Kodista

Olin viikon verran Juuassa, Pohjois-Karjalassa. Reissut kotopuoleen ovat herättäneet ristiriitaisia tuntemuksia sen jälkeen kun muutin Savonlinnaan opiskelemaan ja lopulta tänne Tampereelle. Toisaalta kaikki on niin tuttua siinä 6000 asukkaan kylässä, jossa asuin 19 vuotta, mutta toisaalta kaikki tuntuu niin vieraalta. On kuin katselisin ulkopuolisena ympäristöä, jota olin ennen osa.

Kävin paljon kävelemässä. Olin unohtanut, miltä tuntuu katsoa eteensä ja nähdä taivaanranta ilman että edessä kohoaa jättimäisiä kerrostaloja. Tajusin kaivanneeni sitä tilaa ja avaruutta todella paljon. Tuntui, että ajatuksillekin oli paljon enemmän tilaa. Tilaa hengittää.

Kävin istumassa laivarannassa. Katselin Pielistä, sydämeni järveä. Laineiden liplattaessa laiturin ohi, tuntui kuin olisin seilannut veneellä. Samaan aikaan oli sekä lohduton että lohdullinen olo.

En tiedä, kärsinkö jostain kolmenkympin vai eron jälkeisestä kriisistä, mutta viimeisten kuukausien aikana olo on tuntunut jotenkin kodittomalta. En oikein tunne tällä hetkellä kuuluvani mihinkään. Se tunne korostui juuri kotikotona käydessä, koska – kuten yllä kuvasin – toisaalta kaikki oli todella tuttua mutta toisaalta en enää tuntenut kuuluvani joukkoon. Enkä oikein tunne olevani kotonani täällä Tampereellakaan. Enkä oikein tiedä, missä tuntisin.

"Kettutalo", yksi Juuan harvoja kerrostaloja,
joka on pakko joka kerta käydä katsomassa.

Koti ei aina ole jokin tietty paikka. Koditon oloni luultavasti johtuu siitä, että olin pitkässä parisuhteessa ja nyt yksin. Ei ole ketään vierellä, joka saisi minut tuntemaan olevani kotona. Olen miettinyt todella paljon ihmissuhteita ja tullut siihen lopputulokseen, että haluaisin nyt vain löytää oikeanlaisen ihmisen vierelleni ja sitoutua ja lopettaa elämässä harhailun. Olen ollut menneissä suhteissani onnellinen, mutta jotakin on puuttunut, koska suhteet ovat päättyneet. Tajusin, etten ollut vielä löytänyt kotiin. Olin törmännyt ihmisiin, joiden luona oli hetken hyvä, mutta jotka eivät kuitenkaan saaneet ympäröityä minua sillä lämmöllä ja turvalla ja rakkaudella, joita koti edustaa ja jota tarvitsen.

Minulla on pohjoiskarjalaisen sielu. Kenties en ole asunut Pohjois-Karjalassa enää yhdeksään vuoteen, mutta Pohjois-Karjala ei ole lähtenyt minusta minnekään. Juuassa on tiettyä pienten kuntien pysähtyneisyyttä ja hitautta, mutta toisaalta siinä on myös rauhallista vakautta. Olen hyvin turvallisuushakuinen ihminen, joka tarvitsee aikaa ja tilaa ajatuksilleen. Tarvitsen vierelleni ihmisen, joka näkee minussa juureni ja ymmärtää niitä. Aina niin ei ole ollut. En tiedä, olenko aina ymmärtänyt itsekään itseäni.

Kotona käynti herätti paljon ajatuksia siitä, mitä haluan elämältäni. Nyt pitää vain luottaa siihen, että polkuni vie minut perille. Surumielisten kyynelten seassa oli kuitenkin lohdullista katsoa ympärilleen ja saada turvaa asioista, jotka eivät vuosien varrella olleet muuttuneet mihinkään. Kuten maailman paras kirjasto tai laivarantaan vievän alikulkutunnelin hienot kalliomaalaukset.

Vuolukivestä rakennettu, totta kai.

Pech Merle -luolan ihana hevonen (ja hitunen anarkiaa).

Ehkä koti on muistoissa, sydämessä. Kaikkialla.

Vuosi

[Musiikki: Sia - We Are Born]

Tiedättekö, mikä päivä eilen oli? Eilen keskiviikkona tuli kuluneeksi tasan 52 viikkoa siitä, kun vaaka iski pöytään lukeman 78,3 kg ja ensimmäisen kerran elämässäni saavutin painoindeksin 25,0.

Luin vanhasta blogistani matkakertomukseni ja hymyilin ja itkin onnesta ja ylpeydestä.

Eilen vaaka näytti 78,7 kiloa (BMI 25,1), eli aika lähellä vuoden takaista lukemaa ollaan. Olen aikamoisen tyytyväinen, vaikka lievästi ylipainoisten liigassa tällä hetkellä pelaankin.

Vuoden aikana on tullut opittua paljon. Aluksihan tavoitteeni oli pudottaa painoa vielä seitsemän kiloa lisää eli 71 kiloon, mutta reilut puoli vuotta jatkuneen rimpuilun jälkeen ymmärsin, että ei tästä valmista tule. Minulla ei ollut enää kunnollista syytä laihduttaa; olin tyytyväinen itseeni normaalin ja lievän ylipainon nurkilla. Rakastin vahvaa kroppaani ja elinvoimaani. Rakastin itseäni sellaisena kuin olin.

Unelma painoindeksistä 25 ja päämäärätietoisuus olivat valtava kantava voima, joka puski minut kaikkien aallokoiden läpi, kunnes lopulta saatoin katsoa itseäni peilin kautta silmiin ja todeta: "Jumalauta, sinä ihan oikeasti teit sen."

Olin niin pirun tyytyväinen itseeni, eikä minulla oikeasti ollut enää tarvetta laihduttaa. Siksi en ollut kunnolla  enää laihtunut 25-tavoitteen jälkeen. Sen tajuamiseen meni jonkin aikaa, mutta lopulta marraskuussa päätin lopettaa laihduttamisen. Se oli katkeransuloinen hetki: omalla tavallaan tunsin luovuttaneeni ja epäonnistuneeni (miksi minusta ei ollut pudottamaan seitsemää vaivaista kiloa?), mutta toisaalta se opetti hyväksymään asiat sellaisina kuin ne olivat. Jokin kauneusihanne kuiskutti korvaani: "Mieti, miten paljon kauniimpi ja hoikempi olet seitsemän kilon päästä." Katsoin itseäni peilistä, leveää lantiotani, vahvoja käsivarsiani, uhmakkaasti pystyssä olevaa leukaani, kauniisti erottuvia poskipäitäni. Silloin päätin, että niin vaikeaa kuin se tulisi olemaankin, en enää alistuisi kauneusihanteiden mantraan: "Vielä yksi kilo, niin olet parempi. Ja vielä yksi. Ja vielä."

Minä olen kaunis. Nyt.

---

Alimmillaan painoni kävi vuoden aikana 76,5 kilossa. Tämä oli elokuuta, kun treenasin puolimaratonille. Kesän pitkät juoksulenkit ilmeisesti rouskuttivat kropasta energiavarastoja tehokkaasti. Syksyn killuin 77-78 kilon maastossa. Joulusta asti minulla on ollut hankalaa painonhallinnan kannalta. Joulu innosti minut taas syömään herkkuja enemmän kuin olisi tarpeen. Sen lisäksi en ole päässyt liikkumaan normaalisti ensin selän ja nyt polven takia. Painoa on siis tullut hieman lisää. Tajuan sen johtuvan siitä, etten vielä täysin hallitse syömistäni. Ei mikään särky tai kipu lihota ketään automaattisesti.

Olen kuitenkin oppinut, että elämässä tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat tavalla tai toisella painoon. Paino ei tule koko ajan pysymään grammalleen samana. Olemme ihmisiä, emme ole täydellisiä. Kuinka ihanaa olisikaan sanoa pystyvänsä suhtautumaan vastoinkäymisiin siten, että syö appelsiinin sen iänikuisen suklaalevyn sijasta. Itseltään pitää vaatia, muttei liikaa.

Tiedän, että olen ollut liian höveli itseni suhteen viimeiset kolme kuukautta. En kuitenkaan syytä itseäni, sillä tämä on ollut uusi oppitunti aiheesta "kuka olen ja miten toimin". On taas aika vaatia itseltään vähän enemmän, mutta tehdä se syyllistämättä. Okei, saatoin ehkä vetää vähän överiksi, mutta hitot siitä, onneksi on uusi päivä ja tämä hetki, jolloin voin muuttaa kurssin.

Tavoite seuraavalle 52 viikolle: laihduttaa neljäsataa grammaa. Kippis!

Voittaja

[Musiikki: Vanessa Carlton - Rabbits on the Run]

Punnertaminen on hämmentävän ristiriitaista. Toisaalta se on aivan karmeaa, mutta toisaalta saan siitä sellaisia voimapuuskia, ettei tosikaan.

Aloitin tänään punnerrusohjelman toisen viikon. Yhteensä punnersin 24 kertaa, minkä perään tein vielä saman määrän kevennettyjä versioita.

Punnertamisen jälkeen oli pakko mennä pullistelemaan peilin eteen. Se on ihan hullua, mutta tuntuu järjettömän hyvältä! En olisi koskaan voinut uskoa, että punnertaminen saisi minut tuntemaan oloni näin mahtavaksi. Sitä mukaa kun voima lisääntyy yläkropassani, sitä virtaa myös sisimpääni. Minä pystyn, minä osaan, minä teen.

On niin ihanaa rikkoa rajojaan, tehdä mahdottomilta tuntuvia asioita. Sillä sitä punnertaminen minulle on aina ollut, mahdotonta. Mutta ei enää!

~*~

Selailin äsken vanhaa blogiani, jota kirjoitin vuodesta 2006 vuoteen 2010 asti. Siellä oli merkintöjä syksyltä 2009, kun aloitin Porin juoksukoulun. Tuntuu hurjalta lukea noita mietteitä, joista tuntuu toisaalta vierähtäneen niin kovin pitkä aika, vaikka loppujen lopuksi siitä on vain kaksi ja puoli vuotta.

"...olen nyt (ties monettako kertaa) päättänyt kohottaa kuntoa! Latasin netistä juoksukoulun, jota jopa minun pitäisi kyetä noudattamaan. Lenkkeily sinänsä on tuttua, mutta juoksukuntoni on pyöreä nolla." (30.8.2009)

Sitä se juoksukunto totisesti olikin!

"Olen nyt juoksukoulun toisessa viikossa, ja olo on loistava! Koko kehoon tuntuu jostain virraneen aivan uutta voimaa ja puhtia. Aluksi kahden minuutin juoksupätkät tuntuivat hankalilta, mutta tänään juoksin jo kahdeksan minuuttia pitäen vain minuutin tauon puolivälissä, enkä edes tehnyt pienimuotoista kuolemaa! Jee. Kyllä minustakin kelpo maratonisti kehitetään." (10.9.2009)

Silloin heitin tuon viimeisen virkkeen vitsillä, mutta kuinka oikeassa olinkaan.

Polviongelmat olivat mukana alusta alkaen, mutta niin oli oikea asennekin:

"Onneksi löysin läheisen rannan, jossa on hyvä juosta ilman että polvet rasittuvat. Siellä on hiekkateitä ja nurmipolkuja. Juoksemisen jälkeen on myös kiva istahtaa hetkeksi laiturille katselemaan sorsia ja järveä. Koko juoksemisen aloittaminen on tehnyt vain hyvää, fyysisesti mutta ennen kaikkea myös henkisesti." (10.9.2009)

Asuin tuolloin vielä Savonlinnassa ja juoksin siis läheisessä rannassa. Se oli aika ihana paikka.

"Tulin äsken lenkiltä ja hurraa, päivän tehtävä onnistui!

'Kävele 1 min, juokse 7 min, kävele 2 min, juokse 7 min, käänny ja kävele reippaasti kotiin.'

Itse asiassa tuo eka puolisko oli hankalampi kuin jälkimmäinen. Jälkimmäisellä puoliskolla lihakset olivat lämmenneet ja juoksuun löytyi sellainen rauhallinen tasainen rytmi. Hengitystäkään ei tarvinnut oikeastaan miettiä. Kun aloitin tämän juoksukoulun, hengitykseen piti keskittyä aluksi aika lailla, kun tuntui, että se oli sellaista katkonaista "apua, en saa happea" -meininkiä. Mutta juoksin siis yhteensä 14 minuuttia! Se on varmaan enemmän kuin koskaan elämässäni yhden päivän aikana. Voi taivas. Nyt myös alkaa tuntua, että ensi kerralla juostava yhtäjaksoinen 15 minuutin juoksuosuus tulee onnistumaan." (24.9.2009)

Apua, nyt itkettää, sillä pystyn yhä muistamaan, miltä minusta tuolloin tuntui.

Ei se ole voittaja, joka juoksee pisimmälle, nopeiten ja kovimmassa vastatuulessa. Voittaja on se, joka nousee sohvalta ja ottaa ensimmäisen askelen. Se voi viedä yllättävän pitkälle.