Biathlonin SM-kisat

Huomenna kisataan Laukaassa biathlonin Suomen mestaruudesta. Nyt kun olen itse nostanut vuoden verran kahvakuulaa, kisat luonnollisesti herättävät enemmän mielenkiintoa kuin ennen. Henkilökohtaisesti tsemppaan etenkin K4 Centerin ikiomaa Riikka Viialaa sekä Let's Lift It -Outia. Jee, hyvä te!

Liikuntaviikko 12

En ole tainnut koko tämän vuoden puolella kirjoittaa postausta viikon liikunnoista, joten nyt sen teen.

maanantai

7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

jooga, 25 min

tiistai

26 punnerrusta (vko 2/pv 1: 4 - 6 - 4 - 4 - 8) 

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

keskiviikko

9,0 km kävely, 1:33:40

jooga, 25 min

torstai

29 punnerrusta (vko 2/pv 2: 5 - 6 - 4 - 4 - 10)

8,6 km kävely, 1:32:00

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

perjantai

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

lauantai

31 punnerrusta (vko 2/pv 3: 5 - 7 - 5 - 5 - 9)

7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

sunnuntai

jooga, 25 min

jooga, 25 min

Polvi oli aika kovilla, sillä viikon aikana kävelin kaikkiaan 30 kilometriä, minkä lisäksi kävin kaksi kertaa yhdistetyillä kävely- ja juoksulenkeillä. Suht hyvin kinttu kesti, mutta sunnuntaina pyhitin lepopäivän. Mitään varsinaista kipua tai kolotusta ei ole, mutta vanha tuttu paineentunne ja naksuminen on taas normaalia voimakkaampaa. Testaan nyt tietoisesti polven kestävyyttä. Kunhan se toipuu kunnolla viime viikon rasituksesta lisään juoksuosuuksiin minuutin lisää. Nyt olen tehnyt kolme lenkkiä kaavalla "2 minuuttia juoksua, 3 minuuttia kävelyä". Seuraavaksi kokeilen kolmen minuutin juoksupätkiä ja välissä pidän nuo kolmen minuutin kävelytauot. Tavoite on tehdä noita juoksutreenejä kahdesti viikossa, mutta katsoo nyt, miten ne toteutuvat. Niin sanottu päälajini on tällä hetkellä kahvakuulailu, jonka ympärille muut treenit sijoitan miten ne nyt parhaiten sattuvat sijoittumaan. Ja toki juokseminen riippuu polven kunnosta. Mitään järkeä ei ole väkisin lähteä juoksemaan, jos polveen sattuu.

Punnertaminen etenee hitaasti ja vaivalloisesti, mutta eteneepä kuitenkin. Kyllä tästä vielä kesäiseen ojentajakuntoon päästään. Ja ensi talvenahan sitten hiihtokin taittuu liukkaammin, kun on ojentajat varsin messevässä kunnossa, haa!

Tämän viikon voisin aloittaa kävelyn merkeissä. Koska olen hyvin pihi ihminen, päätin joskus helmikuussa, että bussin kyytiin hyppäämisen sijaan alankin kävellä poikaystävän luo ja seuraavana aamuna takaisin. Matkaa on vajaa yhdeksän kilometriä, joten siinä saa kivasti liikuntaa. Mutta sen vain sanon, että jos Hervannan valtaväylää seuraava kevyen liikenteen väylä on tylsä pätkä pyöräillä, niin sitä se on myös kävellä. Jollain oudolla tavalla olen kuitenkin alkanut tykätä tuon välin kävelemisestä. Nytkin kadut olisivat vissiin taas pyöräiltävässä kunnossa, mutta ajattelin joka tapauksessa kävellä. Saa nähdä, kaduttaako huomenna aamulla. Luultavasti.

Outolintu

Törmäsin Facebookissa tähän kuvaan ja alkoi itkettää.

Nää on taas näitä päiviä. Niisk!

Painoa ja punnertamista

[Musiikki: The Great Gatsby (Orchestral Score) -soundtrack]

Paino oli keskiviikon punnituksessa 81,3 kg (BMI 26,0). Uteliaisuudesta tarkistin kaikki tämän vuoden puolella mittaamani keskiviikkopainot, ja näyttäisi siltä, että paino on vakiintunut aika tarkasti 81 kilon tuntumaan. Kaikki keskiviikkopunnitukset ovat antaneet lukeman 80,6-81,5 kilon väliltä. Mitään tuota isompia heittoja ei ole. Kellontarkkaa työtä etten sanoisi.

Olen aika tyytyväinen, vaikka totta kai pieni osa sisimmässä aina toivoo laihtumista. Mutta siihen nähden, etten ole saanut mielentilaani minkäänlaiseen laihdutusvireeseen, tilanne on erinomainen. Laihdutus tapahtuu kuitenkin pään sisällä, ja jos pääkoppa ei ole mukana, tulokset ovat sen mukaiset. 

Miksi minulla ei sitten ole motivaatiota laihtua? Yksinkertainen syy on se, että voin sekä henkisesti että fyysisesti hyvin kehossani. 25-matkallani minua ajoi eteenpäin suoranainen hurmostila, kun kirjaimellisesti juoksin kohti unelmaani normaalipainoisesta minästä. Olen kolmen kilon päässä painoindeksistä 25, mutta enää kyseinen lukema ei sytytä sisälläni samankaltaista intohimoa kuin aikoinaan. Pienemmät vaakalukemat eivät saa minua säteilemään läheskään niin paljon kuin esimerkiksi kahvakuulatreenit. Olen ihan hurahtanut kyseiseen lajiin. Niin kauan kuin tunnen vahvistuvani eikä paino lähde tuosta 81 kilosta nousuun, olen iloinen.

Viimeisen kuukauden aikana olen selkeästi tuntenut yläkropan voimistuneen. Yksi iso tekijä on varmasti se perhanan sadan punnerruksen ohjelma, jota sitkeästi vain ähellän eteenpäin, vaikka tällä kertaa olen tehnytkin henkilökohtaisen ennätykseni ja jymähtänyt jo viikkoon kaksi, jota teen paraikaa neljättä kertaa putkeen. Yhdessä vaiheessa tuntui, etten pääse seitsemästä perättäisestä punnerruksesta eteenpäin, mutta eilisen harjoituksen viimeisessä sarjassa, jossa punnerretaan niin monta toistoa putkeen kuin ikinä jaksetaan, tein kymmenen punnerrusta! Kyllä se tästä. Kyllä minä sinne kolmosviikolle vielä pääsen siirtymään. En vielä ensi viikolla, mutta ehkä kuukauden sisällä. Kolmosviikolle siirtyessä pitäisi pystyä tekemään 16 toistoa, ja se on mielestäni aika monta ojentajapunnerrusta suorin vartaloin se. Ainakin minulle. Mutta yhtä kaikki se on seuraava tavoite.

Huumaavaa

Viikonloppu oli tyhmä, kun väsytti ihan sikana. Sunnuntaina heräsin niska- ja päänsärkyyn, joka talttui vasta 1200 milligrammalla ibuprofeenia. Röhnötin käytännössä koko päivän sohvalla, menin liian myöhään nukkumaan ja heräsin tänään joskus puolenpäivän paremmalla puolella. Ajattelin jo, että koko päivä meni ihan pyllylleen, mutta vielä mitä! Sain tehtyä tosi hyvin töitä ja äsken tulin lenkiltä, joka oli tänä keväänä järjestyksessään kolmas, jonka aikana tuli myös juostua.

Ja oo ja äm ja gee. Juoksin taas kahden minuutin pätkiä, ja mikä fiilis. Alkukävelyn aikana tuumailin jäisiä teitä, että mitähän tästä tulee, mutta kun otin ensimmäisen juoksuaskelen, kaikki oli täydellistä. Jaloissa oli juuri se täydellinen annos voimaa, energiaa ja rentoutta juuri siinä oikeassa suhteessa. Annoin kropalle luvan määrätä vauhdin ja itse keskityin vain nauttimaan rennonletkeästä menosta. Kaksiminuuttiset hujahtivat liian äkkiä ohi. Olisi tehnyt mieli vain juosta ja juosta. Se oli juoksua parhaimmillaan. Eihän siitä voi kuin nauttia. Antaa siipien kasvaa selkään, tuntea hymyn leviävän huulille.

Yhdessä kohdassa oli jään päällä pakkaslunta. Pala nousi kurkkuun, kun kuulin lumen narskahtavan juoksutossun alla. Ei haitannut enää, että lupaavasti alkanut kevät keskeytyi. Yhtäkkiä mieleen palasivat kaikki ne pakkasella juostut kilometrit, kun lumi narskui kenkien alla, silmälasien läpi ei nähnyt juuri mitään, ripset ja poskivillat huurtuivat.

Vaikka sitten kaksi minuuttia kerrallaan ja pari kertaa kuukaudessa, mutta en minä sille mitään voi, että rakastan juoksemista. Rakastan sitä, miten se tekee minusta rohkean, voittamattoman ja vahvan. Rakastan sitä juostessa sisältäni kumpuavaa onnea, joka on aidointa, puhtainta ja rehellisintä onnea, jota olen koskaan tuntenut.

Siihen loppukävelyn aikana poskelle vierähtävään kyyneleen kiteytyy koko elämän tarkoitus.

Itsetunto parisuhteessa

Aloitin hiljattain uuden parisuhteen. Jokunen viikko sitten tajusin, että kaikissa aiemmissa suhteissa ja suhdeviritelmissä olen hävennyt kroppaani ja ollut ulkonäköni suhteen hyvin epävarma. Kukaan näistä miehistä ei ole koskaan ilkeillyt ulkonäöstäni tai mitään vastaavaa. Epävarmuus on ollut ihan oman pääni sisällä, lapsuudesta opittu tapa.

Nyt tilanteeni on kuitenkin siinä mielessä minulle täysin uusi, etten häpeä itseäni. Rakastan kehoani ja olen siitä ylpeä. Aina ennen kun olen tutustunut uuteen ihmiseen, mieltäni on varjostanut epävarmuus kehostani. Kun tajusin, että tällä kertaa niin ei ole, riemastuin. Kuinka ihanaa, että kerrankin voin olla itseeni tyytyväinen toisen ihmisen edessä!

Kunnes minun oli pakko kehittää asiasta kriisi. Ennen olen aina voinut olla varma siitä, että miehet ovat halunneet olla kanssani juuri minun takiani, sen ihmisen takia joka sisimmässäni olen. Koska kuka nyt tahtoisi olla lihavan ihmisen kanssa, jos tämä olisi kaiken lisäksi kammottavan tylsä ja muutenkin ankea persoona? Tiedän, että kehitän ongelmia taas ihan absurdeista asioista, sillä niin harhainen en sentään ole, että pitäisin itseäni jonain Miss Universumina, jonka kanssa miehet tahtovat olla pelkän ulkonäön takia.

Jollain lailla ylipaino toimi eräänlaisena varmistimena luonteeseeni liittyvissä epävarmuuksissa. Jos toinen ihminen halusi ylipainostani huolimatta hengata kanssani, hän varmaan ihan oikeasti piti minusta ja siitä, kuka olin. Nyt se varmistin on poissa ja huomaan painivani uudenlaisen ongelman kanssa. Pelkään, etten ole toisen mielestä luonteeltani sellainen ihminen, johon hän haluaisi syvemmin tutustua, mutta saan luonteeni puutteet anteeksi, koska olen kuitenkin suht ok:n näköinen. Toisaalta tällainen ajattelu on puhtaasti toisen ihmisen aliarvioimista. Ihan niin kuin kukaan täysjärkinen ihminen olisi toisen kanssa, jos ei tästä oikeasti kaikin puolin tykkäisi. Minulle henkinen läheisyys sekä ystävyys- että parisuhteissa on vain niin suunnattoman tärkeää. Tahdon, että minua kuunnellaan ja asioistani ollaan kiinnostuneita, sillä jos niin ei ole, mitä muuta minä toiselle olen kuin pelkkä tyhjä kuori?

Argh! Miksi, miksi, miksi minulla on aina ja iänkaikkisesti pakko olla joku ongelma? Miksi minun on pakko miettiä asioita liikaa? Mutta sellainen minä vain taidan olla. Harhaileva, epätäydellinen sielu, joka odottaa, että siitä pidettäisiin kiinni kaikkine rumuuksineen ja vikoineen ja toisaalta taas kaikkine kauniine ja herkkine puolineen.

Päivittelyä

Kuukausi vierähti, eikä minulla ollut oikein mitään sanottavaa. Nyt minulla olisi vaikka mitä kerrottavaa, mutten tiedä, mistä aloittaa.

Aloitetaan terveydestä. Koko syksyn ylläni roikkunut musta pilvi väistyi lopulta joulukuun alussa ja on pysynyt poissa. Uskoni seleeniteoriaan pitää pintansa: oloni on ollut tasaisen hyvä siitä lähtien, kun aloin parapähkinöitä popsia. Toki hermoilen ja pimahtelen milloin mistäkin, mutta se nyt kuuluu asiaan. Alan pikkuhiljaa luottaa siihen, että se heltymätön väsymys ja alakulo on ihan oikeasti taaksejäänyttä elämää.

Paino oli viime keskiviikkona 80,6 kilogrammaa. Olen tyytyväinen. Helmikuussa vaikutti siltä, että paino oli lähtenyt nousuun, mutta se päättikin sitten palata takaisin lähemmäs kasikymppiä. En tällä hetkellä saa kiinni laihdutusmoodista. Annan tilanteen edetä omalla painollaan, mutta pidän kiinni keskiviikkopunnituksista, joilla pyrin kontrolloimaan sitä, ettei kiloja ala kertyä. Toisaalta kroppa kyllä kertoo, mihin suuntaan ollaan kulloinkin menossa. Tällä hetkellä se vaikuttaa tyytyväiseltä saamaansa ruoan määrään ja laatuun verrattuna liikkumisiini. Ja minä olen tyytyväinen kroppaani. Neljä ja puoli vuotta kestänyt matkani kohti terveempää ja tasapainoisempaa elämää on kuljettanut minut pisteeseen, jossa en enää millään muotoa pidä itseäni lihavana. Olkoonkin, että painoni on painoindeksin mukaan lievän ylipainon puolella. Se ei estä minua rakastamasta itseäni ja kehoani. Kehoni on antanut minulle menneiden vuosien aikana niin hienoja hetkiä ja opettanut minua kurottamaan mieleni asettamien rajojen yli, etten yksinkertaisesti voi olla siihen pettynyt.

Ja koska kehoni mahdollisuudet ovat rajattomat, olen pitänyt kiinni ahkerasta liikkumisesta. Alkuvuoden saldo on HeiaHeian tilastojen mukaan:

- 42 tuntia ja 240 kilometriä kävelyä

- 32 tuntia joogaa

- 24 tuntia kahvakuulan nostamista

- 6 tuntia ratsastusta

- 2 tuntia ja 15 kilometriä lenkkeilyä

- 9 punnerrustreeniä

- 3 voimapyörätreeniä (tätä pitäisi parantaa)

Tarkkaavaisimmat ehkä huomaavat, että olen käynyt juoksemassa. Ensimmäisen lenkkini tein kaksi viikkoa sitten kaavalla 1 min juoksua ja 2 min kävelyä, jota sitten toistin 20 kertaa. Polvi tykkäsi kyttyrää, mikä oli odotettavissa. Ennen lenkkiä olin ounastellut sen kipeytyvän 80 prosentin todennäköisyydellä, mutta asfaltin paljastuminen ja kevään tuoksu ilmassa suorastaan pakottivat juoksemaan. Annoin polven pitää mykkäkoulua parisen viikkoa, kunnes se lopulta leppyi. Viime lauantaina sitten päätin yrittää uudestaan, ja sillä kertaa juoksin kaavalla 2 min juoksua ja 3 min kävelyä kymmenen kertaa. Lenkistä on kulunut kaksi vuorokautta, ja polvi tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Toivo edes jonkinlaisesta juoksuharrastuksesta elää, joskin olen tottunut kahden vuoden aikana niin moniin pettymyksiin, etten jaksa enää turhaan stressata. Joko pystyn juoksemaan tai sitten en. Onneksi olen löytänyt lajin rinnalle muitakin vaihtoehtoja.

Kuten kahvakuulaurheilun. Kuulat nousevat edelleen, ja pyrin käymään treeneissä kolmesti viikossa. Tuntuu, että kehitystä on alkanut tapahtua. Tekniikka on kehittynyt vaikka se aina ajoittain onkin suoraan perämetsästä. Voimaakin on tullut lisää. Viime torstaina tehtiin voimatreeninä kahden kuulan long cycleä (eli rinnallevetoa ja työntöä) raskailla painoilla. Uskalsin kerran kokeilla 18 kilon kuulia, ja ne peijakkaathan nousivat ilmaan. Huhhei.

Voimaa pyrin lisäämään myös punnertamalla. Ojentajatreenit jatkuvat punnerrushaasteen muodossa. Kipeää tekee ja raskasta on, mutta samalla punnertaminen tuntuu järkyttävän hyvältä. Olen jymähtänyt tällä kertaa jo kakkosviikkoon, mutta ei se haittaa. Vaikka treenaisin tuota viikkoa koko loppuelämäni, siinä on vissi ero, teenkö viikon aikana 80 vai 0 ojentajapunnerrusta. Terveisin: "Täältä tullaan kiinteät käsivarret ja messevät muskelit".

Ratsastamassa en ole käynyt reiluun kuukauteen. Meillä kävi Hakkisen kanssa maastossa pieni tilanne, joka olisi voinut päättyä huonosti. Mitään ei onneksi sattunut kellekään, mutta mieleeni kohosi sen verran ikäviä kauhukuvia, että päätin ottaa aikalisän ratsastuksesta. Aika näyttää, jatkanko Hakkisen vuokrausta, mutta tällä hetkellä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta olla nousematta sen satulaan.

Joogannut olen käytännössä päivittäin. Namaste jooga -jaksoista on tullut osa arkirutiiniani. Selkä pysyy sen avulla jollain lailla kuosissa, ja samalla pääsee mielikin vähän huilaamaan. Odottelen kyllä innokkaana lähestyvää kesää, josko Om Yoga tarjoaisi mahdollisuuden kesäkorttiin, joka minulla viimekin kesänä oli. Sillä siis sai joogata rajattomasti kolme kuukautta kahden kuukauden hinnalla. Freelancer-kääntäjän rahatilanne nyt on aina vähän niin ja näin, mutta investointi joogaan nousee kyllä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisten joukkoon.

Työasioista puheen ollen. Päätin lähteä ensi syksynä opiskelemaan liiketaloutta. Käännösalaa riivaa suohon poljetut työehdot, surkea palkkaus ja olematon arvostus. Aion opiskella rinnalle toisen tutkinnon, joka toivottavasti takaa minulle säännöllisemmän elannon. Rakastan kääntämistä, ja se on sitä, mitä todella haluan ammatikseni tehdä, mutta joskus on pakko myöntää, että kutsumus ei aina elätä. Nyt kun minulla on pitkän lamaannuskauden jälkeen energiaa edes ajatella opiskelemista, aion tarttua toimeen.

Näillä eväillä eteenpäin.