Kookosmaitopuuroa ja long cycleä

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Sulatin juhannuksena pakastimen ja heitin sieltä aimo läjän ikivanhoja ruokia menemään. Pelastin kuitenkin noin kuukausi sitten pakastamani kookosmaidot ja googlattuani turhaan kaikkia keksejä ja kakkuja, joiden reseptiin tarvittaisiin kookosmaitoa, päädyin tänä aamuna tekemään kookosmaitokaurapuuron. Törmäsin ideaan jossain internetin uumenissa, ja vaikken suurin kookoksen ystävä olekaan, päätin kokeilla. 

1,5 dl kookosmaitoa

1,5 dl vettä

1,5 dl kaurahiutaleita

0,5 tl suolaa

Keitä puuro ja syö se. Tuli aika jännän makuista, hyvää. Jos jääkaapissasi siis lojuu orpo onneton kookosmaitotörpsä, etkä tiedä minne sen sisällön laittaisit, kannattaa kokeilla kookosmaitopuuroa.

Haa, tuo oli muuten varmaan eka ruokaohje, jonka tässä blogissa olen koskaan jakanut. Ja nytkin se oli joku kaurapuuro-ohje! Kertoo paljon kyvyistäni kyökin puolella.

---

Viime viikolla oli juhannuksen takia vain yhdet kuulatreenit, joten sain valmentajalta juhannustehtäväksi seuraavan treenin: LC:tä 16-kiloisella 40 kertaa per käsi. Joskus toukokuun treeneissä teimme tuon saman tehtävän, ja se oli minun osaltani puhdas kärsimysnäytelmä. Oikealla kädellä homma sujui vielä suht hyvin, ja sain tehtyä sillä 40 toistoa viiteen minuuttiin. Melko pian kädenvaihdon jälkeen tuli täydellinen hyytyminen, ja viimeiset 20 toistoa vasemmalla olivat todella tiukassa. Välillä mietin jopa luovuttamista, sillä olin aivan loppu. Jollain sitkeydellä pusersin toiston yksi kerrallaan ja sain vasemmallakin vaaditut 40 toistoa kasaan. Kaikkiaan aikaa vierähti noin 12 minuuttia.

Kauhunsekaisin fiiliksin lähdin tänään suorittamaan samaa tehtävää. Aloitin tällä kertaa vasemmalla kädellä, joka on minulla se vähemmän vahva. Tällä kertaa 80 toistoa irtosi ajassa 9 min 30 sek! Halleluja! Elokuun kisoja ajatellen 90 toistoa kymmenessä minuutissa on varsin realistinen tavoite. Salainen haave on se sata, mutta katsotaan, minne kesä ja kunto vievät. Mutta sain tämän päivän nostoista kyllä todella paljon itseluottamusta, joka on ollut vähän hukassa. Jee.

Tänään on tarkoitus vielä mennä astangajoogaan. Ulkona on aika sateinen keli, joten saatan joutua turvautumaan bussiin, mikä ärsyttää kun olisi pyöräkin olemassa, mutta minkäs noille säätiloille mahtaa.

Parempi

En oikein tiedä mitä ajatella, mutta minulla on tällä hetkellä helvetin hyvä olo. Eikä tuo siis ollut sarkasmia. Parin päivän aikana henkinen ja fyysinen hyvinvointi on noussut kohisten, ja olen ihan ulapalla, missä mennään. Ensisijaisesti olen tietenkin onnellinen ja iloinen.

Viime yönä nukuin pelkässä yöpaidassa ilman pitkiä kalsareita ja villasukkia ensimmäisen kerran moneen viikkoon. Aamulla heräsin poskilla terve puna eikä peilistä katsonut enää vastaan se kalpea ja väsynyt nainen, johon olin jo tottunut. Ruumiinlämpö on kohonnut takaisin normaaliin lukemiin enkä kärsi enää kroonisesta palelusta. Olen parina aamuna herännyt kello 7-10 välillä ilman herätyskelloa, eikä minua ole enää nukuttanut, vaan olen noussut pirteänä sängystä ylös. Ja mikä tärkeintä: olen halunnut nousta sängystä ylös. Lukemattomina aamuina olen jäänyt turtana ja puolihorroksessa sänkyyn makaamaan, koska en ole nähnyt syytä nousta ylös, koska en kuitenkaan olisi jaksanut tehdä mitään. Monesti olen torkkunut iltapäiväkahteen ihan vain aikaa tappaakseni. Sitten on ollut pakko nousta ylös, jotta olen ehtinyt tehdä edes vähän töitä ja raahautua harrastuksiin. Nyt olen alkanut katsella innokkaana työpaikkailmoituksia, jos hankkisin lisää osa-aikatöitä tuon nykyisen rinnalle. Eilen kävelylenkillä askelissani oli ihan eri pontta ja energiaa kuin aikoihin.

Paino oli eilisessä mittauksessa pudota humpsahtanut 81,2 kilogrammaan (BMI 25,9). Aamuissa on ollut ihanaa se, että minulla on ollut terve nälkä. Ihan kuin kehoni olisi yhtäkkiä herännyt horroksestaan ja alkanut taas itse vaatia ruokaa eikä vain ota sitä passiivisesti vastaan kykenemättä sitä kuitenkaan hyödyntämään. Ylöspäin kipuavasta painosta huolimatta olen siis viime kuukausina pakottanut itseni syömään terveellisesti ja riittävästi, sillä olen ajatellut, että kituuttaminen ei voi olla hyväksi, kun kroppa selvästi on jo muutenkin ihan pois raiteiltaan. On sanoinkuvaamattoman ihana tunne, kun elimistö alkaa lopulta imeä ruoasta energiaa, mikä heijastuu välittömästi omaan jaksamiseen, eikä niin että vatsanpohjassa on ruokaklöntti, joka vain turvottaa. Samaten suolen toiminta on vilkastunut ja ilmavaivat vähentyneet.

Toivon totisesti, että tämä olotila jatkuu, koska nyt oloni on sellainen kuin sen pitäisikin olla: normaali. Jokunen viikko sitten kirjoitin, miten minulla oli pari päivää hyvä fiilis, kunnes otin taas takapakkia ennen tätä tämänhetkistä olon paranemista. En tiedä, mistä nämä olojen vaihtelut johtuvat. Kenties kilpirauhasesta, kenties jostain muusta. Mutta voi kunpa tuo menneiden kuukausien kooma olisi nyt taaksejäänyttä elämää. Aion kuitenkin tarkkailla oireita, jos ne palaavat takaisin. Innokkaana itsediagnosoijana luulen, että oireeni ovat kilpirauhasperäisiä, mutta kilpirauhaseni ei ole vielä sanonut lopullista yhteistyösopimusta irti. Jostain syystä se toimii välillä normaalisti ja välillä taas tekee minusta lattiarätin.

Olen nyt vähän kahden vaiheilla, hakeudunko tarkempiin kilpirauhastesteihin vai en. Ehkä kuuntelen tässäkin omaa oloani, ja jos oireet alkavat taas puskea päälle, menen verikokeisiin. Mutta nyt aion vain nauttia siitä, että minusta tuntuu hyvältä. Pitkästä aikaa.

Sairas, rakas ystävä

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Paino tänään: 82,6 kg (BMI 26,4). Hnngh. Kilo lisää viime viikosta. Enkä taatusti ole syönyt päivittäin ylimääräistä tuhatta kilokaloria. Pikkuisen alkaa ahdistaa.

Keskivartalon kohdalla tuntuu jotenkin jymähtäneeltä. En siis tarkoita mitään ummetusjymähtämistä, mutta tuntuu kuin kroppa olisi pysähdystilassa.

Muinaista 25-blogiani seuranneet saattavat muistaa, että talvi 2010-2011 oli minulle varsin onnistunut. Kilot karisivat iloisesti ja ropisten. Silloin sain makua siitä, millaista laihduttamisen oikeasti pitäisi olla. Ruokaa koneeseen ja liikkeelle, niin maaginen ja mainostettu puoli kiloa viikossa lähtee kuin itsestään.

Välillä tunnen kehoni pyörähtävän käyntiin, ja silloin laihdutus on helppoa. Keskivartalon seutu tuntuu keveältä ja ikään kuin jylläävältä. Nyt olen alkanut tajuta, että tuollaisina hetkinä ja kausina kehoni jostain syystä toimii normaalisti ja elo ja olo tuntuu hyvältä.

Tällä hetkellä tässä kehossa ei jyllää yhtään mikään. Kaikki on seis. Aiemmin toiminut ruokavalio ei yhtäkkiä enää toimikaan vaan keskivartaloon alkaa kertyä massaa. Alkavat itsesyytökset ja vainoharhaiset ajatukset: Oliko se mysliannos sittenkin liikaa? Tapanko itseni jälkiuunileivällä? Oliko tämä päivän toinen banaani viimeinen niitti? Rasvaton maitokin on kuulemma pahasta...

On tosi rankkaa, kun oikeasti yrittää ja huomaa iskevänsä päätään seinään viikko toisensa jälkeen. Itsetunto ja itseluottamus alkavat pikkuhiljaa karista. Onnistumiset haalistuvat ja näkökentän peittää lannistava epäonnistumisten sarja.

Järki yrittää hokea, että kenties terveydessä on jotain vialla. Mutta itsepintainen ääni hokee: "Tekosyitä, tekosyitä! Kohtalosi on olla läski. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Et sinä osaa."

Pelkään ihan kauheasti, että kun joskus sitten kuukauden päästä pääsen lääkäriin ja hyvällä tuurilla tutkimuksiin, mitään selitystä näille ongelmille ei löydy. Että minut leimataan hulluksi ja tekosyitä keksiväksi pelleksi.

Yritän nyt vähentää herkkujen syöntiä entuudestaan (eli toisin sanoen aion luopua uskollisesta keskiviikko-Ainostani), jotta saisin painon pysymään edes paikoillaan. En kuitenkaan aio ryhtyä millekään pussikeittodieeteille tai nälkälakkoon, sillä haluan voida hyvin. Vaikka nyt on vaikeaa, tahdon että kehoni on ystäväni. Haluan, että se saa riittävästi energiaa, vaikkei se välttämättä osaakaan tällä hetkellä käyttää sitä oikein. En usko, että esimerkiksi alle tuhannen kalorin ruokavalio pitkällä tähtäimellä auttaisi tilannettani lainkaan.

Laihdutusmatkallani kehoni voimavarat kantoivat minut maaliin, vaikka mieleni välillä kapinoi vastaan. Olen keholleni velkaa, että pidän siitä nyt huolta. Minun on pakko kerätä tolkkuni kasaan, sillä panikointi ei yksinkertaisesti auta.

Järki käteen siis. Eli ruokaa nassuun ja liikuntaa kehiin. Aivan niin kuin ennenkin. Jos se ei toimi, kehoni on oikeasti sairas.

Nousussa

Ensimmäinen nouseva asia tällä hetkellä on paino. Voi pylly, sanon minä. Tänään paino oli 81,0 kg (25,9 BMI) eli sain aikaiseksi kolmannen plussaviikon perätysten. Se on aika selkeä merkki, että ruokailuissa menee nyt jokin pieleen. Herkuttelut ovat pysyneet maltillisina, joten syyttävä sormi kääntyy jälleen kerran leipään. Jälkiuunileipä ei taatusti ole maailman epäterveellisin ruoka, mutta minulla sen syöminen on alkanut rönsyämään vähän liikaa, ja päivässä on saattanut mennä hyvinkin neljä siivua levitteineen ja juustoineen. Otin nimittäin pitkästä aikaa juuston taas ruokavaliooni, ja vaikka senkin syöminen pysyi aluksi hyvin kuosissa, pikkuhiljaa huomasin napsivani juustosiivuja sellaisenaan. Ei hyvä.

Päätin nyt sitten olla kokonaan ostamatta leipää ja juustoa, niin eivätpähän ole kaapissa huutelemassa syöjäänsä. Suurin osa noista viime viikkojen leipäpalasista on syöty meiningillä: "Hitto kun ei oikein oo mitään tekemistä... syönpä leipää!" Tarkkailen nyt pari viikkoa, mihin suuntaan paino alkaa mennä, mutta uskon että leivättömyys voisi olla tähän paikkaan oikea ratkaisu. Ärsyttävää, kun olin jo niin mukavasti seiskalla alkavissa lukemissa, mutta tämä nyt vain on tällaista. Veitsenterällä keikkumista. Ja tätä tämä tulee koko loppuelämän ajan olemaan. Se on pakko hyväksyä. Tällaisina hetkenä tekee kuitenkin mieli kirota PCOS ja sen mukanaan tuoma kohonnut insuliiniresistenssi syvimpään helvettiin, mutta minkäs sille mahtaa. Joko alistun voivottelemaan itseäni tai sitten sopeudun tilanteeseen. On tässä ennenkin pudotettu painoa typeristä resistensseistä huolimatta. Yksi asia on varma: en luovuta! Paluuta lihaviin päiviin ei yksinkertaisesti ole. Grrr.

Positiivista on se, että parin viikon punnertaminen ja tihentynyt kahvakuularytmi on alkanut tuottaa tulosta. Kuula nousee taas kevyemmin, ja eilisissä treeneissä nousi kahden käden vauhtipunnerruksissa 14-kiloiset kuulat ilmaan. Jees. Kiva kun tuolla on noita välikokoja, sillä hyppäys punnerruksissa 12-kiloisista 16-kiloisiin kuuliin on aika iso. Työnnössä 16-kiloinen menee hyvin. Kuulatunneilla olen tosin havainnut, että yläkroppani on suhteessa vahvempi alakroppaan verrattuna. Tuntuu aika uskomattomalta, mutta toisaalta taas ei, sillä olenhan treenannut juuri yläkropan lihaskuntoa ja luottanut, että kävely, pyöräily ja juoksu pitävät alakropasta huolta (vaikka eiväthän ne pidä). Epäsuhta heijastuu juurikin vauhtipunnerruksissa ja työnnöissä, joissa kuula nostetaan ilmaan koko kropalla. Jaloissa ei tahdo yty riittää, vaan teen viimeisen puristuksen aina käsillä. Pitäisi varmaan siis ruveta tekemään jotain ankeita kyykkyjä, mutta hitto kun tuo oikea polvi mietityttää. Toisaalta vahvat reisilihakset auttaisivat sitäkin, mutta kun kyykkyjen tekeminen ei ole aina se polvien paras ystävä. Mööh. Jotain tartteis kuitenkin tehdä, sillä tällä hetkellä reidet ovat kahvakuulailussa se pullonkaula.

Oli miten oli, nyt on hyvä fiilis kahvakuulailun suhteen. Odotan innolla syksyn tulevia tunteja ja hikoilua ja ärjyntää ja kivistäviä lihaksia. Voima on ihanaa. Onneksi on liikunta ja sen tuomat onnistumisen tunteet, sillä päin persettähän tämä painonhallinta pelkällä ruokavalion kyttäämisellä menisi... lol.

Kun hetken laihdutuskuurista löytyi uusi, terveellinen tapa elää

[Musiikki: Sigur Rós - Kveikur]

Elvytin tänä aamuna vaakani paristoja sen verran, että sain mitattua maagisen keskiviikkopainon. Ja sehän oli 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). Olen tyytyväinen! Edistyminen on hidasta, mutta ei hitaus minua haittaa, pääasia että tullaan alaspäin. On totta, että kesäkuussa kävin 78,8 kilon lukemassa, mutta epäilen, että siinä oli kyse nesteheilahtelusta, sillä ero tuota lukua aiempaan lukemaan (80,4 kg) oli niin iso. Minun kropastani ei yksinkertaisesti pala yli puoltatoista kiloa rasvaa viikossa.

Aloitin vuoden noin 82 kilon tuntumasta, ja siitä on siis tultu pari kiloa alaspäin. Kuulostaa varmaan maailman surkeimmalta pudotustulokselta, mutta olen ihan oikeasti onneni kukkuloilla, sillä tiedän löytäneeni taas keinon mennä oikeaan suuntaan. Kertauksena jälleen, että viime vuonna polven kipeytymisen jälkeen lihoin pikkuhiljaa neljä kiloa ja olo oli todella epätoivoinen, kun tunsin painonhallinnan selkärankani katkenneen enkä tiennyt, miten pystyisin jatkamaan. Mutta nyt tiedän, että pystyn tähän! En tarvitse juoksua. Olen todistanut sen itselleni, ja voitte uskoa, että sen myötä harteiltani on pudonnut valtava taakka. Juoksun kanssa kaikki oli paljon helpompaa, mutta pystyn tähän näinkin. En kaipaa mitään "kilo viikossa" -tuloksia. Ei haittaa, vaikka välillä tulee plussaviikkoja (sillä niitähän tulee). Kerran viikossa tehtävät mittaukset useamman kuukauden ajalta kertovat totuuden, ja nyt käyrä on se, että alaspäin mennään. Vanha kunnon unelma nimeltä 25 elää ja voi hyvin.

Uskomatonta, miten paljon ajatusmaailmani on muuttunut vajaan neljän vuoden aikana. Ennen oli pakko laatia aikatauluja, että tuohon ja tuohon päivään mennessä olen laihtunut noin ja noin paljon. Eri asia oli tietysti se, pitivätkö aikataulut (yleensä eivät). Nyt osaan ottaa rauhallisemmin. Jos minulta meni neljän kilon lihomiseen vuosi, voin ihan yhtä hyvin käyttää niiden pois laihduttamiseen seuraavan vuoden. Tai vaikka vielä sitä seuraavankin. Pääasia on, etten päästä painoa nousemaan enempää.

Jossain vaiheessa tarkkaan aikataulutetusta laihdutusprojektista tuli elämäntapa, jossa päivämäärät menettivät merkityksensä. Liikunnasta tuli hyvän olon lähde ja osa normaalia arkea sen sijaan, että sen tärkein merkitys olisi ollut kalorien polttaminen. Pikkuhiljaa löysin ruokavalion, joka tekee keholleni hyvää ja ennen kaikkea josta nautin. Uskon myös suklaan ja jäätelön tärkeyteen. Tasapainon löytäminen on vaikeaa, sillä herkuttelu lähtee herkästi pois lapasesta, jolloin siitä myös muodostuu ahdistuksen lähde. Sen sijaan kerran tai kahdesti viikossa tapahtuva herkuttelu tekee erinomaisen hyvää. Kun on vaikkapa viikon odottanut Aino Ihana Maitosuklaa -tonkan aukeamisesta lähtevää ääntä, voin sanoa, että silloin lusikan jätskiin upottaminen on kaiken odotuksen arvoista. Varsinkin kun tietää, että joka ikisestä lusikallisesta saa nauttia ilman huonoa omatuntoa. Uskon myös vahvasti tankkauspäiviin, sillä silloin kehon aineenvaihdunta saa potkun persuuksiinsa ja keho huomaa, että eihän tässä ollakaan nääntymässä. Eikä pidä unohtaa herkkuhetken antamaa hyvän olon tunnetta pääkopalle.

Tämä resepti on toiminut minulle sekä varsinaisen laihduttamisen aikana että nyttemmin, kun tavoitteeni on lähinnä pitää paino paikallaan tai korkeintaan saada hivutettua se 78 kilon tuntumaan. Jokainen löytää oman tiensä. Pääasia, että se tie tuntuu oikealta ja tietää sen kantavan vielä senkin jälkeen kun varsinainen tavoite on saavutettu, sillä mitä tavoitepainon saavuttamisen jälkeen seuraa, se se vasta kokonaan uusi seikkailu onkin.

Paino + liikuntaviikko 23

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Kävin tänään vaa'alla. Kapistus ilmoitti päivän painoksi 80,4 kilogrammaa. Se on hyvä se! Painoindeksi on nyt 25,7, ja sinne maagiseen kaksvitoseen on matkaa tasan kaksi kiloa. No, sinne on aika useasti ollut matkaa se kaksi kiloa, mutta katsotaan, josko tällä kertaa onnistuisin.

Tässä lukemat kuukauden ajalta:

15.05. 82,1 kg

22.05. 81,1 kg

29.05. 81,6 kg

05.06. en mitannut, koska kuukautiskierto oli epäsuotuisassa vaiheessa

12.06. 80,4 kg

Oisko se sitten jooga ja pyöräily, jotka ovat hilanneet painoa alaspäin. Niin no ja tietty se, etten ole syönyt niin paljon suklaata kuin vuoden alussa. Voisko mitenkään olla?!

Rupeaa aina naurattamaan, kun pohdin pääni puhki ja mietin ja puhisen, että mikä on kun paino ei laske. Ja kun se vastaus on yksinkertaistakin yksinkertaisempi: suklaa. Minua eivät ihan taatusti lihota banaani, jälkiuunileipä (olen taas syönyt leipää) eikä rasvaton maito. Välillä menen ihan mykkärälle, kun hairahdan lukemaan proteiini- ja rasvafanaatikkojen blogeja. Ei kannata! Kun ei se kananmuna kermavaahdolla kuorrutettuna vaan ole minun juttuni. Olen jopa ostanut tarjouksesta Valion jogurtteja, kun niitä saa kahdella eurolla kuusi kappaletta. Kyllä, niitä sokerilla kyllästettyjä jogurtteja, jotka aika monen mielestä ovat nykyään joku saatanan keksintö.

No, nyt menee hyvin. Katsotaan taas viikon päästä, mikä on meininki, hah.

Loppuun vielä viime viikon liikunnat:

maanantai

jooga, 25 min

19,2 km pyöräily, 1:13:30

integral yoga, 1 h 30 min

tiistai

jooga, 25 min

10,8 km pyöräily, 39:50

kahvakuula, 1 h

keskiviikko

jooga, 25 min

7,2 km pyöräily, 30:20

ratsastus, 1 h 55 min

ComboYoga, 1 h 30 min

torstai

jooga, 25 min

8,5 km pyöräily, 32:20

kahvakuula, 1 h

perjantai

6,5 km pyöräily, 25:30

ratsastus, 2 h 25 min

lauantai

jooga, 25 min

sunnuntai

vapaa

Kotona

[Musiikki: Ellie Goulding - Halcyon]

Olen ihan rakastunut Ellie Gouldingin uuteen levyyn. Oli se ekakin ihan mainio, mutta tämä kakkosalbumi on jotenkin kolahtanut erityisen paljon. (Vaikka inhoankin ilmaisua "kolahtaa".) Onhan se tietysti pienimuotoista musiikin raiskaamista kuunnella musiikkia kannettavan kaiuttimista, mutta menköön tämän kerran.

kuvien lähde

Olen nimittäin Juuassa! Enkä ottanut stereoita mukaan! Kannettavan otin, ja olen jopa tehnyt vähän töitäkin. Saavuin torstai-iltana vain herätäkseni kurkku kipeänä perjantaiaamuun. Meni monta vuotta, enkä sairastanut juuri lainkaan, mutta nyt on menossa jo toinen tämän talven räkätauti. Ei ole onneksi kauhean paha tauti, jos ei oteta huomioon, että pari yötä on kurkkukivun takia mennyt vähän niin ja näin. Olen kuitenkin jo siirtynyt rykimävaiheeseen, jossa jo valmiiksi raspinen kurkku rääkätään äärirajoille rykimällä limat pellolle. Kuume ei oikeastaan noussut missään vaiheessa, ja olen uskaltanut käydä hieman kävelemässä. Ja päivittäiset punnerrukset on tullut tehtyä, sillä niitä ei jätetä väliin kuin äärimmäisissä poikkeustilanteissa, joihin suotakoon lukea mukaan esimerkiksi murtunut ranne.

Äidin mies kaivoi vanhat luistimeni esiin jostain komeroiden perukoilta. Tarkoitus oli vetäistä Ladyt jalkaan ensimmäisen kerran sitten yläastevuosien (joista on tosi kauan eli noin 15 vuotta), mutta saas nähdä, hellittääkö tämä köhä ennen keskiviikkoa. Muistelen nimittäin, että luistimet olivat melko viileät jalkineet. Enkä nyt tarkoita viileätä niin kuin cool-hengessä vaan että kintuthan niissä jäätyy. Itse asiassa takaraja on tiistai-ilta, sillä keskiviikkona huristelen bussilla Joensuuhun yhdeksi yöksi vanhan yliopistoaikojen ystäväni H:n luokse. Ah, tiedossa on ihanaa feministiangstia! H on ainut tuntemani ihminen, jonka kanssa pystyn paahtamaan päivästä toiseen feminismistä ja miten yhtä perkelettä tämä yhteiskunta edelleen on ja että tasa-arvon toteutumiseen uskovat voisivat pikkuhiljaa herätä Ruususen unestaan.

Kai ne vielä jalkaan mahtuvat.

Luistimiin palatakseni voin vain kuvitella, miten tylsät terät niissä tällä hetkellä on. Mutta hei, ei tässä ennenkään ole välineurheiltu. Hyvä yritys korvatkoon puutteellisen tekniikan ja puuttelliset varusteet. Voi kun olisin osannut olla ottamatta itseäni liian vakavasti jo teininä, mutta se ei kai siinä iässä yksinkertaisesti ole mahdollista.

Joo hei, keskiviikkopaino oli sama kuin puolentoista viikon takainen lauantaipaino eli 81,4 kiloa. Se oli miellyttävää se. Sitä en tiedä, mitä seuraava punnitus näyttää, sillä olen taas hurvitellut suklaan ja muiden luottoystävieni kanssa. Tilanne vain korostuu täällä kotona, jossa olen aikoinaan ylipainoon kasvanut. Muistiini palaa se tuttu hämmennys, kun joka tuutista tarjotaan syötävää, mutta samaan aikaan hoetaan, että älä syö kaikkea kerralla. Kai siinä joku logiikka onkin, mutta lapsena se oli hirvittävän hämmentävää ja nyt herättää välitöntä ärsytystä ja kiukkua.

Nyt on muuten pakko taas vähän avautua äidistä. Teen sitä aina tasaisin väliajoin, mutta kun en vain kestä! Siis totta kai äiti on mukava ja jees ja rakas ja niin edelleen, mutta hitto soikoon, hän ei vain kykene suhtautumaan järkevästi minuun ja painooni. Silloin kun olin lihava, sain kuulla niitä ihme kuittailuja vitsiksi naamioituina "isosta pikkusiskosta" (koska olin ja olen isosiskoani painavampi - ja myös pidempi, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä jos olisin 177-senttinen ja 55-kiloinen niin tuskin kukaan olisi päättänyt keksiä tuota hupaisaa "iso pikkusisko" -juttua) ja siitä miten minusta olisi pitänyt tulla kuulantyöntäjä.

No nyt kun olen onnistunut pudottamaan painoa, niin ei sekään tunnu olevan hyvä, vaan äiti on jotenkin kauhean huolissaan terveydestäni. Viime syksynä oli mennä vehnäleseet väärään kurkkuun, kun äitini pamautti: "Minä aina pelkään, että sinä sairastut anoreksiaan." Kiehtovaa sanoa tuollaista naiselle, jonka ongelma on aina ollut liika syöminen ja joka rakastaa herkkuja ja jolle ruoan vihaaminen on tuntematon käsite. Painoin tuolloin muuten 80 kiloa, että en varsinaisesti ollut anorektisissa mitoissa. Kai se sitten on jotenkin huolestuttavaa, kun harrastaa liikuntaa ja on laihduttanut kilon kuukausivauhtia? (Jossain vaiheessa jopa mietin, oliko se anoreksiakommentti vittuilua, sillä enhän sinä vuonna ollut suinkaan laihtunut lisää vaan päinvastoin lihonut pari kiloa, mutta lopulta tulin siihen johtopäätökseen, ettei se ollut.)

Anoreksiaan sairastumiseni lisäksi toinen äitin mielestä ihan kamala juttu on se, että olen lopettanut leivän syönnin. Tai no siis nykyäänhän olen leipää taas jonkin verran syönyt, mutta sitä en jo periaatteesta suostu äidille kertomaan. Hän on nimittäin takuuvarma siitä, että en voi MITENKÄÄN saada riittävästi kuituja, kun en syö leipää. Niin, leipähän onkin tämän maailman ainut ja ylivoimaisen paras kuidun lähde. Sillä ei ole mitään merkitystä, että syön päivittäin puuroa, kikherneitä, kasviksia ja hedelmiä ja tungen leseitä joka paikkaan. Mutta kun ei! Kun leipä puuttuu, niin paska ei taatusti kulje. Teki mieli kertoa muutama fakta suolistoni toiminnasta ihmiselle, joka omien sanojensa mukaan saattaa käydä vain kerran viikossa isolla hädällä, mutta en sitten jaksanut.

Ja kuulemma minun kannattaisi tarkistaa Finelistä, saanko tarpeeksi kaikkia ravintoaineita. Siinä vaiheessa alkoi jo keittää ihan oikeasti yli. Näytänkö minä ihan oikeasti niin nälkiintyneeltä ja sairaalta, että ihmiset luulevat minun kärsivän jostain puutostaudeista? Teki mieli huutaa, että jumaleisson sentään painan 82 kiloa eli en ihan varmasti ole millään lailla aliravittu! Olen elämäni parhaassa kunnossa sekä fyysisesti että henkisesti ja oppinut kuuntelemaan kehoani, mitä se tarvitsee ja mikä sille on hyväksi. Ja sitä paitsi itselläsi on 30-40 kiloa ylipainoa, joten ole hiljaa, sillä et välttämättä ole paras ihminen antamaan syömisvinkkejä.

En sitten huutanut, mutta kylläpä osaa ärsyttää edelleen.

No joo. On täällä kuitenkin kivaa ollut ja enimmäkseen on ollut ihan hauska jutskailla äidin kanssa. Oppisi vain pysymään erossa syömisistä ja liikkumisistani, niin kaikki olisi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että reilun kolmen vuoden laihdutus- ja painonhallintaopettelun jälkeen tiedän äitiäni paremmin, mikä on minulle hyväksi ja mikä ei. Kiukkujätski nyt ei ainakaan.

Lukuja, toivoa ja valinta

Kuten viime postauksessa totesin, keskiviikkopunnitus jäi epähuomiossa väliin. Ja koska olen jonkin asteen kontrollifriikki, niin eihän sitä punnitusta voinut esimerkiksi tänään torstaina tehdä.

Ajattelin silti vähän pyöritellä lukuja, joita tulin pohtineeksi vuodenvaihteessa, kun tutkailin HeiaHeian tilastoja ja märehdin vuoden aikana keräämääni neljän kilon massaa.

Yksi kilogramma rasvaa sisältää noin 7700 kaloria. Neljän kilon lihominen edellyttää siis ylimääräisen 30 800 kalorin pupeltamista. Näyttää aika hurjalta luvulta. Karkeasti sanottuna 30 suklaalevyä sisältää tuon määrän. Sitten laskin paljonko 30 800 kaloria on jaettuna vuoden jokaiselle päivälle. Noin 85 kaloria. Pienestä se on kiinni. Yksi leipäpalanen, desilitra jogurttia. Tilanne valoi minuun uskoa ja jotenkin konkretisoi lauseen "Kyse on pienistä päivittäisistä valinnoista." Sillä niistä se ihan oikeasti on kyse. Välillä olen vaipunut suoranaiseen epätoivoon, että byääh, ei tätä lihomista voi estää millään. Kyllä sen voi. Sillä asia on niin yksinkertainen, että ihan jokaista vastaan tulevaa ruoanmurusta ei tarvitse kitaansa imuroida.

Juokseminen antoi niin paljon anteeksi. Liian paljon. Aina sanotaan, että liikunnalla ei laihduta. Uskallan väittää, että minä laihduin. Totta kai korjasin ruokavaliotanikin, mutta nykyinen tilanne on paljastanut sen karun totuuden, että laihduttaessani en paneutunut riittävän syvällisesti ruokapuolen hallintaan. Saatoin syödä aika löperistikin, mutta juoksu paikkasi heikon kohtani ja loi minulle illuusion siitä, että homma on hanskassa. Juoksu opetti, että ei jokaisella suupalalla nyt niin isoa merkitystä ole. Eikä silloin ollutkaan. Nyt on. Ja nyt sen oikeasti tajuan.

Joutuessani luopumaan säännöllisestä juoksemisesta aloin pitkin hampain harrastaa pyöräilyä. Olen kävellyt, joogannut, uinut ja kokeillut monia lajeja, sillä tiesin, että jos jään paikalleni, homma on menetetty lopullisesti. Välillä on ketuttanut, sillä esimerkiksi kävelyyn verrattuna juoksu on tajuttoman paljon tehokkaampaa. On tuntunut, että miten ikinä pystyn kuluttamaan saman määrän energiaa kuin juostessa. Se herätti ahdistusta ja jopa katkeruutta. Ihmismieli kuitenkin sopeutuu, ja olen hyväksynyt tilanteen. Vammapolveni ei yksinkertaisesti salli yhtä tehokasta ja intensiivistä harjoittelua kuin ennen.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että pyöräily tai kävely olisi turhaa. HeiaHeian mukaan liikuin viime vuonna vajaa 500 tuntia. Tunteihin ei ole laskettu esimerkiksi punnerruksiin tai voimapyörätreeneihin käytettyä aikaa. En oikein tiedä, miten paljon mikin urheilulaji kuluttaa tunnissa kaloreita, sillä en ole niitä koskaan mitannut. Mutta jos ajatellaan, että olen kuluttanut keskimäärin 300 kaloria tunnissa liikunnalla, se tekee vuodessa 150 000 kaloria. Kilogrammoiksi muutettuna tämä on 19,5 kiloa. Vau. Ei sitä edes ole aiemmin osannut ajatella. Jos olisin jäänyt sohvalle istumaan, painaisin nyt yli 100 kiloa.

Karkeita lukemiahan nämä ovat, eivätkä asiat välttämättä mene niin yksiselitteisesti kuin yllä olen esittänyt. Mutta laskelmat antavat minulle osviittaa siitä, mitä minun tulee ja kannattaa tehdä: Jatkaa liikkumista polven sallimalla tavalla. Sen lisäksi on ensiarvoisen tärkeää, että kun illan pimeinä tunteina katson televisiota ja mietin, pitäisikö syödä samalla vaikka pari leipäpalasta, mietin toisen kerran. Kyse on valinnasta. Haluanko lihoa tänä vuonna toiset neljä kiloa vai kenties pikkuhiljaa karistaa viime vuonna hankitut mokomat?

Minua ei estä laihtumasta kukaan tai mikään muu kuin minä itse.

Vanha koira ja uusi temppu

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Silloin kun laihdutin/laihduin oikeasti, en harrastanut mitään ruokapäiväkirjoja tai kalorien laskemista, koska ne eivät vain tuntuneet omalta jutulta. Sen sijaan juoksin ja lakkasin syömästä herkkuja ihan joka päivä. Pitkällä aikavälillä se kantoi perille.

Palaan aina tasaisin väliajoin tähän samaan vanhaan paatokseen: on ollut huono vuosi ja polvi ihan mölli. Mutta nyt en enää jaksa tätä epätoivoista semilaihduttamista, joka ei etene yhtään mihinkään. En ole jääräpäisyyttäni suostunut tekemään muutoksia ruokavaliooni, koska on tuntunut niin epäreilulta, että ensin en saa juosta ja sitten pitäisi vielä ruveta syömisiään sorvaamaan. Miten paljon yhden ihmisen kannettavaksi oikein voidaan lastata? Hah, joo. Kuten eräs teleoperaattorikin aikoinaan totesi: elämä on.

Eli nyt - ihan oikeasti - loppuu se itsesääli ja murjotus! Jos ei vanhat kikat enää tepsi tai niitä ei voi toteuttaa (oli se sitten miten epäreilua tahansa), pitää keksiä uusia. Päätin siis nöyrtyä ja aloittaa pitämään ruokapäiväkirjaa. Edelleenkään en laske kaloreita, mutta kirjaan päivän syömiset ylös. Tavoitteeni on saada karsittua ruokavaliosta turhat napostelut pois. Kun jokaisen suupalan kirjaa ylös, toivottavasti kynnys käydä koluamassa kaappien pimeimmät nurkat kasvaa. 

Koska totuushan on kuitenkin se, että painoni nousee pikkuhiljaa, koska syön liikaa. Piste. Oli PCOS tai ei, niin ei tilanne selittelemällä muuksi muutu.

Sain idean ruokapäiväkirjasta tänään ja aloin pitää sitä heti. Aluksi mietin, että olisiko kivempi, jos aloittaisin maanantaista tai keskiviikosta, joka on punnituspäivä, niin voisin ikään kuin ottaa aloituspainon ja sitten seurata edistymistä... vai olisiko kätevämpi aloittaa kuun alusta? Ei! Mikään ei ole parempi päivä korjata kurssi kuin tänään.

Päätin nyt alkuun pitää ruokapäiväkirjaa 30 päivän ajan. Teen siitä itselleni haasteen. Haasteet toimivat kohdallani, kunhan ne ovat selkeitä. En tykkää jättää asioita kesken, vaan pusken itselleni asettamat haasteet läpi vaikka siihen menisi kuinka kauan. Ruoan kirjaamisten yhteydessä pyrin pohtimaan kahta seikkaa:

1) Mikä sai minut syömään?

2) Millainen olo minulle tuli syömisen jälkeen?

Silloin kun pystyn rehellisesti vastaamaan ykköskysymykseen "söin koska minun oli nälkä" tai "söin koska aamupala on aika jees juttu", tiedän aterian olleen paikallaan. Jos sen sijaan jään miettimään "enpä oikeastaan tiedä" tai "öö, teki mieli?", voin miettiä olisiko kyseisen sapuskan voinut jättää syömättä. Nämä ovat tietenkin aivan itsestäänselviä juttuja, mutta ne on niin helppo sivuuttaa, jos vain robottimaisesti käy jääkaapilla. Haluan siis ruokapäiväkirjan avulla pakottaa itseni punnitsemaan syömisen välttämättömyyttä ennen kuin annan käden kuljettaa ruoan suuhuni.

Kakkoskysymyksen tavoite on hillitä tunne- ja tapasyömistä. Tunnesyömisestä olen aika hyvin opetellut eroon, enkä esimerkiksi ahdistuspuuskassa rynni lähikauppaan suklaaostoksille. Tapasyöminen sen sijaan on oikea akilleen kantapääni, ja tapasyömisellä tarkoitan itseni kohdalla syömistä televisiota katsellessa. En voi sille mitään, mutta se on vain niin ihanaa muhjautua kaukosäädin kädessä sohvan nurkkaan ja pistää popsien. Petollisintahan siinä on se, että syöminen tapahtuu siinä sivussa eikä sitä välttämättä rekisteröi kunnolla. Sitä vain syö mitään tajuamatta ja ajattelematta. Toivon, että kakkoskysymys pakottaa minut tiedostamaan syömisen paremmin ja toisaalta taas auttaa erottamaan ruokavaliosta ne ateriat, jotka pitävät minut energisenä ja hyvinvoivana, niistä aterioista, jotka olen huitaissut naamaan "elän syödäkseni" -mentaliteetilla ja jotka itse asiassa lannistavat minua henkisesti.

En ole vielä päättänyt, pidänkö ruokapäiväkirjaa pelkästään itselleni vai julkaisenko sen myös täällä blogissa. Päivittäiset syömiseni ovat jollain tapaa minulle painoakin henkilökohtaisempi juttu, ja jostain syystä tuntuu pelottavalta tuoda ne kaikkien nähtäväksi. Toisaalta taas jos julkaisen ruokapäiväkirjan täällä, se pitää tehdä joka päivä, koska ei ole mitään tolkkua julkaista vain päivä sieltä ja päivä täältä, koska silloin saattaa tulla kiusaus julkaista vain ne kaikkein onnistuneimmat syömispäivät. Mutta omalla tavallaan julkinen ruokapäiväkirja saattaisi kannustaa minua entisestään, sillä olisi yksinkertaisesti noloa raportoida tänne päivästä toiseen suklaa- ja jätskikarkeloista. Koska se nyt on selvä, että valehtelemaan en rupea, sillä se nyt olisi täysin turhaa eikä taatusti palvelisi minua millään lailla. No, toistaiseksi jätän tuon julkisen ruokapäiväkirjan vielä mietintämyssyyn.

Korostan vielä, että ruokapäiväkirjan pito ei minun kohdallani tarkoita herkkulakkoa. Olen nimittäin täysin vakuuttunut, että ihmisen (no minun ainakin) mielenterveys alkaa uhkaavasti horjua, jos hän heittäytyy täysin herkuttomaksi. Pääasiallinen tarkoitus on siis karsia pois turha pupeltaminen, josta ei hyödy mieli eikä keho. Eli kun herkutellaan, siitä pitää jäädä hyvä mieli eikä missään nimessä ahdistunut olo, joka vain johtaa loputtomaan syömiskierteeseen.

Rohkea askel, kurja mieli

Kävin aamulla vaa'alla, vaikka oli tarkoitus vältellä kapinetta vielä ensi keskiviikkoon saakka. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että ei se totuus poispäin katsomalla miksikään muutu.

Mökillä tuli siis syötyä ihan sikana. Suklaata, karkkia, keksiä, jätskiä... Voi taju. Turposin silmissä, ja tokihan osa siitä oli pelkkää nestettä, mutta ei niillä syömisillä vararengas voi olla kasvamatta.

No, paino oli joka tapauksessa tänään 80,7 kiloa (BMI 25,8), ja kolmen kilon kevennykseni saa entistä surkuhupaisampia piirteitä. Sarjassamme "eihän tästä mitään tuu". Vielä 200 grammaa, niin kolmen kilon kevennys muuttuu viiden kilon kevennykseksi. Argh.

Kauhea farssi.

Sama virsi aina, mutta silloin kun pystyin kunnolla juoksemaan, kaikki oli niin helppoa. Sain syödä suklaata lihomatta. Laihduinkin. Nyt tämä on kamalan vaikeaa. Syöminen on ollut aina se akilleen kantapääni, ja sitä se edelleen on. On sitä paitsi paljon kivempaa syödä suklaata ja juosta kuin maata paikoillaan syömättä mitään. Pitäisi opetella tuo jälkimmäinen taito. Saisi polvi levätä. Enkä koko ajan olisi estämässä sen paranemista. Ehkä vielä jonain päivänä jopa pääsisin taas kunnolla treenaamaan juoksua. Tai edes pyöräilemään.

Nyt kirkkovenettää. Ja itkettää.

Viikko 18

Huh, olipas viime viikko kiireinen, vaikka toisaalta aika kiva. Maanantaista keskiviikkoon olin Helsingissä vappuilemassa ja lauantaina tuli junailtua Jyväskylään blogimiittiin ja sieltä sitten Äänekoskelle sukuloimaan. Kotiin saavuin eilen yhdentoista jälkeen illalla.

Blogimiitissä oli ihan huippua! Oli ihana nähdä teitä kaikkia. Ja ehdottomasti uutta miittiä on pistettävä pystyyn. Aku mainitsikin jo blogissaan, miten pohdimme, että syyskuussa voisi tavata Varala maratonin yhteydessä. Ja ei todellakaan haittaa, jos ei ole juoksukunnossa tai vihaa juoksua, sillä esimerkiksi minä en mitä todennäköisimmin tule puolimaratonia (enkä mitään muutakaan matkaa) juoksemaan, kun on tämä polvi, mutta me juoksemattomat voitaisiin rupatella tapahtumapaikalla ja kannustaa niitä, jotka juoksevat. Juoksun jälkeen voitaisiin vaikka käydä syömässä. Miltä kuulostaisi?

---

Liikuntaviikko jäi vähän löröksi, mutta se nyt oli ihan odotettua. Keskiviikkona kävin 24,1 kilsan pyörälenkin ja tein punnerrusohjelman välitestin. Perjantaina tuttuun tapaan kävin ratsastamassa, ja oli muuten aika ihana maastolenkki. Pitää nyt nauttia näistä kevätkeleistä, kun hiekkateillä vielä pystyy menemään ennen kuin ne kuivuvat liian koviksi ratsastaa. Lauantaina blogimiitissä kierrettiin kiva kävelylenkki, vaikka sää olikin vähän buu, mutta eipähän ollut liikaa porukkaa liikenteessä, niin saatiin rauhassa marssia koko kävelytien leveydeltä. 

Syömiset menivät ihan penkin alle, mutta toisaalta ei se haittaa. Minulla on mennyt pari kuukautta kauheassa stressissä, kun olen tuskaillut polviongelmien, juoksemattomuusahdistuksen, pyöräilyketutuksen ja lihomispelkojen kanssa. Jotenkin kun viikon ajan tuli syötyä ihan mitä sattuu ja liikuttua sen minkä jouti ja ylipäätänsä kun viikko meni arjesta poiketen, auttoi se mieltä irrottautumaan iänikuisten samojen ongelmien märehtimisestä.

Mittasin tänään painon, joka piti mitata jo viime torstaina, mutta enhän minä sitten uskaltanut vappuryypiskelyjen ja -syömisten jälkeen. Joka tapauksessa vaaka antoi lukeman 79,6 kg, joka oli ihan ok ottaen huomioon viime viikon syömiset ja vähäiset liikunnat. Nyt on sitten ihan uutta energiaa taas palata pyöräilyn pariin. Kilometrikisa starttasi viime viikolla, joten siitä saan varmasti lisäintoa pyörällä ajoon.

Punnerruksista sen verran, että sain välitestissä 24 toistoa ja jotta olisi järkeä siirtyä vitosviikolle, olisi toistoja pitänyt saada 31. Tein nyt sitten niin, että palasin yhden viikon taaksepäin eli viikolle kolme, mutta vaihdoin helpoimman vaikeustason keskimmäiseen. Nelosviikon samojen harjoitusten tekeminen viikosta toiseen ei enää tuntunut mielekkäältä, mutta kolmosviikon keskimmäinen sarake tuo tarvittavaa vaihtelua ja lisähaastetta.

Mitäs muuta? Päätin kokeilla ruokavaliossa semmoista juttua, että vaihdan iltapalani toiseen. Aiemmin olen syönyt sellaista hedelmä-jogurtti-mysli-systeemiä, johon pilkon banaanin ja kiivin ja kaadan sekaan maustamatonta jogurttia (joskus myös perussokerijogurtteja), vehnäleseitä ja mysliä. Viime aikoina olen ostellut taas muromyslejä, jotka ovat ihan hullun sokeripitoisia. Päätin siis testata, josko iltapalan vaihtaminen proteiinipitoisempaan auttaisi painon kanssa. Eli nyt on suunnitelmissa syödä illalla tonnikala-raejuusto-ananas-sotkua. Minulla tuo PCOS ja sen tuoma insuliiniresistenssi pitää syömisen jälkeen verensokeria koholla, ja vaikka vihaankin sitä, kun hiilihydraatteja pidetään jonakin saatanan keksintönä, pakko kokeilla, josko iltahiilarien korvaaminen proteiineilla auttaisi.

Yöpala

Silloin kun ruokahalu on kateissa, syöminen on tympeää pakkopullaa. Siitä huolimatta olen sairaanakin syönyt päivittäin lämpimän ruoan, sillä tiedän kehon tarvitsevan energiaa toipuakseen tehokkaammin. Riemastuinkin äsken, kun vatsa ilmoitti olevansa nälkäinen. Eli ei muuta kuin yökokkailemaan, vaikka olinkin jo aiemmin päivällä syönyt porkkana-appelsiinikeittoa. Ruokahalun palaaminen on ainakin minulla ensimmäinen merkki, että parempaan ollaan menossa.

Väsäsin nopeasti kasaan lemppariruokaani, jonka ainekset löytyvät aina kaapistani. Eli kikherneitä, salaattia, kurkkua, fetajuustoa ja pestopastaa.

Hyvä ruoka, paska kuva(aja)

Yöllä ruoka maistuu sitä paitsi aina erityisen hyvältä.