Kodista

Olin viikon verran Juuassa, Pohjois-Karjalassa. Reissut kotopuoleen ovat herättäneet ristiriitaisia tuntemuksia sen jälkeen kun muutin Savonlinnaan opiskelemaan ja lopulta tänne Tampereelle. Toisaalta kaikki on niin tuttua siinä 6000 asukkaan kylässä, jossa asuin 19 vuotta, mutta toisaalta kaikki tuntuu niin vieraalta. On kuin katselisin ulkopuolisena ympäristöä, jota olin ennen osa.

Kävin paljon kävelemässä. Olin unohtanut, miltä tuntuu katsoa eteensä ja nähdä taivaanranta ilman että edessä kohoaa jättimäisiä kerrostaloja. Tajusin kaivanneeni sitä tilaa ja avaruutta todella paljon. Tuntui, että ajatuksillekin oli paljon enemmän tilaa. Tilaa hengittää.

Kävin istumassa laivarannassa. Katselin Pielistä, sydämeni järveä. Laineiden liplattaessa laiturin ohi, tuntui kuin olisin seilannut veneellä. Samaan aikaan oli sekä lohduton että lohdullinen olo.

En tiedä, kärsinkö jostain kolmenkympin vai eron jälkeisestä kriisistä, mutta viimeisten kuukausien aikana olo on tuntunut jotenkin kodittomalta. En oikein tunne tällä hetkellä kuuluvani mihinkään. Se tunne korostui juuri kotikotona käydessä, koska – kuten yllä kuvasin – toisaalta kaikki oli todella tuttua mutta toisaalta en enää tuntenut kuuluvani joukkoon. Enkä oikein tunne olevani kotonani täällä Tampereellakaan. Enkä oikein tiedä, missä tuntisin.

"Kettutalo", yksi Juuan harvoja kerrostaloja,
joka on pakko joka kerta käydä katsomassa.

Koti ei aina ole jokin tietty paikka. Koditon oloni luultavasti johtuu siitä, että olin pitkässä parisuhteessa ja nyt yksin. Ei ole ketään vierellä, joka saisi minut tuntemaan olevani kotona. Olen miettinyt todella paljon ihmissuhteita ja tullut siihen lopputulokseen, että haluaisin nyt vain löytää oikeanlaisen ihmisen vierelleni ja sitoutua ja lopettaa elämässä harhailun. Olen ollut menneissä suhteissani onnellinen, mutta jotakin on puuttunut, koska suhteet ovat päättyneet. Tajusin, etten ollut vielä löytänyt kotiin. Olin törmännyt ihmisiin, joiden luona oli hetken hyvä, mutta jotka eivät kuitenkaan saaneet ympäröityä minua sillä lämmöllä ja turvalla ja rakkaudella, joita koti edustaa ja jota tarvitsen.

Minulla on pohjoiskarjalaisen sielu. Kenties en ole asunut Pohjois-Karjalassa enää yhdeksään vuoteen, mutta Pohjois-Karjala ei ole lähtenyt minusta minnekään. Juuassa on tiettyä pienten kuntien pysähtyneisyyttä ja hitautta, mutta toisaalta siinä on myös rauhallista vakautta. Olen hyvin turvallisuushakuinen ihminen, joka tarvitsee aikaa ja tilaa ajatuksilleen. Tarvitsen vierelleni ihmisen, joka näkee minussa juureni ja ymmärtää niitä. Aina niin ei ole ollut. En tiedä, olenko aina ymmärtänyt itsekään itseäni.

Kotona käynti herätti paljon ajatuksia siitä, mitä haluan elämältäni. Nyt pitää vain luottaa siihen, että polkuni vie minut perille. Surumielisten kyynelten seassa oli kuitenkin lohdullista katsoa ympärilleen ja saada turvaa asioista, jotka eivät vuosien varrella olleet muuttuneet mihinkään. Kuten maailman paras kirjasto tai laivarantaan vievän alikulkutunnelin hienot kalliomaalaukset.

Vuolukivestä rakennettu, totta kai.

Pech Merle -luolan ihana hevonen (ja hitunen anarkiaa).

Ehkä koti on muistoissa, sydämessä. Kaikkialla.

Hyvien asioiden viikko

[Musiikki: Florence + The Machine - Ceremonials]

Kävin viikonloppuna Espoossa, Vantaalla ja Helsingissä. Autoin lauantaina ystävääni ja hänen poikaystäväänsä muutossa, joka sujui oikein mallikkaasti. Ilta menikin sitten käkättäessä muuttolaatikoiden keskellä. Välillä minun ja parhaan ystäväni jutut ovat sitä tasoa, ettei uskoisi meidän olevan jo 28-vuotiaita, mutta ehkäpä juuri se on ystävyydessämme kaikkein parasta.

Sunnuntaina sain henkilökohtaisen Helsinki-turneen eräältä herrasmieheltä. Päivä oli kaunis ja jätti hyvälle mielelle. Tuntuu, että elämä kulkee nyt eteenpäin niin kuin sen pitääkin kulkea. Arki täyttyy hyvistä asioista ilman jatkuvaa sisimmässä jäytävää ahdistusta ja pakon tuntua.

Eilen otin yhteyttä erääseen tallilaiseen ja kysyin, tarvitsisiko hän hevoselleen vuokraajaa. Asia on vielä hieman auki, mutta hyvällä tuurilla pääsen taas lähiaikoina ratsastamaan.

Ohessa vielä viime viikon liikunnat:

maanantai
jooga, 25 min
integral yoga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:08:30

tiistai
jooga, 25 min
yin-jooga, 1 h 15 min
19,2 km pyöräily, 1:12:30

keskiviikko
jooga, 25 min
3,5 km kävely, 38:50
4,8 km juoksu, 41:50

torstai
jooga, 25 min
kundaliinijooga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:12:00
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h

perjantai
integral yoga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:12:10

lauantai
vapaa/muutto

sunnuntai
jooga, 25 min

Kävin keskiviikkona juoksemassa Suolijärven luontopolun ympäri. Se on siis eri asia kuin 4,3 kilometrin lenkkipolku, jonka mäkiä olen aikoinani tahkonnut aivan liian monta kertaa. Luontopolku kiertää ihan rannan tuntumassa, joskin minulta järven ihastelu jäi melko vähäiselle huomiolle, sillä polku oli täynnä kiviä ja juurakkoa. Vaikka pidin katseeni tiukasti maastossa, olin silti vetää parit komeat ilmalennot. Polvi protestoi juoksun aikana hieman, mutta jälkioireita ei oikeastaan tullut, mikä on hyvä asia. Katsotaan, jos tälläkin viikolla kävisin hiippailemassa noin viiden kilometrin lenkin. Sen verran koipi tuntuisi tällä hetkellä kestävän.

Kotona

[Musiikki: Sigur Rós - Takk...]

Onpa ihanaa olla taas kotona! Aluksi ajattelin, että tuntuu varmaan tylsältä palata kaupunkiin, kun on ensin lillunut viikon kauniissa järvimaisemissa. Pah. On ollut ihan huippua palata omiin rutiineihin ja omaan rauhaan. Eilen kävin ratsastamassa Ykällä puolentoista tunnin maastolenkin ja tuntui kuin olisin nyt juuri siellä missä pitääkin.

Mökkiviikko vahvisti myös tunnetta siitä, että keväinen ero oli todellakin oikea ratkaisu. Olen nyt jotenkin kunnolla tajunnut, että ex-miesystävä käyttäytyi minua kohtaan välillä tympeästi, eikä minulla ole enää mitään intoa sietää sellaista. Olen todella innoissani tulevaisuudesta, ja kaikki on jotenkin tosi hyvin.

Lähdin lomalle hitusen hoikistuneessa kunnossa, mutta palasin kotiin mystisesti vatsaani sujahtaneen jalkapallon kanssa. No ei ollut yllätys, sillä aina minulle lomaillessa niin käy, heh. Söin ihan kauheasti ihan kaikkea, ja olo oli viikon jälkeen jokseenkin turpea. Nyt olen palannut normaaliin ruokavaliooni: juon runsaasti vettä ja syön paljon kuituja. Yritän herätellä henkiin järkytyksestä pökränneen aineenvaihduntani. Vaa'alle kampean itseni luultavasti ensi viikolla. Siihen mennessä ylimääräiset turvotukset ovat karisseet ja näen, miten paljon onnistuin viikon aikana kartuttamaan varsinaista vyötärönseudun rasvavarastoa.

Suunnitelmissa oli käydä mökkiviikon aikana tekemässä pari lenkkiä, joissa vuorottelen kävelyä ja juoksua. Tavoite onnistui melkein. Kävin lenkillä tasan kerran ja vuorottelu meni näin: 1 kilometri kävelyä, 5 kilometriä juoksua, 1 kilometriä kävelyä. Öh. Joskus taisin mainita jostain sellaisesta, että totuttelen polvea kestämään rasitusta pikkuhiljaa... perskele. Polvi masentui juoksusta onneksi vain hieman. Loppukävelyn ajan sitä juili, ja jälkiviboja oli parin päivän ajan, mutta ne eivät olleet niin huomattavia kuin viime vuonna. Nyt polvi tuntuu taas ihan ok:lta. Tuo 5 kilometriä oli muuten vissiin pisin yhtäjaksoinen juoksumatka, jonka olen pitkään aikaan tehnyt. Lenkki ei kuitenkaan varsinaisesti herättänyt juoksukipinää, sillä oli tosi lämmin keli ja juoksu tuntui ihan ällöltä. En muistanutkaan, miten hanurista helteellä juokseminen voi olla.

Viikon muut liikunnat:

maanantai

jooga, 1 h

2,0 km kävely, 23 min

5,0 km juoksu, 40:30

tiistai

jooga, 50 min

keskiviikko

vapaa

torstai

vapaa

perjantai

jooga, 1 h 15 min

lauantai

13,3 km pyöräily, 59:30

sunnuntai

vapaa

Maanantaina on ihan selkeästi ollut vielä hyvä tsemppi päällä, mutta sitten lomalötköys ilmeisesti vallitsi kehon ja mielen. Mutta ei se haittaa. Välillä tekee ihan hyvää ottaa rennommin.

Tälle viikolle on suunnitteilla vielä joogaa, kahvakuulailua, pyöräilyä ja ratsastusta. Eiköhän niillä taas pääse mukavasti liikunta-arkeen kiinni. Tänään menen kokeilemaan yin-joogaa, sillä huomasin Om Yogan kalenterista, että sellaistakin on nykyään tarjolla. Kahvakuulatunteja on täällä Hervannassa loppukesän vain torstaisin, joten myös tiistait vapautuivat täten joogakäyttöön. Mitenkähän muuten ylihuomenna kahvakuula nousee, kun on loman jäljiltä ihan löllykkä olo... kääk!

Lämpöjoogassa

[Musiikki: Gotye - Making Mirros]

Olin viikonlopun reissussa siskoni perheen luona. Samalla juhlistettiin kummipoikani synttäreitä, ja söin hulluna kakkua ja Domino-keksejä. Tykkään Dominoista, mutta en juuri koskaan osta niitä itselleni kotiin, sillä muuten söisin koko paketin yhdessä humauksessa. Herkuttelun lomassa pompittiin trampoliinilla, pelattiin mölkkyä ja juostiin ympäri pihaa. Leikkipuistossa menin yhteen karuselliin, joka osoittautui manalassa valmistetuksi, sillä lopputulos oli, että kun vauhti lopulta loppui, minua oksetti ja jouduin konttaamaan karusellin luota pois. (Kuulostaa ihan baari-illalta, jonka aikana olen ottanut muutaman tequilan liikaa.)

Lähdin perjantaina illalla ja tulin kotiin maanantaina. Matkustin Onnibussilla, joka on ihan paras! Pari tuntia kestävän matkan aikana ehdin molempiin suuntiin matkatessa nukkua tovin jos toisenkin. Jostain syystä minua rupeaa nukuttamaan bussissa ja junassa aina ihan kamalasti. Maanantaiaamun herääminen oli meikäläiselle pöyristyttävän aikainen (klo 6:20), ja nyt ramaiseekin ihan kunnolla. Yksi syy voi olla se, että kävin vielä illalla lämpöjoogassa, joka oli melkoisen, no, karsea kokemus, lol.

En kestä kunnolla kuumuutta, ja saunaankin yleensä hilpaisen heti kun elohopea on nippa nappa ehtinyt kivuta neljäänkymmeneen asteeseen. Halusin kuitenkin kokeilla lämpöjoogaa, ja alun perin tarkoitukseni oli mennä viideltä alkavaan lempeään hathaan, mutta aikataulumuutosten takia päädyin valitsemaan puoli seiskalta alkavan Om Flow -tunnin. Olisi varmaan vain pitänyt pidättäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa, sillä tämä Om Flow meinasi viedä minusta voiton dynaamisuudessaan. Salissa oli 35 astetta lämmintä, ja hikoilin aivan tajuttomasti: jouduin useamman kerran kuivaamaan hiestä kiiltäviä ja märkiä sääriäni, ja matto oli loppua kohden niin liukas, että soturiasanat ja alaspäin katsovat koirat tuottivat oikeasti vaikeuksia, kun jalat ja kädet lipsuivat paikoiltaan. Yhdessä vaiheessa sydän vain tykytti ja mieli alkoi häilyä. Siinä kohdin pidin pienen paussin ja join vettä, mikä onneksi sai olon tokenemaan. Koskaan ennen ei ole joogassa tullut sellaista oloa, että kunpa tämä loppuisi jo, mutta nyt tuli. Selvisin kuitenkin loppuun saakka. Minulla oli ylläni teknistä materiaalia olevat pyöräilysortsit ja toppi, jotka olivat tunnin jälkeen läpimärät. Voin vain kuvitella, mikä olo olisi ollut puuvillaisissa vaatteissa...

Vaikka heikotus hieman latisi fiilistä enkä ollut varma selviänkö pyörämatkan tolkuissani kotiin, tunnista jäi kuitenkin mukavan rento olo. Eli enköhän minä lämpöjoogaan tule vielä uudestaan eksymään, varsinkin kun ostin sen kolmen kuukauden kesäkortin, josta aiemmin kirjoitin. Tosin kokemuksesta viisastuneena taidan seuraavalla kerralla ihan oikeasti valita sen lempeän hathan. Om Flow jääköön hetkeksi hautumaan pätsissään ilman minua!

Mökkiloma 22.7.-5.8.2012

[Musiikki: Vanessa Carlton - Rabbits on the Run]

Odotin kesää niin kauan, että huomasin syksyn saapuneen.

Olen vihainen säälle. Grr. Olen parina yönä (ja päivänä) joutunut pitämään makuuhuoneen ikkunan sekä parvekkeen oven kiinni, kun on niin peijakkaan kylmä! Ja vetämään villasukat jalkaan. Mikä kesä tää tämmönen oli? Ihan hanurista. En tykkää mistään 30 asteen helteistä, mutta olisi se sää välillä voinut yli kahdenkympinkin kivuta. Tai sitten se kapusi, mutten älynnyt.

Syksy vähän jänskättää, sillä tuntuu, että en ehtinyt lainkaan saamaan kesästä energiaa. Loka- ja marraskuu ovat minulle aina vaikeita. Jos sen syksyn on jo nyt pakko hyökyä päälle, niin voisi saman tien tulla lumet maahan. Pääsisi hiihtämään. Suolijärveäkin on paljon kivempi kiertää hiihtäen kuin juosten.

Onneksi on muistoja, tältäkin kesältä.

Olin siis miesystävän ja tämän Israelissa asuvan siskon ja miehen kanssa mökillä Puumalassa. Jälkimmäinen parivaljakko vietti siellä yhden viikon, minkä jälkeen minä ja miesystävä jäimme kökkimään mökille vielä toiseksi viikoksi.

Mökki oli pienehkö (44 neliötä) ja koostui tupakeittiöstä sekä pienestä makuusopesta. Saunaan pääsi verannan kautta. Ulkona oli vielä erikseen grillikota, huussi sekä aitta.

Mökki ja jotain kalsareita kuivumassa

 

Grillikota

Huussi

Ranta ja osittain upoksissa oleva laituri

Järveen kellahtanut vene

Kesän kimallus

Kuten osasta kuvia voi päätellä, vesi oli normaalia korkeammalla. Mökkiä vuokrannut jäppinen taisi jotain puhua metristä. Yritimme viimeisinä päivinä nostaa kahteen pekkaan tuota uponnutta venettä rannalle, ja vaikka saimme sitä jonkin verran hinattua ylös vedestä, järveen se lopulta jäi. Kiitokseksi sain pari komeaa paarman pistoa: yhden reiteeni ja toisen suoraan oikeaan kankkuuni. Upeeta.

Kalpea reisi ja punainen purema.
(Sori, perseestä ei ole kuvaa.)

Asuin opiskeluaikoina Savonlinnassa, ja kaipaan sinne tasaisin väliajoin. Viihdyn Tampereellakin, mutta jokin Savonlinnan avaruudessa jätti minuun lähtemättömän jälkensä. Rakastan vettä ja järviä. Sitä vapautta ja näkyvyyttä. On täällä Tampereellakin tietysti järviä, ja minun ei tarvitse ottaa kuin pari askelta ja olen keskellä metsää. Eli luontoa on. Mutta siinäpä se. Osa ihmisistä on metsäihmisiä. Minä olen järvi-ihminen. Ehkä se johtuu siitä, että 19 vuotta asuin Pielisen kupeessa ja 6 vuotta Saimaan rannoilla. Järvissä on tilaa. Metsät nousevat ympärille korkeina. Tarvitsen tilaa hengittää.

"Tänne minä vielä jonain päivänä muutan takaisin."

Satamassa oli hevonenkin

Siksi oli ihanaa päästä käymään Savonlinnassa, jossa pyörähdimme pariin otteeseen. Ensimmäisellä reissulla kävimme ihmettelemässä Olavinlinnaa. On se aika kivinen jätti.

Toisella Savonlinna-visiitillä kävimme miesystävän kanssa Sulosaaressa. Se on ihana paikka aivan keskustan kupeessa, mutta jossa tuntee sukeltavansa aivan toiseen maailmaan. Jos joku teistä ikinä käy Savonlinnassa, käykää Sulosaaressa. Sinne pääsee Kasinonsaarilta, jotka ovat siis aivan kauppatorin ja junapysäkin vieressä. Etsikää valkoinen silta, ja olette perillä.

Kuten aiemmissa postauksissa olen tuskaillut, mökillä söin kuin mikäkin. Mutta tuli siellä liikuttuakin. Uiminen jäi päivittäiseen kastautumiseen ja tukan pesemiseen järvessä, sillä vesi oli sen verran vilpoisaa, ettei sinne asumaan viitsinyt jäädä. Mutta joogasin, kävin juoksemassa ja ulkoiluttamassa Hirmua. Mökistä oli puolentoista kilometrin päässä lossi, ja yhden pyörälenkin tein lossin toiselle puolelle. Oli hassua, kun kyydissä ei ollut ketään muita kuin minä ja Hirmu. Hurr, yksityislossi! Voiko nainen kauniina kesäpäivänä muuta toivoa?

Myöhästyttiin ekasta kyydistä

Kesällä ei oo kiire eikä siis murjoteta.
(Eikä murehdita kännykameran laadusta.)

Säät olisivat voineet olla lämpimämpiä, mutta joukkoon mahtui komeitakin kelejä kuten kuvista toivottavasti välittyy. Itikoita ei ollut niin paljon kuin pelkäsin, mutta aivan tarpeeksi kuitenkin. Paarmoja oli liikaa. Olen kai jonkin verran yliherkkä ötyjen puremille, ja vaikka napsin allergialääkkeitä koko kahden viikon ajan, kinttuni ovat vieläkin sen näköiset, että en ollut ainoa, joka tuon kahden viikon aikana ruokaili ahkerasti.

Harmi, etten täysin voinut lomailla, sillä uutterana freelancerina raahasin kannettavan ja työt mukaan mökille. Mukavaa oli silti. Kaunista.

Pyöräilyviikonloppu

[Musiikki: Sia - Some People Have Real Problems]

Nyt on miittiviikonloppu onnellisesti takana. Olen lepäillyt tämän päivän kaikessa rauhassa, sillä pyöräilin tosiaan sekä miittiin että takaisin kotiin. Perjantaina ajoa kertyi 79,6 ja sunnuntaina 81,6 kilometriä eli yhteensä 161,2 kilsaa! Aika huisia. Pyöräilyyn meni aikaa vajaa viisi tuntia per suunta. Valmistauduin koitokseen siten, että ennen viikonloppua pidin pari vapaapäivää liikunnasta, ja torstaina harjoittelin rengasrautojen käyttöä sekä kumien irrottamista ja vaihtamista. Onneksi pyörä kesti urhoollisesti pitkät matkat, eikä minun tarvinnut ruveta säheltämään paikkaussarjan kanssa.

Perjantaina oli komea pyöräilykeli: oli puolipilvistä ja aurinko paistoi lämpimästi, mutta ei liian helteisesti. Vettä tuli ehkä pisara. Caprihousut ja 3/4-hihainen paita takasivat sen, että vajaan viiden tunnin pyöräilyn aikana ehdin saada iholleni aivan naurettavan näköiset rusketusrajat. Miittipaikalle päästyäni olin ihmeen virkeässä kunnossa eikä kroppa vaikuttanut olevan moksiskaan pitkästä pyöräilysessiosta.

Miitissä oli ihan mukavaa. Tyyppejä, saunomista, ruokaa, juomaa, pelejä. Heitin talviturkinkin. Laskin, että join viikonlopun aikana sinänsä maltilliset viisi litraa lonkeroa, joten vältin krapulat eikä startti kotimatkalle sunnuntaina puolenpäivän aikaan tuntunut pahalta. Tosin alkumatkasta syke tuntui nousevan herkästi, mutta kun kroppa pyörähti käyntiin, olokin tasaantui normaaliksi.

Tiet olivat muuten koko matkalta asfalttia, mutta miittipaikalle johtava viiden kilometrin pätkä oli osoittain aika järkyssä kunnossa olevaa hiekkatietä. Siellä oli joku tieremontti, ja tielle oli päätetty rykäistä ihan kunnon satsit isoa kivilouhosta. Perjantaina vähän syletti, kun ensin ajattelin, että "Jes, enää viisi kilometriä!" ja sitten tie muuttui pyöräilykelvottomaksi. Tai kai siinä louhikossa olisi pyörällä jotenkuten päässyt, mutta en viitsinyt ottaa riskiä, kun tarakalle oli lastattu aika satsi tavaraa ja sillä kokoonpanolla olisi pitänyt sunnuntaina vielä kotiinkin päästä.

Kun tahto on kiveäkin lujemmasta aineesta valettu

Eipä siinä. Muutama ärrinmurrinsana ja taluttaen eteenpäin. Nappasin sunnuntaina tieltä mukaani muistoksi kiven. Kellosta muuten näkee hyvin, että aikaa tuohon viiden kilometrin pätkään sai uppoamaan ihan kiitettävästi.

Vinkki: tuonne ei kannata eksyä pyörällä

Hämeenkyrön ja Ylöjärven rajalle asti pyöräily sujui hyvin. Sää oli viileämpi kuin perjantaina, mutta se ei haitannut. Vaasantielläkään ei käynyt niin kova kuhina kuin perjantaina, jolloin ilmeisesti osuin sopivasti työmatkaliikenteen sekaan. On aika karmiva fiilis ajaa pyörällä tien reunassa, kun ohi pyyhältää metrin päästä rekkoja 80 kilometrin tuntivauhdilla, huh huh. Joka tapauksessa kun kotiin oli matkaa noin 30 kilometriä, päätti alkaa sataa, ja loppumatka taittuikin sitten vetisissä tunnelmissa.

Hämeenkyrössä oli silta, joki ja kelpo keli

Hämeenkyrön ja Ylöjärven rajalla pysähdyin grillille, joka oli suljettu mutta jonka terassin suojissa pidin pienen evästauon ja mietin sadetta. Kun alkoi vaikuttaa siltä, että sade ei ollut hetkeen loppumassa, kaivoin repusta sadeviitan ja tungin repun muovipussiin.

Tukaani ja liioiteltu määrä viikonloppukamoja

Kuvassa on vesisade, ei likainen ikkuna

Sadeviitta oli vähän höhlä, sillä se nousi takaa ilmavirran mukana ja lepatti ajaessa jossain niskani kohdalla. Näytin varmaan ihan urpolta, mutta ei se mitään. Pääasia, että yläkroppa pysyi suurin piirtein kuivana. Sade ei oikeastaan haitannut ennen kuin pääsin Tampereelle ja Särkänniemen kohdalle, jolloin taivaalta alkoi sinkoilla valtavia pisaroita ja paljon. Kotiin oli vielä reilu kymmenen kilometriä, ja ne tuli kieltämättä poljettua kohtuullisen ketutuksen vallassa, mutta luonne ei antanut enää siinä vaiheessa periksi luovuttaa ja joko soittaa miesystävä autolla hakemaan tai nousta paikallisbussiin.

Jokunen kilometri ennen kotia sade sitten lakkasi ja huristelin kotiin voittajafiiliksellä. Ihan huippua, että pystyn nykyään tekemään jotain tällaista. Kuka tahansa pystyy. Sehän siinä on kaikkein parasta: jokaisessa meissä on mielettömiä voimavaroja. Ne pitää vain opetella ottamaan käyttöön. Kurkottaa tuntemattomaan ja huomata yltävänsä sitäkin pidemmälle.

Kotona taas

Palattiin eilen Teneriffalta, ja tämä päivä on mennyt takaisin arkeen totutellessa, vaikka viikon loma sinänsä ei kauhean pitkä ollutkaan. Eli toisenkin viikon olisin saarella viihtynyt, mutta ennakoin eroahdistuksen kissastani sen verran isoksi, etten suostunut viikkoa pidemmälle reissulle lähtemään. No, kissa selvisi kissahotellissa ihan hyvin, enkä minäkään ikävöinyt itseäni kuoliaaksi, joten ehkä ensi kerralla voi varata pidemmän loman.

Kirjoittelen varmaan myöhemmin tarkemman lomareportaasin, kunhan saan käytyä kaikki kuvat läpi. Yhteenvetona voin kuitenkin todeta, että oli ihanaa päästä hetkeksi pois kylmyyden ja pimeyden keskeltä, vaikka Teneriffalla ei mikään helteisin viikko ollutkaan. Oli kuitenkin kiva kun ei tarvinnut pakkautua kymmeneen vaatekerrokseen, vaan juoksemaankin saattoi lähteä capreissa ja topissa ja tietysti Vomeroissa!

Viikko sai minut entistä enemmän odottamaan kevättä ja jään alta paljastuvaa asfalttia, auringon lämmittäviä säteitä. Ja eihän tästä kevääseen enää pitkä aika olekaan. Helmikuu on jo taittumassa taakse.

Tanssia ruusunpiikeillä

[Musiikki: Lana Del Rey - Born to Die]

Eilen oli hankala päivä. Tuleva matka aiheutti harmaita hiuksia, sillä tarkoitus oli ostaa lentoliput Egyptiin äkkilähtönä. No, siinä kävi sitten niin, että kymmenennen päivän liput oli yhtäkkiä myyty loppuun, ja minä sitten äyskin matkakumppanille, että perkele, minä matkustan kymmenes päivä vaikka Lappiin hiihtämään, sillä olin juuri sopinut kissalle paikan kissahotellista ja järjestänyt Oskun omistajan kanssa tallikäyntini eri päiville kuin normaalisti.

Olimme aiemmin pohtineet myös Kanariansaaria, joten suuntaammekin Egyptin sijasta sinne. Säähän siellä tulee olemaan hieman viileämpi ja epävakaampi kuin aurinkovarmassa Egyptissä, mutta toisaalta minä en edes pidä kovista helteistä, joten hyvä näin. Joka tapauksessa eilinen meni ahdistuessa majoituksen kanssa, sillä emme halua välttämättä mihinkään turistirysähotelliin ja biletyskeskittymään. Löytyihän niitä majoitusvaihtoehtoja, mutta tuntui, että maut menivät koko ajan ristiin, ja aina kun luulin löytäneeni ihan huipun paikan, siinä oli toisen ihmisen mielestä jotain perustavanlaatuisesti pahasti pielessä.

Punnertaminenkin otti kalloon. Tiesin etukäteen, että kolmosviikosta tulee puhdasta tuskaa, mutta silti ärsytti aivan suunnattomasti, etten jaksanut tehdä sarjoja kunnolla loppuun, vaan kropan asento joko lösähti tai sitten ähistelin persaus pystyssä. Liikkeiden puhtaus siis kärsi, mutta sain kuin sainkin punnerrettua vaaditut määrät. Minuutin tauot sarjojen välissä menivät vapistessa ja puuskuttaessa lattialla. Ajattelin jo, että palaan takaisin kakkosviikolle, mutta Lindan ihana kommentti edelliseen postaukseeni sisuunnutti minua sen verran, että aion jatkaa eteenpäin vaikka henki menisi. Jos en saa tehtyä kaikkia toistoja puhtaasti, sitten en saa. Kolmosviikko menee joka tapauksessa uusintaan, ja luultavasti uusintakierroksella haboissa on jo sen verran enemmän ytyä, että liikkeet menevät puhtaammin. Aionkin jatkaa kolmosviikolla niin kauan, että saan tehtyä punnerrukset oikein. Ehkäpä kahden kuukauden päästä pääsen siirtymään jo nelosviikolle? Hoh.

Tein punnerrusten päälle vielä saman määrän eli 45 kevennettyä punnerrusta putkeen. Olen pyrkinyt siis treenaamaan myös kevennettyjä versioita, sillä uskon sen lisäävän mukavasti kestävyyttä ja voimaa ja näin ollen auttavan punnertamaan myös ilman polvia. Joka tapauksessa oli aika rankkaa, ja kun satuin katsomaan punnerrusten jälkeen peiliin, huomasin että kasvoissani oli lukuisia pieniä punaisia täpliä, jotka olivat luultavasti ponnistuksen aiheuttamia verenpurkaumia. Olen saanut punnertaessa noita ennenkin. Siitä viimeistään tietää, että äärirajoilla on menty, mikä puolestaan lupailee kehitystä.

Punnertamisen jälkeen oli aika lähteä hiihtämään. Ei olisi huvittanut sitten pätkääkään. Kirkkovenetyskäyrä oli edelleen korkealla. Ulkona oli kylmää ja pimeää. Tiesin kuitenkin, että sisällä möllöttäminen lietsoisi minut entistä kiukkuisempaan ja tunkkaisempaan oloon. Päättäväisesti rupesin kiskomaan vaatetta ylle ja edelleen kiroilutti ja sain hattuhyllyltä niskaani haisevia tallikamoja täynnä olevan korinkin. Sukset ja sauvat juuttuivat joka ikiseen paikkaan. Selvisin hengissä ulos, ja kävellessäni reilun kilometrin matkaa ladulle, rauhoituin hieman. Hiihdin lenkkipolun kerran ympäri eli 4,3 kilometriä. Minulla on pitopohjasukset, jotka ovat parhaimmillaan nollakeleillä ja pienillä pakkasilla, joten aika tahmeaa meno oli. Alamäissä naama oli jäätyä. Ei siis ollut mikään kaikkein paras hiihtoreissu, mutta tulipahan tehtyä. Paluumatkalla kotiin idästä puski vienoinen viima. Olin hyvin onnellinen päästyäni kotiin. Reilun tunnin ulkoilutuokio ei todellakaan kuulunut liikuntakohokohtiini, mutta kun lämpö alkoi palata kehoon, olokin tuntui paremmalta. Liikunta ei ole aina kivaa, eikä se välttämättä sillä sekunnilla paranna oloa potenssiin kymmenen, mutta loppujen lopuksi ketutus hiihtoladulla oli huomattavasti vähäisempää kuin mitä se olisi ollut, jos olisin jäänyt sisälle murjottamaan.

Tänään olenkin ollut taas paremmalla tuulella. Olen tyytyväinen itseeni, että lähdin eilen hiihtämään, vaikka se pienoista kidutusta olikin. Olen tyytyväinen, että punnersin, vaikka en jaksanutkaan tehdä toistoja puhtaasti. 

Pyrin yleensä kirjoittamaan liikunnasta myönteiseen sävyyn, sillä liikunta on antanut minulle niin paljon hyvää, ja mielestäni liikunnasta pitää nauttia, jotta siinä olisi järkeä. Aina liikkuminen ei kuitenkaan ole kivaa vaan kiristää hermoja eikä mystisesti vapauta huonoista viboista välittömästi. Vastoinkäymiset kuitenkin kasvattavat sisäistä taistelijaamme ja todistavat, että liikunta kuuluu arkeen sekä hyvinä ja että huonoina päivinä. Siitä puolestaan saa energiaa ja voimaa jatkaa. Nyt ulkona on pakkasta 18 astetta ja taivas yksin tietää, että jäisin mieluusti peiton alle lämpimään. Olen kuitenkin päättänyt käydä hölkkäämässä kuusi kilometriä, ja sen myös aion tehdä. Se ei luultavasti ole yhtä miellyttävää kun digiboksin tarjonnan selaaminen, mutta kokonaisvaltaisen olon puolesta huomattavasti kivempaa.

Jokainen askel ikävissä olosuhteissa vie lähemmäksi sitä päivää, kun asiat loksahtavat paikoilleen.

Reissun päällä

Hola! Saavuin tänään minun ja Pia Pakarisen synnyinseuduille. Viiden tunnin junamatka Tampereelta Joensuuhun taittui horroksessa, kun vuorotellen nukahdin istualleni ja havahduin kun pää retkahti eteenpäin. Eläköön aikaiset herätykset ennen seitsemää. Joensuusta piti vielä taittaa tunnin automatka, kunnes lopulta pääsin perille puoli neljän aikaan.

Junailun jälkeen olo oli aika tukkoinen, joten kävin illalla vielä juoksemassa, ja kummasti lenkillä piristyikin. Täällä Pohjois-Karjalassa sää on sen parin kriittisen asteen kylmempi kuin Tampereella, joten pääsin juoksemaan kuivin jaloin. Sohjoa oli korkeintaan risteyksissä. Sileäksi auratut tiet olivat sinänsä kuin luotuja potkuriajeluille, mutta kun vain otti alamäet varovasti, niin juoksualusta oli loppujen lopuksi oikein mainio. Varsinkin kun muistoissa eli vielä vahvana eilinen sohjojuoksu. Tämän päivän 7,3 kilometrin lenkki taittui aikaan 50:33, eli ihan kelpo vauhtia tuli jolkoteltua, vaikka kroppa tuntui vieläkin olevan vähän tukkoinen kuten se on pari viime viikkoa ollut.

Ja punnersinkin! Etenin toisen päivän harjoitukseen (3 - 4 - 2 - 3 - väh. 4), ja kyllä ne toistot sieltä irtosivat, kun oikein pusersi. Tuntuu vain oudolta tehdä noin lyhyitä sarjoja, kun kevennettyjen punnerrusten kanssa viimeisellä harjoitusviikolla yhtenä päivänä tehtävien punnerrusten yhteismäärä lähenteli kolmeasataa. Nyt puhti loppuu jo muutaman toiston jälkeen ja tuntuu, että kuolema tulee. Mutta pitää ajatella positiivisesti. Ei siitä kovin kauaa ole, kun en saanyt tehtyä yhden ainutta etunojapunnerrusta ilman polvien tukea, ja nyt saan tehtyä niitä putkeen jo komeat neljä. Sata (saatikka kymmenen) punnerrusta tuntuu olevan valovuoden päässä, mutta aiemmat kokemukseni punnerrusohjelman parissa luovat minuun uskoa, että kyllä se onnistuu. Ihan mahtavaa!

Toimeksiantaja paiskasi uudella käännöstyöllä, jonka deadline on maanantaina. Hoh, ja minä kun ajattelin, että kun eilen palautin edellisen työn pari päivää etuajassa, saisin lomailla rauhassa. Jätin läppärinkin kotiin, kun se paskiainen painaa niin pirusti. No, pitää naputella tällä äiskän koneella, vaikka suoraan sanottuna työergonomia satulatuoliin ja korotettuun työtasoon tottuneelle selkävammaiselle ihmisille on tässä halpisistuimessa vähän ankea.