Kivun oppitunti

[Musiikki: Antti Tuisku - Hengitän]

Tänään olo on ollut kuin uudestisyntyneellä! Selkä on ollut huomattavasti parempi kuin kertaakaan satulasta putoamisen jälkeen. Kaikkein parasta on ollut se, etten välillä ole edes muistanut, etten tällä hetkellä pysty ihan kaikkeen samaan kuin terveen selän kanssa.

Ulkona oli vinha sää: lunta tuiskutti vaakasuoraan. Mutta minä hymyilin toppavaatteisiin pakkautuneena, kun pystyin kävelemään rennosti ja pitkin askelin ilman, että kivun takia kireät lihakset rajoittivat liikettä ja vetivät keskivartaloni jäykäksi kuin heinäseiväs. Kävelin innoissani seitsemän kilometrin lenkin samalla kun luonto teki minusta hyvää vauhtia lumiukkoa. Teki mieli itkeä. Reilun viikon kestäneiden ja kaikenlaisia liikkeitä rajoittaneen kivun jälkeen olo oli niin valtavan hyvä. Toki selkä on edelleen kipeä, väsynyt ja jäykkä, mutta ero aiempaan on huojentava.

Nyt osaa taas arvostaa terveyttä ja kivuttomuutta ihan eri tavalla. Katastrofaalisen vuoden 2007 välilevyepisodin jälkeen olen pyrkinyt pitämään mielessä, miten onnellinen olen, että pystyn liikkumaan ja elämään kivuitta. Mitä siitä vaikka oikea polvi välillä reistaakin. Mutta ei sitä aina muista, miten etuoikeutettu on. Sitä pitää itsestäänselvyytenä, että pystyy vetämään sukat jalkaan, solmimaan kengännauhat ja kävelemään lähikauppaan.

Tämä tuore selkäkipuilu pääsi välillä pääni sisään ja kaiken maailman joulukilostressit ja muut murheet paisuivat suhteettomiin mittakaavoihin. Uudenvuodenaattona tehty kävelylenkki meni puhtaasti itkiessä kipua ja kaikkea paskaa, jonka keskellä koin sillä hetkellä olevani. Sitten yritin vain muistaa, että hei, minä sentään kävelen. Eikä tässä sentään mitään välilevyjä ole rikki. Kyllä minä paranen. Nopeammin kuin vuodessa.

Kipu on pelottavaa. Mutta siitä voi myös oppia.

Toinen toimiva vaihtoehto on pistää pää piiloon ja
nukkua uuteen aamuun ja alkuun.