Polvivaikeuksista

Kävin sitten tiistaina juoksemassa, mikä ei ollut kovin viisasta. Itse juoksu sujui kivuitta, ja vaikka tauon jälkeen meno oli varsin jähmeää, oli mukava hölkkäillä. Oli Vomerot ja kaikki eikä asfaltti edes tuntunut pahalta. Loppukävelyn aikana polvea alkoi kuitenkin pistää, ja kotona lepokipu oli pahempaa kuin koko maaliskuun aikana. Pari päivää meni itkeskellessä siipi maassa. Tuntui tosi pahalta, että se laji, joka auttoi minua laihtumaan ja muuttamaan elämäni, aiheuttaa tuskaa.

Yritin kahteen otteeseen saada lääkäriaikaa julkiselta, mutta molemmilla kerroilla oli vain sama virsi: "Soita huomenna tai ensi viikolla uudestaan." Minkä takia ihmisen pitää jonottaa ajanvarauspuhelimessa vain saadakseen kuulla saman minkä edellisenäkin päivänä? Perse.

Menin sitten eilen käymään yksityisellä, ja siellä oli mukava ortopedi, joka väänteli ja käänteli polveani. Hän sanoi, että selviän kyllä. Hänen mielestään mitään ei ole mennyt rikki ja että polven pitäisi kyllä toipua. Pintapuolisessa tutkimuksessa ei tietenkään pysty selvittämään esimerkiksi rustovaurioiden, nivelrikon tai nivelkierukoiden hajoamisen mahdollisuutta, joten pyysin lähetteen julkiselle puolelle magneettiin. Ensin minun on tosi mentävä vielä julkisen puolen ortopedin juttusille, ja tämä sitten tekee lopullisen päätöksen kuvauksesta. Vaikka kuvaus ei mitään parannakaan, niin toivon todella paljon pääseväni siihen, sillä sitten ainakin toivottavasti saisin varmuuden, mikä polvessa mättää.

Joka tapauksessa juoksu on nyt ehdottomassa pannassa, sillä tiistain hölkkä ärsytti polvea sen verran pahasti. Olen nyt pari päivää miettinyt asioita ja päättänyt opetella pitämään pyöräilystä. Tänään kävin tallilla pyörällä, ja se sujui polven kannalta ihan hyvin. Jotain pitää tehdä, ettei tämä paino pääsisi karkaamaan käsistä.

Sain lääkäriltä reseptin Arcoxia-nimiseen tulehduskipulääkkeeseen, jota olen nyt syönyt pari päivää. Lääke on tarkoitettu nivelrikon, reuman ja kihdin aiheuttamaan kipuun, ja se on tuntunut vaikuttavan ihan hyvin, vaikka välillä polvea vähän juiliikin ja  pakottaa. Lisäksi olen jatkanut nokkossysteemin syömistä.

Ei tässä oikein nyt auta kuin mennä päivä kerrallaan. Välillä on aika kurjaa, mutta keskiviikkona näin Koskikeskuksessa miehen, joka kulki kainalosauvojen kanssa ja jolta oli amputoitu toinen jalka kokonaan. Rupesi ihan kauheasti itkettämään ja tajusin, että minulla on loppujen lopuksi asiat aika hyvin.

Olkaa siis kiitollisia ja juoskaa, kävelkää, uikaa, pyöräilkää, tehkää ihan mitä vain, jos teillä on siihen mahdollisuus.

Nokkos-Kalkki-Inkivääri + vihersimpukka

[Musiikki: Lana Del Rey - Born to Die]

Lueskelin eilen vessassa Luontaistuntija-ilmaislehteä, ja jouduin mainoksen uhriksi. Viime aikojen polviongelmat ovat alkaneet ärsyttää toden teolla, ja kun huomasin lehdessä mainoksen Nokkos-Kalkki-Inkivääri + vihersimpukka -nimisestä luontaistuotteesta, jonka pitäisi helpottaa nivelvaivoja, päätin että tuota kokeilen vaikka se osoittautuisi loppujen lopuksi vaikka miksikä huuhaaksi.

Olen siis diagnosoinut maailman suurimman lääkärikirjan eli internetin avulla kondromalasian olevan änkyräpolveni takana. Kyseessä on rustonpehmentymätauti, joka aiheuttaa rutinaa ja hankausta, kun rusto on kulunut ja epätasainen eikä täten anna polvilumpion liikkua nätisti. Tuon luontaistuotteen pitäisi kasvattaa uutta rustoa ja muutenkin auttaa luustoa ja niveliä, ja netistä löytämieni aina niin luotettavien käyttäjäkokemusten mukaan moni polvivaivainen on saanut tuotteesta apua.

Kävin siis eilen ostamassa tarjouksesta parilla kympillä 140 kappaleen pakkauksen tätä ihmetuotetta, kun kaupan päälle sai vielä ylimääräisen 60 kappaleen puketin. Yhteensä nuo 200 tablettia kestävät 50 päivää, kun aion syödä maksimiannosta eli neljää tablettia päivässä. Tuossa ajassa mahdollisten vaikutusten pitäisi ilmeisesti näkyä. Toivon totisesti, että tästä olisi apua! Ja sinänsä tuo kaksikymmentä euroa ei ole kamalan iso summa, vaikka tuote osoittautuisikin turhaksi. Ei sitä tiedä, ellei kokeile. Raporttia seuraa.

Ja koska olen tyhmä, olen päättänyt käydä tänään testaamassa polvea rauhallisella hölkällä. Kuukauden aikana polvi on ehkä muuttunut hieman vakaamman tuntuiseksi, ja koska siihen ei varsinaisesti satu, ajattelin testata, miten juoksu vaikuttaa tilanteeseen. Normaali se ei missään nimessä vielä ole, mutta katsotaan, miten tilanne kehittyy.

Liikuntaviikko 12 (+ joogavinkki tamperelaisille)

[Musiikki: Chisu - Kun valaistun]

Viime viikon liikunnat noudattivat pitkälti viime aikojen kaavaa: kävelyä, punnertamista ja ratsastusta.

maanantai

53 punnerrusta (vko 3 / pv 1: 10 - 12 - 7 - 7 - 17)

50 kevennettyä punnerrusta

4,5 km kävely, 45:42

tiistai

voimapyörä, 5 x 10

5,6 km kävely, 1:04:11

keskiviikko

56 punnerrusta (vko 3 / pv 2: 10 - 12 - 8 - 8 - 18)

50 kevennettyä punnerrusta

hathajooga, 1 h 30 min

torstai

voimapyörä, 5 x 10

7,0 km kävely, 1:10:44

perjantai

5,4 km kävely, 1:01:51

ratsastus, 1 h 15 min

lauantai

62 punnerrusta (vko 3 / pv 3: 11 - 13 - 9 - 9 - 20)

50 kevennettyä punnerrusta

sunnuntai

6,1 km kävely, 1:03:17

Kolmosviikon punnerrukset alkoivat irrota jo aika helposti, joten siirryin eilen nelosviikolle. Ja sepä taas palautti tehokkaasti maan pinnalle, voi elämä. Viimeisen sarjan jälkeen makasin vain rähmälläni lattialla ja odotin, että lihasten tärinä ja polttelu lakkaisi. Jokin omituinen riippuvuus punnertamiseen on kuitenkin muodostunut, kun sitä jatkan. Luultavasti tuloksetkin motivoivat: Käsivarsissa on edelleen löysää, mutta kyllä ne ovat kiinteytyneet todella paljon. Ja lihaksia on tullut silminnähtävästi.

Nyt tulee vinkki tamperelaisille! CityDealissa on tällä hetkellä mahdollisuus ostaa sarjakortti Om Yoga -koulun tunneille ja suosittelen lämpimästi. Diiliin pääsee tästä linkistä. Käytin itse keskiviikkona viime syksynä ostamani sarjakortin viimeisen kerran, ja on jotenkin haikea fiilis. Tykkäsin mestan rauhallisesta ja ystävällisestä tunnelmasta ja joogan tuomasta tasapainosta ja vertyneestä kehosta. Rahatilanne on nyt sen verran kähmäinen, ettei minulle ole varaa ostaa sarjakorttia normaalihinnalla ja tuota diiliäkään en voi käsittääkseni uudestaan hyödyntää. Joka tapauksessa tuo 39 euron diilihinta kymmenestä tunnista ei ole todellakaan paha ja rahoilleen saa taatusti vastineen.

Vuosi

[Musiikki: Sia - We Are Born]

Tiedättekö, mikä päivä eilen oli? Eilen keskiviikkona tuli kuluneeksi tasan 52 viikkoa siitä, kun vaaka iski pöytään lukeman 78,3 kg ja ensimmäisen kerran elämässäni saavutin painoindeksin 25,0.

Luin vanhasta blogistani matkakertomukseni ja hymyilin ja itkin onnesta ja ylpeydestä.

Eilen vaaka näytti 78,7 kiloa (BMI 25,1), eli aika lähellä vuoden takaista lukemaa ollaan. Olen aikamoisen tyytyväinen, vaikka lievästi ylipainoisten liigassa tällä hetkellä pelaankin.

Vuoden aikana on tullut opittua paljon. Aluksihan tavoitteeni oli pudottaa painoa vielä seitsemän kiloa lisää eli 71 kiloon, mutta reilut puoli vuotta jatkuneen rimpuilun jälkeen ymmärsin, että ei tästä valmista tule. Minulla ei ollut enää kunnollista syytä laihduttaa; olin tyytyväinen itseeni normaalin ja lievän ylipainon nurkilla. Rakastin vahvaa kroppaani ja elinvoimaani. Rakastin itseäni sellaisena kuin olin.

Unelma painoindeksistä 25 ja päämäärätietoisuus olivat valtava kantava voima, joka puski minut kaikkien aallokoiden läpi, kunnes lopulta saatoin katsoa itseäni peilin kautta silmiin ja todeta: "Jumalauta, sinä ihan oikeasti teit sen."

Olin niin pirun tyytyväinen itseeni, eikä minulla oikeasti ollut enää tarvetta laihduttaa. Siksi en ollut kunnolla  enää laihtunut 25-tavoitteen jälkeen. Sen tajuamiseen meni jonkin aikaa, mutta lopulta marraskuussa päätin lopettaa laihduttamisen. Se oli katkeransuloinen hetki: omalla tavallaan tunsin luovuttaneeni ja epäonnistuneeni (miksi minusta ei ollut pudottamaan seitsemää vaivaista kiloa?), mutta toisaalta se opetti hyväksymään asiat sellaisina kuin ne olivat. Jokin kauneusihanne kuiskutti korvaani: "Mieti, miten paljon kauniimpi ja hoikempi olet seitsemän kilon päästä." Katsoin itseäni peilistä, leveää lantiotani, vahvoja käsivarsiani, uhmakkaasti pystyssä olevaa leukaani, kauniisti erottuvia poskipäitäni. Silloin päätin, että niin vaikeaa kuin se tulisi olemaankin, en enää alistuisi kauneusihanteiden mantraan: "Vielä yksi kilo, niin olet parempi. Ja vielä yksi. Ja vielä."

Minä olen kaunis. Nyt.

---

Alimmillaan painoni kävi vuoden aikana 76,5 kilossa. Tämä oli elokuuta, kun treenasin puolimaratonille. Kesän pitkät juoksulenkit ilmeisesti rouskuttivat kropasta energiavarastoja tehokkaasti. Syksyn killuin 77-78 kilon maastossa. Joulusta asti minulla on ollut hankalaa painonhallinnan kannalta. Joulu innosti minut taas syömään herkkuja enemmän kuin olisi tarpeen. Sen lisäksi en ole päässyt liikkumaan normaalisti ensin selän ja nyt polven takia. Painoa on siis tullut hieman lisää. Tajuan sen johtuvan siitä, etten vielä täysin hallitse syömistäni. Ei mikään särky tai kipu lihota ketään automaattisesti.

Olen kuitenkin oppinut, että elämässä tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat tavalla tai toisella painoon. Paino ei tule koko ajan pysymään grammalleen samana. Olemme ihmisiä, emme ole täydellisiä. Kuinka ihanaa olisikaan sanoa pystyvänsä suhtautumaan vastoinkäymisiin siten, että syö appelsiinin sen iänikuisen suklaalevyn sijasta. Itseltään pitää vaatia, muttei liikaa.

Tiedän, että olen ollut liian höveli itseni suhteen viimeiset kolme kuukautta. En kuitenkaan syytä itseäni, sillä tämä on ollut uusi oppitunti aiheesta "kuka olen ja miten toimin". On taas aika vaatia itseltään vähän enemmän, mutta tehdä se syyllistämättä. Okei, saatoin ehkä vetää vähän överiksi, mutta hitot siitä, onneksi on uusi päivä ja tämä hetki, jolloin voin muuttaa kurssin.

Tavoite seuraavalle 52 viikolle: laihduttaa neljäsataa grammaa. Kippis!

Liikuntaviikko 11

[Musiikki: Charlotte Martin - Reproductions]

Viime viikko oli liikuntojen puolesta vähän vaisu:

maanantai

47 punnerrusta (vko 3 / pv 1: 10 - 12 - 7 - 7 - 11)

50 kevennettyä punnerrusta

5,9 km kävely, 1:03:17

tiistai

voimapyörä, 5 x 10

9,0 km kävely, 1:36:44

keskiviikko

vapaa

torstai

53 punnerrusta (vko 3 / pv 2: 10 - 12 - 8 - 8 - 15)

50 kevennettyä punnerrusta

perjantai

voimapyörä, 5 x 10

8,6 km kävely, 1:34:03

ratsastus, 1 h

lauantai

58 punnerrusta (vko 3 / pv 3: 11 - 13 - 9 - 9 - 16)

50 kevennettyä punnerrusta

sunnuntai

vapaa

Neljä päivää siis meni sisällä kökkiessä. Söin buranakuurin ja rojotin sohvalla ja lepuutin polvea. Loppujen lopuksi en oikein osaa sanoa, oliko siitä hyötyä vai ei, sillä polvessa on edelleen painetta. Mietin, josko sinne olisi kerääntynyt nestettä, mutta kun ei se turvoksissakaan näytä olevan. Mystinen koipi.

Tänään kävin joka tapauksessa kävelyllä, ja kylläpä kropassa olikin virtaa! Kaksi päivää sohvalla ja jättimäinen irtokarkkipussi olivat ladanneet kehon täyteen energiaa, ja oli oikein kiva kävellä. Edes loskainen keli ei haitannut, sillä itse asiassa oli aika jees kun jalan alla oli pitkästä aikaa kunnolla pitoa eikä tarvinnut liukastella jäisillä teillä. Polvikin tuntui kävellessä varsin hyvältä ja itse asiassa paremmalta kuin levossa.

Juoksun tulevaisuus on vieläkin vähän epävarma. Toivon, että viikonloppuna pääsisin käymään kuuden kilometrin terapialenkkini, mutta nähtäväksi jää. Välillä olen jopa miettinyt, että odottaisin suosiolla lumien lähtöä, jotta saisin jaloille tukevan, tasaisen ja pitävän alusta ja mikä tärkeintä Vomerot jalkaan. Kun viime syksynä vaihdoin kyseisiin lenkkareihin, en muistaakseni kärsinyt koko syksynä polvivaivoista. Siksi oli aika kova kolaus, kun kävi ilmi, että kengät olivat täysin kelvottomat talvijuoksuun. Trail-Laharit ovat olleet huiput, sillä ne ovat olleet talvikeleillä pitävät ja lämpimät, mutta ei niiden vaimennus ole missään muodossa samaa luokkaa kuin Vomeroissa. Eikä se sinänsä mikään ihme ole, kyseessä on kuitenkin maastojuoksuun tarkoitetut monot.

Kaikkein älyttömintähän tässä on tietysti se, että polvi ei tällä kertaa edes kipeytynyt juostessa vaan istuutuessa sohvalle! Voi jeesus sentään.

Leppoisa lauantai

Eilen oli herätys puoli kasilta, ja makasin sängyssä silmät sikkarassa ja mietin, onko pakko. Ei kai varsinaisesti olisi ollut, mutta perjantaiperinteeni on jo pitkään ollut, että käyn aamupäivällä ratsastamassa. Kampesin itseni ylös ja onneksi kampesin! Oli nimittäin tosi hyvä päivä hevosen selässä. Istunnassa tuntui jokin loksahtavan kohdalleen jopa harjoitusravissa (Oskulla on aika pompottava ravi, ja ylipäätänsä koko hevosta on välillä vaikea saada menemään rauhallista tempoa, mikä tuo omat haasteensa harjoitusraviin). Osku totteli nätisti ja kulki pehmeästi. Ainahan se on nöyrä ja vastaa ratsastajan pyyntöihin, mutta jotenkin eilen kaikki meni myös minun päässäni putkeen ja löydettiin niin sanotusti yhteinen sävel - ainakin osan ajasta. Treenattiin väistöjä ja siirtymisiä ravista laukkaan ja takaisin, ja etenkin siirtymiset sujuivat jouhevasti. Ympyröillä Osku taipui varsinkin lopputunnista kivasti ja oli alusta asti rennon tuntuinen, mikä kävi ilmi kaulan venyttämisestä ja pärskähtelystä.

Polvikin toimi ihan ok:sti. Kävellessä tuntui välillä vihlontaa, mutta ei kauhean pahaa. Menomatkasta pääsin osan autokyydillä, mutta kotimatkan kävelin kokonaan. Minulla oli polvituki mukana, mutta paluumatkalla tungin sen reppuun, mikä oli varmaankin ihan hyvä ratkaisu. Vaikka tuki antaakin kivasti vakautta polvelle, tuntuu se myös rajoittavan liikettä jonkin verran. Ilman tukea pääsin kävelemään normaalisti, sillä suojakeli oli pehmentänyt teiden jääpeitettä sen verran, että se ei ollut ihan tappoliukas.

Tänään olen kuitenkin lepuuttanut polvea. Olen lukenut Alexander McCall Smithin kirjasta La's Orchestra Saves the World tehtyä lyhennelmää, jonka siis käännän suomeksi. Lisäksi punnersin kolmosviikon kolmannen päivän tehtävän läpi, ja siitä tuli ihan superfiilis! Viimeisessä sarjassa sain tehtyä jo 16 punnerrusta eli kolme enemmän kuin minimimäärä vaati, jees. Teen tuon kolmosviikon vielä neljännen kerran läpi, ja sitten siirryn lopultakin nelosviikolle. Vielä en ole henkisesti (enkä luultavasti fyysisestikään) valmis. Mutta joka tapauksessa nyt tuon säännöllisen punnertamisen tehon alkaa huomata. Tammi- ja helmikuu taisivat mennä vähän katkonaisesti, mutta nyt kun olen noudattanut ohjelmaa tunnollisesti kolmesti viikossa jokusen viikon ajan, edistymistä on tapahtunut. Kivaa!

Lauantai jatkuu American Idolin ja rentoutumisen parissa, heippa.

Lemppareita

Sain blueberryltä ja Lyijypallolta ihanan tunnustuksen! Oikeasti, kiitos, näistä tulee tosi hyvä mieli.

Liebster tarkoittaa "rakkain" tai "rakastettu", mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!

Tunnustus lähtee eteenpäin Akulle, JB:lle, Joannalle, KatjaEmilialle sekä Lindalle. <3

Hyvää ja huonoa

[Musiikki: Damien Rice - O]

Eilinen paino oli 78,9 kg (BMI 25,2) eli kävi sama juttu kuin viime viikolla: 100 grammaa lisäystä edellisestä keskiviikosta. Sinänsä sata grammaa ei ole määrä eikä mikään, mutta oishan se parempi, jos se satanen liikkuisi toiseen suuntaan. Mietin, että jos joka viikko kerää painoa sata grammaa, tekee se vuodessa reilut viisi kiloa. Sama pätee tietysti myös, jos paino putoaisi sata grammaa viikossa; tällöin vuoden päästä olisi viisi kiloa kevyempi. Ei hullumpi ajatus! Toisaalta tasainen sadan kalorin päivävaje taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty.

Kyllähän tämä taas vähän mietityttää, että apua, enkö saakaan painoa pysymään paikoillaan. Liikaa on tullut syötyä, ja polvi on rajoittanut liikkumista. Painonhallintani on jälleen kerran osoittanut haavoittuvaisuutensa. Siinä missä ruokavalioni välillä rönsyilee, olen pystynyt luottamaan juoksemisen tehoon energiasyöppönä. Se on ollut aika helppoa, kontrolloida painoa juoksemisella, ja nyt onkin olo vähän tyhjän päällä, kun polvi estää juoksemisen. Kävelylenkitkin ovat vähän siinä ja siinä, että onko niitä suotavaa tällä hetkellä tehdä.

Urph, tuntuu että turpoan joka suuntaan heti kun joudun pitämään taukoa juoksemisesta. Tokihan kyse on ennen kaikkea mielen luomasta kauhukuvasta, mutta myös fyysisestä tilasta. Voihan vatsa.

Yleensä pyrin ottamaan säätilat ja keliolosuhteet sellaisina kuin ne ovat. Sade, pakkanen tai liukkaat tiet eivät ihan oikeasti estä ketään liikkumasta, jos ihminen vain tahtoo liikkua. Mutta nyt nämä hankalat "yöllä pakkasta, päivällä plussaa" -kelit alkavat kiristää hermojani toden teolla. Olisi rehellisesti pakkasen puolella tai vaihtoehtoisesti sulattaisi kokonaan pois nuo pirun jää- ja lumikerrokset. Polven kannalta on tosi hankalaa, kun pitäisi pystyä kävelemään rennosti, mutta jäiset pinnat estävät sen aika tehokkaasti. Ärrinmurrin. Olen pitänyt polven muljahtamisen jälkeen polvitukea estääkseni epätasaisen alustan aiheuttamia äkillisiä kierto- ja sivuliikkeitä, mutta ei se auta mitään, jos kulku muuten on kamalan jäykkää tököttelyä.

AARGH!

No, huomenna aion joka tapauksessa kävellä tallille ja ratsastaa. Viime perjantaina ratsastus ei ainakaan aiheuttanut mitään ongelmia polvelle. Tekeekin mieli jo ulkoilemaan. Tämän päivän ja eilisen olen möllöttänyt liikkumatta. Tänään tosin tein punnerrusohjelmassa kolmosviikon toisen päivän, ja sinänsä on aika kiva juttu se, että punnertaminen on lähtenyt sujumaan! Yläkroppaan on nyt parin viikon aikana tullut selkeästi lisää voimaa, ja se motivoi tosi paljon jatkamaan. Olen myös pohtinut sitä, että vaikka ohjelman aloittamisesta tulee kolme kuukautta ja olen menossa vasta viikossa kolme, minä herranjestas sentään punnerran ilman polvien tukea! Aluksi sain kasaan pari vaivalloista punnerrusta ties miten metsästä reväistyllä tekniikalla, ja nyt toistoja irtoaa viitisentoista kappaletta. Ihan huippua. Sata punnerrusta tuntuu edelleen ihan utopistiselta ajatukselta, mutta niin tuntui viisitoistakin vielä vähän aikaa sitten.

Kivaa on myös se, että sain uuden kirjalyhennelmän käännettäväksi. Pääsen tällä kertaa kääntämään Alexander McCall Smithiä, jei!

Polvilepo

Ei meinaa nyt polvesta ehjää tulla, joten päätin pitää pari päivää kokonaan lepoa myös kävelystä, minkä lisäksi syön lyhyen tulehduskipulääkekuurin. Epäilen nimittäin, että tuolla polvessa on joku tulehdus. Siihen ei varsinaisesti satu, mutta se on edelleen paineinen ja epävakaa. Kävelytauon aion pitää siitä syystä, että nuo kelit ovat ulkona tällä hetkellä ihan naurettavat. Liukkaat ja muhkuraiset tiet estävät rennon askelluksen, ja jännittäminen vain ärryttää tuota kinttua. Sinänsä se ei ole mennyt huonompaan muttei varsinaisesti parempaankaan suuntaan. Toivotaan, että parin päivän lepo ja 1200 mg ibuprofeenia päivässä kolmen päivän ajan auttaisivat.

Seitsemäntoista seikkaa

[Musiikki: Ellie Goulding - Bright Lights]

Olen saanut viime aikoina ihania tunnustuksia vieläkin ihanemmilta ihmisiltä. Jenni ja KatjaEmilia muistivat minua One Lovely Blog Awardilla, kiitos ihan hurjan paljon!

Samassa yhteydessä muistin unohtaneeni tarttua Akun minulle alkuvuodesta ojentamaan upeaan pystiin. Kiitos ja kumarrus ja pahoittelut hitaahkosta reagoinnista.

One Lovely Blog Awardin saajan tulee kertoa itsestään seitsemän asiaa, kun taas Pyttypalkintoon kuuluu kymmenen kiehtovan yksityiskohdan paljastaminen itsestä. Että saamanne pitää: 17 seikkaa minusta! Olen jaaritellut tässä ja vanhassa blogissani ummet ja lammet, joten en mene vannomaan, että kaikki hurjat kohta tarjoamani paljastukset olisivat aiemmin kertomatta jääneitä.

1. Lady Gagan levy Born This Way on ollut viime kuukausien lempparini. Levy on laulajan esikoisalbumia huomattavasti parempi, ja siinä on lukuisia biisejä, joita tykkään kuunnella juostessa ja punnertaessa. Ehdoton treenilevy täynnä hyvää fiilistä!

2. Järkytyin, kun ensimmäisen kerran tajusin fanittavani Lady Gagaa. Sittemmin olen ollut sinut asian kanssa.

3. Tykkään seurata telkkarisarjoja, mutta elokuviin minulla on hieman ristiriitainen suhde. Koen olevani juonivammainen, eli jossain vaiheessa putoan kärryiltä varsinkin jos elokuvassa on paljon henkilöitä. Tv-sarjoissa samaa ongelmaa ei ole. Minulle oli suuri voiton ja ihmetyksen hetki, kun tajusin, mistä Suljetussa saaressa oli kyse jo ennen kuin loppuratkaisu paljastui!

4. Olen aika herkkä ja tunteellinen, ja se on yksi syy, miksi minulla on vaikeuksia olla tekemisissä ihmisten kanssa. Jos tulee jotain eripuraa tai hetki, jolloin minun tulisi kertoa jotain henkilökohtaista itsestäni tai elämästäni, saatan ruveta itkemään joko ristiriitojen aiheuttaman turhautumisen tai sitten jälkimmäisessä tapauksessa tunnekuohujen vuoksi. Se on ihan hirmuisen noloa alkaa porata pienimmästäkin asiasta!

5. Olen kuitenkin kotikotoa pois muuttamisen jälkeen pyrkinyt olemaan sosiaalisempi. Ennen minulla oli oikeasti suunnattomia vaikeuksia kommunikoida vähänkin vieraiden ihmisten kanssa. En koskaan tiennyt, mitä sanoisin, sillä ajattelin, ettei ihmisiä kuitenkaan kiinnosta kuunnella juttujani, enkä myöskään viitsinyt kysyä heiltä mitään, sillä koin sen olevan liian tunkeilevaa tai uteliasta. Ihan niin kuin jostain diipadaapasta kysyminen tai jutteleminen ketään loukkaisi.

6. Minulla on vaikeuksia katsoa ihmisiä silmiin. Kun tajusin vältteleväni katsekontaktia, olen yrittänyt päästä tavasta eroon. Luultavasti tämäkin liittyy epäsosiaalisuuteeni. Olen aina ollut vähän simpukka eli tykännyt käpertyä itseeni ja toivonut, että muut ihmiset eivät huomaisi minua ja jättäisivät minut rauhaan: jos en katso heitä, hekään eivät näe minua. Tähän varmasti on liittynyt myös aiemmin varsin kehno itsetuntoni, jota olen onneksi saanut viime vuosien aikana korjattua.

7. Olen myös vähän arka ja nössö. En esimerkiksi tykkää ajaa pyörällä tai ratsastaa kauhean kovaa.  Alamäet ajan aina jarrut pohjassa, ja Oskun kanssa maastoillessa ratsastan mieluiten hallittua harjoituslaukkaa enkä niin sanotusti päästele menemään. Toisaalta ehkä se on vain ihan hyvä olla ottamatta turhia riskejä. Toisaalta luulen, että varovaisuus liittyy osittain haluuni kontrolloida asioita. Tykkään siitä, että koen hallitsevani asiat eikä kohtaloni ikään kuin ole muiden käsissä.

8. Ihmettelen, miten onnistuin sujuvasti siirtymään Lady Gagasta ja töllösarjoista luonteeni analysointiin.

9. En käytä juuri lainkaan alkoholia. Syön mieluummin suklaata ja jätskiä ja parhaassa tapauksessa suklaajätskiä eli Aino Ihana Maitosuklaata. Onneksi kohta on keskiviikko!

10. Välillä ahdistaa, kun lastenvaunujen kanssa liikkuvat ihmiset tukkivat esimerkiksi vaatekaupoissa kulkuväylät. Viimeksi kun kävin apteekissa joku oli jättänyt kahdet lastenvaunut suoraan kassan eteen. Mitä ihmettä?! En nyt halua loukata ketään äitejä ja isejä, mutta hemmetti soikoon, kanssaihmiset saa huomioida.

11. En ymmärrä koirankakkavaahtoamista. Ylipäätänsä jätösten kerääminen muovipussiin (voin vaikka vannoa, ettei jokainen koiranomistaja raaski ostaa maatuvia pusseja) ja viskaaminen roskiin on ehkä älyttömintä ja epäekologisinta, mitä olen koskaan kuullut. Ymmärrän kyllä paskojen keräämisen esimerkiksi kaupunkien keskustassa, mutta ketä joku ruskea kikkare oikeasti haittaa jossain ojanpenkalla, josta se kuitenkin pian maatuu pois? Ja vaikka joku olisikin paskottanut Murreaan keskellä tietä, niin jokainen varmaan osaa sen keon väistää.

12. Jos joskus menen naimisiin, haluaisin tehdä sen meren- tai järvenrannalla, avojaloin ja hiukset vapaana.

13. Kamalin koskaan näkemäni elokuva on Paranormal Activity. Sain siitä ihan oikeasti traumat ties miten pitkäksi aikaa, ja välillä jouduin nukkumaan valot päällä ja tiukasti peiton alle käpertyneenä. Elokuvan katsomisesta on jotain kaksi vuotta, ja vasta taannoin tajusin, etten enää pelkää sen elokuvan kamalan mörön tarraavan minua yöllä jalasta ja raahaavan mukanaan. Hyi hitto!

14. Lempikuukauteni on huhti- tai toukokuu. Alkaa olla jo lämmintä, muttei liian. On ihanaa, kun luonto herää eloon ja puro sanoo pulipuli. Toukokuussa hankalaa on koivunsiitepölyallergia, mutta se onneksi pysyy aika hyvin kurissa Zyrtecillä. Tallillekin pääsee silloin taas pyörällä ja on huippua, kun ratsastaessa ei tarvitse enää pukeutua Michelin-mieheksi.

15. Haluaisin joskus oman koiran, jonka kanssa voisin käydä pitkillä kävely- ja juoksulenkeillä. Ehkä joskus sitten kun asun isommassa asunnossa ja olen lukenut tarpeeksi monta koirankasvatusopasta.

16. Rakastan ihan hirmuisesti kissaani. Se on ollut minulla syksystä 2007. Otin sen hoiviini eräältä pariskunnalta, joka joutui luopumaan siitä allergia- ja remonttisyiden takia. Se oli silloin 2-vuotias ja täyttää siis tänä vuonna seitsemän vuotta. Se on maailman pehmein ja pöljin.

17. Tykkään itsestäni ja elämästäni aika paljon.

Tuplatunnustuksen laitan eteenpäin blueberrylle, Bregolle, iivelle, Kanelille, Laiskurille, Linalle, Tainalle ja TM:lle. Olette saattaneet saada tunnustukset jo aiemmin (tuo pysti taisi kiertää blogimaailmassa jo viime vuoden puolella), mutta sehän on vain merkki siitä, että olette superkivoja, ja minä ainakin haluan tietää teistä lisää!

Liikuntaviikko 10

[Musiikki: Feist - Metals]

Joku aika sitten masistelin kun juoksu ei suju ja on ihan plääh, kun koko alkuvuosi on mennyt ihan plörinäksi koko lajin kanssa. No eikös siinä sitten käynyt niin, että kaiken kukkuraksi muljahtelevainen oikea polveni pakotti jättämään juoksun toistaiseksi kokonaan väliin. Tämä viikko on mennyt siis käyskennellessä rauhallisesti ympäriinsä, mutta olen onnistunut pitämään positiivisen mielen yllä. Polvelle ei nyt yksinkertaisesti voi mitään, ja eivät ne tiet tai kunto minnekään tässä välissä katoa. Ja parempi, että se polvi posahti nyt eikä sitten kun tiet ovat juuri sulaneet!

maanantai

45 punnerrusta (vko 3 / pv 1: 10 - 12 - 7 - 7 - 9)

50 kevennettyä punnerrusta

2,4 km kävely, 30 min

8,6 km hiihto, 1:14:08

tiistai

voimapyörä, 5 x 10

keskiviikko

50 punnerrusta (vko 3 / pv 2: 10 - 12 - 8 - 8 - 12)

50 kevennettyä punnerrusta

12,5 km kävely, 2:16:21

torstai

vapaa

perjantai

voimapyörä, 4 x 15

6,6 km kävely, 1:08:39

ratsastus, 1 h

lauantai

55 punnerrusta (vko 3 / pv 3: 11 - 13 - 9 - 9 - 13)

50 kevennettyä punnerrusta

7,0 km kävely, 1:14:58

sunnuntai

voimapyörä, 5 x 10

7,5 km kävely, 1:21:34

Sellaista urheilua tällä kertaa. Tulin muuten perjantaina mitanneeksi Garminilla, miten pitkä matka tallille todellisuudessa on. Aiemmin olin Eniron kartoista mittaillut matkaksi melko lailla tasan viisi kilometriä, mutta ihmekello vihjaili, että matka olisikin 5,4 kilometriä. Paluumatkasta pääsin muuten leijonanosan toisen tallinomistajan kyydillä, mikä kyllä passasi polven huomioon ottaen hyvin.

Hurraa muuten! Selvisin pahamaineisesta punnerrusohjelman kolmosviikosta! Tai se meni siis huomattavasti paremmin kuin silloin, kun tein viikon tammi-helmikuun vaihteessa ekan kerran. Asento pysyi paremmin kasassa, mutta siinä sen sijaan olisi parannettavaa, että saisin vietyä rintakehän lähemmäs lattiaa. Siksipä pysyttelenkin toistaiseksi kolmosviikossa, ja keskityn juurikin tuohon liikkeen lähelle lattiaa vientiin. Jatkan myös kevennettyjen punnerrusten tekemistä varsinaisen ohjelman lisäksi. Kiva on ollut huomata, että nuo 50 kevennettyä versiota irtoavat viikko viikolta helpommin, vaikka alla onkin lihasten tappoa suorin vartaloin tehtyjen parissa.

Kävelyviikon kunniaksi esittelen muuten ehkä maailman parhaan kävelybiisin. Ihana!

Elokuvien ystävät huom!

Viasatin Film-kanavat näkyvät kaapeliverkossa ilmaiseksi tämän viikonlopun. Sieltä vain tallentelemaan kaikki mieleiset leffat.

Pahainen polvi

Hop, viikko on hujahtanut jonnekin. Olo on ollut parempi henkisesti, mikä on ihan huippua. Vähemmän huippua sen sijaan on se, että ikiriesani oikea polvi on taas kipeänä. Onnistuin viikko sitten torstaina muljauttamaan sen, kun istuuduin jotenkin oudosti sohvalle (!). Seuraavan yön sitä pakotti, mutta viikonloppuna pääsin kuitenkin liikkumaan ihan normaalisti. Alkuviikosta polvessa alkoi kuitenkin tuntua painetta, ja katsoin sitten parhaaksi pistää ainakin juoksun pannaan. Olen levännyt, kävellyt, tehnyt lihaskuntoa normaalisti voimapyörän ja punnerrusohjelman parissa, ja tänään kävin ratsastamassa. Jos sitä ensi viikolla sitten taas juoksemaan. Toivottavasti!

Edit: Piti vielä mainita, että keskiviikon paino oli 78,8 kiloa eli hurjat 100 grammaa enemmän kuin edellisellä viikolla. Paikoillaan siis pyöritään.

Liikuntaviikko 9

Oli vähän pönttö viikko henkisellä puolella. Kamalia tunnemyrskyjä, jotka toivottavasti ovat nyt vaihteeksi takana. Jätskiä kului enemmän kuin Aino-dieetti sallisi, mutta ilokseni havaitsin, että jos väsymyksen ja murheiden keskellä teki mieli syödä niin myös liikkuminen tuntui hyvältä. Ulkoilu tuntui henkireiältä ja pakopaikalta hetkeksi oman pään sisältä.

maanantai

28 punnerrusta (vko 2 / pv 1: 4 - 6 - 4 - 4 - 10)

50 kevennettyä punnerrusta

1 km kävely, 10 min
6,0 km juoksu, 45:57

tiistai

voimapyörä, 5 x 10

2,4 km kävely, 30 min
8,6 km hiihto, 1:18:06

keskiviikko

hathajooga, 1 h 30 min

torstai

29 punnerrusta (vko 2 / pv 2: 5 - 6 - 4 - 4 - 10)

50 kevennettyä punnerrusta

1 km kävely, 10 min
8,4 km juoksu, 1:04:58

perjantai

voimapyörä, 5 x 7

6,0 km kävely, 1 h 5 min

ratsastus, 1 h 20 min

lauantai

32 punnerrusta (vko 2 / pv 3: 5 - 7 - 5 - 5 - 10)

50 kevennettyä punnerrusta

2,4 km kävely, 35 min

4,3 km hiihto, 35:19

sunnuntai

voimapyörä, 5 x 10

1 km kävely, 10 min
6,0 km juoksu, 44:35

Viikonloppuna oli aikamoiset pääkallokelit, ja varsinkin lauantaina oli todella kiehtovaa kävellä reilun kilsan päähän hiihtoladulle ja myöhemmin takaisin kotiin. Apuva. Monojen pohjat eivät ole kovin ihanteelliset muhkuraisella jääpeitteellä kävelyyn. Aikamoista töpöttelyä sai edetä. Hiihtäminenkään ei mennyt ihan putkeen, sillä tuuli oli viskonut ladut täyteen havuja (perkele!), oksia ja männynkäpyjä, joten en viitsinyt rankaista suksia yhtä 4,3 kilometrin kiekkoa enempää, vaikka mieli olisi tehnyt kiertää toinenkin kierros.

Tänään (eilen) kävin juoksemassa, ja jälleen kerran sain todeta, että vaikka tiet olisivat kuinka liukkaat, juostessa ei ole mitään ongelmia pysyä pystyssä. Toisin kuin torstain kammolenkillä jalat toimivat hyvin ja juoksussa oli kivaa rentoutta. Yhteensä viikon aikana juoksukilometrejä kertyi 20,4, mikä on ihan sopiva määrä ottaen huomioon että olin edeltävän viikon kipeänä.

Ratsastamaankin oli kiva päästä pitkästä aikaa! Käytiin Oskun kanssa mukavan mittainen maastolenkki, säikyttiin putoavia lumia ja heiluvia pressuja, ja ravattiin pitkät pätkät. Tallimatkoista pääsin osan auto- ja osan apostolin kyydillä.

Punnerrusohjelma herätti naurunsekaista epätoivoa. Tajusin aloittaneeni ohjelman joulukuussa ja nyt, helmi-maaliskuun vaihteessa, tein viikkoa kaksi! Hitaasti hyvä tulee, kai. En tiedä, kai sinne kamalalle kolmosviikolle pitäisi taas kerran uskaltautua. Olenhan minä sen jo kerran tehnytkin läpi, että ei sen ainakaan aiempaa kokemusta hirveämpää pitäisi olla. Mutta kun punnerrusasento ei silloin pysynyt ihan kasassa kaikkien toistojen ajan ja naama tuli ähistelyn vuoksi täyteen verenpurkauksia ja... voi äiti.

Uusi päivä

... ja uusi mahdollisuus. Varovasti ja kuulostellen eteenpäin.

Risteys

[Musiikki: Spice Girls - Spice]

Enää ei auta kuin Spice Girls, oikeasti.

Tekisi mieli ottaa aikalisä koko elämässä. Se ihmissuhde, jonka pitäisi olla elämän tärkein, kusee ja pahasti, ja tuntuu että järki lähtee. Onko liikaa vaadittu, että löytäisi ihmisen, jonka kanssa kommunikaatio pelaa? Silloin kun olisi kaikkein tärkeintä kohdata kasvoista kasvoihin, toinen sulkeutuu kuin simpukka ja pakenee. Puhua voi korkeintaan puhelimessa tai sähköpostin välityksillä, ja voi jeesus, että minulta menee hermot.

(Taustana kerrottakoon, että kuulun siihen nöyryytettyyn ihmisryhmään, joka on jätetty aikoinaan puhelimen välityksellä. Se oli eri huippua. Siksi en oikein perusta näitä vaihtoehtoisia kommunikaatiovälineitä.)

Päätin sitten aikuismaisesti, että minä en ota enää kertaakaan tässä ihmissuhteessa sitä ensimmäistä askelta ennen kuin toinen tekee sen vaihteeksi. En ihan oikeasti taas jaksa vain ymmärtää ja painaa villaisella ja uskoa, että juu tällä kertaa kaikki on toisin.

Liikaa sanoja ja lupauksia, liian vähän tekoja. Ja toisaalta taas liikaa tekoja, jotka pahoittavat mielen. Liikaa negatiivisuutta ja töykeää käytöstä. Selän kääntämistä silloin kun tarvitsisin eniten tukea.

Pitäisi osata lähteä ennen kuin uuvun ihan täysin. Minulla on tapana hymyillä ja katsoa positiivisesti eteenpäin, uskoa viimeiseen asti ihmisistä hyvää. Esittää viimeiseen asti, että kaikki on ihan ok. Kunnes kaikki romahtaa sitten kerralla ja totean hyperventiloivani peiton alla rikki revittynä ihmismyttynä.

Miten jaksaa jälleen yksi pysäyttävä hetki, kun on pakko kohdata se tosiasia, että rakkaus ei välttämättä aina riitä.

Ihan(an) hirveä juoksu

Kävin juoksemassa. Alussa olin että jees: plussakeli, aurinko paistaa, kevät on täällä ja Vomerot jalassa. Nyt muuten lähtee ja lujaa!

No ei lähtenyt ei. En tiedä, painoiko viime viikon sairastelu jaloissa, vetikö raskas alusta mehut heti alkuunsa, vai onko kunto oikeasti laskenut katkonaisen juoksutalven jälkeen, mutta voi jösses, että kintut olivat kuin mankelin läpi vedetty lettutaikina. Hölkkäsin kaikesta huolimatta suunnittelemani 8,4 kilometrin lenkin aikaan 1:04:58, ja ihmettelin, miten olen joskus pystynyt juoksemaan sen lähes kymmenen minuuttia nopeammin.

Mainitsin tuossa ylempänä katkonaisen juoksutalven. En ole päässyt juoksemaan haluamiani määriä, vaan esimerkiksi tammi- ja helmikuussa juoksin keskimäärin viitisentoista kilometriä viikossa, kun tavoite on kuitenkin se 25-30 kilometriä. Selkä oli tietysti rikki ja lomaa pukkas ja sitten tuli tauti. Mutta ärsyttää silti!

Ja vielä enemmän ärsyttää, että sitten kun pääsee vihdoinkin juoksemaan, se tuntuu inhottavalta.

No joo, välillä sattuu huonoja juoksupäiviä, mutta ne on vain juostava läpi. Ei jokainen lenkki voi olla se maailman paras. Juokseminen oli ehkä paskaa, mutta tieto siitä, että juoksinpa silti, tuntuu hyvältä. Juoksukunto ei parane muuta kuin juoksemalla.

Lenkille siis!

P.S. Juoksin tosiaan Vomeroilla, mikä oli todella viisasta muhjuisessa ja märässä lumessa, kun kenkähyllyssä olisi vedenpitävätkin lenkkarit...