvakuulailussa saan mielihyvää, kun pääsen valjastamaan kehoni voiman ja sitkeyden. Se tuntuu yksinkertaisesti luontevalta. Tiedän, että elokuun nostokisoissa en tule sijoittumaan kärkipäähän, mutta se, että olen ylipäätänsä nousemassa lavalle muiden ihmisten eteen, on uskomatonta. Kuka olisi uskonut siitä ylipainoisesta ja kömpelöstä tytöstä, jolle koululiikunta oli kaiken kaikkiaan ahdistava kokemus? Tunnen suunnatonta ylpeyttä itsestäni. Olen ollut tällä elämäntapamuutosmatkalla jo sen verran kauan, että välillä unohdan entisen elämäni. Sitten tulee niitä hetkiä – kuten juoksulenkeillä –, kun suorastaan hätkähtäen tajuan, mistä olen lähtenyt ja missä nyt olen. Ja se tuntuu hyvältä. Lähtöpainoni syksyllä 2009 oli noin 96 kiloa. Nyt painan 16 kiloa vähemmän kuin silloin. Olkoon jokainen nosto, jonka elokuussa 16 kilon kuulalla teen, kunnianosoitus sille.

Herkkä, vahva unelma

[Musiikki: Kent - Tigerdrottningen]

Minulla on nyt tosi hyvä fiilis kiukkupolveni suhteen. Fiilis on itse asiassa niin hyvä, että pelottaa, milloin taas rysähdetään korkealta ja kovaa. Toisaalta polvi on kestänyt tänä keväänä juoksuharjoitukset niin hyvin, että realismi on joutunut pikkuhiljaa väistymään optimismin kipinän tieltä.

Eilen kävin jälleen yhdistetyllä kävely- ja juoksulenkillä. Juoksin 5 minuutin pätkiä yhteensä kahdeksan ja välillä kävelin 3 minuuttia. Alku- ja loppukävelyineen lenkki kesti 1 h 20 min, ja kilometrejä kertyi mukavat kymmenen. Laskeskelin, että kaikkiaan juoksin noin 6 kilometriä. Juoksun aikana polvi pelasi hyvin, eikä illan aikana tullut jälkikipuakaan. Tänään on ollut taas normaalia enemmän naksuntaa, mutta muuten kaikki on ok.

Unelma Tampere maratonin kympin matkasta kytee vahvana. Voi taivas.

Kuten yllä totesin, pelottaa ihan hirveästi. Mutta eilen juostessa tunsin taas sitä rajatonta iloa, joka puhtaudessaan ja aitoudessaan on vailla vertaa. Ja samalla henki lähes salpautui, kun tajusin, että minä ihan oikeasti taas juoksen.

On ollut ristiriitaista taas antautua juoksuonnelle, sillä kahden vuoden aikana opin hyväksymään, että se tie oli osaltani käyty loppuun. Nyt kun – itse asiassa vähän yllättäen – olen päässyt matkaamaan ajassa taaksepäin ja löytänyt juoksijan identiteettini, en tiedä miten suhtautua. Samaan aikaan tuntuu niin järjettömän hyvältä, mutta samaan aikaan tiedostan, että tällä polvella jokainen juostu askel voi olla se viimeinen.

Pirujen maalailut seinille sikseen. Nautitaan tästä päivästä, tästä hetkestä – ja unelmoidaan.

Pääsiäinen

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Guru Guru Wahe Guru]

Pääsiäinen häämöttää edessä. Minulla ei ole sen ihmeempiä pääsiäissuunnitelmia, kunhan olla öllötän kotona kissan kanssa. Poikaystävä reissaa viikoksi Saksaan, joten saan ihan oikeasti nauttia ylhäisestä yksinäisyydestäni koko pääsiäisen! Oikeasti se tekee varmaan vain ihan hyvää. Sen jälkeen kun alettiin vuoden alussa seukata, ollaan nähty melkein joka päivä. Osaa taas nauttia toisen seurasta paremmin, kun on välillä pidempi aika, ettei näe.

Ajattelin pääsiäisenä ottaa iisimmin myös liikuntojen suhteen. Kahvakuulatreenejä on seuraavan kerran tiistaina, ja lauantain kuntopiirikin on peruttu, joten tähän tulee hyvä sauma antaa kropan levätä. Päätin pistää punnerruksetkin tauolle täksi viikoksi. Ei sillä, että mitenkään itkisin, kun en pääse punnertamaan. Lähinnä se vain aina pelottaa, että jos pitää taukoa niinkin epämiellyttävästä toimenpiteestä kuin punnertaminen, se tauko tahtoo helposti venyä...

Oli miten oli. Seuraavina päivinä aion pyöräillä, joogata ja ehkä käydä juoksulenkillä, mikäli polvi (ja reidet?) toipuu tarpeeksi eilisen kuulatunnin kyykkytreenijärkytyksestä. Huomenna kiirastorstaina Om Yoga -koululla järjestetään 31 minuutin mittainen meditaatio, joka päättyy gongirentoutukseen. Ajattelin mennä sinne. Suunnittelin myös kampeutuvani lauantaina pitkästä aikaa aamusadhanaan. Saas nähdä, riittääkö tarmo, että polkaisisin sinne pyörällä vai menenkö bussilla. Sadhana alkaa siis kello 5:30, joten täältä Hervannan perukoilta minun pitäisi lähteä polkemaan puoli viiden maissa, koska olen hidas.

Tänään kävin pyöräilemässä 15 kilometriä. Piti käydä Sääksjärven kirjastossa tarkistamassa yksi käännöstyössä tarvitsemani sitaatti kirjasta, jota ei Hervannan kirjastosta löytynyt.

"Jos sinun onnesi on riippuvainen jonkun toisen tekemisistä,

kyllä kai sinulla on siinä kerrakseen ongelmaa."

- Richard Bach (suom. Anna Salo)

Herännyt unelma

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Sacred Love Meditations]

Siitä on reilut kaksi vuotta, kun oikea polvi päätti irtisanoa sopimuksensa. Tuon kahden vuoden ajan olen itkien ja raivoten haudannut juoksu-unelmani kerta toisensa jälkeen. Lopulta koitti se hyväksynnän päivä, kun en enää kiukuten viskonut multaa rikkinäisten haaveiden päälle, vaan hautasin ne hellästi ja haikeana. Sen maaperän päälle aloin kasvattaa uusia unelmia.

Mutta nyt vanha unelma on alkanut orastaa. Se puskee väkisin esiin, enkä tiedä, pitäisikö minun vaalia sitä vai kiskoa se juurineen irti.

Olen yrittänyt kaikkeni, etten antaisi juoksu-unelmille tilaa. Olen tehnyt parhaani, että osaisin elää päivä kerrallaan. Olla suunnittelematta juoksutreenejä etukäteen ja varsinkaan olla haaveilematta minkään valtakunnan juoksutapahtumista.

Toissailtana se sitten nukkumaan mennessä iski. Jos sittenkin. Varala maratonin (nykyinen Tampere maraton?) neljäsosamatka. Olisiko se mahdollista? Uskallanko toivoa?

Kevään juoksut ovat sujuneet niin hyvin kuin tällä polvella on lupa odottaa. Mutta riittääkö se siihen, että pystyisin juoksemaan 10 kilometriä, ilman että kinttu on maalissa rikkipoks?

Elokuun lopussa tulee täyteen viisi vuotta, kun aloitin haparoivan matkani osaamatta lainkaan aavistaa, minne se minut tulisi viemään. Miten hurmaava onkaan ajatus, että viiden vuoden kunniaksi pääsisin taas juoksemaan juoksutapahtumassa, juoksijana muiden juoksijoiden joukossa. Tahtoisin niin valtavasti suoda sen hetken itselleni, sillä olen sen ansainnut.

Polvivaivaisen juoksijan selviytymispakkaus:
hyppääjänpolviremmi, Vomero 6:t,
MSM, molybdeeni ja glukosamiini.

Liikuntaviikko 14

 

maanantai

7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

jooga, 25 min x 2

tiistai

28 punnerrusta (vko 2/pv 1: 4 - 6 - 4 - 4 - 10)
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

keskiviikko
jooga, 25 min

torstai
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

perjantai

28 punnerrusta (vko 2/pv 2: 5 - 6 - 4 - 4 - 9)
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min x 2

lauantai
vapaa

sunnuntai
33 punnerrusta (vko 2/pv 3: 5 - 7 - 5 - 5 - 11)
7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

Sainpa männä viikolla mitä komeimman HeiaHeia-mitalinkin:

Jo vain, 100 kertaa joogaa tänä vuonna. Ahkeran joogailun tuloksena tällainen 177-senttinen ja 81-kiloinen korstokin voi ajoittain tuntea olevansa sulavalinjainen, notkea ja jäntevä. Olen pikkuhiljaa opetellut yhden käsillä tasapainoiluasennonkin, nimittäin kurkiasanan. En ole tuossa vielä kauhean edistynyt, vaan käsivarteni pysyvät vielä aika koukussa ja varpaat suht lähellä mattoa, mutta ehkäpä sitä vähitellen uskaltaisi alkaa suoristaa käsivarsia ja nostaa jalkoja ylöspäin.

Kävin viime viikolla kahdesti juoksemassa. Tällä kertaa juoksin peräti kolmen minuutin pätkiä. Ne sujuivat hyvin, eikä polvi pahastunut yhtään sen enempää kuin kahden minuutin pätkistäkään. Tosin tämän viikon maanantaina tein ensimmäisen kardinaalivirheen siinä, että heti juoksua seuraavana päivänä päätin pyöräilyn sijasta kävellä poikaystävän luokse. Toinen virhe oli se, että lähdin matkaan ilman hyppääjänpolviremmiäni. Olen siis käyttänyt tuota remeliä aina juostessa ja usein myös pitkillä kävelylenkeillä. Maanantaina kävellessä polvea vihloi käytännössä koko yhdeksän kilometrin ajan, ja tiistaina herätessä siihen suorastaan poltteli. No, koska olen tolvana, päätin kuitenkin kävellä takaisin kotiin, ja siinä polvi olikin yhtäkkiä ihan ok. Tämän päivän olen huilinut, ja polvi tuntuu hyvältä. Se siis ärtyy edelleen melko herkästi, mutta edistystä on nopea palautuminen. Se on hyvä se. Seuraavan kerran kokeilen juostessa neljän minuutin juoksupätkiä. Jännittävää.

Liikuntaviikko 13

 

maanantai
28 punnerrusta (vko 2/pv 1: 4 - 6 - 4 - 4 - 10)
8,6 km kävely, 1 h 25 min
jooga, 25 min

tiistai
8,6 km kävely, 1 h 30 min
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

keskiviikko
10,7 km pyöräily, 39:15
jooga, 25 min

torstai
30 punnerrusta (vko 2/pv 2: 5 - 6 - 4 - 4 - 11)
10,6 km pyöräily, 43:20
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

perjantai
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

lauantai
20,9 km pyöräily, 1:19:20

sunnuntai
32 punnerrusta (vko 2/pv 3: 5 - 7 - 5 - 5 - 10)
22,7 km pyöräily, 1:39:30

Pidin väliviikon juoksusta, sillä kinttu oli edellisviikolla aika kovilla. Kävelin kuitenkin entiseen malliin kolmisenkymmentä kilometriä. Ja punnersin vaikka edistymistä ei tunnu tapahtuvan ei sitten millään. Starttasin tänään tuon peijakkaan kakkosviikon ties monettako kertaa uudestaan. Mikäli tällä viikolla lihaksissani ei ilmene mystistä edistymistä, niin että jaksaisin yhtäkkiä punnertaa putkeen sen 16 toistoa, joka kolmosviikolle siirtymiseen edellytetään, aion ensi viikosta lähtien tehdä nuo kakkosviikon harjoitukset siten että lisään ohjelman jokaiseen sarjaan yhden punnerruksen lisää. En tiedä, auttaako sekään, mutta tuleepahan treeniin edes hieman lisähaastetta.

Vaikka en nyt tuossa punnerrusohjelmassa kauheasti etenekään, tänään kahvakuulatunnilla konkretisoitui, että ojentajat ovat kuin ovatkin vahvistuneet. Pystypunnersin nimittäin 16 kilon kuulalla suht vaivattomasti. Muistan viime vuoden puolella pystypunnerrusten kyseisellä painolla olleen aikamoista tuskaa, mutta nyt sujui hyvin. Jee!

Liikuntaviikko 12

En ole tainnut koko tämän vuoden puolella kirjoittaa postausta viikon liikunnoista, joten nyt sen teen.

maanantai

7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

jooga, 25 min

tiistai

26 punnerrusta (vko 2/pv 1: 4 - 6 - 4 - 4 - 8) 

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

keskiviikko

9,0 km kävely, 1:33:40

jooga, 25 min

torstai

29 punnerrusta (vko 2/pv 2: 5 - 6 - 4 - 4 - 10)

8,6 km kävely, 1:32:00

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

perjantai

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

lauantai

31 punnerrusta (vko 2/pv 3: 5 - 7 - 5 - 5 - 9)

7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

sunnuntai

jooga, 25 min

jooga, 25 min

Polvi oli aika kovilla, sillä viikon aikana kävelin kaikkiaan 30 kilometriä, minkä lisäksi kävin kaksi kertaa yhdistetyillä kävely- ja juoksulenkeillä. Suht hyvin kinttu kesti, mutta sunnuntaina pyhitin lepopäivän. Mitään varsinaista kipua tai kolotusta ei ole, mutta vanha tuttu paineentunne ja naksuminen on taas normaalia voimakkaampaa. Testaan nyt tietoisesti polven kestävyyttä. Kunhan se toipuu kunnolla viime viikon rasituksesta lisään juoksuosuuksiin minuutin lisää. Nyt olen tehnyt kolme lenkkiä kaavalla "2 minuuttia juoksua, 3 minuuttia kävelyä". Seuraavaksi kokeilen kolmen minuutin juoksupätkiä ja välissä pidän nuo kolmen minuutin kävelytauot. Tavoite on tehdä noita juoksutreenejä kahdesti viikossa, mutta katsoo nyt, miten ne toteutuvat. Niin sanottu päälajini on tällä hetkellä kahvakuulailu, jonka ympärille muut treenit sijoitan miten ne nyt parhaiten sattuvat sijoittumaan. Ja toki juokseminen riippuu polven kunnosta. Mitään järkeä ei ole väkisin lähteä juoksemaan, jos polveen sattuu.

Punnertaminen etenee hitaasti ja vaivalloisesti, mutta eteneepä kuitenkin. Kyllä tästä vielä kesäiseen ojentajakuntoon päästään. Ja ensi talvenahan sitten hiihtokin taittuu liukkaammin, kun on ojentajat varsin messevässä kunnossa, haa!

Tämän viikon voisin aloittaa kävelyn merkeissä. Koska olen hyvin pihi ihminen, päätin joskus helmikuussa, että bussin kyytiin hyppäämisen sijaan alankin kävellä poikaystävän luo ja seuraavana aamuna takaisin. Matkaa on vajaa yhdeksän kilometriä, joten siinä saa kivasti liikuntaa. Mutta sen vain sanon, että jos Hervannan valtaväylää seuraava kevyen liikenteen väylä on tylsä pätkä pyöräillä, niin sitä se on myös kävellä. Jollain oudolla tavalla olen kuitenkin alkanut tykätä tuon välin kävelemisestä. Nytkin kadut olisivat vissiin taas pyöräiltävässä kunnossa, mutta ajattelin joka tapauksessa kävellä. Saa nähdä, kaduttaako huomenna aamulla. Luultavasti.

Päivittelyä

Kuukausi vierähti, eikä minulla ollut oikein mitään sanottavaa. Nyt minulla olisi vaikka mitä kerrottavaa, mutten tiedä, mistä aloittaa.

Aloitetaan terveydestä. Koko syksyn ylläni roikkunut musta pilvi väistyi lopulta joulukuun alussa ja on pysynyt poissa. Uskoni seleeniteoriaan pitää pintansa: oloni on ollut tasaisen hyvä siitä lähtien, kun aloin parapähkinöitä popsia. Toki hermoilen ja pimahtelen milloin mistäkin, mutta se nyt kuuluu asiaan. Alan pikkuhiljaa luottaa siihen, että se heltymätön väsymys ja alakulo on ihan oikeasti taaksejäänyttä elämää.

Paino oli viime keskiviikkona 80,6 kilogrammaa. Olen tyytyväinen. Helmikuussa vaikutti siltä, että paino oli lähtenyt nousuun, mutta se päättikin sitten palata takaisin lähemmäs kasikymppiä. En tällä hetkellä saa kiinni laihdutusmoodista. Annan tilanteen edetä omalla painollaan, mutta pidän kiinni keskiviikkopunnituksista, joilla pyrin kontrolloimaan sitä, ettei kiloja ala kertyä. Toisaalta kroppa kyllä kertoo, mihin suuntaan ollaan kulloinkin menossa. Tällä hetkellä se vaikuttaa tyytyväiseltä saamaansa ruoan määrään ja laatuun verrattuna liikkumisiini. Ja minä olen tyytyväinen kroppaani. Neljä ja puoli vuotta kestänyt matkani kohti terveempää ja tasapainoisempaa elämää on kuljettanut minut pisteeseen, jossa en enää millään muotoa pidä itseäni lihavana. Olkoonkin, että painoni on painoindeksin mukaan lievän ylipainon puolella. Se ei estä minua rakastamasta itseäni ja kehoani. Kehoni on antanut minulle menneiden vuosien aikana niin hienoja hetkiä ja opettanut minua kurottamaan mieleni asettamien rajojen yli, etten yksinkertaisesti voi olla siihen pettynyt.

Ja koska kehoni mahdollisuudet ovat rajattomat, olen pitänyt kiinni ahkerasta liikkumisesta. Alkuvuoden saldo on HeiaHeian tilastojen mukaan:

- 42 tuntia ja 240 kilometriä kävelyä

- 32 tuntia joogaa

- 24 tuntia kahvakuulan nostamista

- 6 tuntia ratsastusta

- 2 tuntia ja 15 kilometriä lenkkeilyä

- 9 punnerrustreeniä

- 3 voimapyörätreeniä (tätä pitäisi parantaa)

Tarkkaavaisimmat ehkä huomaavat, että olen käynyt juoksemassa. Ensimmäisen lenkkini tein kaksi viikkoa sitten kaavalla 1 min juoksua ja 2 min kävelyä, jota sitten toistin 20 kertaa. Polvi tykkäsi kyttyrää, mikä oli odotettavissa. Ennen lenkkiä olin ounastellut sen kipeytyvän 80 prosentin todennäköisyydellä, mutta asfaltin paljastuminen ja kevään tuoksu ilmassa suorastaan pakottivat juoksemaan. Annoin polven pitää mykkäkoulua parisen viikkoa, kunnes se lopulta leppyi. Viime lauantaina sitten päätin yrittää uudestaan, ja sillä kertaa juoksin kaavalla 2 min juoksua ja 3 min kävelyä kymmenen kertaa. Lenkistä on kulunut kaksi vuorokautta, ja polvi tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Toivo edes jonkinlaisesta juoksuharrastuksesta elää, joskin olen tottunut kahden vuoden aikana niin moniin pettymyksiin, etten jaksa enää turhaan stressata. Joko pystyn juoksemaan tai sitten en. Onneksi olen löytänyt lajin rinnalle muitakin vaihtoehtoja.

Kuten kahvakuulaurheilun. Kuulat nousevat edelleen, ja pyrin käymään treeneissä kolmesti viikossa. Tuntuu, että kehitystä on alkanut tapahtua. Tekniikka on kehittynyt vaikka se aina ajoittain onkin suoraan perämetsästä. Voimaakin on tullut lisää. Viime torstaina tehtiin voimatreeninä kahden kuulan long cycleä (eli rinnallevetoa ja työntöä) raskailla painoilla. Uskalsin kerran kokeilla 18 kilon kuulia, ja ne peijakkaathan nousivat ilmaan. Huhhei.

Voimaa pyrin lisäämään myös punnertamalla. Ojentajatreenit jatkuvat punnerrushaasteen muodossa. Kipeää tekee ja raskasta on, mutta samalla punnertaminen tuntuu järkyttävän hyvältä. Olen jymähtänyt tällä kertaa jo kakkosviikkoon, mutta ei se haittaa. Vaikka treenaisin tuota viikkoa koko loppuelämäni, siinä on vissi ero, teenkö viikon aikana 80 vai 0 ojentajapunnerrusta. Terveisin: "Täältä tullaan kiinteät käsivarret ja messevät muskelit".

Ratsastamassa en ole käynyt reiluun kuukauteen. Meillä kävi Hakkisen kanssa maastossa pieni tilanne, joka olisi voinut päättyä huonosti. Mitään ei onneksi sattunut kellekään, mutta mieleeni kohosi sen verran ikäviä kauhukuvia, että päätin ottaa aikalisän ratsastuksesta. Aika näyttää, jatkanko Hakkisen vuokrausta, mutta tällä hetkellä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta olla nousematta sen satulaan.

Joogannut olen käytännössä päivittäin. Namaste jooga -jaksoista on tullut osa arkirutiiniani. Selkä pysyy sen avulla jollain lailla kuosissa, ja samalla pääsee mielikin vähän huilaamaan. Odottelen kyllä innokkaana lähestyvää kesää, josko Om Yoga tarjoaisi mahdollisuuden kesäkorttiin, joka minulla viimekin kesänä oli. Sillä siis sai joogata rajattomasti kolme kuukautta kahden kuukauden hinnalla. Freelancer-kääntäjän rahatilanne nyt on aina vähän niin ja näin, mutta investointi joogaan nousee kyllä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisten joukkoon.

Työasioista puheen ollen. Päätin lähteä ensi syksynä opiskelemaan liiketaloutta. Käännösalaa riivaa suohon poljetut työehdot, surkea palkkaus ja olematon arvostus. Aion opiskella rinnalle toisen tutkinnon, joka toivottavasti takaa minulle säännöllisemmän elannon. Rakastan kääntämistä, ja se on sitä, mitä todella haluan ammatikseni tehdä, mutta joskus on pakko myöntää, että kutsumus ei aina elätä. Nyt kun minulla on pitkän lamaannuskauden jälkeen energiaa edes ajatella opiskelemista, aion tarttua toimeen.

Näillä eväillä eteenpäin.

Liikuntavuosi 2013

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Dizzy Up The Girl]

Vuonna 2012 polvi hajosi ja jouduin luopumaan juoksusta. Lihoin sen seurauksena neljä kiloa, kun jouduin rakentamaan painonhallinnalleni uuden pohjan. Olin varma, että vuodesta 2013 tulee parempi. Tavallaan tuli ja tavallaan ei.

Edellisessä postauksessa kertasin, miten erosin keväällä pitkästä parisuhteesta ja syksy meni kilpirauhasen vajaatoiminnan oireiden kanssa painiessa. Yhtäkkiä polviongelmat, jotka vielä edellisenä vuonna olivat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä, tuntuivat mitättömän pieniltä.

Positiivista vuodessa oli se, että vastoinkäymisistä huolimatta painoni oli vuoden viimeisessä, viikko ennen joulua tehdyssä mittauksessa käytännössä sama (81,9 kg) kuin vuoden ensimmäisessä (82,2 kg). Toki kesän lopussa ehdin jo painaa alle kasikympin, kun taas syksyn myötä paino kohosi. Ja kunhan tästä vaa'alle taas joulusyöminkien jälkeen uskaltaudun, nähdään mistä lukemista uusi vuosi oikeasti startataan.

Joka tapauksessa painolukemat valavat minuun uskoa, että elämäntapamuutokseni on oikeasti pitävällä pohjalla. Syömis- ja liikuntatottumukset kantavat minut vaikeidenkin aikojen läpi ja antavat minulle voimaa jaksaa eteenpäin. Toissavuonna lihoin ja viime vuonna pidin painon kutakuinkin paikoillaan, joten kenties tänä vuonna on aika päästä eroon noista neljästä lihotusta kilosta. Aika näyttää. Jos jotain olen oppinut, niin elämä ei koskaan ole tyhjiö. Se heittää eteen odottamattomia tilanteita ja haasteita, joille ei yksinkertaisesti voi mitään.

Kuten olen monesti blogissani kirjoittanut, liikunta on pitänyt minut pinnalla enkä tiedä, missä jamassa esimerkiksi nyt olisin, jos en olisi pitänyt itseäni liikkeessä. Mennyt vuosi on ollut siinä mielessä merkittävä, että kasvoin eroon juoksusta ja pystyn nyt nauttimaan täysillä muista liikuntalajeista ilman alati takaraivossa kalvavaa tunnetta: voi kunpa voisin olla juoksemassa. Olen löytänyt kahvakuulaurheilusta keinon viedä itseäni äärirajoille ja niiden yli ja tuntea olevani vahva ja voimakas. Jooga on pitänyt mieltäni kasassa ja auttanut hyväksymään kehoni kyvyt ja rajoitteet. Lisäksi se on ollut korvaamaton apu heikon alaselkäni kunnossa pitämisessä. Kauneinta on ehkä ollut oppia nauttimaan kävelystä. Ennen se oli suunnattoman tylsää ja ankeaa hommaa, mutta on ihan oikeasti ihana tunne, kun kaikkien polviongelmien jälkeen pystyy edes kävelemään pitkiä lenkkejä ilman isompia oireita.

Ohessa vielä HeiaHeian yhteenveto vuoden liikunnoista:

Kärkisijoilla ovat jooga, kävely ja pyöräily eli varsin lempeää ja aerobista liikuntaa on tullut harrastettua. Etunojapunnerrusten nelossija on puhtaasti alkuvuoden ansiota, kun otin tavoitteeksi punnertaa joka päivä, kunnes vuoden ensimmäinen väsymyskausi keväällä pyyhkäisi punnerrusinnon mennessään. Sama toistui syksyllä. Myös voimapyörällä rullailu jäi näköjään aika onnettomiin määriin. Nyt kun kroppani tuntuisi taas olevan kunnossa, aion ehdottomasti ottaa kotona tehtävät lihaskuntotreenit jälleen mukaan ohjelmistoon.

Vuoden päätin käymällä uimassa pitkästä aikaa. Alkuun jännitin, ovatko kevään tekniikkakurssilla opitut jutut unohtuneet mielestä ja uppoanko altaan pohjalle kuin kivi. Hengittäminen oli aluksi pienimuotoista eloonjäämistaistelua, mutta kun hengitys alkoi sujua, uintikin rentoutui. Polskin menemään 2500 metriä vuorotellen rintauintia ja kroolia aina 250 metrin välein. Oli aika kivaa. Pitää yrittää käydä uimassa tänäkin vuonna, nyt kun ei enää tarvitse kipeyttää niskojaan ja päätään mummosammakolla.

Toivon kaikille rentoa ja samaan aikaan voimakasta uutta vuotta. Löytäkää oma liikuntalajinne, josta nautitte ja joka antaa teille energiaa ja saa teidät tuntemaan itsenne voittajiksi.

Liikuntaviikko 40

Reissun takia en päässyt tällä viikolla tiistain ja torstain kahvakuulatunneille. Korjasin tilanteen osallistumalla perjantain kuulatunnille ja lauantain kuntopiiriin. Molemmat tunnit järjestää siis K4 Center, jonka pitämiä tunteja nuo tiistain ja torstain tunnitkin ovat. En ole ennen käynyt perjantain tunnilla, koska perjantai on vähän niin kuin pyhitetty tallipäiväksi, mutta tällä viikolla keräsin talleilun jälkeen luuni ja menin vielä kahvakuulatunnille. Kannatti mennä. Osallistujia oli tosi vähän, ja ohjaaja ehti hyvin tarkastella tekniikoita, ja sainkin tempaukseen tosi hyviä vinkkejä. Olin muun muassa vienyt käden yläasennossa liian taakse, ja nyt kun tajuan jättää sen enemmän eteen, taidanpa uskaltautua kokeilemaan 16 kilon kuulaa. 14-kiloinen ainakin nousi mainiosti, kun sitä testasin. Aiemmin minua on siis pelottanut tehdä tempausta 12-kiloista painavammalla kuulalla, koska on tuntunut, että se kuulahan lentää takaseinään. Mutta nyt kun tosiaan älyän jättää sen käden edemmäs, niin enää ei pelota.

Kuntopiiri on jäänyt aiemmin väliin, koska se herra jumala sentään alkaa jo yhdeltätoista aamulta! Nytkin lauantaina oli huonosti nukutun yön jälkeen vähän sellainen olo, että emminä jaksa, mutta olin päättänyt mennä, joten niinpä sitten menin. Hyvä tunti oli. Vei kyllä unenrippeet mennessään.

Iski muuten pienimuotoinen kuulakuume. Yritän jatkossa päästä käymään kolmesti viikossa tunneilla, sillä haluan nyt toden teolla päästä edistymään ja tehdä lopullisen pesäeron 12 kilon kuulaan. Ärsyttää, kun olen jymähtänyt siihen. Haluan kehittyä enkä junnata koko ajan mukavuusalueella! Se on tietysti vähän kysymysmerkki, jaksanko joka perjantai käydä sekä ratsastamassa että kuulatunnilla, mutta nyt kun tallille vielä pääsee pyörällä, sen ei pitäisi olla iso ongelma.

Viikon kruunasin pitkällä kävelylenkillä. Oli komea keli ja kiva kävellä. Laskeskelin, että tällä viikolla kävelin yhteensä 38,3 kilometriä ja viime viikollakin reilut parikymmentä. Ei ole ihme, että kiukkupolvi on vähän yskinyt. Kesähän meni pitkälti joogatessa ja pyöräillessä, joten polven ei tarvinnut ottaa vastaan juuri lainkaan tärähdyksiä. Ei ehkä ollut kaikkein viisain veto päästää kinttua noin helpolla, sillä nyt se reagoi kävelyyn, mutta eipä sille enää mitään mahda.

Viikon liikunnat kokonaisuudessaan:

maanantai

7,0 km kävely, 1:15:55

tiistai

9,3 km kävely, 1:38:45

keskiviikko

vapaa

torstai

vapaa

perjantai

ratsastus, 1 h 25 min

10,8 km pyöräily, 45 min

kahvakuula, 1 h

4,6 km kävely, 50 min

lauantai

kuntopiiri, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

sunnuntai

jooga, 25 min x 2

13,2 km kävely, 2:19:10

Liikuntapäivä

[Musiikki: Sigur Rós - Kveikur]

Päätin pitää tänään vapaapäivän töistä. Kääntäminen vaatii todella paljon aivotyöskentelyä, ja tuntui että tarvitsen nyt paussin. (En muuten ymmärrä, miten kukaan pystyy kääntämään esimerkiksi kahdeksaa tuntia päivässä. Itselläni aivot ovat totaalisessa solmussa 4-6 tunnissa.) Vapaapäivä hurahti sitten liikkuen. Kävin aamulla ratsastamassa Hakilla puolitoista tuntia. Ja tuli hiki! Oskuun ja Ykään verrattuna Hakkia pitää ratsastaa huomattavasti tehokkaammin, jotta sen saa liikkumaan haluamallaan tavalla. Se on oikeastaan vain hyvä juttu. Hakki vaatii minulta enemmän ratsastajana ja antaa näin ollen tilaa kehittyä.

Tulin tallilta kotiin kahden maissa, kävin pikaisesti suihkussa sillä tukka oli hionnut ratsastuskypärän alla ihan litimäräksi, söin välipalaa, kuivasin hiukset ja kolmelta hyppäsin pyörän selkään suuntana tällä kertaa keskusta. Kävin kahdella joogatunnilla: ensin tunti lempeää hathaa ja sen jälkeen tunti ja vartti kundaliinijoogaa. Lopuksi vielä pyörällä takaisin kotiin. Päivän saldo: 30 kilometriä pyöräilyä, puolitoista tuntia ratsastusta ja reilu kaksi tuntia joogaa. Ruoka saattoi maistua erityisen hyvältä, kun lopulta köllähdin sohvalle.

Joogakortti on voimassa vielä puolitoista viikkoa. Olen alkanut suunnitella syksyn liikuntoja, ja ihan hyvältä näyttää. Parin viikon kuluttua kahvakuulatunteja alkaa olla taas sekä tiistaisin ja torstaisin. Perjantaisin käyn ratsastamassa. Lauantaisin on mahdollisuus käydä tuon kahvakuulamestan järjestämässä kuntopiirissä. Uinnin voisin taas aloittaa kesätauon jälkeen. Siinähän sitä jo onkin ohjelmaa ihan kelvollisesti. Ja kaiketi tuota polvea voisi aloittaa treenaamaan eli käytännössä siis testaamaan, mitä se kestää ja mitä ei. Tilanne on vähän kysymysmerkki, kun kesä on mennyt lähinnä pyöräillessä ja joogatessa. Polvi on siis saanut olla rauhassa, mikä toisaalta on aiheuttanut sen, että eipä se ole juuri oireillutkaan. Toisaalta taas mietityttää, olenko päästänyt sen liian helpolla, että kestääkö se enää mitään. Mutta ehkäpä on vain hyvä, että vihdoin ja viimein polvi on saanut olla rauhassa, enkä ole ollut kiusaamassa sitä alvariinsa kaikilla juoksupyristelyillä.

Mutta nyt jatkan löhöämistä, ihanaa!

P.S. Keskiviikkopaino oli 79,8 kg (BMI 25,5). Paino on siis toisen viikon peräkkäin alle kasikympin, malja sille!

Kun hetken laihdutuskuurista löytyi uusi, terveellinen tapa elää

[Musiikki: Sigur Rós - Kveikur]

Elvytin tänä aamuna vaakani paristoja sen verran, että sain mitattua maagisen keskiviikkopainon. Ja sehän oli 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). Olen tyytyväinen! Edistyminen on hidasta, mutta ei hitaus minua haittaa, pääasia että tullaan alaspäin. On totta, että kesäkuussa kävin 78,8 kilon lukemassa, mutta epäilen, että siinä oli kyse nesteheilahtelusta, sillä ero tuota lukua aiempaan lukemaan (80,4 kg) oli niin iso. Minun kropastani ei yksinkertaisesti pala yli puoltatoista kiloa rasvaa viikossa.

Aloitin vuoden noin 82 kilon tuntumasta, ja siitä on siis tultu pari kiloa alaspäin. Kuulostaa varmaan maailman surkeimmalta pudotustulokselta, mutta olen ihan oikeasti onneni kukkuloilla, sillä tiedän löytäneeni taas keinon mennä oikeaan suuntaan. Kertauksena jälleen, että viime vuonna polven kipeytymisen jälkeen lihoin pikkuhiljaa neljä kiloa ja olo oli todella epätoivoinen, kun tunsin painonhallinnan selkärankani katkenneen enkä tiennyt, miten pystyisin jatkamaan. Mutta nyt tiedän, että pystyn tähän! En tarvitse juoksua. Olen todistanut sen itselleni, ja voitte uskoa, että sen myötä harteiltani on pudonnut valtava taakka. Juoksun kanssa kaikki oli paljon helpompaa, mutta pystyn tähän näinkin. En kaipaa mitään "kilo viikossa" -tuloksia. Ei haittaa, vaikka välillä tulee plussaviikkoja (sillä niitähän tulee). Kerran viikossa tehtävät mittaukset useamman kuukauden ajalta kertovat totuuden, ja nyt käyrä on se, että alaspäin mennään. Vanha kunnon unelma nimeltä 25 elää ja voi hyvin.

Uskomatonta, miten paljon ajatusmaailmani on muuttunut vajaan neljän vuoden aikana. Ennen oli pakko laatia aikatauluja, että tuohon ja tuohon päivään mennessä olen laihtunut noin ja noin paljon. Eri asia oli tietysti se, pitivätkö aikataulut (yleensä eivät). Nyt osaan ottaa rauhallisemmin. Jos minulta meni neljän kilon lihomiseen vuosi, voin ihan yhtä hyvin käyttää niiden pois laihduttamiseen seuraavan vuoden. Tai vaikka vielä sitä seuraavankin. Pääasia on, etten päästä painoa nousemaan enempää.

Jossain vaiheessa tarkkaan aikataulutetusta laihdutusprojektista tuli elämäntapa, jossa päivämäärät menettivät merkityksensä. Liikunnasta tuli hyvän olon lähde ja osa normaalia arkea sen sijaan, että sen tärkein merkitys olisi ollut kalorien polttaminen. Pikkuhiljaa löysin ruokavalion, joka tekee keholleni hyvää ja ennen kaikkea josta nautin. Uskon myös suklaan ja jäätelön tärkeyteen. Tasapainon löytäminen on vaikeaa, sillä herkuttelu lähtee herkästi pois lapasesta, jolloin siitä myös muodostuu ahdistuksen lähde. Sen sijaan kerran tai kahdesti viikossa tapahtuva herkuttelu tekee erinomaisen hyvää. Kun on vaikkapa viikon odottanut Aino Ihana Maitosuklaa -tonkan aukeamisesta lähtevää ääntä, voin sanoa, että silloin lusikan jätskiin upottaminen on kaiken odotuksen arvoista. Varsinkin kun tietää, että joka ikisestä lusikallisesta saa nauttia ilman huonoa omatuntoa. Uskon myös vahvasti tankkauspäiviin, sillä silloin kehon aineenvaihdunta saa potkun persuuksiinsa ja keho huomaa, että eihän tässä ollakaan nääntymässä. Eikä pidä unohtaa herkkuhetken antamaa hyvän olon tunnetta pääkopalle.

Tämä resepti on toiminut minulle sekä varsinaisen laihduttamisen aikana että nyttemmin, kun tavoitteeni on lähinnä pitää paino paikallaan tai korkeintaan saada hivutettua se 78 kilon tuntumaan. Jokainen löytää oman tiensä. Pääasia, että se tie tuntuu oikealta ja tietää sen kantavan vielä senkin jälkeen kun varsinainen tavoite on saavutettu, sillä mitä tavoitepainon saavuttamisen jälkeen seuraa, se se vasta kokonaan uusi seikkailu onkin.

Hyvien asioiden viikko

[Musiikki: Florence + The Machine - Ceremonials]

Kävin viikonloppuna Espoossa, Vantaalla ja Helsingissä. Autoin lauantaina ystävääni ja hänen poikaystäväänsä muutossa, joka sujui oikein mallikkaasti. Ilta menikin sitten käkättäessä muuttolaatikoiden keskellä. Välillä minun ja parhaan ystäväni jutut ovat sitä tasoa, ettei uskoisi meidän olevan jo 28-vuotiaita, mutta ehkäpä juuri se on ystävyydessämme kaikkein parasta.

Sunnuntaina sain henkilökohtaisen Helsinki-turneen eräältä herrasmieheltä. Päivä oli kaunis ja jätti hyvälle mielelle. Tuntuu, että elämä kulkee nyt eteenpäin niin kuin sen pitääkin kulkea. Arki täyttyy hyvistä asioista ilman jatkuvaa sisimmässä jäytävää ahdistusta ja pakon tuntua.

Eilen otin yhteyttä erääseen tallilaiseen ja kysyin, tarvitsisiko hän hevoselleen vuokraajaa. Asia on vielä hieman auki, mutta hyvällä tuurilla pääsen taas lähiaikoina ratsastamaan.

Ohessa vielä viime viikon liikunnat:

maanantai
jooga, 25 min
integral yoga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:08:30

tiistai
jooga, 25 min
yin-jooga, 1 h 15 min
19,2 km pyöräily, 1:12:30

keskiviikko
jooga, 25 min
3,5 km kävely, 38:50
4,8 km juoksu, 41:50

torstai
jooga, 25 min
kundaliinijooga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:12:00
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h

perjantai
integral yoga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:12:10

lauantai
vapaa/muutto

sunnuntai
jooga, 25 min

Kävin keskiviikkona juoksemassa Suolijärven luontopolun ympäri. Se on siis eri asia kuin 4,3 kilometrin lenkkipolku, jonka mäkiä olen aikoinani tahkonnut aivan liian monta kertaa. Luontopolku kiertää ihan rannan tuntumassa, joskin minulta järven ihastelu jäi melko vähäiselle huomiolle, sillä polku oli täynnä kiviä ja juurakkoa. Vaikka pidin katseeni tiukasti maastossa, olin silti vetää parit komeat ilmalennot. Polvi protestoi juoksun aikana hieman, mutta jälkioireita ei oikeastaan tullut, mikä on hyvä asia. Katsotaan, jos tälläkin viikolla kävisin hiippailemassa noin viiden kilometrin lenkin. Sen verran koipi tuntuisi tällä hetkellä kestävän.

Matkalla onnessa

[Musiikki: Goo Goo Dolls - Superstar Car Wash]

Olen hämmentynyt. Kävin äsken keskiviikkovaa'alla, ja tuomion mukaan painan nyt 78,8 kiloa (BMI 25,2). Se on 1,6 kiloa vähemmän kuin viime viikolla. Mitä ihmettä!

Paino tuntuu tippuvan nyt todella helposti. Epäilen kaiken juontavan juurensa kevään eroon. Aluksi se teki tietysti kipeää, mutta viikkojen kuluessa tajusin voivani henkisesti paremmin kuin pitkään aikaan. Olin tainnut olla suhteessa paljon ahdistuneempi kuin olin osannut aavistaa. Nyt kun olen viettänyt paljon aikaa yksin, tuntuu kuin pystyisin taas hengittämään vapaasti. Mieleni on levollisempi, ja stressitasoni laskeneet. Jooga on tukenut hyvinvointia ja auttanut minua pääsemään tasapainoon. Minun on yksinkertaisesti hyvä olla.

Uskon vahvasti, että painonhallinta tapahtuu pään sisällä ja nimenomaan positiivisten muutosten kautta. Kun mieli voi hyvin, myös keho voi hyvin. Myös minä olen kokeillut väkipakolla laihduttamista, jossa motivaatio haetaan itseinhon ja negatiivisuuden kautta: "Nyt sinne lenkille, mokoma läski. Itsepä olet itsesi tuohon kuntoon saattanut, joten kärsi nyt." Päin pylsteriähän ne laihdutusyritykset ovat menneet. Kaikki lukijat, jotka seurasivat matkani ensimmäistä vaihetta 25-blogissani, todennäköisesti huomasivat, mikä lopulta auttoi minua onnistumaan. Opin rakastamaan itseäni ja kääntämään puutteeni voimavaroiksi. Ammensin voimaa siitä, että jaksoin juosta 20 minuutin sijasta jo puoli tuntia, vaikka negatiivisesti ajatellen olisin voinut morkata itseäni siitä, että olenpa paska, kun jaksan juosta vain puoli tuntia ja senkin ihan kamalan hitaasti. Kun juoksin puolimaratonin aikaan 2:43:33, en ajatellut, että olinpa surkea kun en juossut matkaa kahteen tuntiin, vaan hymyilin ja itkin onnesta samaan aikaan, koska jumalauta sentään minä olin juossut puolimaratonin! Kun painoni ei pudonnut maagista puolen kilon viikkovauhtia, katsoin kokonaiskuvaa ja onnittelin itseäni, koska olin menossa oikeaan suuntaan. Ja kun lopulta saavutin tavoitteeni, ajattelin: Mitä sitten vaikka 18 kilon pudottamiseen meni 36 viikon sijasta yli puolitoista vuotta? Lopputulos oli kuitenkin sama, 18 kiloa kevyempi.

Tämä kevät on ollut jälleen osoitus mielen voimasta. Sinä hetkenä, kun ymmärtää halata itseään ja antaa itselleen armoa, on olennaisen äärellä. On tärkeää hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat ja nähdä ne mahdollisuutena. Minulla kesti reilun vuoden päästä yli kiukkupolven aiheuttamista toistuvista juoksupettymyksistä, mutta nyt vihdoinkin näen edessäni uusia ihania mahdollisuuksia, joita kohti en välttämättä olisi lähtenyt, jos olisin pystynyt juoksemaan säännöllisesti. Eilen muun muassa sain työnnöllä ylös 20-kiloisen kahvakuulan. Se tuntui hyvältä. Vahvalta. Kaikki eivät siihen pysty, mutta jokainen joka oikeasti haluaa, pystyy.

On mieletön tunne olla taas onnellinen.

Onnellista päivää teille kaikille. Hymyilkää ja muistakaa itsenne.