Pitkiä tähtäimiä

Löysin netistä kiinnostavan artikkelin juoksusta ja peruskestävyydestä, jossa mainittiin LIIT-harjoittelu (Low Intensity Interval Training). Poimin artikkelista vinkin harjoitella peruskestävyyttä, niin että kun juostessa syke saavuttaa 70 % maksimisykkeestä, vaihdetaan kävelyyn kunnes päästään 60 % sykkeeseen, jolloin siirrytään taas juoksuun.

Perinteisen laskukaavan mukaan maksimisyke on 220 vähennettynä omalla iällä. Minun kohdallani maksimisyke olisi tällä periaatteella 185. Se pitänee suurin piirtein paikkansa, koska Les Mills Sprintissä olen päässyt parhaimmillani sykelukemaan 186 ja olen silloin ollut aivan äärirajoilla. Laskin siis LIIT-treeniä varten tarvittavat sykkeet luvun 185 perusteella ja sain alarajaksi 111 ja ylärajaksi 130. Tuumailin, että siinä ei kyllä kovin kauan tarvitse jolkotella, kun yläraja paukkuu rikki, mikä osoittautui lenkillä totiseksi todeksi. Tein 8,3 kilometrin lenkin, josta kävelin varmaan 95 prosenttia.

Silloin kun juoksin paljon, en todellakaan seurannut sykkeitä. Kunhan vaan juoksin niin kuin hyvältä tuntui. Nyt kun kuntosalilla käynti on niin sanottu päälajini, päätin että voisin tehdä tämän juoksuhommankin toisin. Sen sijaan, että juoksisin vähäiset lenkkini anaerobisella tasolla maitohapot kintuissa mellastaen, voisin oikeasti lähteä rakentamaan sitä kuuluisaa peruskuntoa oikein ja rauhallisesti. Tavoitteeni on tästä lähtien tehdä kerran viikossa saman tapainen LIIT-lenkki kuin tänään ja seurata, josko pikkuhiljaa pystyisin tekemään lenkin lyhyemmässä ajassa eli toisin sanoen pidentämään juoksuosuuksia. Tänään lenkkiin kului aikaa 1:21:30 eli melko lailla sama kuin jos olisin kävellyt lenkin rivakasti. Ongelmani on se, että olen aikamoinen löntystelijä ja minun on vaikea kävellä nopeasti. Keskimääräinen kävelyvauhtini on noin 5,5 kilometriä tunnissa, jos saan kävellä omaan tahtiini. Nopea kävely tuntuu epämiellyttävältä ja työläältä, ja siksi juoksen mieluummin, jos on tarve edetä nopeammin. Juoksussa sykkeet kuitekin kohoavat nopeasti yli 150:n. Näin ollen tämä LIIT-harjoittelu voisi sopia minulle, koska lenkki ei ole pelkkää tylsää kävelyä, mutta en kuitenkaan tule juosseeksi liian kovilla sykkeillä.

---

Aloin viime marraskuussa taas vaihteeksi laihduttaa, kun paino killui satasen tuntumassa. Liikun vähintäänkin riittävästi, mutta rakastan makeita herkkuja, minkä vuoksi vajaan kymmenen vuoden aikana paino on kivunnut parisenkymmentä kiloa ylöspäin. Olen aina ollut taipuvainen ylipainoon, ja koulussa olin Se Luokan Lihava Tyttö. Vuonna 2011 onnistuin pudottamaan painon painoindeksin mukaiseen normaalipainoon, mutta sittemmin paino näköjään kertyi vaivihkaa takaisin. Vuosiin on mahtunut paljon, enkä sen kummemmin jaksa pohtia, mikä tarkalleen ottaen on ollut syy lihomiseen. Nyt ollaan tässä ja sillä hyvä. Se, mihin voin vaikuttaa, on se miten jatkan tästä eteenpäin.

Nyt painan 95,9 kiloa, eli marraskuun lukemista olen tullut nelisen kiloa alaspäin. Mittaan painon kerran viikossa ja kirjaan lukeman ylös. Paino ei ole pudonnut tasaisesti vaan välillä on ollut nousuja ja välillä on junnattu paikoillaan, mutta trendi on alaspäin ja se on pääasia. Olen yrittänyt pitää mielessä, etten lihonut päivässä vaan usean vuoden aikana: jos 20 kilogrammaan jaetaan kahdeksalle vuodelle, tekee se 2,5 kilogrammaa vuodessa eli ei kauheasti, mutta pitkällä tähtäimellä se on ongelma. Tavoitteeni on ollut kääntää kurssi päinvastaiseen suuntaan ja alkaa pikkuhiljaa hivuttaa painoa alaspäin. Tämä tuntuu sopivan minulle. En halua ryhtyä mihinkään pikadieetille tai kytätä jokaista suupalaani. Haluan elää ja syödä niin kuin voisin ajatella eläväni ja syöväni seuraavat 50 vuotta. Käytännössä olen vähentänyt herkkujen syöntiä. Jossain vaiheessa olin alkanut syödä jäätelöä, suklaata ja keksejä päivittäin, mutta nyt olen vetänyt rajan, että kuukaudessa täytyy kertyä 20 herkutonta päivää. Kirjaan niitä ylös, ja kikka on toiminut. Päivittäinen herkuttelu on loppunut.

Painon putoaminen on hidasta, ja toki se turhauttaa välillä, kun lukee muiden huikeita menestystarinoita, miten on pudotettu 40 kilogrammaa vuodessa ja niin edelleen. Yritän kuitenkin lohduttaa itseäni sillä, että minulla on PCOS, joka todistetusti sotkee rasva-aineenvaihduntaa ja lisää kehon insuliiniresistenssiä vaikeuttaen laihduttamista ja altistaen painon nousulle. Jokainen pudotettu sata grammaa on kuitenkin kotiin päin ja kohentaa terveyttäni, vaikka sen pudottamiseen menisi minulla kauemmin kuin keskivertotyypillä. Toiseksi harrastan kuntosalilla käyntiä ja tavoitteeni on lisätä lihasmassaa eikä näivettää sitä. On siis oikeastaan sitä parempi mitä hitaammin painoa pudotan.

Uskon olevani oikealla tiellä, ja siitä tulee hyvä mieli.

Terve keho

Kävin tänään verikokeissa ja sain äsken tekstiviestillä tulokset, ja ne olivat tosi hyvät! Kokonaiskolesteroli oli 4,3 ja HDL 1,99, LDL 2,3 ja triglyt 0,83, eli kaikki luvut olivat mukavasti viitearvoissa. Paastosokeri oli tasan 5. Hemoglobiini oli edelleen matalahko 123. Rautakuurini on nyt kestänyt reilut pari viikkoa, mutta ainakaan vielä se ei näyttäisi heijastuvan arvoihin. Ei ole kyllä mitään aavistusta, miten nopeasti sen edes pitäisi heijastua, jos on heijastuakseen.

Lisäksi olen mittaillut verenpainettani kotimittarilla. Olin ihan varma, että tuon karmean stressikevään jälkeen nekin lukemat olisivat taivaassa, mutta neljänä päivänä tehtyjen kahdentoista mittauksen keskiarvo oli 119/75 eli minulle suoraastaan jäätävän hyvä. Pyysin itse asiassa poikaystävää testaamaan mittaria, sillä aloin epäillä onko koko kapine rikki, hah.

Mutta olen siis tehnyt jotain oikein painonnoususta huolimatta. No, alentunut verenpaine selittynee e-pillerimerkin vaihdolla, mutta yhtä kaikki ihan huippua, että lukemat ovat noin terveellä tasolla. Välillä nimittäin tuntuu, ettei tämä keho reagoi millään tavalla runsaaseen liikuntaan ja kasvispainotteiseen ruokavalioon. Mutta kyllähän se reagoi. Kun vain itse osaisi olla tuijottamatta sitä vaa'an lukemaa. Ajatukset kiertävät loputonta kehää takaisin lihotun kymmenen kilon ympärillä näkemättä kokonaiskuvaa. Kohta seitsemän vuotta sitten alkanut elämäntapamuutos ja matka on tuonut niin paljon hyvää keholleni ja takuulla säästänyt minut verenpaine- ja kolesterolilääkitykseltä ja kenties jopa kakkostyypin diabetekselta.

Ehkä olisi taas aika rakastaa tätä kehoa vähän enemmän, sillä onhan se ollut ihan mieletön matkatoveri ja opettanut näkemään sen huikean voiman ja kapasiteetin. Ehkä olisi pikkuhiljaa aika lakata määrittämästä itseään ja onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan vaa'an kautta. Luulisi, että olisin sen taidon jo oppinut vuosien varrella, mutta lihavan tytön identiteetti on niin uskomattoman tiukassa, elinhän sen vallassa elämäni ensimmäiset 25 vuotta. Kun sitten onnistuin laihtumaan normaalipainoon ja kun sitten osa pudotetuista kiloista pikkuhiljaa hiipi ja osa yhtäkkiä humpsahti takaisin, oli se aika hirveä kolaus itsetunnolle. En edelleenkään tiedä, johtuiko viime vuonna tapahtunut yhtäkkinen painonnousu e-pillerien vaihdosta, kehon epämääräisestä hormonitasapainosta vai yksinkertaisesti liiasta syömisestä. Vai vähän kaikista.

Ehkä pitäisi taas opetella katsomaan nykyhetkeä ja lakata haikailemasta painonhallinnallisesti menestyksekkäiden juoksuvuosien perään ja märehtimästä vyötärölle ja persauksiin palanneita kiloja. Ehkä muistutan taas itselleni, miten hyvässä fyysisessä kunnossa oikeasti olenkaan. Yksi PCOS tai kymmenen liikakiloa sinne tai tänne, olen oikeasti vahva, sitkeä ja voimakas. Nostan kahvakuulassa koko ajan isompia painoja ja tähtään tosissani ensi vuonna SM-mitaleille. Se on aika hieno juttu se.

Elossa

[Musiikki: Of Monsters and Men - Beneath the Skin]

Monesti on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta ongelmaksi on muodostunut, mitä kirjoittaa. Mitä pidemmäksi kirjoitustauko on venynyt, sitä vaikeammalta paluu on tuntunut. Nyt minä sitten vain päätin kirjoittaa. Jotain. En edes tiedä mitä.

---

Osallistuin helmikuussa kahvakuulaurheilun SM-kisoihin. Huisia, käsittämätöntä, outoa. Joskus on vaikea ymmärtää, mistä pisteestä olen aikoinani lähtenyt ja miten olen tähän pisteeseen päätynyt. En ollut kisoissa paras, en todellakaan, en lähellekään. Mutta olihan se kokemuksensa jotain niin hienoa. Kilpailin lauantaina yhden kuulan long cyclessä (jossa yksi toisto koostuu rinnallevedosta ja työnnöstä) ja sunnuntaina biathlonissa. Kumpanakin päivänä kuulapaino oli 16 kg. LC:ssä tein oman uuden ennätykseni: 105 toistoa. Koko long cycleen osallistuminen oli ihan absurdia. Olen treenannut kyseistä lajia kunnolla viimeksi kesällä 2014 elokuun salikisoja varten. Silloin tulos oli 90 toistoa. On tässä vajaassa parissa vuodessa siis jotain tapahtunut, vaikka edellinen kymppiminuuttinen LC:tä oli juuri tuolloin elokuussa 2014.

Biathlonissa rikoin niin ikään omia ennätyksiäni. Sekä työnnössä että tempauksessa. Työnnössä irtosi 126 toistoa ja tempauksessa 113 toistoa. Tempaus on aina ollut minulle puhdasta tuskaa, ja satasen ylittäminen oli pitkään kaukainen haave. Satanen meni rikki viime syksynä, ja nyt pääsin siitä reilusti yli. Täyttä kymmenminuuttista en edelleenkään pysty 16-kiloisella tempaamaan, mutta ehkä vielä jonain päivänä.

Kisaviikonloppu oli joka tapauksessa mahtava. Meidän kisaporukkaamme kuuluu lisäkseni kolme loistavaa tyyppiä, joista on tietyllä tapaa muodostunut minulle perhe. Olen aina ollut vähän tällainen yksinäinen susi ja ulkopuolinen, mutta nyt minusta tuntuu, että ihan oikeasti kuulun porukkaan. Se tuntuu jotenkin tosi hyvältä.

(Oli meistä juttua Morossakin! Kääk.)

--

Viime kesästä saakka olen tuskaillut normaalia enemmän paino-ongelmia kanssa. Ainahan näiden iänkaikkisten kilojen kanssa sää ähertää, mutta vaikka aluksi luulin, ettei e-pillereiden vaihdosta koidu mitään ihmeellisempiä sivuvaikutuksia, lihoin parissa kuukaudessa viitisen kiloa. Syksyn ajan olin syömättä pillereitä lainkaan, koska toivoin, että se auttaisi paino-ongelmiin, mutta kattia kanssa. Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että vika ei ollut uusissa pillereissä vaan vanhojen lopettamisessa. Aloitin nimittäin syödä noita uusia pillereitä uudestaan puolen vuoden pillerittömyyden jälkeen, eikä paino ole ollut moksiskaan. Tällä hetkellä keikun 85 kilon tuntumassa, ja kova taistelu on taas meneillään, että pääsisin takaisin sinne 78 kilon tuntumaan. Mutta ei ole helppoa, ei edelleenkään.

Tuossa pillerittömässä ajassa oli muuten ihan uskomatonta se, että kuukautiseni tulivat normaalisti! Olin oikeasti aivan varma, etten tule koskaan elämässäni kokemaan säännöllistä kuukautiskiertoa, mutta niin ne mokomat tulivat 27–40 päivän kierrolla. Syy, miksi aloin syödä pillereitä alkuvuodesta uudestaan, oli se, että PCOS:n oireet alkoivat pikkuhiljaa nostaa päätään. Toisin sanoen karvankasvu alkoi kiihtyä, ja olkoon kuinka pinnallista tahansa, niin en vain halua enää palata niihin aikoihin, kun en esimerkiksi koulussa tahtonut kääriä hihoja, kun häpesin karvaisia käsivarsiani. Ja voi olla, että kuukautisetkin olisivat vähitellet muuttuneet taas epäsäännöllisiksi ja palanneet puolivuosittaiseen ja kuukauden kerrallaan kestävään rytmiinsä. Kiitos, mutta ei kiitos.

---

Opiskelen edelleen Tampereen ammattikorkeakoulussa liiketaloutta. Toinen vuosi on kohta pulkassa ja suurin osa opinnoista on takana. Ensi vuodelle jää joitakin hajakursseja ja opinnäytetyö. Olen jatkanut koulun ohella töissä viime kesän työpaikassa ja päässyt kunnolla kiinni kirjanpitotöihin. Olen kiitollinen, joskin tämä kevät on ollut äärettömän raskas, kun en ole vielä täysin kyennyt luopumaan käännöstöistä. Kirjanpitotöitä teen viikossa 20–25 tuntia ja käännöstöitä noin 10 tuntia, ja opiskelen siihen päälle täyspäiväisesti. Onneksi olen saanut joitakin kursseja hyväksiluettua aiempien opintojen pohjalta, mutta onhan tämä ollut ihan tappoyhdistelmä. Vapaapäivä minulla on viimeksi ollut ennen vuodenvaihdetta. Alkuvuosi meni vielä jollain mystisellä energialla ja voimalla, mutta nyt huomaan, että tahti alkaa hyytyä. Yritän vain sinnitellä tämän kuun loppuun, jolloin koulu jää kesäksi kuvioista pois. Seuraava etappi on kesäkuu, jolloin on nykyisen käännösprojektini deadline. Heinäkuussa minulla on enää huolehdittavani kirjanpitotyö! Suoraan sanoen koko ajatus tuntuu aivan utopistiselta ja epätodelliselta. Silloin minulla on ehkä aikaa pitää vapaapäiviä. Olisi tosi jees.

---

Jotta en varmasti pääsisi lepäämään laakereillani, muutamme ensi viikon lauantaina isompaan asuntoon. Ei tämä kaksiossa eläminen oikein sovi minunlaiselleni erakolle, jolla on järjetön oman rauhan ja tilan tarve. Muutamme siis kolmioon ja samalla takaisin Hervantaan, missä asuin ennen tätä nykyistä asuntoa nelisen vuotta. Hervannassa on hyvä asustella, ja treeneissäkin on taas helpompi käydä, kun ne ovat samassa kaupunginosassa. Meillähän ei vuokra nouse käytännössä lainkaan vaikka asuntoon tulee vajaa viisitoista neliötä lisää, ja kiinteistö on 20 vuotta nykyistä uudempi. Tämä nykyinen asunto on siis VVO:n asunto, ja se kertonee kaiken tarpeellisen.

---

Ihanaa on se, että meillä on nyt kaksi kissaa. Ostimme viime syksynä Kissojen Katastrofiyhdistykseltä pienen mustavalkoisen tyttökissan. Hirmuisen arkahan tämä maaseudulta kissapopulaatiosta pelastettu karvakerä aluksi oli, mutta nyttemmin siitä on kuoriutunut varsin kehrääväinen ja sylissä viihtyvä toveri. Vanhempi, maailman pehmein kissaystävä on siis yhä kuvioissa mukana. Ikää sillä on jo kunnioitettavat 11 vuotta ja yhteistä taivalta meille tulee ensi syksynä yhdeksän vuotta. Totuttautuminen uuteen lajitoveriin ei ollut täysin ongelmatonta, mutta onneksi nuo eivät ole tapelleet ollenkaan ja tulevat melko hyvin toimeen, vaikka vanhempi ei tuota uutta tulokasta ihan täysin sydänystäväksi olekaan ottanut.

--- 

Toivon, että minusta tulee vielä aktiivinen bloggaaja entisten hyvien aikojen tyyliin! Sitä odotellessa toivotan ihanaa kevättä kaikille teille lukijoille – jos teitä vielä on, haa. Muistetaan yhä vain pitää kiinni unelmista ja nauttia elämästä tässä ja nyt.

Kiloja, kuulia ja kenkiä

[Musiikki: Damien Rice - My Favourite Faded Fantasy]

Olen kaivannut blogimaailmaan. Viime syksynä kirjoitustahti taisi olla peräti yksi postaus per kuukausi. En voi luvata tiiviimpää tahtia, mutta jotenkin on sellainen olo, että haluaisin taas olla aktiivisempi bloggaaja. Lukea säännöllisesti muiden blogeja (sekin on kaiken kiireen keskellä vähän jäänyt) ja kommentoida. Kaipaan blogimaailman yhteisöllisyyttä ja teitä kaikki kivoja siellä ruudun toisessa päässä.

Vuosi vaihtui, juu. Tein marras- ja joulukuussa klassiset ja lihoin pätkäpaastolla pudottamani kilot takaisin. En siis todellakaan paina enää 78 kilogrammaa, vaan killun jälleen kerran 82 kilon tuntumassa. Ensiksi otti aika paljon kupoliin, mutta nyt lähinnä naurattaa. Olen kyllä niin erinomainen esimerkki siitä, miksi hetken dieetit eivät toimi, vaan pysyvässä painonhallinnassa on kyse vain ja ainoastaan elämäntapamuutoksesta. En nyt siis tarkoita mollata pätkäpaastoa, vaan lähinnä kritiikki kohdistuu tapaan, jolla laskeuduin pätkäpaastosta niin sanottuun normaaliin arkeen. Suklaa maistui hyvin, ja samaan aikaan kun en stressiltä ja kiireeltä jaksanut liikkua entiseen malliin (kolme kahvakuulatuntia viikossa ei todellakaan riitä), lopputulos ei ollut varsinaisesti mikään yllätys.

No! Koska vuosi on uusi, aloitin pätkäpaaston uudestaan. Tällä kertaa aion ottaa opikseni viime kerrasta, ja jos ja kun koittaa hetki, että palaan normaaliin syömisrytmiin, teen sen varovasti. Syksyllä minulla oli tarkka kahden kuukauden jakso, jonka aikana paastosin aina kahdesti viikossa, mutta nyt aion jatkaa paastoa määrittämättömän ajan. Haaveenani on, että onnistuisin tekemään pätkäpaastosta elämäntavan, sillä sen siitä todellakin voi tehdä. Totuus kuitenkin on, että sen ajan, kun olin syys- ja lokakuussa pätkäpaastolla, voin paremmin kuin marras- ja joulukuussa, jolloin luovuin pätkäpaastosta ja söin liikaa. Tämän viikon paastopäivät ovat jo takana ja ne tuntuivat hyviltä. Eteenpäin siis.

Koulun joululoma päättyy ensi keskiviikkona. Jonkin verran olen jo aloitellut käännöstöitä joulun jälkeen, mutta vajaan viikon on vielä helpompaa. Olen joululomalla liikkunut taas enemmän ja hakenut oikeaa ruokailu- ja liikuntarytmiä. Pitkät kävelylenkit ovat tuntuneet hyviltä, ja ostin Grouponista kuukauden käyttöoikeuden Yoogaiaan. Eivät netissä pidetyt tunnit millään lailla vedä vertoja esimerkiksi Om Yogan tunteihin, mutta ihan hyvän kotitreenin niiden avulla saa tehtyä. Olen keskittynyt yiniin ja muihin restoratiivisiin tunteihin, sillä yritän parhaani mukaan saada stressimielen hallintaan, jotta pystyisin aloittamaan kevätlukukauden vähemmän kaaottisesti kuin mitä syyslukukausi sujui.

Kahvakuulan nostaminen jatkuu myös. Joulun alla pidetyissä salikisoissa biathlon-tulokseni oli 12 kilon kuulalla: työntö 151 toistoa ja tempaus 187 toistoa, eli tein tasaisen varmasti sen, mitä itseltäni treenien perusteella odotinkin. Työnnössä tuli neljä hylättyä toistoa, mutta tempauksessa kaikki toistot menivät läpi. Malja sille! Tempaus on ollut minulle kahvakuulaurheilussa kaikkien aikojen nemesis, mutta alan ehkä pikkuhiljaa päästä siitä jyvälle. Tämä vuosi onkin jännittävä, sillä valmentaja väläytti syksyn long cyclen SM-kisoja vaihtoehtona. Maaliskuussa olisi biathlonin SM-kisat, mutta en taida ehtiä siihen mennessä treenata tarpeeksi 16-kiloisella, että olisi järkeä lähteä lavalla toikkaroimaan. Hitaasti hyvä tulee. Pyrin suhtautumaan näihin liikuntoihini lunkisti, enkä aio tehdä niistä ylimääräistä stressin aihetta, koska silloin liikunnan syvin olemus menettää mielestäni merkityksensä. Jollain lailla en ehkä edes miellä itseäni miksikään kilpailijaksi tai että voisin sellainen olla. Luultavasti lihavan tytön identiteetti on juurtunut niin syvälle mieleeni, että olen luonut itselleni eräänlaisen harrastelijakarsinan, jonka suojissa voin tehdä omaa juttuani ilman sen kummempia paineita. Eikä se välttämättä huono asia ole.

Viikon verran olen kaivannut ihan hulluna juoksemaan. Änkyräpolvi oli loppuvuodesta vähän oikukas, enkä edes harkinnut juoksulenkkejä. Luultavasti yletön rappusissa ramppaaminen muuton yhteydessä ja vähentynyt liikunta aiheuttivat polven oireet. Nyt pyrin taas kuntouttamaan sitä kävelyllä ja MSM:llä ja glukosamiinilla. Yritän saada sen juoksukuntoon tässä pikkuhiljaa, mutta juoksulenkille pääsy ei ole yksin polvesta kiinni, vaan kärsin tällä hetkellä myös sopivien juoksukenkien puutteesta. Joskus täällä blogissa taisin tuskailla, miten Vomeroiden pohja kovettuu pakkasella, eikä niillä saa pakkaslumesta minkäänlaista pitoa. Minulla on kyllä talvikäyttöön soveltuvat Asicsin maastojuoksukengät, mutta niiden vaimennukset on käytetty loppuun, enkä uskalla niillä lähteä juosta köpöttelemään. Tilasin eBaysta joku aika sitten Vomero 8 Shield -juoksukengät, ja nyt odottelen jännähiki otsalla, milloin ne saapuvat kotiin ja onko niissä parempi pohja verrattuna nykyisiin Vomero 6 -mallin popoihini. Noissa shield-kengissä on vettä pitävä pinta, ja ne oli jotenkin vaan ihan pakko saada! Heräsin tähän vedenkestävään versioon tietysti aivan liian myöhään, joten kengät oli pakko tilata eBaysta, sillä ne olivat joka ikisestä muusta järkevästä nettikaupasta loppuunmyyty, eikä niitä käsittääkseni enää valmisteta, kun tavallisesta Vomerostakin on jo 9-malli kaupoissa. (Toisaalta eihän tuolla pihalla enää lunta eikä kyllä pakkastaan ole, että periaatteessa sinne voisi mennä nykyisilläkin Vomeroilla loiskuttemaan.)

Jahas, pitää alkaa valmistautua kuulatunnille. Ei muuta kuin onnellista uutta vuotta kaikille!

Ihmeitä

Taisin edellisenkin postauksen aloittaa suurin piirtein samoilla sanoilla, mutta pakko jälleen todeta, että tämä syksy on ollut varmasti elämäni kiireisin. Stressinhallinta on ollut melkoisella koetuksella, ja joinain päivänä olen itkenyt silkkaa uupumusta ja kiirettä. Rehelliset vapaapäivät, jolloin en ole oikeasti tehnyt mitään, ovat yhden käden sormilla laskettavissa.

Pusersin yhdeksän viikon pätkäpaastokokeiluni läpi. Alkufiiliksiäni voi kerrata syyskuun postauksesta. Ensisijainen tavoitteeni oli saada veriarvoja paremmaksi, enkä varsinaisesti lähtenyt laihduttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Paino oli 3. syyskuuta 81,3 kilogrammaa ja veriarvot elokuun puolivälissä seuraavanlaiset:

- kokonaiskolesteroli 5,5 (< 5,0)
- HDL 2,53 (> 1,0)
- LDL 2,9 (< 3,0)
- triglyseridit 0,89 (< 2,0)
- paastosokeri 4,8 (< 6,0)

Kävin uusissa verikokeissa marraskuun 3. päivä, ja luvut näyttivät tältä:

- kokonaiskolesteroli 5,8 (< 5,0)
- HDL 2,31 (> 1,0)
- LDL 3,5 (< 3,0)
- triglyseridit 1,06 (< 2,0)
- paastosokeri 4,9 (< 6,0)

Paastosokeri oli käytännössä sama, mutta kolesteroliarvot olivat menneet selvästi huonompaan suuntaan. Tästä en syytä paastoamista, vaan marraskuussa hivenen käsistä livennyttä juuston ja jäätelön syöpöttelyä (penteleen Plussa-tarjous ja vitosen Ben & Jerry's -pönikät!).

Entäs paino sitten? Se oli 3. marraskuuta tasan 78 kilogrammaa. Kahdessa kuukaudessa paino siis putosi kolmisen kiloa, mutta veriarvot huononivat. Olo on edelleen hieman ristiriitainen. Riesaksi muodostuneet muutamat liikakilot lähtivät käytännössä itsellään, mutta veriarvojen heikkeminen harmittaa. Toisaalta pitää ajatella, että tämä oli hyvä opetus: laihtuminen ei automaattisesti tarkoita, että se on tehty terveellisellä ruokavaliolla. Tavoitteenani onkin nyt järkevöittää syömisiä ja käydä keväällä mittaamassa kolesteroli uudestaan. Mutta sitä ei käy kieltäminen, ettenkö olisi onnellinen tämänhetkisestä painostani. Ensimmäisen kerran sitten polven rikkoutumisen jälkeen olen taas normaalipainoinen. Onpa suorastaan outoa!

Kaiken kaikkiaan pätkäpaastokokeilu oli hyödyllinen, ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille, olipa tavoite sitten pudottaa painoa tai ei. Nyt olen ollut puolitoista viikkoa ilman pätkäpaastoa, sillä minulla on meneillään melkoinen muuttostressi, ja tuntuu, että nyt ei riitä resurssit vähillä kaloreilla hengailuun edes kahtena päivänä viikossa. Mutta suunnitelmissani on jatkaa pätkäpaastoilua heti, kun ehdin edes toviksi istua paikoilleni ja normaali arki asettuu taas uomiinsa.

Niin, olen siis muuttamassa lauantaina. Kesällä kohtaamani mies osoittautui ihmiseksi, jota olen koko elämäni etsinyt, ja päätimme pistää hynttyyt yhteen. Olo on ihan epätodellinen. Tuntuu kuin universumi olisi yhtäkkiä loksahtanut kohdalleen. Olen viettänyt paljon aikaa väärissä parisuhteissa, ja nyt kun unelmani on suoraan edessäni ja toteutunut, en tiedä, miten päin olisin. Olen löytänyt ihmisen, jonka sielu on veistetty samasta puusta kuin omani, ja jonka kanssa minun ei tarvitse tehdä olemiseni suhteen minkäänlaisia kompromisseja. Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta. Vierelläni kulkee vihdoinkin ihminen, jonka kanssa haluan oikeasti jakaa elämäni. Kaikki menneet vuodet, kaikki kipu, epäilys ja tuska... Jokainen hetki on kuljettanut minua kohti tätä päivää, kun olen viimein löytänyt kotiin toisen ihmisen luo. Ihmeellistä.

Ajoittain mietin, miksi emme kohdanneet aiemmin. Mutta ehkä minun piti ensin kulkea oma matkani ja kasvaa ihmiseksi, joka olen. Minun piti ensin tehdä itsestäni kokonainen ennen kuin olin valmis löytämään puuttuvan puoliskoni.

Painoa ja punnertamista

[Musiikki: The Great Gatsby (Orchestral Score) -soundtrack]

Paino oli keskiviikon punnituksessa 81,3 kg (BMI 26,0). Uteliaisuudesta tarkistin kaikki tämän vuoden puolella mittaamani keskiviikkopainot, ja näyttäisi siltä, että paino on vakiintunut aika tarkasti 81 kilon tuntumaan. Kaikki keskiviikkopunnitukset ovat antaneet lukeman 80,6-81,5 kilon väliltä. Mitään tuota isompia heittoja ei ole. Kellontarkkaa työtä etten sanoisi.

Olen aika tyytyväinen, vaikka totta kai pieni osa sisimmässä aina toivoo laihtumista. Mutta siihen nähden, etten ole saanut mielentilaani minkäänlaiseen laihdutusvireeseen, tilanne on erinomainen. Laihdutus tapahtuu kuitenkin pään sisällä, ja jos pääkoppa ei ole mukana, tulokset ovat sen mukaiset. 

Miksi minulla ei sitten ole motivaatiota laihtua? Yksinkertainen syy on se, että voin sekä henkisesti että fyysisesti hyvin kehossani. 25-matkallani minua ajoi eteenpäin suoranainen hurmostila, kun kirjaimellisesti juoksin kohti unelmaani normaalipainoisesta minästä. Olen kolmen kilon päässä painoindeksistä 25, mutta enää kyseinen lukema ei sytytä sisälläni samankaltaista intohimoa kuin aikoinaan. Pienemmät vaakalukemat eivät saa minua säteilemään läheskään niin paljon kuin esimerkiksi kahvakuulatreenit. Olen ihan hurahtanut kyseiseen lajiin. Niin kauan kuin tunnen vahvistuvani eikä paino lähde tuosta 81 kilosta nousuun, olen iloinen.

Viimeisen kuukauden aikana olen selkeästi tuntenut yläkropan voimistuneen. Yksi iso tekijä on varmasti se perhanan sadan punnerruksen ohjelma, jota sitkeästi vain ähellän eteenpäin, vaikka tällä kertaa olen tehnytkin henkilökohtaisen ennätykseni ja jymähtänyt jo viikkoon kaksi, jota teen paraikaa neljättä kertaa putkeen. Yhdessä vaiheessa tuntui, etten pääse seitsemästä perättäisestä punnerruksesta eteenpäin, mutta eilisen harjoituksen viimeisessä sarjassa, jossa punnerretaan niin monta toistoa putkeen kuin ikinä jaksetaan, tein kymmenen punnerrusta! Kyllä se tästä. Kyllä minä sinne kolmosviikolle vielä pääsen siirtymään. En vielä ensi viikolla, mutta ehkä kuukauden sisällä. Kolmosviikolle siirtyessä pitäisi pystyä tekemään 16 toistoa, ja se on mielestäni aika monta ojentajapunnerrusta suorin vartaloin se. Ainakin minulle. Mutta yhtä kaikki se on seuraava tavoite.

Päivittelyä

Kuukausi vierähti, eikä minulla ollut oikein mitään sanottavaa. Nyt minulla olisi vaikka mitä kerrottavaa, mutten tiedä, mistä aloittaa.

Aloitetaan terveydestä. Koko syksyn ylläni roikkunut musta pilvi väistyi lopulta joulukuun alussa ja on pysynyt poissa. Uskoni seleeniteoriaan pitää pintansa: oloni on ollut tasaisen hyvä siitä lähtien, kun aloin parapähkinöitä popsia. Toki hermoilen ja pimahtelen milloin mistäkin, mutta se nyt kuuluu asiaan. Alan pikkuhiljaa luottaa siihen, että se heltymätön väsymys ja alakulo on ihan oikeasti taaksejäänyttä elämää.

Paino oli viime keskiviikkona 80,6 kilogrammaa. Olen tyytyväinen. Helmikuussa vaikutti siltä, että paino oli lähtenyt nousuun, mutta se päättikin sitten palata takaisin lähemmäs kasikymppiä. En tällä hetkellä saa kiinni laihdutusmoodista. Annan tilanteen edetä omalla painollaan, mutta pidän kiinni keskiviikkopunnituksista, joilla pyrin kontrolloimaan sitä, ettei kiloja ala kertyä. Toisaalta kroppa kyllä kertoo, mihin suuntaan ollaan kulloinkin menossa. Tällä hetkellä se vaikuttaa tyytyväiseltä saamaansa ruoan määrään ja laatuun verrattuna liikkumisiini. Ja minä olen tyytyväinen kroppaani. Neljä ja puoli vuotta kestänyt matkani kohti terveempää ja tasapainoisempaa elämää on kuljettanut minut pisteeseen, jossa en enää millään muotoa pidä itseäni lihavana. Olkoonkin, että painoni on painoindeksin mukaan lievän ylipainon puolella. Se ei estä minua rakastamasta itseäni ja kehoani. Kehoni on antanut minulle menneiden vuosien aikana niin hienoja hetkiä ja opettanut minua kurottamaan mieleni asettamien rajojen yli, etten yksinkertaisesti voi olla siihen pettynyt.

Ja koska kehoni mahdollisuudet ovat rajattomat, olen pitänyt kiinni ahkerasta liikkumisesta. Alkuvuoden saldo on HeiaHeian tilastojen mukaan:

- 42 tuntia ja 240 kilometriä kävelyä

- 32 tuntia joogaa

- 24 tuntia kahvakuulan nostamista

- 6 tuntia ratsastusta

- 2 tuntia ja 15 kilometriä lenkkeilyä

- 9 punnerrustreeniä

- 3 voimapyörätreeniä (tätä pitäisi parantaa)

Tarkkaavaisimmat ehkä huomaavat, että olen käynyt juoksemassa. Ensimmäisen lenkkini tein kaksi viikkoa sitten kaavalla 1 min juoksua ja 2 min kävelyä, jota sitten toistin 20 kertaa. Polvi tykkäsi kyttyrää, mikä oli odotettavissa. Ennen lenkkiä olin ounastellut sen kipeytyvän 80 prosentin todennäköisyydellä, mutta asfaltin paljastuminen ja kevään tuoksu ilmassa suorastaan pakottivat juoksemaan. Annoin polven pitää mykkäkoulua parisen viikkoa, kunnes se lopulta leppyi. Viime lauantaina sitten päätin yrittää uudestaan, ja sillä kertaa juoksin kaavalla 2 min juoksua ja 3 min kävelyä kymmenen kertaa. Lenkistä on kulunut kaksi vuorokautta, ja polvi tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Toivo edes jonkinlaisesta juoksuharrastuksesta elää, joskin olen tottunut kahden vuoden aikana niin moniin pettymyksiin, etten jaksa enää turhaan stressata. Joko pystyn juoksemaan tai sitten en. Onneksi olen löytänyt lajin rinnalle muitakin vaihtoehtoja.

Kuten kahvakuulaurheilun. Kuulat nousevat edelleen, ja pyrin käymään treeneissä kolmesti viikossa. Tuntuu, että kehitystä on alkanut tapahtua. Tekniikka on kehittynyt vaikka se aina ajoittain onkin suoraan perämetsästä. Voimaakin on tullut lisää. Viime torstaina tehtiin voimatreeninä kahden kuulan long cycleä (eli rinnallevetoa ja työntöä) raskailla painoilla. Uskalsin kerran kokeilla 18 kilon kuulia, ja ne peijakkaathan nousivat ilmaan. Huhhei.

Voimaa pyrin lisäämään myös punnertamalla. Ojentajatreenit jatkuvat punnerrushaasteen muodossa. Kipeää tekee ja raskasta on, mutta samalla punnertaminen tuntuu järkyttävän hyvältä. Olen jymähtänyt tällä kertaa jo kakkosviikkoon, mutta ei se haittaa. Vaikka treenaisin tuota viikkoa koko loppuelämäni, siinä on vissi ero, teenkö viikon aikana 80 vai 0 ojentajapunnerrusta. Terveisin: "Täältä tullaan kiinteät käsivarret ja messevät muskelit".

Ratsastamassa en ole käynyt reiluun kuukauteen. Meillä kävi Hakkisen kanssa maastossa pieni tilanne, joka olisi voinut päättyä huonosti. Mitään ei onneksi sattunut kellekään, mutta mieleeni kohosi sen verran ikäviä kauhukuvia, että päätin ottaa aikalisän ratsastuksesta. Aika näyttää, jatkanko Hakkisen vuokrausta, mutta tällä hetkellä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta olla nousematta sen satulaan.

Joogannut olen käytännössä päivittäin. Namaste jooga -jaksoista on tullut osa arkirutiiniani. Selkä pysyy sen avulla jollain lailla kuosissa, ja samalla pääsee mielikin vähän huilaamaan. Odottelen kyllä innokkaana lähestyvää kesää, josko Om Yoga tarjoaisi mahdollisuuden kesäkorttiin, joka minulla viimekin kesänä oli. Sillä siis sai joogata rajattomasti kolme kuukautta kahden kuukauden hinnalla. Freelancer-kääntäjän rahatilanne nyt on aina vähän niin ja näin, mutta investointi joogaan nousee kyllä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisten joukkoon.

Työasioista puheen ollen. Päätin lähteä ensi syksynä opiskelemaan liiketaloutta. Käännösalaa riivaa suohon poljetut työehdot, surkea palkkaus ja olematon arvostus. Aion opiskella rinnalle toisen tutkinnon, joka toivottavasti takaa minulle säännöllisemmän elannon. Rakastan kääntämistä, ja se on sitä, mitä todella haluan ammatikseni tehdä, mutta joskus on pakko myöntää, että kutsumus ei aina elätä. Nyt kun minulla on pitkän lamaannuskauden jälkeen energiaa edes ajatella opiskelemista, aion tarttua toimeen.

Näillä eväillä eteenpäin.

Matkalla onnessa

[Musiikki: Goo Goo Dolls - Superstar Car Wash]

Olen hämmentynyt. Kävin äsken keskiviikkovaa'alla, ja tuomion mukaan painan nyt 78,8 kiloa (BMI 25,2). Se on 1,6 kiloa vähemmän kuin viime viikolla. Mitä ihmettä!

Paino tuntuu tippuvan nyt todella helposti. Epäilen kaiken juontavan juurensa kevään eroon. Aluksi se teki tietysti kipeää, mutta viikkojen kuluessa tajusin voivani henkisesti paremmin kuin pitkään aikaan. Olin tainnut olla suhteessa paljon ahdistuneempi kuin olin osannut aavistaa. Nyt kun olen viettänyt paljon aikaa yksin, tuntuu kuin pystyisin taas hengittämään vapaasti. Mieleni on levollisempi, ja stressitasoni laskeneet. Jooga on tukenut hyvinvointia ja auttanut minua pääsemään tasapainoon. Minun on yksinkertaisesti hyvä olla.

Uskon vahvasti, että painonhallinta tapahtuu pään sisällä ja nimenomaan positiivisten muutosten kautta. Kun mieli voi hyvin, myös keho voi hyvin. Myös minä olen kokeillut väkipakolla laihduttamista, jossa motivaatio haetaan itseinhon ja negatiivisuuden kautta: "Nyt sinne lenkille, mokoma läski. Itsepä olet itsesi tuohon kuntoon saattanut, joten kärsi nyt." Päin pylsteriähän ne laihdutusyritykset ovat menneet. Kaikki lukijat, jotka seurasivat matkani ensimmäistä vaihetta 25-blogissani, todennäköisesti huomasivat, mikä lopulta auttoi minua onnistumaan. Opin rakastamaan itseäni ja kääntämään puutteeni voimavaroiksi. Ammensin voimaa siitä, että jaksoin juosta 20 minuutin sijasta jo puoli tuntia, vaikka negatiivisesti ajatellen olisin voinut morkata itseäni siitä, että olenpa paska, kun jaksan juosta vain puoli tuntia ja senkin ihan kamalan hitaasti. Kun juoksin puolimaratonin aikaan 2:43:33, en ajatellut, että olinpa surkea kun en juossut matkaa kahteen tuntiin, vaan hymyilin ja itkin onnesta samaan aikaan, koska jumalauta sentään minä olin juossut puolimaratonin! Kun painoni ei pudonnut maagista puolen kilon viikkovauhtia, katsoin kokonaiskuvaa ja onnittelin itseäni, koska olin menossa oikeaan suuntaan. Ja kun lopulta saavutin tavoitteeni, ajattelin: Mitä sitten vaikka 18 kilon pudottamiseen meni 36 viikon sijasta yli puolitoista vuotta? Lopputulos oli kuitenkin sama, 18 kiloa kevyempi.

Tämä kevät on ollut jälleen osoitus mielen voimasta. Sinä hetkenä, kun ymmärtää halata itseään ja antaa itselleen armoa, on olennaisen äärellä. On tärkeää hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat ja nähdä ne mahdollisuutena. Minulla kesti reilun vuoden päästä yli kiukkupolven aiheuttamista toistuvista juoksupettymyksistä, mutta nyt vihdoinkin näen edessäni uusia ihania mahdollisuuksia, joita kohti en välttämättä olisi lähtenyt, jos olisin pystynyt juoksemaan säännöllisesti. Eilen muun muassa sain työnnöllä ylös 20-kiloisen kahvakuulan. Se tuntui hyvältä. Vahvalta. Kaikki eivät siihen pysty, mutta jokainen joka oikeasti haluaa, pystyy.

On mieletön tunne olla taas onnellinen.

Onnellista päivää teille kaikille. Hymyilkää ja muistakaa itsenne.

Paino + liikuntaviikko 23

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Kävin tänään vaa'alla. Kapistus ilmoitti päivän painoksi 80,4 kilogrammaa. Se on hyvä se! Painoindeksi on nyt 25,7, ja sinne maagiseen kaksvitoseen on matkaa tasan kaksi kiloa. No, sinne on aika useasti ollut matkaa se kaksi kiloa, mutta katsotaan, josko tällä kertaa onnistuisin.

Tässä lukemat kuukauden ajalta:

15.05. 82,1 kg

22.05. 81,1 kg

29.05. 81,6 kg

05.06. en mitannut, koska kuukautiskierto oli epäsuotuisassa vaiheessa

12.06. 80,4 kg

Oisko se sitten jooga ja pyöräily, jotka ovat hilanneet painoa alaspäin. Niin no ja tietty se, etten ole syönyt niin paljon suklaata kuin vuoden alussa. Voisko mitenkään olla?!

Rupeaa aina naurattamaan, kun pohdin pääni puhki ja mietin ja puhisen, että mikä on kun paino ei laske. Ja kun se vastaus on yksinkertaistakin yksinkertaisempi: suklaa. Minua eivät ihan taatusti lihota banaani, jälkiuunileipä (olen taas syönyt leipää) eikä rasvaton maito. Välillä menen ihan mykkärälle, kun hairahdan lukemaan proteiini- ja rasvafanaatikkojen blogeja. Ei kannata! Kun ei se kananmuna kermavaahdolla kuorrutettuna vaan ole minun juttuni. Olen jopa ostanut tarjouksesta Valion jogurtteja, kun niitä saa kahdella eurolla kuusi kappaletta. Kyllä, niitä sokerilla kyllästettyjä jogurtteja, jotka aika monen mielestä ovat nykyään joku saatanan keksintö.

No, nyt menee hyvin. Katsotaan taas viikon päästä, mikä on meininki, hah.

Loppuun vielä viime viikon liikunnat:

maanantai

jooga, 25 min

19,2 km pyöräily, 1:13:30

integral yoga, 1 h 30 min

tiistai

jooga, 25 min

10,8 km pyöräily, 39:50

kahvakuula, 1 h

keskiviikko

jooga, 25 min

7,2 km pyöräily, 30:20

ratsastus, 1 h 55 min

ComboYoga, 1 h 30 min

torstai

jooga, 25 min

8,5 km pyöräily, 32:20

kahvakuula, 1 h

perjantai

6,5 km pyöräily, 25:30

ratsastus, 2 h 25 min

lauantai

jooga, 25 min

sunnuntai

vapaa

Painosta

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa painosta. Omastani siis. Syy hiljaiseloon on ollut se, että oikeastaan mitään ei ole tapahtunut. Painoin vuoden alussa 82,2 kiloa ja eilen 82,1 kiloa. Painoindeksi on näin ollen 26,2.

Tuntuu, että olen nyt oppinut pitämään painon paikallaan. Viime vuonnahan lihoin 4 kiloa, kun polvi kipeytyi ja aiempi painonhallintaresepti meni sen myötä mappi Ö:hön. Kun juoksin paljon, syömisten kanssa sai vähän sikailla, eikä se näkynyt vaa'alla. Nyt näkyy, mutta olen oppinut reagoimaan siihen herkemmin. Eli käytännössä tekemään korjausliikkeen heti enkä vasta parin viikon päästä.

Tavoite on edelleen pudottaa paino sinne 78 kilon tuntumaan, mutta etenen nyt hitaasti ja kuulostellen. Ei ole tarkoitus vetää kuukauden vettä ja näkkäriä -dieettiä, vaan pikkuhiljaa säätää ruokavaliota niin että lopulta olen neljä kiloa keveämpi. En nyt sitten tiedä, onko tällainen "katellaan nyt mitä tästä tulee" -meininki ihan toimivin tapa laihduttaa, mutta toisaalta en jotenkin edes miellä itseäni tällä hetkellä laihduttajaksi. (Ehkä se on se syy, että kökin tässä yhdessä ja samassa painossa?) Kehoni on vahva ja toimii. Pystyn tekemään sillä asioita, joihin en ennen uskonut pystyväni. Turhamaisuuskaan ei toimi motivoijana enää entiseen malliin.

Lainaan aiempaa ANTM-voittajaa Whitney Thompsonia:

"When I wear a size 14, it doesn't matter,

'cause I look good in a size 14."

No, neljä lisäkiloa näkyvät eniten vyötäröllä, ja tokihan sitä seutua olisi kiva saada taas linjakkaammaksi. Mutta riittääkö se motivaatioksi? Saas nähdä.

Motivaatio olla lihomatta on kuitenkin kova. Muistan, mitä olin vielä syksyllä 2009, ja kun katson itseäni nyt, en näe paluuta entiseen. Se ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto.

Ostin muuten eilen tuubitopin. Viime kesänä opettelin liikkumaan sortseissa ja hihattomassa puserossa julkisesti (siis muutenkin kuin lenkillä, sillä lenkillä kaikki itsekritiikki ulkonäöstäni karisi jo aikoja sitten, kun aloin koikkelehtia ympäriinsä tulipunaisena juoksutrikoissa). Tosin viime kesänä oli aika kylmä, eikä tuollainen varustus päällä tarennut juuri kulkea. Mutta asiaan. Ostin siis tuubitopin. En ole varma uskallanko käyttää sitä muualla kuin pimeässä vaatekomerossa, mutta koska olen ylpeä yläkropastani ja siitä mitä punnertaminen ja kahvakuulailu on sille tehnyt, ostin topin kunnianosoituksena itselleni. Koska minulla ei ole mitään hävettävää. Allit kutistuvat milli milliltä sitä mukaa kun haba kasvaa. Kainalonseudun venymäarvet ja -uurteet ovat ja pysyvät, mutta ne muistuttavat minua siitä, mistä olen lähtenyt ja minne asti olen tullut ja minne kaikkialle olen vielä menossa.

Lämpimiä tuubitoppikelejä siis odotellessa.

Hyvin alkoi

Päätin sitten tehdä kolmen kilon kevennyksestä kolmen kilon ja kolmensadan gramman kevennyksen, sillä vaaka oli sitä mieltä, että päivän paino oli 79,2 kiloa (BMI 25,3). No, olisihan se tietty ihan kiva ollut aloittaa tämäkin operaatio miinusmerkkisellä viikkotuloksella, mutta eipä tuohon kuole.

Etana osaa myös peruuttaa

Joka tapauksessa viikko meni hyvin ja onnistuin herkkujen rajoittamisessa, joten eiköhän sitä tulostakin ala jossain vaiheessa tulla. Tässä vaiheessa kun ylipainoa ei käytännössä todellakaan ole, niin mitään älyttömiä pudotuksia on edes turha odottaa. Enkä niitä haekaan. Esimerkiksi kilo kuukaudessa olisi ihan super. Eikä haittaa vaikka ei lähtisi edes sitä. Tarkoitus on kuitenkin saada tuo herkkujen syöpöttely hallintaan eikä tehdä siitä taas päivittäistä tapaa.

Keskiviikko-Aino on kuitenkin must.

Kolmen kilon kevennys

 [Musiikki: Emeli Sandé - Our Version of Events]

Joulusta asti painonhallintani on ollut vähän epämääräistä touhua. Yksi syy siihen on luultavasti se, että rutiinini rikkoutuivat ensimmäisen kerran jouluaatonaattona, kun putosin Oskun selästä ja teloin selkäni. Pahin meni ohi jokusessa viikossa, mutta voin sanoa, että oikeastaan vasta parin viime kuukauden aikana selkä on alkanut tuntua normaalilta.

Sitten kun toipuva selkä ja talvikeleille hankkimani maastojuoksukengät mahdollistivat taas juoksutreenit, polveni päätti maaliskuun alussa aloittaa oireilun, joka ei tällä kertaa mennytkään parissa päivässä tai viikossa ohi.

Aiemmin olin rakentanut painonhallinnan käytännössä kokonaan juoksun varaan.

Paniikki. Itku. Kääk.

Juoksun jääminen pois ohjelmistosta suisti minut hetkeksi täysin raiteiltani. Jouluna aktivoitunut suklaan syöminenkin jäi vähän niin kuin päälle.

Paino hilautui jonkin verran ylöspäin, ja aloin killumaan 80 kilon tienoilla. Oli jotenkin tosi aseeton olo. Toisaalta kyse ei ollut kuin parista kertyneestä kilosta, joten en saanut sitä tärkeää laihtumiseen vaadittavaa sysäystä, joka olisi auttanut minua pääsemään niistä eroon. Ja vaikka oli tosiaan kyse vain parista kiloa, olin välillä tosi ahdistunut. Ei niinkään ne kilot vaan se suunta, johon olin pikkuhiljaa taas lipumassa. Laihdutin 96 kilosta 78 kiloon menetelmällä "yksi askel taaksepäin, kaksi eteenpäin" eli välillä oli huonompia viikkoja, mutta kokonaisuutena pidin kuitenkin kurssin oikeassa suunnassa. Puolen vuoden sisällä vaaka on ikään kuin kääntynyt toisinpäin; jaksan tsempata hetken, mutta sitten taas höllään juuri kun olen päässyt hyvään alkuun.

Nyt tuntuu, että olen vihdoin saamassa otteen siitä hyvästä kierteestä. Se johtuu puhtaasti siitä, että päätin asettaa itselleni aavistuksen verran isomman tavoitteen kuin epämääräisen "sinne jonnekin seiskakasin tienoille", joka ei oikeasti motivoi minua yhtään mihinkään. Se on liian lähellä, enkä jotenkin osaa mieltää, että minun tarvitsisi tehdä mitään sen kummempaa kuin olla köllötellä entiseen malliin. (Mikä ei tietystikään todellisuudessa johda mihinkään.)

Täten julistan siis operaatio kolmen kilon kevennyksen alkaneeksi! Saa hurrata, jee! Tänään paino oli 78,9 kiloa (BMI 25,2), mikä on suoranainen ihme kaiken tämän reilun puolen vuoden skabaamisen jälkeen. Mutta siitä siis lähdetään. Ja tavoite on saavuttaa 75,9 kilon paino. Ajalla ei ole väliä, koska kaikki "silloin ja silloin minun pitää painaa tuon ja tuon verran" -vaatimukset ovat ihan perseestä.

Operaatiota varten kutsuin apuun vanhan tutun ystävän eli etanan, joka matkasi mukanani myös edellisellä 25-reissulla.

Kolmen kilon kevennyksen kunniaksi päätin myös toistaiseksi olla ostamatta karkkia ja suklaata, joiden mätöstäminen on ollut pääsyy lihomiseeni. Suklaakeksit ja etenkin suklaajäätelö ovat sallittuja, sillä se on selvä, että tässä taloudessa ei ilman Aino Ihana Maitosuklaata laihduteta!

Koppi

[Musiikki: Emeli Sandé - Our Version of Events]

Hyviä uutisia painorintamalta. Vaaka suosi tänään kivalla 79,4 kilon (BMI 25,3) lukemalla. Nyt jos yrittäisin olla ryssimättä tämänkertaisen oikeaan suuntaan tapahtuvan muutoksen. Kilo olisi enää siihen maagiseen 78,4 kilon lukemaan, joka oikeuttaa painoindeksiin 25,0.

Välillä tuntuu, että tähän numeroiden pyörittelyyn kuolee tai vähintäänkin sekoaa. Tuntuu, että teenkö liian ison numeron (hah) jostain kilosta... Mutta toisaalta jos en tekisi vaan katsoisin jokaista kiloa läpi sormien, olisin kohta hyvää vauhtia matkalla takaisin merkittävään ylipainoon. Sitä voi ajatella, että hei minähän liikun tosi paljon ja syönkin kai suhteellisen järkevästi, että ei sitä niin vain yhtäkkiä liho. Vaikka tiesin, että tavoitepainossa pysyminen ei välttämättä ole itsestäänselvyys, jotenkin ajattelin, että homma hoituu kyllä itsestään. Taustalla oli kuitenkin puolisentoista vuotta laihduttamista ja pudotetut 18 kiloa, eli samassa painossa pysymisen ei luulisi olevan ainakaan laihtumista vaikeampaa.

Silloin sitä ei ymmärtänyt, että laihduttaminen ja painon pitäminen paikoillaan ovat kaksi täysin eri asiaa. Laihduttaessa motivaatio ja päämäärä olivat niin vahvoja elementtejä, että en nähnyt muuta kuin tavoitteeni. Maaliin pääsy oli suorastaan hurmoksellinen tila. Kuherruskuukauden jälkeen sitä kuitenkin yhtäkkiä tajusi seisovansa tyhjän päällä. Mitä nyt? Yhtäkkiä tilanne oli varsin epämääräinen: pidä painosi samassa koko loppuelämän ajan. Jaahas.

Kesti pitkään tajuta, että tavoitepainoon pääsyn jälkeen asettamani loppuelämän tavoite oli mahdoton. Ei kenenkään paino voi pysyä tismalleen samana koko loppuelämää.

Tämän kevään suurin ja tärkein opetus on ollut sisäistää, että elämässäni tulee olemaan kausia, jolloin painoni kohoaa. Elämä ei ole tyhjiö, jossa voimavarat pystyy suuntaamaan koko ajan samoihin asioihin. Toisinaan elämäntilanteet suosivat painonhallintaa, toisinaan ne tekevät siitä mahdotonta.

Polviongelmat asettivat tielleni ensimmäisen suuren haasteen. Mitä tehdä, kun painonhallintani keskeisin avain eli juoksu oli poissa pelissä. Piti opetella uusi tapa. Ja jokainen painonsa kanssa taisteleva tietää, että muutos vie aikaa. En ole kolmeen kuukauteen päässyt käytännössä lainkaan juoksemaan. Ensin se tuntui kuolemantuomiolta. Itkin, kun päässäni pyörivät kauhukuvat siitä, että lihon takaisin syksyn 2009 mittoihin.

Muistan viime syyskuun puolimaratonilta, miten olin aivan loppu 19 kilometrin kohdalla. Otin viimeisellä tankkauspisteellä pari kävelyaskelta, jotta sain kitattua vedet kurkusta alas rinnuksille roiskimisen sijasta. Muistan, miten hirvittävän vaikeaa oli siirtyä takaisin juoksuun. Mutta minä siirryin. Silloin mietin, että minä en todellakaan ole tullut tänne juoksemaan 19 kilometriä vain jotta luovuttaisin 2 kilometriä ennen maalia.

Minä opin. Minä löydän uuden tien. Ehkä se ei ole niin helppo ja miellyttävä kuin aiempi, mutta minä en ole tullut tänne asti vain luovuttaakseni. Tiedän, että kun selviän tästä, olen taas askelta lähempänä loppuelämää, jossa voin olla tyytyväinen itseeni ja jossa en pelkää ottaa vastaan elämän sinkoamia kierresyöttöjä.

Alakulo

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Paljon on taas mielen päällä. Aloitetaan ensimmäisenä eilisen viikkopunnituksesta, joka nakkasi minut taas 79 kilon pahemmalle puolelle. Paino oli siis 79,5 kiloa eli 600 grammaa enemmän kuin edellisviikolla. Sinänsä tulos ei ollut yllätys, sillä laihdutustaustani tuntien yleensä kun olen tullut reilusti alas, seuraavalla viikolla nytkähdetään takaisin ylöspäin. Painoon voi vaikuttaa myös se, että mussutin viikon aikana leipää ja patonkia, jotka joku aika sitten siivosin ruokavaliosta, mutta viime viikolla niitä taas sitten söin. Lisäksi minulla usein viikko ennen kuukautisia paino hyppää ylöspäin. No niin. Siinäpä ne kootut selitykset!

Jokunen päivä on taas mennyt ihan änkyräolossa. Jonkin aikaa ehdin jo olla ihan positiivinen sen suhteen, että ei tässä nyt kuolla, vaikka polvi on mitä on. Tiistaina sitten pyörälenkillä iski armoton ahdistus ja tuskastuneisuus koko pyöräilyä kohtaan. Että tätäkö ihan oikeasti pitäisi seuraavat kuukaudet tehdä? On itkettänyt ja ollut paha mieli, vaikka minuun ei varsinaisesti edes koske mihinkään. Polvi on rauhoittunut pyöräilyn myötä, mutta tiedän ja tunnen, ettei se ole kunnossa ja että jos lähden nyt treenaamaan juoksua, hommaa tyssää ennen kuin on päässyt edes alkuun.

Siitä kertoo tämän päivän sauvakävelylenkki, joka sinänsä sujui mukavasti, mutta lenkin jälkeen polvessa on ollut taas pientä painetta. Ei vielä varsinaista kipua, mutta siihen se helposti menee.

Ahdistaa tämä terveydenhoitotilanne. Mietin sitä ortopediaikaa, jonka saan ehkä joskus heinäkuulle. Mitä jos minua ei oteta siellä vakavasti? Sanotaan vain, että ihan hyvinhän sinä olet pärjännyt tähänkin asti, että kuule jatka vain sitä pyöräilyä, vahvista etureisilihaksia ja otapa tuosta resepti Buranaa, niin eiköhän se siitä. Lisäksi olen tullut siihen tulokseen, että röntgen- ja magneettikuvissa tuskin edes ilmenee mitään, koska nämä polvijutut ovat aina vähän näitä. Mitäs sen jälkeen? Lääkärit toteavat, että ei sinua mikään vaivaa, mene kotiisi siitä. Uskon, että tähystys olisi nyt ainut järkevä tapa edetä tässä asiassa, mutta miten helppoa tai vaikeaa sellaiseen pääsy on? Voiko lääkäri määrätä siihen suoraan ilman röntgen- ja magneettikuvia? Ja vaikka sellaiseen pääsisin, miten pitkät jonot ovat?

Tähystys yksityisellä on yksi keino, mutta valitettavasti en ole rikas eikä minulla ole ylimääräistä kahta tonnia taskussa. Olen harkinnut tähystystä Virossa, sillä siellä hinta olisi vain noin 500 euroa, ja miesystävä lupasi kustantaa sen minulle. Olen saamassa veronpalautusta vajaa 600 euroa, joten voisin maksaa summan hänelle jopa takaisinkin. Mutta jotenkin pelottaa. Entä jos mitään ei siitä huolimatta selviäisi ja rahat menevät hukkaan? Entä jos jokin menee vikaan? Perustoimenpiteitähän ja tosi yleisiähän nuo polven artroskopiat ovat, mutta silti. Olenko sitten ihan tyhjän päällä, jos ulkomaisella klinikalla tehty leikkaus meneekin mönkään?

Sitten olen miettinyt, että tuolla summalla voisin ostaa vuoden jäsenyyden GoGo:hon. Vuoden alussa tuohon vajaan kilometrin päähän avattiin uusi GoGo. Voisin käydä siellä vaikka spinningissä ja uskaltautua kuntosalille, missä voisin treenata reisiini ytyä. Koska yksi mahdollisuus on, että tähystyksessä käy ilmi, että polvelle ei sinänsä mitään korjausleikkausta pystytä tekemään. Jos siis vaikka on kyse epäilemästäni kondromalasiasta, joka on nyt pahentunut. Voi olla mahdollista, että juoksuharrastukseni loppuu. Eikä tämä ole mitään pessimismiä, enkä ihan oikeasti halua kerjätä mitään sääliä, että kyllä se polvi siitä varmasti toipuu. Joskus totuutta on vain pakko katsoa silmiin. Minun on ehkä pakko keksiä joku muu juttu, jolla saan pidettyä tämän paskamaisen painonkin kurissa. Pelkällä ruokavaliolla en siihen pysty.

Tiedän, etten todellakaan ole ainut juoksija, jonka polvet pettävät, eikä tilanteeni varmasti ole mistään pahimmasta päästä. Mutta tuntuu se silti helvetin epäreilulta, että ennen laihduttamista ja kuntoilun aloittamista polvissa ei ollut varsinaisesti mitään ongelmia, mutta sitten kun onnistun taistelemaan ylimääräiset kilot pois ja saan kaikin puolin terveyteni kuntoon verenpainetta ja kolesterolia myöten, käy näin. Pelkään ihan kauheasti, että kahden ja puolen vuoden uurastukseni valuu hukkaan.

Olin niin onnellinen, kun löysin vihdoin toimivan ja minulle mielekkään tavan taistella elämäni pahinta peikkoa eli ylipainoa vastaan. Olin 26 vuotta elämästäni lihava, ja pelkään ihan hirveästi, että tämä onni kevyempänä minänä oli nyt sitten tässä. Että ei minun koskaan ollut tarkoitettu olevan mitään muuta kuin paksu, onneton tyttö. Ja tiedän, ettei se vääjäämättä tarkoita lihomista, jos joudun luopumaan juoksusta, sillä ei se ainoa liikuntamuoto ole, ja ihan itsestäni se on kiinni, mitä syön. Mutta kun olisi kiva, jos tykkäisi siitä liikuntalajista, mitä harrastaa. Ja kun soppaan heitetään mukaan vielä PCOS, joka nostaa insuliiniresistenssiä ja edesauttaa lihomista, niin olo on nyt lievästi sanottuna perseestä.

Vuosi

[Musiikki: Sia - We Are Born]

Tiedättekö, mikä päivä eilen oli? Eilen keskiviikkona tuli kuluneeksi tasan 52 viikkoa siitä, kun vaaka iski pöytään lukeman 78,3 kg ja ensimmäisen kerran elämässäni saavutin painoindeksin 25,0.

Luin vanhasta blogistani matkakertomukseni ja hymyilin ja itkin onnesta ja ylpeydestä.

Eilen vaaka näytti 78,7 kiloa (BMI 25,1), eli aika lähellä vuoden takaista lukemaa ollaan. Olen aikamoisen tyytyväinen, vaikka lievästi ylipainoisten liigassa tällä hetkellä pelaankin.

Vuoden aikana on tullut opittua paljon. Aluksihan tavoitteeni oli pudottaa painoa vielä seitsemän kiloa lisää eli 71 kiloon, mutta reilut puoli vuotta jatkuneen rimpuilun jälkeen ymmärsin, että ei tästä valmista tule. Minulla ei ollut enää kunnollista syytä laihduttaa; olin tyytyväinen itseeni normaalin ja lievän ylipainon nurkilla. Rakastin vahvaa kroppaani ja elinvoimaani. Rakastin itseäni sellaisena kuin olin.

Unelma painoindeksistä 25 ja päämäärätietoisuus olivat valtava kantava voima, joka puski minut kaikkien aallokoiden läpi, kunnes lopulta saatoin katsoa itseäni peilin kautta silmiin ja todeta: "Jumalauta, sinä ihan oikeasti teit sen."

Olin niin pirun tyytyväinen itseeni, eikä minulla oikeasti ollut enää tarvetta laihduttaa. Siksi en ollut kunnolla  enää laihtunut 25-tavoitteen jälkeen. Sen tajuamiseen meni jonkin aikaa, mutta lopulta marraskuussa päätin lopettaa laihduttamisen. Se oli katkeransuloinen hetki: omalla tavallaan tunsin luovuttaneeni ja epäonnistuneeni (miksi minusta ei ollut pudottamaan seitsemää vaivaista kiloa?), mutta toisaalta se opetti hyväksymään asiat sellaisina kuin ne olivat. Jokin kauneusihanne kuiskutti korvaani: "Mieti, miten paljon kauniimpi ja hoikempi olet seitsemän kilon päästä." Katsoin itseäni peilistä, leveää lantiotani, vahvoja käsivarsiani, uhmakkaasti pystyssä olevaa leukaani, kauniisti erottuvia poskipäitäni. Silloin päätin, että niin vaikeaa kuin se tulisi olemaankin, en enää alistuisi kauneusihanteiden mantraan: "Vielä yksi kilo, niin olet parempi. Ja vielä yksi. Ja vielä."

Minä olen kaunis. Nyt.

---

Alimmillaan painoni kävi vuoden aikana 76,5 kilossa. Tämä oli elokuuta, kun treenasin puolimaratonille. Kesän pitkät juoksulenkit ilmeisesti rouskuttivat kropasta energiavarastoja tehokkaasti. Syksyn killuin 77-78 kilon maastossa. Joulusta asti minulla on ollut hankalaa painonhallinnan kannalta. Joulu innosti minut taas syömään herkkuja enemmän kuin olisi tarpeen. Sen lisäksi en ole päässyt liikkumaan normaalisti ensin selän ja nyt polven takia. Painoa on siis tullut hieman lisää. Tajuan sen johtuvan siitä, etten vielä täysin hallitse syömistäni. Ei mikään särky tai kipu lihota ketään automaattisesti.

Olen kuitenkin oppinut, että elämässä tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat tavalla tai toisella painoon. Paino ei tule koko ajan pysymään grammalleen samana. Olemme ihmisiä, emme ole täydellisiä. Kuinka ihanaa olisikaan sanoa pystyvänsä suhtautumaan vastoinkäymisiin siten, että syö appelsiinin sen iänikuisen suklaalevyn sijasta. Itseltään pitää vaatia, muttei liikaa.

Tiedän, että olen ollut liian höveli itseni suhteen viimeiset kolme kuukautta. En kuitenkaan syytä itseäni, sillä tämä on ollut uusi oppitunti aiheesta "kuka olen ja miten toimin". On taas aika vaatia itseltään vähän enemmän, mutta tehdä se syyllistämättä. Okei, saatoin ehkä vetää vähän överiksi, mutta hitot siitä, onneksi on uusi päivä ja tämä hetki, jolloin voin muuttaa kurssin.

Tavoite seuraavalle 52 viikolle: laihduttaa neljäsataa grammaa. Kippis!

Hyvää ja huonoa

[Musiikki: Damien Rice - O]

Eilinen paino oli 78,9 kg (BMI 25,2) eli kävi sama juttu kuin viime viikolla: 100 grammaa lisäystä edellisestä keskiviikosta. Sinänsä sata grammaa ei ole määrä eikä mikään, mutta oishan se parempi, jos se satanen liikkuisi toiseen suuntaan. Mietin, että jos joka viikko kerää painoa sata grammaa, tekee se vuodessa reilut viisi kiloa. Sama pätee tietysti myös, jos paino putoaisi sata grammaa viikossa; tällöin vuoden päästä olisi viisi kiloa kevyempi. Ei hullumpi ajatus! Toisaalta tasainen sadan kalorin päivävaje taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty.

Kyllähän tämä taas vähän mietityttää, että apua, enkö saakaan painoa pysymään paikoillaan. Liikaa on tullut syötyä, ja polvi on rajoittanut liikkumista. Painonhallintani on jälleen kerran osoittanut haavoittuvaisuutensa. Siinä missä ruokavalioni välillä rönsyilee, olen pystynyt luottamaan juoksemisen tehoon energiasyöppönä. Se on ollut aika helppoa, kontrolloida painoa juoksemisella, ja nyt onkin olo vähän tyhjän päällä, kun polvi estää juoksemisen. Kävelylenkitkin ovat vähän siinä ja siinä, että onko niitä suotavaa tällä hetkellä tehdä.

Urph, tuntuu että turpoan joka suuntaan heti kun joudun pitämään taukoa juoksemisesta. Tokihan kyse on ennen kaikkea mielen luomasta kauhukuvasta, mutta myös fyysisestä tilasta. Voihan vatsa.

Yleensä pyrin ottamaan säätilat ja keliolosuhteet sellaisina kuin ne ovat. Sade, pakkanen tai liukkaat tiet eivät ihan oikeasti estä ketään liikkumasta, jos ihminen vain tahtoo liikkua. Mutta nyt nämä hankalat "yöllä pakkasta, päivällä plussaa" -kelit alkavat kiristää hermojani toden teolla. Olisi rehellisesti pakkasen puolella tai vaihtoehtoisesti sulattaisi kokonaan pois nuo pirun jää- ja lumikerrokset. Polven kannalta on tosi hankalaa, kun pitäisi pystyä kävelemään rennosti, mutta jäiset pinnat estävät sen aika tehokkaasti. Ärrinmurrin. Olen pitänyt polven muljahtamisen jälkeen polvitukea estääkseni epätasaisen alustan aiheuttamia äkillisiä kierto- ja sivuliikkeitä, mutta ei se auta mitään, jos kulku muuten on kamalan jäykkää tököttelyä.

AARGH!

No, huomenna aion joka tapauksessa kävellä tallille ja ratsastaa. Viime perjantaina ratsastus ei ainakaan aiheuttanut mitään ongelmia polvelle. Tekeekin mieli jo ulkoilemaan. Tämän päivän ja eilisen olen möllöttänyt liikkumatta. Tänään tosin tein punnerrusohjelmassa kolmosviikon toisen päivän, ja sinänsä on aika kiva juttu se, että punnertaminen on lähtenyt sujumaan! Yläkroppaan on nyt parin viikon aikana tullut selkeästi lisää voimaa, ja se motivoi tosi paljon jatkamaan. Olen myös pohtinut sitä, että vaikka ohjelman aloittamisesta tulee kolme kuukautta ja olen menossa vasta viikossa kolme, minä herranjestas sentään punnerran ilman polvien tukea! Aluksi sain kasaan pari vaivalloista punnerrusta ties miten metsästä reväistyllä tekniikalla, ja nyt toistoja irtoaa viitisentoista kappaletta. Ihan huippua. Sata punnerrusta tuntuu edelleen ihan utopistiselta ajatukselta, mutta niin tuntui viisitoistakin vielä vähän aikaa sitten.

Kivaa on myös se, että sain uuden kirjalyhennelmän käännettäväksi. Pääsen tällä kertaa kääntämään Alexander McCall Smithiä, jei!

Kipeitä lihaksia ja suuri viisaus

[Musiikki: No Doubt - Return of Saturn]

Näin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä unta, että omistin juoksumaton. Muistan miettineeni unessa, miksen yksinkertaisesti mene pihalle juoksemaan, kun eihän tällainen rakkine mahdu kunnolla edes asuntooni.

Alitajunta ilmeisesti kaipasi juoksemaan, ja kävinkin maanantaina heittämässä tutun ja turvallisen kuuden kilometrin lenkin. Tuo kuusi kilsaa on minulle sellainen lenkki, jolla käyn aina jos olen ollut polvi- tai muuna toipilaana tai olo on blaah. Eli toisin sanoen juoksen kyseisen lenkin, jos tarvitsen hellävaraisen paluun juoksun pariin tai sattuu päivä, jolloin ei juoksu inspiroi tai muuten vain väsyttää. Tuon lenkin juoksee vaikka vähän paskempanakin päivänä.

Alkumatka meni henkitorven limoja rohistellessa, ja mietin että tulikohan palattua juoksun pariin liian aikaisin taudin jälkeen. No, siitä ne hengitystiet aukesivat, ja hölkkäilin lenkin reiluun kolmeen varttiin.

Eilen kävin hiihtämässä 8,6 kilometriä. Samana päivänä oli satanut jonkin verran lunta, ja laduilla oli hiljaista. Ilmeisesti viisaammat olivat tajunneet, että keli ei ollut ihan paras mahdollinen, sillä sukset keräsivät pohjaan aimo köntät lunta. Ei haittaa, eipähän lipsunut ylämäessä.

Tänään oli joogapäivä. Piti tehdä punnerrusohjelmaa eteenpäin mutta pahaiset käsivarteni ovat vielä kipeät maanantain punnertamisista. Samaten vatsalihakset ovat hellinä, sillä tein eilen paluun voimapyörän pariin. Taukoa oli kertynyt kolme viikkoa, ja nyt sattuu.

Huomenna juoksua ja punnertamista, perjantaina kävelyä, ratsastusta ja voimapyörää, lauantaina hiihtämistä ja punnertamista, ja sunnuntaina juoksua ja voimapyörää. Näillä eteenpäin. Nielaisin tänään  keskiviikkoperinteen mukaisesti Aino-tonkallisen, joten energiaakin pitäisi piisata.

Paino oli aamulla 78,7 kiloa (BMI 25,1), ja se on luultavasti nyt suht oikea lukema. Viime viikon lukemaan  (78,0 kg) vaikutti sairastelun aiheuttama lievä nestehukka. Tarkoitus on hivuttaa paino pikkuhiljaa takaisin 77-78 kilon välimaastoon. Suklaa on maistunut pari viime kuukautta varsin hyvin, mutta onneksi mitään katastrofaalista ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan. Kevään ja lisääntyvien juoksukilometrien pitäisi korjata asia itsekseen, jos muuten onnistun pysymään poissa suklaalaarien ääreltä.

Kevään laihdutusmotto: "Aino se on joka naisen tiellä pitää, ja suklaa joka sieltä suistaa." Ihan itse keksin!

Altis henki

[Musiikki: Lana Del Rey - Born to Die]

Kävin tänään hevostelemassa, ja torstaina menen uudestaan vielä ennen reissua. Ratsastin aikani kentällä, minkä jälkeen käytiin Oskun kanssa möyrimässä lumihangessa. Hankitreeni on sekä hevoselle että ratsastajalle oivaa jumppaa. Pakkasten takia Oskua ei ollut kauheasti ratsastettu viime aikoina, joten ravaaminen ja laukkaaminen umpihangessa olivat paikallaan. Saattoi siinä minullekin hiki tulla.

Vatsaröllykkäni on muuten kasvanut. Sitähän parit viimeiset vaakalukemat ovat vienosti vihjailleet, mutta kyllä se nyt on myönnettävä, että peilistäkin katsoo takaisin hieman aiempaa turpeampi keskivartalo. Sen siitä saa kun pistää joulu- ja tammikuun suklaata ja kakkua syöden. Ajattelin jopa ihan oikeasti tehdä asialle jotain. Teneriffan reissu saa mennä omalla painollaan, mutta kun palaan takaisin kotiin aion siirtyä jätskidieetille, joka on ennenkin osoittautunut erinomaisen toimivaksi. Käytännössä syön siis kerran viikossa Aino Ihana Maitosuklaa -tonkan, jotta pää ei hajoa totaalisesti, mutta muuten pyrin pidättäytymään herkuista.

kuvalähde

No siitäkös vasta innostuin, että pääsen taas lempiharrastukseni eli laihduttamisen pariin, ja bongasin Verkkokaupan mainoksesta Garmin Forerunner 110 -sykemittarin. Silmät kiiluen tuijotin kuvassa nakottavaa vekotinta ja päässäni raksutti: "Tuo on pakko saada!" Ja niinhän se oli. Verkkokaupan sijasta hankin kyseisen mööpelin Gigantista, kun se sijaitsee lähempänä, ja hinta (129 euroa) oli tismalleen sama. Tilasin sen netin kautta siten, että haen sen paikan päältä keskiviikkona. Säästää nääs postikulut, ja voin hakea sen samalla reissulla kun käyn joogassa.

Minullahan on olemassa sykemittari, jonka äiti sai joskus Kiloklubiin (tai vastaavaan) liittymisen kylkiäisenä ja tuuppasi minulle. Laitteessa on tasan kaksi ominaisuutta: ajan sekä sykkeen mittaus, joista olen tarvinnut vain ensimmäistä. En jaksa mitään sykkeitä. Joskus yritin niitä seurata, mutta on paljon kivempi kuunnella omaa kroppaa, ja se sykevyökin vain hiersi ihon verille. Mutta tuossa Garminin vempaimessa on GPS, ja sitä olen viime aikoina kaipaillut. Olen kyllästynyt mittaamaan lenkkejä Eniron karttapalvelun avulla, minkä vuoksi minun tuleekin yleensä kierrettyä yksiä ja samoja reittejä, kun en jaksa mitata uusiakaan. Olisi ihanaa, kun voisi valita reitit hetken mielijohteesta, eikä jokaista koukkausta tarvitsisi painaa mieleen, että muistaa sitten katsoa Enirosta paljonko sekin teki... Sillä kyllä: olen pakkomielteinen matkojen suhteen!

Tallilta kävellessä olin juuri miettinyt, että nyt en kyllä tuhlaa rahaa mihinkään. Kauanpa sekin päätös sitten kesti.