Kivulias alku

Alkuun kerrottakoon, että olen kärsinyt tämän vuoden iskiaksesta välillä enemmän ja välillä vähemmän. Pirulainen muistuttelee tasaisin väliajoin itsestään, ja etenkin joulukuussa on ollut selkeästi huonompi vaihe, joka on nyt parin viikon aikana suorastaan huipentunut.

Alkuviikosta tilanne alkoi päivä päivä hellittää, ja eilen puolimaratonpäätöksestäni tormistautuneena keräsin punttisalikimput kasaan uuden motivaation siivittämänä. Olen nimittäin huomannut, että kuntosalitreeni on auttanut kummasti myös satunnaisilla juoksulenkeilläni. Tuumasin, että ei muuta kuin bulgarialaisia askelkyykkyjä kehiin, sillä jokainen toisto satelee juoksupankkiin.

Bulgarialaiset askelkyykyt ovat kuuluneet ohjelmistooni siitä alkaen, kun aloin käydä kuntosalilla. Fysioterapeutti sisällytti liikkeen treeniini, ja onhan se erinomainen liike kehittämään voimaa ja tasapainoa turvallisesti, koska siinä alaselkään ei kohdistu samanlaista painetta kuin peruskyykyissä tangon kanssa. Toki bulgarialaisen pystyy tekemään tangon kanssa, mutta itse olen harrastanut käsipainoja ja kiekkoja ihan vain turvallisuuden takia. Yhden jalan liikkeenä se myös tukee juoksua, näin olen ymmärtänyt.

No, eilen sitten menin puntille, ja ähelsin bulgarialaisia askelkyykkyjä. Kolmannen sarjan viimeinen toisto vasemmalla eli iskiasjalallani meni jotenkin pieleen. Sen sijaan että työ olisi kohdistunut pakaraan ja reiteen tasaisesti ja hallitusti, sain kai iskettyä sen jotenkin pakaran ja alaselän tietämille, sillä sinne iski aivan järkyttävä kipu ja varmaan kramppi ja hohhoijaa taas.

Siinä ihmettelin ja kiroilin aikani ja tein pikaisen tilannearvion, että mitäs nyt. Jo laantumaan ehtinyt iskias mellasti taas uudella teholla kintussa, ja alaselkä tuntui kohtuullisen aralta ja harmistuneelta. Päätin kuitenkin tehdä kuntosalitreenin sovellettuna loppuun asti jättäen lantionnostot väliin. Eli jatkoin siitä leuanvetoharjoituksiin, penkkipunnerruksen, suorin käsin alasvetoon ja reverse hyperiin, jonka tosin aloitin hyvin maltillisesti, kun en ollut ihan varma, miten takaketju reagoi. Lopputreeni sujui ihan hyvin, kun vain liikehti ja sääti painot varovasti paikoilleen.

Raahauduin kaupan kautta kotiin, ja olo oli kieltämättä kovin kivulias. Napsin parit Panacodit ja Buranat, ja kivun pahin terä alkoi onneksi hellittää. Loppuilta meni pötkötellessä, yöksi otin toisen setin kipulääkkeitä, ja nyt seuraavana päivänä kipu on onneksi siedettävämpää, joskin levon puolelle tämä päivä saa suosiolla mennä.

Sekä juoksu- että muut treenit ovat tällä hetkellä kysymysmerkki. Katsellaan päivä kerrallaan, mihin tilanne etenee. Kyrsiihän tämä, mutta toisaalta olen jo tottunut, että välilevy- ja iskiasongelmat ovat se meikäläisen riesa todennäköisesti koko loppuelämän ajan. Välillä on seesteisiä ja kivuttomia kausia, ja välillä sitten tämmöistä kusta ja paskaa.

Välilevynpullistuma

[Musiikki: alt-J - Adeline]

Viime keväänä treenasin kovaa ensin SM- ja sitten EM-kisoihin. Ainut tavoitteeni oli tehdä jälkimmäisissä karkeloissa 200–215 tempausta ja katsoa, mihin se riittää. Loppujen lopuksi kisasuoritus oli jäätävä floppi. Lähdin tekemään täysillä, sillä se oli ainut järkevä vaihtoehto, mutta tekniikka hajosi, tuomari rokotti, ja jossain kolmen minuutin kohdalla tajusin, että tää oli nyt muuten tässä. Hidastin tahtia ja yritin vain saada aikaiseksi jonkinlaisen järkevän suorituksen. Lopulta sain räpisteltyä 156 hyväksyttyä toistoa, ja olihan se ankeaa. Toisaalta en olisi parhaimmallakaan suorituksella päässyt mitaleille, sillä omassa painoluokassa on niin kova taso, että muistaakseni pronssimitali irtosi 218 toistolla. (Vertailun vuoksi: 58–63-kiloisten painoluokassa pronssiin riitti 127 toistoa. Pitäis varmaan laihduttaa, niin olisi mahdollisuuksia pärjätä, hah. Toisaalta alle 58-kiloisissa oli taas hulppea taso, eikä mitaleille ollut asiaa alle 180 toiston tuloksella.)

No, se oli sellainen kokemus.

Itse kisat eivät varsinaisesti olleet tämän postauksen aihe vaan toimivat johdatuksena siihen, mitä niiden jälkeen seurasi ja miten liikunta-arkeni koki kovan kolauksen. Kova kisatreenaaminen aiheutti välilevynpullistuman, jonka ensi oireita en valitettavasti osannut tunnistaa. Toukokuun alussa vasen puoli kehostani (alaselkä, pakara, reisi) alkoi vetää jumiin, ja vaikka siihen ei auttanut mikään venyttely, luulin lihasteni olevan vain kireät ja tulehtuneet kovasta treenistä, kunnes sitten heinäkuun loppupuoliskolla iskivät iskiaskivut ja jalkaterän lihasheikkous ja tunnottomuus. Siinä vaiheessa oli pakko uskoa, että kymmenen vuoden takainen kipuhelvetti oli taas läsnä.

Jos ei ole kokenut välilevynpullistumaa, ei todennäköisesti osaa kuvitella, miten invalidisoivaa se osaa olla. Sukkien ja kenkien pukeminen on melkoinen akrobaattinen haaste, kipeää jalkaa kirjaimelllisesti raahaa perässä, koska lihakset eivät toimi, ja sitten kirsikkana kakun päällä on se infernaalinen hermokipu, joka samanaikaisesti polttaa, jäytää, pistää ja puuduttaa taukoamatta.

Edellisen pullistuman perusteella tiesin, että toipumista ei lasketa päivissä eikä viikoissa vaan pikemmin kuukausissa. Nyt tilanteeni alkaa olla suhteellisen hyvä, sillä kivut hellittivät marraskuussa ja liikkuvuuteni on palautunut noin 85 prosenttiin siitä, missä se oli vuosi sitten. Liityin loka-marraskuussa kuntokeskuksen jäseneksi ja aloin käydä spinningissä, koska siinä vaiheessa pyöräily ja uinti olivat ainoat lajit, joita pystyin harrastamaan. En pystynyt edes kävelemään kilometriä pidempään, kun vasen jalka puutui pohkeesta alaspäin tunnottomaksi mötikäksi. Pikkuhiljaa olen pystynyt lisäämään lajivalikoimaan pilatesta, bodybalancea ja bodypumpia, ja nykyään kävelylenkkeilykin luonnistuu.

Mutta jälleen kerran olen siinä tilanteessa, että kehon heikko kohta pakottanee minut luopumaan itselleni tärkeäksi muodostuneesta lajista. Ensin kiukkupolvi murskasi juoksuharrastukseni, ja nyt heikko alaselkä estää minua kehittymässä kahvakuulaurheilussa, joka muuten olisi minulle hyvä laji. Olin haaveillut, että parissa vuodessa siirtyisin tempauksen mestaruussarjaan eli treenaamaan 24-kiloisella, mutta mitä olen tässä nyt useamman kuukauden ajan miettinyt asioita rauhassa, en usko, että se tulee olemaan mahdollista.

Kävin elokuussa magneettikuvissa, ja kuten kuvasta näkyy, alaselän kolme kuvassa tummana näkyvää välilevyä ovat painuneet kasaan. Niistä keskimmäinen eli ympyröity on ollut tämänkertainen oireideni aiheuttaja. Myös sitä alempi välilevy oli pullistunut, muttei niin pahasti. Yhtä kaikki nuo välilevyt eivät tuosta enää kimmoisammiksi muutu, enkä ole ollenkaan varma, haluanko enää lähteä treenaamaan kisamielessä, sillä kaksi välilevynpullistumaa kokeneena jättäisin mielelläni kolmannen kokematta. Kova treeni pakottaa kropan koville, ja kisapainojen noustessa loukkaantumisriski luonnollisesti kasvaa.

Ja jos joku miettii, mitä tuo kuvassa oleva ylempi ympyrä meinaa, niin se on todiste siitä, että murtui se selkä sittenkin, kun putosin jouluna 2011 hevosen selästä. Voi jeesus, sanon minä. Ortopedi siis löysi kuvista vanhan murtuman, ja tiesin täsmälleen, että se ei voi olla perua mistään muusta kuin eräästä maahan mätkähtämisestä kovassa laukassa.

Kävin alkuvuodesta pari kertaa kahvakuulailemassa, mutta tällä hetkellä motivaatio lajiin on nollassa. Vaikka otin varovasti ja koskin vain 6- ja 8-kiloisiin kuuliin, treeni aiheutti lieviä iskiasoireita. Selkä ei ole vielä toipunut, ja sen huomaa esimerkiksi joissain venytyksissä, kun hermon kiristys tuntuu ukkovarpaassa. Yritän nyt vain malttaa ottaa iisisti ja keskityn spinningiin, sillä sitä pystyn treenaamaan täysillä ilman, että selkä on moksiskaan. Olo on surullinen siitä, miten kuulailun kanssa lopulta kävi, mutta minkäs sille mahtaa. Aika näyttää, minne tie vie. Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että ajoittaisia iskiashäivähdyksiä lukuun ottamatta pystyn taas elämään ja liikkumaan ilman kipuja.

Hampaaton

Loppusyksystä puraisin ruokaan eksynyttä kiveä ja päädyin sen seurauksena suuhygienistin pakeille. Siitä alkoi sitten varsinainen hammaslääkärikierre, joka huipentui tänä (eilen) aamuna molempien alaviisaudenhampaiden poistoon. Olin tietysti etukäteen ihan paniikissa, kuten asiaan kuuluu. Vitsailin, että nyt tulee varmasti verenmyrkytys ja kuolen, vaikka oikeasti sisimmässäni pelkäsin. Näin mielessäni kauhukuvia, miten hammaslääkäri tunkee suuhuni valtavat tongit ja kiskoo hampaat irti, niin että alaleuka vain ruksaa iloisesti.

Kaivoin sitten jemmasta muinaiseen välilevynpullistumaan määrätyt ikivanhat Panacodit ja nappasin niitä aamulla ennen operaatiota pari naamaan en niinkään kivun takia vaan hermojeni lepyttämiseksi. Siinä hammaslääkärin tuolilla makoillessa olo olikin aika epätodellinen, kun puudutusaine, jota oli ängetty suuhun kuuden ruiskullisen verran, sai sydämen hakkamaan. Itse hampaidenpoisto ei loppujen lopuksi sattunut yhtään. Hampaat porattiin kahtia, jotta ne saatiin helpommin irti, mutta epämiellyttäviä rutinoita ja kirskuntoja lukuun ottamatta varsinaista kipua ei ollut. Sanoinkin lähtiessä hammaslääkärille ja -hoitajalle: "Kiitos, tämä oli miellyttävämpi kokemus kuin olin osannut odottaa." He olivat koko operaation ajan ihan kamalan ystävällisiä ja kertoivat koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu, että ihan oikeasti minua alkoi itkettää se huomaavaisuus.

No, sen verran olen kaikkia netin kauhujuttuja viisaudenhampaista lukenut, että tiesin pahimman olevan vasta edessä. Paluumatkalla kotiin jäin apteekin kohdalla bussista pois ja kävin ostamassa minulle määrätyn antibiootti- ja kipulääkearsenaalin. Minulla oli suussa kaksi harsotuppoa ja näytin ja kuulostin luultavasti puhevikaiselta hamsterilta, kun selitin proviisorille, että tämmösiä troppeja pitäis saada. Kotiin päästyäni köllähdin sohvalle katsomaan telkkaria, ja sitä mukaa kun puudutus alkoi hiipua, suuhun ja päähän alkoi sattua melkoisesti. Kipulääkettä vain naamariin. Siinä vaiheessa leukani oli alkanut omaksua ridgeforrestermaisen jylhän habituksen. Nauratti aina kun kävelin peilin ohi, mutta valitettavasti hihittely sattui.

Koko päivän on tietysti ollut kamala nälkä, ja ottaa päähän jo nyt kaikki smoothiet ja pinaattikeitot, joilla olen yrittänyt nälkää hillitä. Se on kuulkaas niin, että raavas nainen ei millään litkuilla elä!

Kipu on tällä hetkellä suht hyvin hallinnassa, vaikka suuta jomottaakin jonkin verran. Illan kahvakuulailut jäivät luonnollisesti väliin ja niin jää perjantain tuntikin. Toivottavasti tiistaihin mennessä olo olisi jo sen verran normaali, että pääsisin kuulailemaan.

Tyhmä selkä

[Musiikki: Charlotte Martin - Stromata]

Perjantai-iltana alaselästäni vasemmalta ärhäköityi joku lihas, jota olen nyt yrittänyt saada rauhoittumaan. Aamulla kävin vielä ihan normaalisti ratsastamassa, enkä usko, että selkä siitä olisi ärtynyt. Kävin nimittäin maastossa enkä ratsastanut lainkaan harjoitusravia, joka joskus ottaa välilevyihin. Ja nythän siis oli lihaskivusta muutenkin kyse... No, perjantai-iltana pelasin Diabloa useamman tunnin, että ehkä sitten kyyhötin koneen ääressä jotenkin huonosti.

Oli miten oli, eilen lauantaina kissan ja oman huussin siivous oli hankalaa. Välillä sai kamuta kyykkyasennosta ylös lavuaarista pidellen. Yritin joogalla avata selkää, mutta 20 minuutin jälkeen oli pakko todeta, että ei tästä mitään tule. Illalla otin Buranan ja Sirdaludin, joka teki minut ihan hömelöksi. Pakko oli kaatua sänkyyn ennen aikojaan.

Tänään selkä on ollut vähän parempi, mutta ei tuo lihas vieläkään suostu kunnolla yhteistyöhön. Peruinkin varaamani astangajoogatunnin, höh. Yritin äsken eteentaivutusta seisten, ja lihas älähti ennen kuin kämmenet olivat lähelläkään lattiaa. Ei kai tässä auta muu kuin antaa selän huilata. Illemmalla voisin käydä vaikka sauvakävelemässä. Mutta harmittaa! Olisin halunnut päästä tuonne astangaan, mutta eipä sinne puolikuntoisella selällä kannata lähteä urheilemaan.

Polvivaikeuksista

Kävin sitten tiistaina juoksemassa, mikä ei ollut kovin viisasta. Itse juoksu sujui kivuitta, ja vaikka tauon jälkeen meno oli varsin jähmeää, oli mukava hölkkäillä. Oli Vomerot ja kaikki eikä asfaltti edes tuntunut pahalta. Loppukävelyn aikana polvea alkoi kuitenkin pistää, ja kotona lepokipu oli pahempaa kuin koko maaliskuun aikana. Pari päivää meni itkeskellessä siipi maassa. Tuntui tosi pahalta, että se laji, joka auttoi minua laihtumaan ja muuttamaan elämäni, aiheuttaa tuskaa.

Yritin kahteen otteeseen saada lääkäriaikaa julkiselta, mutta molemmilla kerroilla oli vain sama virsi: "Soita huomenna tai ensi viikolla uudestaan." Minkä takia ihmisen pitää jonottaa ajanvarauspuhelimessa vain saadakseen kuulla saman minkä edellisenäkin päivänä? Perse.

Menin sitten eilen käymään yksityisellä, ja siellä oli mukava ortopedi, joka väänteli ja käänteli polveani. Hän sanoi, että selviän kyllä. Hänen mielestään mitään ei ole mennyt rikki ja että polven pitäisi kyllä toipua. Pintapuolisessa tutkimuksessa ei tietenkään pysty selvittämään esimerkiksi rustovaurioiden, nivelrikon tai nivelkierukoiden hajoamisen mahdollisuutta, joten pyysin lähetteen julkiselle puolelle magneettiin. Ensin minun on tosi mentävä vielä julkisen puolen ortopedin juttusille, ja tämä sitten tekee lopullisen päätöksen kuvauksesta. Vaikka kuvaus ei mitään parannakaan, niin toivon todella paljon pääseväni siihen, sillä sitten ainakin toivottavasti saisin varmuuden, mikä polvessa mättää.

Joka tapauksessa juoksu on nyt ehdottomassa pannassa, sillä tiistain hölkkä ärsytti polvea sen verran pahasti. Olen nyt pari päivää miettinyt asioita ja päättänyt opetella pitämään pyöräilystä. Tänään kävin tallilla pyörällä, ja se sujui polven kannalta ihan hyvin. Jotain pitää tehdä, ettei tämä paino pääsisi karkaamaan käsistä.

Sain lääkäriltä reseptin Arcoxia-nimiseen tulehduskipulääkkeeseen, jota olen nyt syönyt pari päivää. Lääke on tarkoitettu nivelrikon, reuman ja kihdin aiheuttamaan kipuun, ja se on tuntunut vaikuttavan ihan hyvin, vaikka välillä polvea vähän juiliikin ja  pakottaa. Lisäksi olen jatkanut nokkossysteemin syömistä.

Ei tässä oikein nyt auta kuin mennä päivä kerrallaan. Välillä on aika kurjaa, mutta keskiviikkona näin Koskikeskuksessa miehen, joka kulki kainalosauvojen kanssa ja jolta oli amputoitu toinen jalka kokonaan. Rupesi ihan kauheasti itkettämään ja tajusin, että minulla on loppujen lopuksi asiat aika hyvin.

Olkaa siis kiitollisia ja juoskaa, kävelkää, uikaa, pyöräilkää, tehkää ihan mitä vain, jos teillä on siihen mahdollisuus.

Kivun oppitunti

[Musiikki: Antti Tuisku - Hengitän]

Tänään olo on ollut kuin uudestisyntyneellä! Selkä on ollut huomattavasti parempi kuin kertaakaan satulasta putoamisen jälkeen. Kaikkein parasta on ollut se, etten välillä ole edes muistanut, etten tällä hetkellä pysty ihan kaikkeen samaan kuin terveen selän kanssa.

Ulkona oli vinha sää: lunta tuiskutti vaakasuoraan. Mutta minä hymyilin toppavaatteisiin pakkautuneena, kun pystyin kävelemään rennosti ja pitkin askelin ilman, että kivun takia kireät lihakset rajoittivat liikettä ja vetivät keskivartaloni jäykäksi kuin heinäseiväs. Kävelin innoissani seitsemän kilometrin lenkin samalla kun luonto teki minusta hyvää vauhtia lumiukkoa. Teki mieli itkeä. Reilun viikon kestäneiden ja kaikenlaisia liikkeitä rajoittaneen kivun jälkeen olo oli niin valtavan hyvä. Toki selkä on edelleen kipeä, väsynyt ja jäykkä, mutta ero aiempaan on huojentava.

Nyt osaa taas arvostaa terveyttä ja kivuttomuutta ihan eri tavalla. Katastrofaalisen vuoden 2007 välilevyepisodin jälkeen olen pyrkinyt pitämään mielessä, miten onnellinen olen, että pystyn liikkumaan ja elämään kivuitta. Mitä siitä vaikka oikea polvi välillä reistaakin. Mutta ei sitä aina muista, miten etuoikeutettu on. Sitä pitää itsestäänselvyytenä, että pystyy vetämään sukat jalkaan, solmimaan kengännauhat ja kävelemään lähikauppaan.

Tämä tuore selkäkipuilu pääsi välillä pääni sisään ja kaiken maailman joulukilostressit ja muut murheet paisuivat suhteettomiin mittakaavoihin. Uudenvuodenaattona tehty kävelylenkki meni puhtaasti itkiessä kipua ja kaikkea paskaa, jonka keskellä koin sillä hetkellä olevani. Sitten yritin vain muistaa, että hei, minä sentään kävelen. Eikä tässä sentään mitään välilevyjä ole rikki. Kyllä minä paranen. Nopeammin kuin vuodessa.

Kipu on pelottavaa. Mutta siitä voi myös oppia.

Toinen toimiva vaihtoehto on pistää pää piiloon ja
nukkua uuteen aamuun ja alkuun.

Liikuntaviikko 52 (+ selkävalitusta)

[Musiikki: Brooke Fraser - Flags]

Vuoden 2012 liikunnat on nyt avattu sauvakävelyn merkeissä. Köpsyttelin viiden kilometrin lenkin ja mietin, että pitäisi varmaan hommata sauvat, joissa on terävämmät piikit. Olen onnistunut kesän ja syksyn aikana tylsyttämään lenkkipolulla sauvojeni piikit ihan nysiksi, eikä niillä kyllä saanut minkään valtakunnan otetta jäisestä maasta. En tiedä, oliko sauvojen käytöstä tänään siis mitään hyötyä. Lähinnä näytin varmaan vain ihan urpolta, kun sauvoilla tehtävä liike jäi niin vajaaksi.

Vuoden viimeinen liikuntaviikko meni siis pitkälti levon ja kävelyn merkeissä. Hirveän vaikea sanoa, miltä alkava viikko tulee näyttämään liikunnan suhteen. Selkä on mitä on, ja hyvin epävarmaa on esimerkiksi se,  onko minusta nousemaan vielä tulevanakaan perjantaina hevosen selkään. Pienissä toiveissa on, että pääsisin joogaan. Toistaiseksi selkä on nimittäin ollut niin kipeä ja liikkuminen vaivalloista, etten ole edes joogatunneille viitsinyt lähteä. Pelkkä kävelykin on kivuliasta, mutta toisaalta niin on kaikki, mitä teen: sängyssä lojuminen, tietokoneen ääressä istuminen, pukeutuminen... Tänä viikonloppuna oli joka tapauksessa pakko taas tarttua käännöshommiin, mutta osan ajasta olen joutunut kirjoittamaan seisaaltaan. Selkävammoissa tärkeintä on kuitenkin jatkaa arkea sen minkä pystyy. Paikalleen lamaantuminen on pahinta, mitä selälleen voi tehdä - kirjaimellisesti. Voisi nimittäin kuvitella, että nukkuminen helpottaisi oloa, mutta kaikkein pahimmat kivut olen kokenut (jos aivastamista ei oteta huomioon) noustessani ylös sängystä. Hrrh.

Että näin alkoi uusi vuosi. Mutta positiivista on se, että loppuvuosi menee taatusti paremmin. Kippis sille!

Kun kaikki on ihan mälsää

[Musiikki: Au Revoir Simone - Still Night, Still Light]

Jotenkin kamalan ristiriitaista. Toisaalta tämä selkätilanne masentaa ja turhauttaa suunnattomasti, mutta toisaalta olen kiitollinen siitä, että ei käynyt pahemmin. Kipuja on, mutta ne eivät ole hermokipua. Siinä on valtavan iso syy olla kiitollinen. Kipu alkaa myös olla siedettävää ilman kipulääkkeitäkin, mikä on hyvä juttu. Otin aamulla 800 milligrammaa Buranaa, ja pari seuraavaa tuntia meni oksennusta pidätellessä. Ibuprofeeni on viikon aikana tehnyt limakalvoille tehtävänsä, eikä vatsa enää suostu mukisematta vastaanottamaan kyseistä ainetta. Testasin viikon aikana aspiriinit, kodeiinit ja lihasrelaksantit, mutta Burana yksinkertaisesti auttoi parhaiten. Nyt sekin tie on kuljettu loppuun.

Olen onnistunut kehittämään joulukiloahdistuksen. Turhaahan se on, mutta minkäs sille mahtaa. Laskeskelin, että parin viikon aikana söin noin 2-2,5 kiloa suklaata plus muut herkut ja mätöt päälle. Voi elämä. Olin laskenut sen varaan, että joulupyhinäkin käyn juoksemassa ja kulutan siten kaloreita, mutta kuinkas kävi. Tuiskahdan alas hevosen selästä ja yhtäkkiä pelkkä sängystä ylös nouseminen tuottaa vaikeuksia. Päivät kuluvat selkää parannellessa, kun myrsky pauhaa ulkona ja kävelyllekin meno tuntuu ylivoimaiselta. Liikkumattomuuden kompensoiminen syömisten rajoittamisella ei kuitenkaan tule kysymykseen. Suklaata kuluu ja vatsa kasvaa lähestulkoon silmissä. Alun perin päätin käydä vaa'alla vasta ensi viikon keskiviikkona, mutta tänä aamuna päätin tuijottaa totuutta eli vaakaa silmiin, ja 79,6 kiloahan (BMI 25,4) se näytti. Helpotus, että pysyin sentään 80 kilon alla.

Sääkin masentaa. Milloin tämä marraskuu päättyy? Kävin äsken kävelemässä reilut viisi kilometriä vesisateessa ja mustilla kaduilla. Minun oli tarkoitus mennä sauvakävelemään lenkkipolku ympäri, mutta polulle päästyäni huomasin, ettei siellä ollut valoja. Liekö myrskyn syytä.

Myrsky. Siellä se velloo myös sisälläni ja aivan turhaan. Tiedän, että kyllä tästä sinne 78 kiloon vielä laskeudutaan.  Tiedän, että luultavasti viikon tai kahden sisällä juoksen, ratsastan ja punnerran taas entiseen tapaan, mutta nyt a-h-d-i-s-t-a-a.

Voi pöllö.

Kuka säilyttää vatsassani ilmapallokokoelmaansa?

kuvalähde

Huh huh, onpas aika turpea olo. Pari viikkoa on mennyt varsin lahjakkaasti suklaalaarien äärellä, kun ensin olin käymässä kotikotona ja nyt on sitten ollut joulu. Kaiken kruunaa tietysti se, että en pääse kunnolla liikkumaan, sillä selkä on edelleen tosi kipeä. Kaikkein hankalimpia ovat sängystä nousemiset esimerkiksi yöllä vessaan tai kun aamulla herää. Selkä ehtii nukkumisen aikana jäykistyä totaalisesti, ja pystyyn kampeaminen osaa olla yllättävän haastavaa, kun selkälihasten käyttö aiheuttaa välittömästi kipua. Kaikenlaisia kierimisiä ja käsivarsien varassa kikkailuja onkin tullut kokeiltua. Olisi ihanaa, jos katosta roikkuisi tai keskellä sänkyä olisi joku ripa, josta voisi ottaa tukea.

Reissun jälkeinen ja joulua edeltävä paino oli torstaina 78,3 kiloa. Tällä hetkellä painankin sitten varmaan sata kiloa. Ei pitäisi stressata jotain painoa varsinkaan jouluna, mutta perkele soikoon, kyllä sitä vain stressaa. Ajattelin, että joulupyhien jälkeen annan kropan rauhassa palautua ylenpalttisesta ravinnon määrästä ja palaan vaa'alle tammikuun ensimmäisellä viikolla. Toivottavasti olen siihen mennessä päässyt taas kunnolla juoksemaan. Juoksu on ihan killeri laji poistamaan turvotusta ja pitämään aineenvaihdunnan liikkeellä. Tärkeintä tietysti olisi nyt saada selkä paranemaan. On muuten ihan uskomatonta, miten keskivartalon kiputilat tuntuvat lamauttavan koko kropan. Tuntuu, että kaikkein pienimmätkin asiat - kuten puurokipon peseminen tai villasukan nostaminen lattialta - vaativat valtavia ponnisteluja .

No, menen tästä rypemään itsesäälin vuolaissa virroissa kera Geisha-rasian ja tämän syksyn viimeisten Biggest Loser -jaksojen.