Ratsuton

[Musiikki: Gotye - Making Mirrors]

Heräsin tänä aamuna tekstiviestiin. Ykän ylläpitäjä (johon olen aiemmin blogissani viitannut omistajana, vaikka itse asiassa Ykä on ollut hänellä ylläpidossa) ilmoitti, että Ykän virallinen omistaja oli tänään käynyt hakemassa hevosen pois. Hän oli ilmeisesti käynyt katsomassa Ykää maanantaina ja ollut sitä mieltä, että se on liian laiha ja kuolee tätä menoa! Herran jestas. Tuli aika puskista. Hevospiireissä pyörineenä tiedän, että hevosihmisiin mahtuu jos jonkinmoista persoonaa, mutta tämä tuntui aika oudolta.

Nyt surettaa ihan kauheasti, sillä en ehtinyt edes hyvästellä Ykää. Ja toisaalta on tosi paha mieli Ykän ylläpitäjän puolesta, sillä hän ilmiselvästi rakasti hevosta ja piti siitä hyvää huolta eikä todellakaan pitänyt sitä missään nälässä tai vastaavaa. Ykä-ikävän oheen iski sitten kauhea ikävä Oskua. Jotenkin tosi surku, että elämästäni lähti puolen vuoden sisällä kaksi hyvää hevosystävää. Pitää jossain vaiheessa kysellä tallilaisilta, tarvitseeko joku hevoselleen uutta vuokraajaa... Mieluusti olisin kyllä jatkanut Ykällä ratsastamista pidempäänkin, mutta nyt kävi näin. Voi itku.

Ykä oli niin ihanan leppoisa vaari, joka ei turhasta hötkyillyt. Ikävä jää.

Ykä kesäkuussa

Kerttu

[Musiikki: Tori Amos - Midwinter Graces]

Kävin tänään kävelemässä ja poikkesin hautausmaalla. Mummo kuoli siis viime vuoden elokuussa, ja hautajaisten jälkeen en ollut kertaakaan käynyt hänen haudallaan. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, vasta tänä syksynä olen käsittänyt, että hän on oikeasti poissa. Hämärän laskiessa rämmin hautausmaalla, ja yritin löytää mummon haudan. Minulla oli jonkinlainen mielikuva siitä, minne hänet oli haudattu, ja lopulta löysin oikean paikan ennen kuin tuli liian pimeää. Kyynelet alkoivat valua poskille, kun seisahduin hautakiven eteen. Mummon nimi oli kirjoitettuna kiveen syntymä- ja kuolinajan kanssa, ja se teki kaikesta hirvittävän konkreettista. Minulla ei ollut mukanani kynttilää tai mitään, mutta piirsin lumihankeen sekä hautakiven päälle kasaantuneeseen lumeen pienet sydänkuviot.

Mummo on minulle lähipiiristäni ensimmäinen ihminen, joka on kuollut. Ehkä sen takia minun on ollut vaikea sisäistää tätä kaikkea. En ole oikein tiennyt, miten käsitellä läheisen ihmisen kuolemaa. Toisaalta olen ymmärtänyt, että asiat ottavat aikansa, ja olen antanut ajan kulua. En vain tiennyt, että siihen menisi puolitoista vuotta ennen kuin oikeasti ymmärtäisin, mitä on tapahtunut. Nyt on ihan hirvittävä ikävä.

Minulla ei oikein ole ketään, kelle tästä puhuisin, sillä esimerkiksi äidillä oli mummoon huonot välit loppuun asti. Mummo osasi olla erittäin vaikea ihminen, enkä minä ketään syytäkään siitä, miten asiat menivät. Tuntui vain siltä, että joillekin suvun jäsenille mummon kuolema oli helpotus, ja siksi minulla on ollut vähän orpo olo, sillä minulla ei ollut mummon kanssa mitään ongelmia. Perheemme on muutenkin aika pidättyväinen, on aina ollut. Suuret tunteet on pidetty sisällä. Ehkä minusta senkin takia on tullut syrjäänvetäytyvä. Opin jo lapsesta saakka käsittelemään ajatukseni ja tunteeni yksin. Sukelsin kirjojen, tv-sarjojen ja musiikin maailmaan, sillä löysin niistä ihmisiä, jotka käsittelivät kaikkia niitä asioita, joita minäkin kävin läpi ja joita en voinut jakaa perheeni kanssa.

Ehkä minun ei tarvitse jakaakaan suruani sen kummemmin kenenkään kanssa. Se on minun henkilökohtainen asiani, ja jos joskus haluan jutella siitä jollekulle, voin aina puhua mummolle. Minusta tuntuu, että hän ymmärtää kaikkein parhaiten.

~*~

Lämpöä ja voimia julialumelle. Olet ollut viime päivinä ajatuksissani.

Sillisalaatti

[Musiikki: Lady Gaga - "Hair", "The Edge of Glory", "Born This Way"]

Kyllähän sen jo järki ja aiempi kokemuskin sanoo, että juoksulenkillä käynti neljänä peräkkäisenä päivänä ei välttämättä ole kaikkein viisain päätös, mutta tulipahan silti juostua. Kävin siis tänäänkin juoksemassa 7,3 kilometrin kiekon (kun täällä ei ihan oikeasti ole mitään tekemistä - keskiviikkona saamani työjutunkin tein ennätysvauhdissa ja palautin tänään aamulla). Aikaa meni 52:55 eli ihan hyvin ottaen jälleen huomioon raskaan kelin. No, lihakset sanoi että "plääh", ja oikea polvikin oli sitä mieltä, että "haista ny jo paska". No, nyt tulee pari päivää lepoa, kun huomenna menen yöksi iskän luokse ja sunnuntaina ajellaan isosiskoni perheen luo, joka on lomailemassa Tahkolla.

Käytiin äitin kanssa moikkaamassa tänään ukkiani, jolla on nyt edessä toinen joulu ilman mummoa. Mummo siis kuoli noin puolitoista vuotta sitten, ja vasta tänä syksynä olen alkanut kunnolla tajuta, etten enää koskaan näe häntä. Juoksulenkkini kiertää mummolan ja hautausmaan välissä olevaa tietä pitkin, ja keskiviikkoillan lenkillä pala nousi väkisin kurkkuun. Kuiskasin sitten mielessäni mummolle hyvät joulut ja lupasin pitää itsestäni ja kehostani hyvää huolta ja elää onnellisena. Ukillakin alkaa vähitellen terveys pettää, mutta toistaiseksi hän asuu vielä kotonaan. Vaikka toisaalta en tiedä, olisiko hänen parempi jossain palvelutalossa, koska siellä olisi ainakin seuraa.

Syömisten puolesta tämä kotikonnuilla käynti on kyllä aina yhtä herkkujen ilotulitusta, että ehkä nuo juoksulenkit ovat olleet ihan paikallaan. Kaapit tursuavat suklaata ja äiti suorastaan vaatimalla vaati, että valitsen jonkun jätskipaketin, kun käytiin kaupassa ukin luota tullessa. Olen muistellut, miten varmaan jotain 10-vuotiaana olin kerran mummolassa ja söin viisi hillomunkkia. Että kun vähän kelaa historiaansa taaksepäin, niin ei tarvitse paljon ihmetellä, miksi joku suklaalevyn hotkaiseminen vartissa ei ole temppu eikä mikään tai että minkä takia pidän Aino Ihana Maitosuklaa -tonkan kiskaisemista kerralla varsin kohtuullisena herkutteluna... Joo.

Eipähän pääse vahingossa laihtumaan!