Kevät

Sinänsä onnellista, että aika tuntuu kiitävän.

Sama virsi jatkuu kuin aiemmissa postauksissani: käännöstöitä on piisannut ehkä aavistuksen verran liikaakin siihen nähden, että opiskelen täyspäiväisesti. Raskasta on ollut, pakko myöntää. Stressi on alkanut vaikuttaa yöuniin. Saatan herätä yöllä kolmelta nukuttuani vasta nelisen tuntia, enkä saa enää uudestaan unta, kun deadline ja tekemättömät asiat laukkaavat mielessä.

Maanantaina on onneksi kirjalyhennelmäkäännöksen deadline, ja saan yhden stressin aiheuttajan pois takaraivosta. Tiistaina on eräs kouluun liittyvä tapahtuma, jonka projektipäällikkö olen. Kun se on kunnialla takana, pystyn huokaisemaan kunnolla. Reilun viikon päästä alkava viimeinen kaksi viikkoa koulua tentteineen ja loppukokeineen eivät oikeastaan edes stressaa, vaan menevät omalla painollaan. Nuo maanantain ja tiistain jutut ovat olleet ne isoimmat pahikset parin viime kuukauden ajan.

Ne ovat vallanneet mieleni jopa niin suurelta osin, etten ole ehtinyt edes jännittää kahvakuulaurheilun Suomen Cupin 2015 ensimmäistä osakilpailua, joka pidetään 23.5. Helsingissä. Olen siis menossa sinne nostamaan, voihan nenä. Lajina on tempaus ja kuulana 16-kiloinen möhkäle. Kukapa olisi uskonut. Tempaus on aina ollut minulle se tuskallisin laji, mutta sitkeä harjoittelu ja lukemattomat toistot ovat auttaneet saamaan siitä edes jonkinlaisen niskaotteen. Paljon on vielä matkaa edessä, mutta eipä tässä jäniksen selässä ole. En ole toukokuussa menossa rikkomaan ennätyksiä, paitsi ehkä omiani. Hauras toive on jaksaa täydet kymmenen minuuttia, mutta siitä ei ole mitään takuita. Nuo ovat ensimmäiset vähän isommat ja virallisemmat kisat, joihin osallistun. Aiemmat kisani ovat olleet pieniä salikisoja, mutta eiköhän kaikki hyvin mene. Salikisoissa tunnelma ja yhteishenki kuulailijoiden kesken on ollut sydämellinen, positiivinen ja kannustava, ja uskon, että se on sitä isommissakin. Jännäähän tämä silti on.

Nyt kun olen vähän vakavammin harrastanut kahvakuulaurheilua, ostin painonnostokengätkin. Tai no, eivät nuo ilmeisesti mitkään oikeat painonnostokengät ole vaan jotkut crossfit-kengät, mutta onhan niillä aivan erilaista nostaa kuin Niken paljasjalkatossuilla. Kengät ovat Adidaksen Powerliftit, ja suurin syy ostopäätökseen oli tietysti kenkien ihana mustikansininen väri. Että tällainen ammattiurheilija, lol.

Kuvassa on myös uusin hankintani eli Climb On! -rasva. Useammalta taholta kuulin, että kyseinen möhnä parantaa ihovauriot ennätysajassa, ja koska tempaus tasaisin väliajoin (eli suurin piirtein joka kerta) raastaa kämmenet karmeaan kuntoon, ostinpa moista. Ja viikon kokeilun jälkeen uskaltaisin väittää, että kyllä se tavallista käsirasvaa nopeammin tehoaa.

Ihmissuhderintamalla olen onnellinen. Niin onnellinen, että välillä sattuu. Jokunen kuukausi sitten olin pohjattoman ahdistunut puhtaasti siitä syystä, kun tajusin, miten vaikeissa ihmissuhteissa olen ennen kärvistellyt. Nyt kun minulla on vierelläni mies, johon voin luottaa sataprosenttisesti ja jonka kanssa minun on yksinkertaisesti käsittämättömän hyvä olla, sydäntäni on samaan aikaan särkenyt, kun olen ymmärtänyt, miten väärien ihmisten kanssa olen aikaa viettänyt. On melko tarkalleen kaksi vuotta siitä, kun revin itseni irti neljän vuoden suhteesta, joka oli kestänyt ainakin kaksi vuotta liian pitkään. Silloin en edes tajunnut, miten raakileiksi se sieluni oli repinyt, miten turvaton ja ahdistunut oloni oli ollut. Alkuvuodesta saatoin vain lenkillä yhtäkkiä tuntea hirvittävää tuskaa menneisyydestä kyynelten polttaessa silmissä kovempaa kuin pakkanen poskilla. Kai se niin on, että toisinaan on päästävä riittävän kauas ja etäälle, jotta pystyy näkemään kunnolla.

Mutta pääasia on se, että nyt minun on hyvä olla. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, että olen nyt sen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan olla vielä 50 vuoden päästä. Sen ihmisen kanssa, jonka kosintaan voisin vastata kyllä. Sen ihmisen kanssa, jonka käsiin olen valmis luottamaan sydämeni ja sieluni. Nyt sen ymmärrän, ettei rakkaudessa koskaan pidä tyytyä kompromissiin. Jokaiselle on olemassa juuri se ihminen, joka pyyhkii mielestä pois kaikki murheet ja epäilykset, ja jonka kanssa voi olla juuri se ihminen, joka sisimmässään on.

On ollut erikoinen syksy, talvi ja kevät. Paljon stressiä ja väsymystä, mutta paljon myös sellaista, mitä en koskaan vaihtaisi pois.

Kiloja, kuulia ja kenkiä

[Musiikki: Damien Rice - My Favourite Faded Fantasy]

Olen kaivannut blogimaailmaan. Viime syksynä kirjoitustahti taisi olla peräti yksi postaus per kuukausi. En voi luvata tiiviimpää tahtia, mutta jotenkin on sellainen olo, että haluaisin taas olla aktiivisempi bloggaaja. Lukea säännöllisesti muiden blogeja (sekin on kaiken kiireen keskellä vähän jäänyt) ja kommentoida. Kaipaan blogimaailman yhteisöllisyyttä ja teitä kaikki kivoja siellä ruudun toisessa päässä.

Vuosi vaihtui, juu. Tein marras- ja joulukuussa klassiset ja lihoin pätkäpaastolla pudottamani kilot takaisin. En siis todellakaan paina enää 78 kilogrammaa, vaan killun jälleen kerran 82 kilon tuntumassa. Ensiksi otti aika paljon kupoliin, mutta nyt lähinnä naurattaa. Olen kyllä niin erinomainen esimerkki siitä, miksi hetken dieetit eivät toimi, vaan pysyvässä painonhallinnassa on kyse vain ja ainoastaan elämäntapamuutoksesta. En nyt siis tarkoita mollata pätkäpaastoa, vaan lähinnä kritiikki kohdistuu tapaan, jolla laskeuduin pätkäpaastosta niin sanottuun normaaliin arkeen. Suklaa maistui hyvin, ja samaan aikaan kun en stressiltä ja kiireeltä jaksanut liikkua entiseen malliin (kolme kahvakuulatuntia viikossa ei todellakaan riitä), lopputulos ei ollut varsinaisesti mikään yllätys.

No! Koska vuosi on uusi, aloitin pätkäpaaston uudestaan. Tällä kertaa aion ottaa opikseni viime kerrasta, ja jos ja kun koittaa hetki, että palaan normaaliin syömisrytmiin, teen sen varovasti. Syksyllä minulla oli tarkka kahden kuukauden jakso, jonka aikana paastosin aina kahdesti viikossa, mutta nyt aion jatkaa paastoa määrittämättömän ajan. Haaveenani on, että onnistuisin tekemään pätkäpaastosta elämäntavan, sillä sen siitä todellakin voi tehdä. Totuus kuitenkin on, että sen ajan, kun olin syys- ja lokakuussa pätkäpaastolla, voin paremmin kuin marras- ja joulukuussa, jolloin luovuin pätkäpaastosta ja söin liikaa. Tämän viikon paastopäivät ovat jo takana ja ne tuntuivat hyviltä. Eteenpäin siis.

Koulun joululoma päättyy ensi keskiviikkona. Jonkin verran olen jo aloitellut käännöstöitä joulun jälkeen, mutta vajaan viikon on vielä helpompaa. Olen joululomalla liikkunut taas enemmän ja hakenut oikeaa ruokailu- ja liikuntarytmiä. Pitkät kävelylenkit ovat tuntuneet hyviltä, ja ostin Grouponista kuukauden käyttöoikeuden Yoogaiaan. Eivät netissä pidetyt tunnit millään lailla vedä vertoja esimerkiksi Om Yogan tunteihin, mutta ihan hyvän kotitreenin niiden avulla saa tehtyä. Olen keskittynyt yiniin ja muihin restoratiivisiin tunteihin, sillä yritän parhaani mukaan saada stressimielen hallintaan, jotta pystyisin aloittamaan kevätlukukauden vähemmän kaaottisesti kuin mitä syyslukukausi sujui.

Kahvakuulan nostaminen jatkuu myös. Joulun alla pidetyissä salikisoissa biathlon-tulokseni oli 12 kilon kuulalla: työntö 151 toistoa ja tempaus 187 toistoa, eli tein tasaisen varmasti sen, mitä itseltäni treenien perusteella odotinkin. Työnnössä tuli neljä hylättyä toistoa, mutta tempauksessa kaikki toistot menivät läpi. Malja sille! Tempaus on ollut minulle kahvakuulaurheilussa kaikkien aikojen nemesis, mutta alan ehkä pikkuhiljaa päästä siitä jyvälle. Tämä vuosi onkin jännittävä, sillä valmentaja väläytti syksyn long cyclen SM-kisoja vaihtoehtona. Maaliskuussa olisi biathlonin SM-kisat, mutta en taida ehtiä siihen mennessä treenata tarpeeksi 16-kiloisella, että olisi järkeä lähteä lavalla toikkaroimaan. Hitaasti hyvä tulee. Pyrin suhtautumaan näihin liikuntoihini lunkisti, enkä aio tehdä niistä ylimääräistä stressin aihetta, koska silloin liikunnan syvin olemus menettää mielestäni merkityksensä. Jollain lailla en ehkä edes miellä itseäni miksikään kilpailijaksi tai että voisin sellainen olla. Luultavasti lihavan tytön identiteetti on juurtunut niin syvälle mieleeni, että olen luonut itselleni eräänlaisen harrastelijakarsinan, jonka suojissa voin tehdä omaa juttuani ilman sen kummempia paineita. Eikä se välttämättä huono asia ole.

Viikon verran olen kaivannut ihan hulluna juoksemaan. Änkyräpolvi oli loppuvuodesta vähän oikukas, enkä edes harkinnut juoksulenkkejä. Luultavasti yletön rappusissa ramppaaminen muuton yhteydessä ja vähentynyt liikunta aiheuttivat polven oireet. Nyt pyrin taas kuntouttamaan sitä kävelyllä ja MSM:llä ja glukosamiinilla. Yritän saada sen juoksukuntoon tässä pikkuhiljaa, mutta juoksulenkille pääsy ei ole yksin polvesta kiinni, vaan kärsin tällä hetkellä myös sopivien juoksukenkien puutteesta. Joskus täällä blogissa taisin tuskailla, miten Vomeroiden pohja kovettuu pakkasella, eikä niillä saa pakkaslumesta minkäänlaista pitoa. Minulla on kyllä talvikäyttöön soveltuvat Asicsin maastojuoksukengät, mutta niiden vaimennukset on käytetty loppuun, enkä uskalla niillä lähteä juosta köpöttelemään. Tilasin eBaysta joku aika sitten Vomero 8 Shield -juoksukengät, ja nyt odottelen jännähiki otsalla, milloin ne saapuvat kotiin ja onko niissä parempi pohja verrattuna nykyisiin Vomero 6 -mallin popoihini. Noissa shield-kengissä on vettä pitävä pinta, ja ne oli jotenkin vaan ihan pakko saada! Heräsin tähän vedenkestävään versioon tietysti aivan liian myöhään, joten kengät oli pakko tilata eBaysta, sillä ne olivat joka ikisestä muusta järkevästä nettikaupasta loppuunmyyty, eikä niitä käsittääkseni enää valmisteta, kun tavallisesta Vomerostakin on jo 9-malli kaupoissa. (Toisaalta eihän tuolla pihalla enää lunta eikä kyllä pakkastaan ole, että periaatteessa sinne voisi mennä nykyisilläkin Vomeroilla loiskuttemaan.)

Jahas, pitää alkaa valmistautua kuulatunnille. Ei muuta kuin onnellista uutta vuotta kaikille!

Toiveikas juoksija

[Musiikki: Kent -Röd]

Pari viikkoa sitten kävin vähän juoksemassa, ja päin persettähän se meni. Polvi suuttui ja minä suutuin polvelle. Siinä sitten kiukuteltiin tovi toisillemme. Polvi rauhoittui, minä rauhoituin ja päätettiin yrittää uudestaan.

Kävin eilen hiippailemassa tutun, noin 7 kilometrin reitin. Kaksi minuuttia kävelyä, kaksi minuuttia juoksua. Toista kolmetoista kertaa. Kävele loppumatka kotiin. Vähän siihen koipeen kolotti. Mutta ei paljon. Huomattavasti vähemmän kuin edellisellä kerralla. Tänään ei ole ilmennyt oikeastaan lainkaan jälkikipuja. Jonkin verran naksumista.

Testasin juostessa ekan kerran hyppääjänpolviremmiä (engl. knee strap), jonka ostin joskus talvella. Kyse on varsin yksinkertaisesta remelistä, joka asetetaan suoraan polvilumpion alle. Ohut taipuisa putki remmin sisällä aiheuttaa polvilumpion ja sääriluun yhdistävään jänteeseen pienen paineen, joka auttaa helpottamaan hyppääjänpolvesta tai Osgood-Schlatterin taudista kärsivien oireita. Pitäisi kuulemma auttaa myös kondromalasian riesakseen saaneita ihmisiä. Ymmärtääkseni remmi auttaa polvilumpiota pysymään oikeassa asennossa, eikä lumpio pääse hankautumaan sääri- ja reisiluita vasten väärässä asennossa.

Kun polvi kipeytyi juoksusta pari viikkoa sitten, kokeilin remmiä levossa, ja paine tuntui lievittävän kipua. En osaa vielä sanoa, auttoiko se myös varsinaisesti juostessa, mutta eiköhän tuo mukaan lähde myös seuraavalla lenkillä. Näyttihän se vähän hassulta mollukalta juoksupökien alla, mutta väliäkös tuolla.

Sivuhuomiona on muuten mainittava, että kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, oikea jalkani on edelleen heikompi kuin vasen (joka on siis  kuvassa oikealla). Vuoden 2007 välilevynpullistuma vaikuttaa yhä vain. En luultavasti ole tähän päivään mennessä osannut korjata askellustani normaaliksi sen jälkeen kun pullistuma vei oikeasta jalkaterästä lihasvoiman ja puudutti jalan ulkosyrjän ja osan varpaista. Sen seurauksena kävelin noin vuoden verran käytännössä vasemman jalan varassa, kunnes pikkuhiljaa oikean jalkaterän tunto ja voima alkoi palautua, että pystyin taas nousemaan päkiän varaan ja ponnistamaan myös oikealla jalalla. Ja nyt kun oikeassa jalassa on noita polviongelmia, niin varaan edelleen herkästi painoa vasemmalle jalalle ja teen sillä enemmän töitä. Huokaus.

Tarkoitus on ottaa käyttöön uudet Vomerot. Laskeskelin, että olen juossut nykyisillä noin 500 kilometriä ja luultavasti kävellytkin useamman sata. Vaimennusta niissä vielä on, mutta polvi vaatii nyt parasta.

Uudet Vomerot ovat muuten samanlaiset kuin vanhat, mutta puoli kokoa suuremmat. Vanhat ovat kokoa 7,5 ja uudet 8. Lisäksi tilasin äsken lempikaupastani SportsDirectistä jälleen yhdet Vomerot. Tässä sen muuten taas näkee: en kykene asennoitumaan siihen, että juoksu olisi osaltani kokonaan ohi. Menneeseen vuoteen on mahtunut lukemattomia juoksupettymyksiä, mutta jokin saa uskomaan, että vielä minä jonain päivänä juoksen. Syy siihen, miksi ostin uudet Vomerot jo nyt, vaikka korkkaamatta on täysin tuliterä pari, on se että haluan nimenomaan Vomero 6:t. Uusin malli on seiska, mutta siitä on juoksijoiden mukaan pilattu Vomeroiden tärkein ominaisuus eli jalat hellään huomaansa kietova ilmatyynyalusmainen olemus. Kutosia ei tahdo enää kauheasti olla kaupoissa, mutta SportsDirectistä löytyi vielä yksi naisten malli sopivassa koossa. Väri nyt on vähän pöllö, mutta en kuole siihen.

Kuvalähde + tuotelinkki

Oikeastaan tekisi mieli odottaa, että nuo mustat ehtivät kotiin ja ottaa noiden valkoisten sijasta ne käyttöön. Vaihtelua nääs. Ihan nätithän nuo loppujen lopuksi ovat.

Joo, ja tärkeintähän on tietysti se, että halvalla lähti! Kasikoko oli nettikaupassa 65 puntaa, mutta jostain syystä sivusto ei päivittänyt hintoja euroiksi oikein, vaan kun kassalla vaihdoin valuutan, hinta oli 65 euroa. Sopivasti löysin vielä Googlesta alennuskoodin, jolla sai 10 prosenttia pois juoksu-, pyöräily- ja uimavarusteiden hinnoista. Eli lopulta kengille jäi hintaa 58,50 euroa. Tilaukseen tarttui nyt tietysti muutakin kuten pari paitaa, sukat, juomapullo, uikkari, satulalaukku pyörään ja sen sellaista. Postikuluineen loppusumma oli 105 puntaa eli sivuston bugin ansiosta 105 euroa. Olen joskus miettinyt, pitäisikö testata Asicsin vastinetta Vomeroille eli Gel-Nimbusta, mutta Nimbusten hinta on niin jäätävä, että jääköön edelleen testaamatta.

P.S. Enkä näemmä ole ainut blogimaailman asukki, joka on sortunut kenkäostoksille. Oi kevät!

EDIT [klo 18:51]: Vomerosta on näköjään markkinoilla jo Vomero 8. Eli seiska ei olekaan uusin.

Viikonlopun jälkeen

[Musiikki: Emeli Sandé - Our Version of Events]

Olin viikonlopun Helsingissä parhaan ystäväni luona. Oli hauskaa ja pieni irtiotto arkeen teki tosi hyvää! Sanomattakin on selvää, että ruokailurytmit saivat huutia kaiken ryypiskelyn ja syöpöttelyn keskellä, ja tänään onkin ollut tosi vötkylä olo. Tuntuu todella löysältä eikä oikein jaksaisi innostua mistään. Tekisi mieli mönkiä vain pötköttelemään peiton alle.

Onneksi nämä olot osaa tunnistaa ja tietää, mistä ne johtuvat. Kun syö ja juo paskaa, se heijastuu koko kehoon. Kauheinta on tajuta se, että ennen tällainen nuutunut ja "mikään ei huvita" -fiilis oli normaalia, eikä sitä edes osannut kyseenalaistaa.

Nyt ei voisi vähempää kiinnostaa mikään punnertaminen tai lenkkeily (varsinkaan upeassa marraskuun paskasäässä), mutta tällaiset hetket ovat juuri niitä hetkiä, jolloin mikään muu ei ole niin tärkeää kuin ähistellä punnerrusohjelman parissa ja sitoa lenkkareiden nauhat ja pistää menoksi.

Olisi sitä paitsi tyhmää olla menemättä lenkille, sillä vammapolveni on alkanut kestää maltillista juoksemista. Olen noin kuukauden ajan käynyt yhdistetyillä kävely- ja juoksulenkeillä: aluksi kerran viikossa ja sitten kaksi kertaa viikossa. Kahden minuutin kävelypätkien lomassa juoksen 1-2 minuuttia. Polvi on kestänyt ajoittaisia vibailuja lukuun ottamatta. Tuntuu hyvältä.

Olen huomioitunut seuraavia seikkoja: polvi pitää kohtuullisesta rasituksesta, lämmöstä sekä 70 % todennäköisyydellä Amazonista tilaamastani ihmelääkkeestä. Kahden kuukauden purteli vetelee viimeisiään, mutta tilasin jo satsin seuraavaksi neljäksi kuukaudeksi. Välillä kävellessä ja jopa juostessa oikeassa polvessa on tuntunut samaa kimmoisuutta, joustoa ja pehmeyttä kuin vasemmassakin eli siinä terveessä polvessa. Toki suurimman osan ajasta polvi on vielä vähän känttyrä, mutta pikkuhiljaa se on mennyt parempaan suuntaan. Toivottavasti kehitys jatkuu. Mainitsin tuossa, että polvi tykkää lämmöstä. Olen noiden juoksua sisältävien lenkkien jälkeen käynyt saunassa köllöttelemässä. Viime maanantaina en jaksanut, vaan kävin pelkästään suihkussa ja polvi oli pari päivää äkäisen oloinen. Sattumaa? Ehkä, mutta muistelin sitten, miten kesällä mökkeillessä pystyin juoksemaan aika hyvin, ja silloin tuli saunottua ahkerasti. Hellinkin siis polvea mieluummin saunan lämmössä kuin isken siihen jonkun jäisen hernemaissipaprikapussin kiinni. Hyi hitto.

Tällä viikolla voisin yhdellä lenkillä kokeilla pidentää juoksuosuuksia kolmeen minuuttiin. Sen tarkempia suunnitelmia ei ole. Elän oikeastaan viikon ja jopa päivän kerrallaan. En tiedä, mitä teen sitten, kun tiet peittyvät pysyvästi jäähän ja lumeen. En kauhean mielelläni juokse nyt muilla kuin Vomeroilla, mutta viime talvi osoitti, että pakkaslumella niistä lähtee kaikki pito eikä juoksusta tule yhtään mitään, kun joka askelella lipsuu. No, talvella onneksi pääsee hiihtämään, mutta siinäkin vähän mietityttää se, että polveen kohdistuu varsinkin ylämäissä vääntöä kun hinkkaan mäkiä ylös V-tyylillä. Mutta kuten sanottu, askel kerrallaan.

Postiluukusta tunkeutui sisään muuten joku GoGon lippulappuslahjakortti, jolla saa ilmeisesti 12 päivän treenit ilmaiseksi. Lahjakortti pitää aktivoida jouluaattoon mennessä, ja ajattelin kyllä tuon kortin hyödyntää, varsinkin kun lähimpään GoGohon on matkaa niinkin hirvittävästi kuin reilu puoli kilsaa. Pitää vain valita joku taktinen ajankohta, kun ulkona on kaikkein persemäisimmät säät. Nythän tuolla ulkona vielä ihan ilokseen liikkuu, kun tiet ovat taas sulat.

Uudet kalossit

Onko se yksi merkki mummoutumisesta, kun alkaa ajatella jalkojensa hyvinvointia eikä enää suostu tallaamaan kaupungilla ihan missä tahansa linttaan astutuissa lonttosissa? Saavutin nimittäin sen pisteen, kun minua alkoi ärsyttää kävellä vapaa-ajalla kehnoissa kengissä, joista saa vain rakkoja tai varpaat kipeiksi. (Nykyisen hajamielisyyteni huomioon ottaen olisi myös suotavaa, että kengillä pystyisi juoksemaan esimerkiksi kilometrin matkan bussia kiinni.)

Päätin, että nyt on pakko saada Niken Free-kengät! Mallejahan tuossa Free-valikoimassa on varmaan miljuuna, mutta itse päädyin Nike Free TR Fit 2 -popoihin. Ykköskriteeri oli tietysti mukavuus. Mutta toinen tärkeä juttu oli, että kenkiä pitää pystyä käyttämään vapaa-ajalla, ilman että näyttää ihan dilleltä. Sovitin muun muassa Adidaksen Chillejä, ja ne nyt näyttivät farkkujen kera ihan hulluilta.

Nämä nyt menevät vielä jotenkin farkkujen kanssa vähän niin kuin tennarihengessä... Kai? No, milloinpa tässä taloudessa on tyylistä välitetty, lol. (Paitsi sen verran, että Chillit eivät kelvanneet.)

Oli miten oli, ihanat ovat! Hintaa noille tuli Koskikeskuksen Intersportissa 99 euroa. Nyt kelpaa tallailla. Ja jos joskus eksyn sisäliikunnan pariin, nyt on kengät sitäkin varten.

Rakkautta ensiaskelella

[Musiikki: Charlotte Gainsbourg - IRM]

Eilen ne saapuivat! Nimittäin Laharit kotiin! Kenkiä sovittaessa vähän jännitti, sillä olin lukenut, että kyseinen malli on pienehkö ja että kannattaa valita koko tai puolikas isompi kuin yleensä. Kieltämättä koon 42 sorkkaani koon 42 kenkä oli hivenen napakka, sillä Asicsin kengäksi Lahareissa oli yllättävän kapea lesti. Kärkeen jäi kuitenkin tilaa sopivasti, joten ei muuta kuin lenkille ja testaamaan.

Kyllä tuntui hyvältä. Kun on useamman viikon juossut lenkkareilla, jotka joko lipsuvat joka ikisellä askelella tai joiden vaimennus on aikapäiviä sitten siirtynyt ajasta ikuisuuteen, Lahareilla juoksu oli suorastaan taivaallinen kokemus. Sen oikein tunsi, miten kenkä rouhaisi otteen lumisesta alustasta. Vihdoinkin jalassani oli kengät, joilla saatoin oikeasti askeltaa rennosti ilman, että tarvitsi jännittää lipsumista tai pelätä, milloin polvi älähtää kantapään osuessa maahan.

<3

Etukäteen olin pelännyt, että maastojuoksukenkinä Laharit olisivat liian köykäiset, mutta loppujen lopuksi nautin niiden jämäkkyydestä, eikä napakasta koostakaan ollut mitään haittaa. Epätasaisella ja pehmeällä alustalla on ihan hyvä, että kenkä tukee tavallista kesäjuoksukenkää paremmin. Enää ei nilkat muljahtele lumen seassa juostessa. Fiilis oli ihan eri kuin lipsu-Vomeroilla tai pölkky-Adidaksilla juostessa, mikä näkyi myös vauhdissa: kuuden kilometrin testijuoksu taittui mukavaan aikaan 42:10.

Aiemmin toitotin, että ei talvijuoksuun mitään erillisiä kenkiä tarvitse. No, nyt on pakko pyörtää sanansa, sillä juoksumukavuus oli asianmukaisilla kengillä vertaansa vailla. Pidon ja tuen lisäksi oli melko kivaa, että jalat pysyivät lämpiminä ja sukat kuivina. Lähes poikkeuksetta olen nimittäin tämän talven lenkeiltä tullut kotiin oikean jalan pottuvarvas kohmeessa. (En tajua, miksi juuri se haluaa jäätyä.)

Uskolliset Adidakset siirtyvät nyt eläkkeelle. Niillä en aio enää juosta metriäkään, vaan jatkossa köpöttelen niillä korkeintaan kävelylenkkejä. Miksiköhän on muuten ihan kamalan vaikea heittää pois vanhoja kenkiä? Pelkkä ajatus näidenkin lenkkarien nakkaamisesta roskiin tuntuu pahalta. Toisaalta ehkä kengät, joilla olen muun muassa juossut ensimmäisen puolimaratonini, ansaitsevat paikkansa kenkähyllyssä.

Vanhuus ei tule yksin.

Kengästä asiaa

Kävin tänään heittämässä tämän viikon kolmannen ja samalla viimeisen juoksulenkin. Matkana oli perinteinen 8,4 kilometriä. Lihakset alkavat pikkuhiljaa tottua raskaaseen alustaan, sillä pohkeet eivät ole enää niin julmetun kireät kuin viime aikoina. Selkärikon aiheuttaman juoksutauon jälkeen löysin lenkillä askeliin pitkästä aikaa myös mukavaa rentoutta. Juoksukunto alkaa palautua.

Kaikesta huolimatta toivon, että uudet lenkkarini tulevat pian kotiin. Jalassani olivat tänäänkin käytössä vanhat Adidakset (eivät muuten näytä enää yhtä siisteiltä kuin linkin kuvassa), ja vaikka niillä saakin Vomeroihin verrattuna alustasta siedettävän pidon, huomasin kaipaavani enemmän tukea kuin mitä tavalliset juoksukengät antavat. Lunta on nimittäin teillä tällä hetkellä aika paljon, ja kun möyrii eteenpäin muiden ulkoilijoiden tekemillä epätasaisilla ja upottavilla poluilla, jämäkämmät jalkineet olisivat poikaa. Aluksi maastojuoksukenkien tilaaminen arvelutti, mutta nyt tuntuu, että ne tulevat kyllä ihan tarpeeseen. Sitä paitsi nuo Adidakset päästävät kankaan läpi lunta sisään, ja lopputuloksena ovat tietysti märät sukat. Sen lisäksi kostea sukka nimenomaan noissa kengissä saa aikaan sen, että jalkaholvien kohdalle muodostuvat mehevät sormenpään kokoiset rakot. Vasen jalkani sai tänään tuta tuon kohtalon. Oikea polvi puolestaan antoi tänään ensimmäisiä hälytysmerkkejä siitä, että nyt ei juosta tarpeeksi vaimennetuilla kengillä. Huokaus. Olin toivonut, että lumi vaimentaisi sen verran, ettei polvi suuttuisi vanhoilla kengillä juoksemisesta.

Että pitää nyt vain toivoa, että kenkäpaketti rantautuu Briteistä Suomeen pian. Ja että ne uudet kengät mahtuvat jalkaan.

~*~

Löysin muuten parista blogista muidenkin juoksijoiden talvisia Vomero-kokemuksia.

Tomi kirjoittaa 28.11.2010:

"Tiistaiaamun juoksulenkillä tuli todettua, kuinka surkeat talvijuoksukengät Niken Vomerot ovat. Niissä ei ole ollenkaan pitoa lumella juostessa. Onneksi suurimmalta osin matkaa löytyi kuitenkin vielä sulaa alustaa, mutta niillä kohdin joissa oli vähänkin lunta, niin kenkä ei pitänyt ollenkaan. Torstain ja perjantain työmatkat tuli tehtyä Asics:n tossuilla ja niiden pito oli ihan eri tasoa kuin Niken. Vomerot laitettiin nyt hyllylle odottamaan kevätkelejä."

sekä 9.1.2011:

"Jalassa olleet Nike Vomerot eivät pitäneet lumella yhtään. Aivan kelvottomat talvijuoksukengät."

Muta puolestaan toteaa 16.1.2011:

"Fiilikset ihan ok mitä ny Vomerot lipsui aika ikävästi ---"

En ole siis ainut Vomeroitten kanssa tuskaillut. Yhyy. Ne ovat muuten niin loistavat kengät.

Sokkokenkäostoksilla

Olen tällä viikolla juossut kaksi 8,4 kilometrin lenkkiä vanhoilla Adidaksilla, joilla muun muassa juoksin puolimaratonin viime syyskuussa. Ovathan ne kamalan kovat Vomeroihin verrattuna, mutta sentään jonkin verran joustavammat kuin Asicsin ekat juoksukenkäni.

Koska on kivaa (ja ihan helvetin tyhmää) ostaa sika säkissä, tuntikausien googlaamisen ja netin tonkimisen jälkeen päädyin tilaamaan SportsDirectistä Asics Gel Lahar 3 -popot. On Gore-Texiä ja kaikkea. Vähän epäilytti tilata maastojuoksukengät, sillä ne ovat peruslenkkareita köykäisemmät, mutta pidon pitäisi olla parempi. Vomeroista en aio luopua asfalttikäytössä, joten vaikka olisin kitkutellut vanhoilla tennareilla tämän talven läpi, ensi vuonna olisin ollut taas saman kenkäongelman edessä. Löysin Lahareista ihan posiitivisia kommentteja. Kenkä on täysvaimennettu, kevyt, kantaa myös painavamman juoksijan jne. Senhän tietysti näkee vasta juostessa, millainen susi tuli ostettua.

Kuvat on pöllitty Asicsin omilta sivuilta. Rouhean oloinen pohja noissa ainakin vaikuttaisi olevan.

Mutta en kyllä millään malttaisi odottaa, että paketti saapuu kotiin! Tilasin samalla kertaa myös parit pitkähihaiset aluspaidat sekä yhdet pitkikset. Minulla on yksi tuollainen setti jo ennestään, ja se on ollut järjettömän hyvä käytössä.

Avasin muuten eilen hiihtokauteni. Sivakoin lenkkipolun kahdesti ympäri eli matkaa tuli taitettua 8,6 kilometriä. Hiihtelen siis perinteiseen ja varsin rentoon tyyliin; aikaa matkaan meni 1:16:35. Hiihto on aika kivaa, kun saa mennä omaa tahtia.

Mitäs muuta... Eilen en käynyt vaa'alla, kun kroppa tuntui tunkkaiselta ja turvonneelta, ja jotain miljuunaa se vaaka kuitenkin olisi näyttänyt. Parempi siis pelkuroida ihan suosiolla!

Pohkeet ovat olleet viime aikoina aika jumissa, mikä johtunee lumisilla pinnoilla juoksemisesta. Lihakset saavat hyvää treeniä, sillä meno ei ole ihan niin kevyttä kuin asfaltilla pinkoessa. Vauhditkin ovat tippuneet, mutta ei se haittaa. Nyt kun treenaa raskaalla alustalla, kevään ensimmäiset sulat lenkit tuntuvat samalta kuin jalkoihin olisi kasvanut siivet. Kevätauringon ensisäteitä siis odotellessa.