2011

[Musiikki: Florence and the Machine - Ceremonials]

Kai tästä vuodesta on pakko jonkinlainen yhteenveto riipaista kasaan.

Vuoden ehdoton kohokohta oli, kun saavutin painoindeksin 25,0. Olin koko ikäni kamppaillut paino-ongelmien kanssa ja ollut käytännössä aina ylipainoinen. 24-vuotiaana päätin yrittää vielä kerran karistaa ylimääräiset 15-20 kiloa kehostani ja aloin juosta. Pitkä ja välillä tuskallinenkin taistelu kääntyi voitoksi 23.3.2011, kun vaaka näytti lukemaa 78,3. Olin lopultakin saavuttanut sen, mistä olin aina unelmoinut. Viikko siitä eteenpäin ja vaaka näytti lukemaa 78,0, jolloin painoindeksini oli 24,9. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni normaalipainoinen. En unohda sitä tunnetta koskaan.

Toisen vähintäänkin yhtä suurenmoisen hetken koin 4.9.2011, jolloin juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Vau. Silloin viimeistään tiesin, että pystyn mihin tahansa, kunhan vain teen sen suurella sydämellä. Kaksi vuotta aiemmin olin ollut 96-kiloinen rapakuntoinen onneton ihminen. Mutta tuona syyskuun päivänä minä olin voittaja.

Tarkoitukseni oli pudottaa painoa vielä seitsemän kilon verran lukemaan 71, mutta jostain syystä joko mieleni tai kehoni - tai sitten molemmat - harasi vastaan, ja huomasin killuvani tukevasti 77-78 kilon välimaastossa. Kävin mielessäni aikamoiset itsetutkiskelut, ja lopulta päätin lopettaa laihduttamisen ja keskittyä pitämään painon paikoillaan. Sen päätöksen myötä hyvästelin rakkaan 25-blogini ja siirryin tähän osoitteeseen.

Vuoteen 2011 mahtui siis huikeita onnistumisentunteita, minkä lisäksi kävin läpi tärkeän oppitunnin siitä, miten tärkeää on olla onnellinen tässä hetkessä ja tässä kehossa juuri nyt. Aina se ei ole itsestäänselvää, mutta uuden vuoden koittaessa tavoitteeni on jatkaa samaa rataa kuin tähänkin mennessä: rakastaa itseäni ja nähdä kaikki se hyvä, mitä olen.

Voiman lähteillä

[Musiikki: Sia - Some People Have Real Problems]

Viime päivinä ulkona vallitseva pimeys on alkanut käydä voimille. Vaikka pitkään jatkuneessa syksyssä on omat puolensa, kun esimerkiksi pystyn edelleen käymään pyörällä tallilla, toivon pysyvän lumen satavan pian maahan. 

En tiedä, miten jaksaisin nämä illat ilman liikuntaa. Lenkille lähtö on välillä ollut vaikeaa, ja alaovella on tehnyt mieli kääntyä ympäri, kun ulkona odottaa kosteankylmä ja pimeä sää. Kertaakaan en ole kuitenkaan jättänyt lähtemättä liikkeelle sään takia. Jos ei muu innosta, niin olen käynyt suosiolla kävelemässä.

Juoksussa kurjista olosuhteista oikeastaan saa lisävoimaa, kun puskee sateessa silmälasit huurussa eteenpäin ja mustuutta puhkovat ainoastaan autojen valot ja himmeät katulamput. Silloin kehon ja mielen täyttää se fiilis, että mikään ei pysäytä minua. Eikä mene kauaa, kun kroppa alkaa lämmittää itse itseään, ja jos ulos tullessa vähän hytisyttikin, niin se menee nopeasti ohi. Kaiken lisäksi vastaan tulevista juoksijoista saa todella paljon energiaa. Tuntuu kuin kuuluisi johonkin salaseuraan, yhteisöön. Jaan noiden tuntemattomien ihmisten kanssa salaisuuden, keinon pysyä hengissä ja pinnalla, kun pimeys on imaisemassa minut syövereihinsä.

~*~

Kävin aamulla itsepuolustuskurssin viimeisellä tunnilla. Yhdestätoista kurssin aloittaneesta meitä oli loppujen lopuksi enää neljä jäljellä, mikä on mielestäni hirvittävä sääli. Ehkä kurssin fyysisyys oli osalle sitten liikaa, mutta ei kukaan pelkän teorian avulla opi puolustamaan itseään käytännössä. Aina voi psyykata itseään ja pohtia, mitä tekisi missäkin tilanteessa, mutta ei se tositilanteessa oikeasti auta.

Me neljä mukana pysynyttä saimme muistoksi t-paidat, ja opettajan loppupuheen aikana minä tietysti tuttuun tapaani purskahdin itkuun. Välillä sosiaaliset tilanteet ovat minulle todella kiusallisia, sillä minun on vaikea hillitä esimerkiksi liikutuksen tunteita. Itken todella herkästi ilosta, surusta, toisen puolesta. Jo pelkästään jos näen jonkun ihmisen auttavan toista, saatan liikuttua kyyneliin.

En nyt kuitenkaan onneksi saanut aikaan mitään räkätyrskiskohtausta, mutta pakko oli vuodattaa pari kyyneltä. Mutta ei se tuossa tilanteessa haitannut. Naisten (ja totta kai kenen tahansa ihmisen) oikeus koskemattomuuteen on minulle tärkeä asia, ja sain kurssin aikana purettua tehokkaasti vuosien varrella sisälleni kertynyttä tuskaa siitä, miten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja seksuaalirikoksia vähätellään ja miten monet - sekä miehet että naiset - pitävät ainakin osassa tapauksista naista itseään osasyyllisenä, jos tämä on raiskattu. Mitäs kulki kymmenen jälkeen kaupungilla, mitäs oli juonut pari siideriä, mitäs oli väärässä paikassa väärään aikaan. Vihaan sitä. Sen vuoksi olin kurssin päätteeksi aika herkässä tilassa. Minä en enää yksinkertaisesti suostu siihen, miten yhteiskunta hyysää raiskaajia ja siten hallitsee naisia pelolla.

~*~

Tulin kotiin puoli yhden maissa ja punnersin. Punnertaminen sujui todella hyvin. Lihakset olivat ilmeisesti lämmenneet itsepuolustuskurssilla sopivasti, ja viidennen viikon kolmas päivä (20 - 20 - 24 - 24 - 20 - 20 - 22 - väh. 50, tein 60) sujui oikein mallikkaasti. Ensi viikolla olisi sitten aika siirtyä kuudennelle ja viimeiselle viikolle, joka sanalla sanoen näyttää aivan kamalalta. Saattaa tulla itku. Sitten olisikin lopputestin vuoro. Kun ensimmäisen kerran tein sadan punnerruksen ohjelman läpi, en huomannut kauhean isoa muutosta kehossani. Toki lihakset olivat kasvaneet ja yläkroppa kiinteytynyt kivasti, mutta vasta tämä toinen kierros raskaammalla tyylillä on oikeasti saanut aikaan silminnähtävän muutoksen kehossani. Tuntuu aika hyvältä huomata, että sitkeä puurtaminen kannattaa. Kolmannelle kierrokselle lähdetäänkin sitten punnertamaan ilman polvien tukea. Siitä tulee taatusti kiintoisaa.