Minun piti kai olevinaan olla kipeä, mutta ei se siltä vaikuta. Käytiin eilen äitin kanssa kävelemässä 10,6 kilometriä. Tänään sitten kävin vielä kieppaamassa iskän luona kävellen ja matkaa kertyi 7,2 kilometriä, minkä lisäksi kävin herramunjee luistelemassa! Se oli aluksi aivan kamalaa. Kentän laidalla oli sellainen puinen katos, missä pystyi vaihtamaan luistimet jalkaan, ja jo sieltä jäälle koikkelehtiessa olo oli ihan että ei jestas tällaiset urheilulajit ole ihmistä varten.
 |
| Päiväkävelyllä |
.jpg)
Yhtä dorkailuahan se alku oli. Aina kun edessä oli mutka, annoin luistinten liukua itsekseen, etten vain tulisi kurviin liian kovalla vauhdilla. Olin ihan jäykkänä kauhusta, eikä kiristyvä pakkanen tuntunut missään, kun otsalle puski tuskanhikeä ja sydän löi tuhatta ja sataa. Pikkuhiljaa potkuihin alkoi kuitenkin tulla varmuutta ja kroppa rentoutui, ainakin vähän. Vartin luisteltuani aloin jo hieman nauttia touhusta, vaikka edelleen näytin aivan taatusti amatöörien kuningattarelta. Ei se mitään. Luistelin tunnin. Tunnin! Ihan hullua. Etukäteen ajattelin, että tuskin ainakaan mitään tuntia jaksan jotain kiekkoa kiertää maailman epämukavimmat jalkineet jalassa. En kaatunut kertaakaan eikä varpaita tarvinnut amputoida kylmyyden takia (eikä kyllä muutenkaan).
Jää oli aluksi tosi liukas. (Siis mitä, jääkö muka liukas?) Mutta kun aikani luistelin samaa ympyrää, jään pintaan muodostui karkeampi reitti, jossa uskalsin luistella vähän reippaammin. Ympyrä taitaa erottuakin tuossa hienossa kännykällä otetussa kuvassa. Suurimman osan ajasta kentän toisessa päädyssä oli jotain kersoja, joten pysyttelin tuolla taempana. Kuvan vasemmassa laidassa häämöttää vielä kaukalo, mutta sinne en edes harkinnut meneväni, sillä siellä oli jotain jääkiekkoilijoita.
Tekisi mieli ottaa luistimet mukaan Tampereelle, mutta en taida viitsiä raahata niitä mukanani. Matkalla on kuitenkin jokunen bussin- ja junanvaihto, ja ylimääräinen luistinpari on oma rastinsa.
Mutta onpahan jälleen yksi kouluaikojen urheilutrauma selätetty!
