Terve keho

Kävin tänään verikokeissa ja sain äsken tekstiviestillä tulokset, ja ne olivat tosi hyvät! Kokonaiskolesteroli oli 4,3 ja HDL 1,99, LDL 2,3 ja triglyt 0,83, eli kaikki luvut olivat mukavasti viitearvoissa. Paastosokeri oli tasan 5. Hemoglobiini oli edelleen matalahko 123. Rautakuurini on nyt kestänyt reilut pari viikkoa, mutta ainakaan vielä se ei näyttäisi heijastuvan arvoihin. Ei ole kyllä mitään aavistusta, miten nopeasti sen edes pitäisi heijastua, jos on heijastuakseen.

Lisäksi olen mittaillut verenpainettani kotimittarilla. Olin ihan varma, että tuon karmean stressikevään jälkeen nekin lukemat olisivat taivaassa, mutta neljänä päivänä tehtyjen kahdentoista mittauksen keskiarvo oli 119/75 eli minulle suoraastaan jäätävän hyvä. Pyysin itse asiassa poikaystävää testaamaan mittaria, sillä aloin epäillä onko koko kapine rikki, hah.

Mutta olen siis tehnyt jotain oikein painonnoususta huolimatta. No, alentunut verenpaine selittynee e-pillerimerkin vaihdolla, mutta yhtä kaikki ihan huippua, että lukemat ovat noin terveellä tasolla. Välillä nimittäin tuntuu, ettei tämä keho reagoi millään tavalla runsaaseen liikuntaan ja kasvispainotteiseen ruokavalioon. Mutta kyllähän se reagoi. Kun vain itse osaisi olla tuijottamatta sitä vaa'an lukemaa. Ajatukset kiertävät loputonta kehää takaisin lihotun kymmenen kilon ympärillä näkemättä kokonaiskuvaa. Kohta seitsemän vuotta sitten alkanut elämäntapamuutos ja matka on tuonut niin paljon hyvää keholleni ja takuulla säästänyt minut verenpaine- ja kolesterolilääkitykseltä ja kenties jopa kakkostyypin diabetekselta.

Ehkä olisi taas aika rakastaa tätä kehoa vähän enemmän, sillä onhan se ollut ihan mieletön matkatoveri ja opettanut näkemään sen huikean voiman ja kapasiteetin. Ehkä olisi pikkuhiljaa aika lakata määrittämästä itseään ja onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan vaa'an kautta. Luulisi, että olisin sen taidon jo oppinut vuosien varrella, mutta lihavan tytön identiteetti on niin uskomattoman tiukassa, elinhän sen vallassa elämäni ensimmäiset 25 vuotta. Kun sitten onnistuin laihtumaan normaalipainoon ja kun sitten osa pudotetuista kiloista pikkuhiljaa hiipi ja osa yhtäkkiä humpsahti takaisin, oli se aika hirveä kolaus itsetunnolle. En edelleenkään tiedä, johtuiko viime vuonna tapahtunut yhtäkkinen painonnousu e-pillerien vaihdosta, kehon epämääräisestä hormonitasapainosta vai yksinkertaisesti liiasta syömisestä. Vai vähän kaikista.

Ehkä pitäisi taas opetella katsomaan nykyhetkeä ja lakata haikailemasta painonhallinnallisesti menestyksekkäiden juoksuvuosien perään ja märehtimästä vyötärölle ja persauksiin palanneita kiloja. Ehkä muistutan taas itselleni, miten hyvässä fyysisessä kunnossa oikeasti olenkaan. Yksi PCOS tai kymmenen liikakiloa sinne tai tänne, olen oikeasti vahva, sitkeä ja voimakas. Nostan kahvakuulassa koko ajan isompia painoja ja tähtään tosissani ensi vuonna SM-mitaleille. Se on aika hieno juttu se.

Liekki

...mutta ehkä vielä jonain päivänä.

En olisi uskonut sen päivän koittavan näin pian! Edellisessä postauksessa manailin tempausta, ja miten kaukaiselta täyden kymppiminuuttisen tempaaminen 16-kiloisella möllykällä tuntuu.

Viime perjantaina tempaisin kahdeksan minuuttia ja 122 toistoa. Oli suhteellisen helppoa, voimiakin jäi.

Tänään olisi ollut tarjolla samainen kahdeksan minuutin rykäys, mutta kysyin valmentajalta, saako yrittää tehdä kymmenen minuuttia. Ei pistänyt vastaan. Vähän jänskätti, kun kymmenen minuuttia on pitkä aika, mutta olihan se kasiminuuttinen jo niin nähty, että pakko oli saada kokeilla.

Ja onnistuin! Vasemmalla tein 67 toistoa ja oikealla 70. Aloitin siis vasurilla ja vedin sen niin loppuun, että viimeisten toistojen aikana pelotti, pettääkö ote ja lentääkö kuula kädestä, mutta ei lentänyt. Pikkaisen ennen puoliväliä vaihdoin oikeaan käteen ja posotin menemään sillä loppuajan. Siihen jäi vielä vähän paukkuja, mikä lupaa hyvää ja kovempaa tahtia ensi kerralla.

Olen ihan älyttömän tyytyväinen. SM-kisojen jälkeen olemme harjoitelleet pieniä tekniikkamuutoksia kuulan ala-asennossa, ja tulos on tässä. Yhtäkkiä pystyn tekemään täyden ajan ja reilusti enemmän toistoja. Voiman lisääntymisestä ei näin lyhyessä ajassa ole kyse, vaan kyse on puhtaasti paremmasta ja otevoimaa säästävästä tekniikasta. Jos olisin pystynyt SM-kisoissa tämänpäiväiseen tempaustulokseen, olisin voittanut biathlonissa oman painoluokkani pronssia.

Olen varonut kasvattamasta kunnianhimoani liikaa kahvakuulaurheilussa. Pelkään liikaa pettymistä, ja toisaalta minun on kauhean vaikeaa nähdä itseni ihan oikeana urheilijana. Kuulutan kaikille ja ennen kaikkea itselleni, että kunhan tässä vain höntsäilen ja että näkisittepä niiden muiden tulokset. Mutta mitä jos minä voisin olla yksi niistä muista? Huipulle on matkaa, ja 137 toistoa on kaukana parhaimmiston tuloksista. Minusta tuskin tulee koskaan Suomen parasta nostajaa, mutta ehkä voisin olla yksi niistä hyvistä, keskitasoa selvästi paremmista.

Kun juoksin, juoksin aina omaa tahtiani. Ei minua haitannut olla puolimaratonilla viimeisten joukossa, sillä pelkkä puolimaratonin juoksu oli jotain niin huikeaa, että oli aivan yhdentekevää, jos joku juoksi matkan tunnin tai puoli tuntia minua nopeammin. Kahvakuulaurheilu on kuitenkin vaivihkaa herättänyt minussa liekin, että ehkä minun ei tarvitsekaan tyytyä pitämään peräpään sijoja. Ehkä minä voisin olla kerrankin se, joka taistelee kärkisijoista. Kahvakuulaurheilussa kehoni voima ja rakenne pääsee oikeuksiinsa. Kerrankaan en ole liian iso tai liian lihava tai liian kömpelö. Se tuntuu hyvältä.

Nokka kohti seuraavia SM-kisoja. Ja mitalia.

Viisi vuotta

Viisi vuotta sitten olin liki satakiloinen, rapakuntoinen ja onneton omassa kehossani. Oli pakko tehdä päätös, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan mihin se johtaisi tai mitä ylipäätänsä olin tekemässä. En ollut koskaan onnistunut laihtumaan, enkä varmaan uskonut, että onnistuisin nytkään. Jostain syystä päätin yrittää ja olen ikuisesti kiitollinen sille aralle ja epävarmalle nuorelle naiselle päätöksestä, joku tuli lopulta viemään hänet – minut – unohtumattomalle matkalle.

On melko tarkalleen tasan viisi vuotta siitä, kun tein Porin juoksukoulun ensimmäisen harjoituksen: "Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla." Nyt tuntuu hurjalta miettiä, mihin kaikkeen se olikaan johtava. Juoksu vei mennessään ja muutti elämäni. Minä muutin elämäni. Sittemmin polviongelmien takia jouduin luopumaan juoksusta, mutta muutos kantoi vaikeuksien läpi.

Viikko sitten lauantaina nousin Nokialla Punaisen oven salikisoissa yleisön eteen nostamaan 16 kilon kahvakuulaa. En ollut paras enkä vahvin, mutta poistuin lavalta voittajana. Lopputulos oli 90 toistoa yhden käden LC:tä, ja olen oikeasti tyytyväinen. Satanen oli enemmän tai vähemmän salainen tavoite, mutta kesän myötä lopputuloksen sijoittuminen 90-95 toiston haarukkaan alkoi tuntua realistisemmalta. Olen onnellinen, että tein hyväksyttyjä toistoja ja jaksoin täyden kymmenminuuttisen. Olen hämmentynyt, että syrjäänvetäytyvästä ja kaikenlaista huomiota karttavasta tytöstä on kuoriutunut vahva ja itseensä luottava nainen, joka epäonnistumisen uhasta huolimatta kykenee katsomaan pelkojaan silmiin ja tekemään parhaansa. Olen tajunnut, että se ihan oikeasti riittää: että tekee parhaansa ja tekee sen hymyillen.

Eilen jouduin kohtaamaan ehkä pahimman pelkoni pitkään aikaan – pelon, joka oli samaan aikaan yksi suurimmista ja katkeransuloisimmista unelmistani. Siitä lähtien kun ilmottauduin Tampere maratonin kymmenen kilometrin matkalle olin varma, että olin tehnyt oikean emämokan. Tällä polvella ja tällä juoksukunnollako minun pitäisi selvittää kympin matka kuukahtamatta reitin varrelle? Viimeisten 2,5 vuoden aikana olen juossut käytännössä vain yksittäisiä kilometrejä. Kympin olen muistaakseni juossut viimeksi syksyllä 2011. Jokin sisimmässäni kuitenkin kuiski, että tämä juttu sinun on vain tehtävä. Pelotti, kauhistutti, itketti ja samaan aikaan tuntui huumaavalta. Eilen sitten seisoin lähtölinjalla juoksijana muiden juoksijoiden joukossa. Ja sitten minä juoksin. Polvi kantoi, kunto kesti. Kymmenen kilometriä taittui aikaan 1:08:05. Käsittämätöntä. Aika oli paljon parempi kuin mitä olin edes uskaltanut haaveilla.

Se oli elämäni juoksu. Juoksin sen viiden vuoden matkani kunniaksi. Ja matka jatkuu, sillä ei ole mitään syytä pysähtyä.

Ajatuksia matkasta

[Musiikki: Of Monsters And Men - My Head Is An Animal]

Olen pitänyt kiinni perinteisestä keskiviikkovaa'asta. Tänään se näytti 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). En muista, milloin olen viimeksi painanut alle sen maagisen kasikympin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan olen kieppunut 80-82 kilon välimaastossa. Piti siis tarkistaa ihan kalenterista, johon olen tunnollisesti mitannut painon lähes joka viikko, ja viime elokuussa paino on ollut 79,6 kg. Loppusyksy menikin kilpirauhasoireiden kanssa kamppailessa, ja paino kipusi hitaasti mutta varmasti ylöspäin vaikka tein mitä. Tämä vuosi on puolestaan pyöritty tiiviisti 81 kilon tuntumassa painon heitellessä puolisen kiloa sinne sun tänne.

No, nyt kropan pitäisi olla terve näitä iänikuisia PCOS:iä lukuun ottamatta. Viime viikkoina jokin on ilmeisesti loksahtanut kohdalleen, kun olen saanut notkautettua painoa vähän alaspäin. Kaiken kaikkiaan laihdutus ei kuitenkaan ole elämäni itsetarkoitus. Nautin liikunnasta, ja terveellinen ruokavalio saa oloni tuntumaan hyvältä. Jätskiä lapan tietysti tasaisin väliajoin kitaan, koska sehän nyt on selvä. Mitään dieettejä tai kausiluontoisia rypistyksiä en edelleenkään harrasta, koska olen sellaiseen liian laiska ja mukavuudenhaluinen. Ja toisaalta olen päässyt ilman niitä tännekin asti, joten mitä suotta muuttamaan reseptiä, joka kuitenkin vaikuttaisi toimivan suht hyvin. En välttämättä ole maailman tehokkain laihduttaja, mutta eipä tässä jäniksen selässä olla eikä minulla periaatteessa ole varsinaista syytä edes laihduttaa. Pikkuhiljaa tässä yritän päästä 78,4 kiloon ja painoindeksiin 25. Tie on oikea, ja jonain päivänä se vie perille. Sillä välin voin nauttia matkasta.

Kävin maanantaina juoksemassa. Kevään mittaan tein lenkkejä, joissa vuorottelin jokusen minuutin kävely- ja juoksupätkiä. Se alkoi kyllästyttää, ja välillä on mennyt useita viikkoja, etten ole käynyt juoksemassa lainkaan. Katse on kuitenkin elokuun Tampere maratonin kympin matkassa, johon on enää reilut kaksi kuukautta aikaa. Polvi ei todellakaan ole siinä kunnossa, että viitsisin sillä lähteä rykäisemään kymmenen kilometrin juoksulenkkiä, joten toissapäivänä päätin ryhdistäytyä ja käydä hieman testaamassa polvea ja sitä myöten toivottavasti myös vahvistamassa. Kävelin ensin kilometrin, minkä jälkeen juoksin kolme kilometriä ja lopuksi kävelin vielä kilometrin. Polvi oli ihan ok, eikä siihen juostessa sattunut. Loppukävelyn aikana siinä oli pieniä viboja, ja jonkinlaista jälkioireilua on myös ollut, mutta ei mitään pahaa.

Keväällä ehdin taas hieman hurmioitua juoksusta, mutta nyt olen palannut takaisin maan pinnalle. Suhtaudun tällä hetkellä juoksuun hämmentävän neutraalisti. Nautin kyllä siitä vapauden ja voiman tunteesta, kun juoksen, mutta juoksulenkit ovat nykyään ennemminkin retrospektiivisiä kokemuksia. Juoksun aikana kertaan ja muistelen syksyllä viisi vuotta täyttävää matkaani ja mitä kaikkea siihen on mahtunut. Juoksu eittämättä sysäsi minut kohti uutta elämääni, mutta se uusi elämä kantaa ilman juoksuakin.

Pääpaino on nyt kahvakuulan nostamisessa. Jestas se on välillä tuskallista, mutta samalla hurmaavaa. Minullahan ei todellakaan ole mikään juoksijan kroppa, mutta kahvakuulailuun se tuntuu soveltuvan. Ensimmäisen kerran elämässäni minusta tuntuu, että olen oikeasti jossain urheilulajissa hyvä. Toki minulla on miljoona asiaa opittavana nostotekniikassa, mutta kerrankin joku laji tuntuu luontevalta ja jossa voin olla keskivertoa parempi. Enimmäkseen olen irtisanoutunut kaikesta vertailusta muiden ihmisten suhteen ja keskittynyt tekemään omaa juttuani. Ratsastajana olen liian arka, että minusta voisi kehittyä taitava esteratsastaja, mutta en ole antanut sen haitata, vaan köpötellyt itsekseni omassa rauhassa. Juoksussa minua ei ole voinut vähempää kiinnostaa, että olen aina hitaimpien sakissa, koska se on ollut voitto jo itsessään, että olen juossut. Uimarina minusta on ollut vain yksinkertaisesti siistiä oppia uimaan rintauintia ja kroolia, eikä haittaa vaikka viereisen radan uimari kauhoisi radan päästä päähän kaksi kertaa siinä missä minä kerran. Pyöräilyä ja hiihtoa en puolestaan muuten vain jaksa ottaa kauhean vakavasti. Ne ovat minulle sellaista rauhallista etenemistä, enkä osaa mieltää niitä lajeina, joissa pitäisi paahtaa tuhatta ja sataa. Jooga taas on joogaa. Laji, johon kilpailu ei millään tavalla kuulu.

Mutta kahvakuulailussa saan mielihyvää, kun pääsen valjastamaan kehoni voiman ja sitkeyden. Se tuntuu yksinkertaisesti luontevalta. Tiedän, että elokuun nostokisoissa en tule sijoittumaan kärkipäähän, mutta se, että olen ylipäätänsä nousemassa lavalle muiden ihmisten eteen, on uskomatonta. Kuka olisi uskonut siitä ylipainoisesta ja kömpelöstä tytöstä, jolle koululiikunta oli kaiken kaikkiaan ahdistava kokemus? Tunnen suunnatonta ylpeyttä itsestäni. Olen ollut tällä elämäntapamuutosmatkalla jo sen verran kauan, että välillä unohdan entisen elämäni. Sitten tulee niitä hetkiä – kuten juoksulenkeillä –, kun suorastaan hätkähtäen tajuan, mistä olen lähtenyt ja missä nyt olen. Ja se tuntuu hyvältä. Lähtöpainoni syksyllä 2009 oli noin 96 kiloa. Nyt painan 16 kiloa vähemmän kuin silloin. Olkoon jokainen nosto, jonka elokuussa 16 kilon kuulalla teen, kunnianosoitus sille.

Satanen

[Musiikki: Lady Gaga - Artpop]

Tänään olivat ne kahvakuulakisat, joista viime viikonloppuna kirjoittelin. Valmistauduin niihin siten, että kuivaharjoittelin kotona viikon ajan rinnallevetoa ja työntöä peilin edessä. Varsinkin työnnön tekniikassa jokin naksahti kohdalleen, kun jostain netin uumenista luin, että työnnössä käden pitää olla suorana yläasennossa ennen kuin polvet suoristuvat. Olen tehnyt työnnön jotenkin ihan oudosti hyppäämällä, mutta kun keskityin tuohon lukemaani juttuun, alkoi oikea tekniikka avautua. Kuulatunneilla harjoittelin pienillä painoilla, etten vain vedä lihaksia samanlaiseen tilttiin kuin viime viikolla. En vetänyt, hyvä.

Tänä aamuna heräsin hyvissä ajoin, jotta ehdin joogata yhden Namaste jooga -jakson verran. Halusin vähän lämmitellä ja aukaista kroppaa ja toisaalta saada mielen rauhalliseksi. Söin aamupalaksi perinteisen puuro-raejuusto-banaani-sekamelskan ja join kyytipojaksi reilut puoli litraa vihreää teetä. Teen kittauksen seurauksena juoksin sitten kisapaikalla kolmesti kusella kolmen vartin sisällä ennen omaa kisasuoritusta.

Eilen illalla tein ehdottoman oikeaoppisen hiilaritankkauksen rakkaan ystäväni Aino Ihana Maitosuklaan avulla, sillä halusin varmistaa, että kropassa on varmasti tarpeeksi virtaa. Pelkäsin nimittäin etukäteen, että mitä jos herään aamulla samanlaisessa koomassa kuin maanantaina, kun pelkkä terveysasemalle kävely sai sydämen hakkaamaan. Olo oli onneksi suht ok, kun käppäilin perinteisen vajaan kolmen kilometrin mittaisen kahvakuulakieppini Hervannan vapaa-aikakeskukselle. Kotoanihan tuonne ei ole kuin noin puolitoista kilometriä, mutta minulla on tapana aina kiertää pidempää kautta, niin saan vähän lämmiteltyä ja vahvistettua änkyräpolvea.

No, varsinaisen kisan osallistujamäärä oli kutistunut neljään, joista minä olin ainut ensikertalainen. Muu kolmikko on käsittääkseni aiemmin kisannut ihan oikeissa kisoissa tai on muuten vain tosi pro. Yksi tempaisi 28-kiloisella, toinen teki työntöä kahdella 24-kiloisella ja kolmas LC:tä kahdella 12-kiloisella. Minä nousin lavalle yhden 12-kiloisen kanssa ja lajina niin ikään LC, kuten aiemmin suunnittelin. Mielessä oli vähän pyörinyt, josko lähtisin kokeilemaan 16-kiloisella, mutta 12-kiloinen tuntui loppujen lopuksi paremmalta vaihtoehdolta, kun kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen nostotapahtumani ja kropan epämääräiset reistailut painoivat myös mieltä. Eipä sillä, en ollut koskaan tehnyt 12-kiloisellakaan kymmenminuuttista putkeen, mutta luotin kestävyyteeni ja voimaani siinä määrin, että uskoin jaksavani 12 kilon kuulalla loppuun asti. Ja nimenomaan loppuun asti minä halusin jaksaa.

Jaksamista enemmän minua oikeastaan huoletti, pysyykö tekniikkani kasassa. Perjantain treeneissä osa työnnöistä meni ihmeelliseksi sekoiluksi, kun ajoitukseni kusi eivätkä yläkroppa ja alakroppa tuntuneet pelaavan lainkaan yhteen. Tänään kaikki kuitenkin sujui. Kun aika alkoi ja tartuin kuulaan, asiat loksahtivat kohdalleen. Kuivaharjoittelu ja virheet olivat tehneet tehtävänsä, ja yhtäkkiä kroppa vain tiesi, mitä tehdä, kun lakkasin analysoimasta liikaa. Yksi toisto hylättiin, kun puolivälin tuntumassa keskittyminen herpaantui ja oikeasta kädestä alkoivat loppua voimat. Keräsin sen jälkeen itseni kasaan ja jatkoin onnistuneesti oikealla kädellä jonnekin viiden ja puolen minuutin tuntumaan. Siinä vaiheessa tahti alkoi hidastua sen verran, että vaihdoin kättä. Olin aloittanut noin 11 toiston tahdilla minuutissa, mitä parin minuutin kohdalla säikähdin, että teenkö liian nopeasti voimien riittämisen kannalta. Hidastin tahtia tietoisesti noin kymmeneen toistoon minuutissa ja pyrin jatkamaan sillä tahdilla loppuun saakka, sillä salainen tavoitteeni oli sata toistoa kymmenen minuutin aikana. Voimien hiipuminen ja se pieleen mennyt toisto verottivat tahtia jonkin verran. Pari kertaa tekniikka alkoi lössähtää, ja seuraavat toistot otin harkiten ja ajatuksen kanssa, jotta sain paketin taas haltuun.

Aika lailla tasan kahdeksan minuutin kohdalla minulla oli 80 toistoa kasassa. Yhdeksän minuutin kohdalla 90 toistoa. Siinä vaiheessa en nähnyt mitään muuta kuin satasen. Pidin tahdin reippaana, mutta samalla keskityin, että työnnöt menevät varmasti nappiin, sillä minulla ei ollut aikaa tehdä ylimääräisiä toistoja mahdollisesti pieleen menevien tilalle. Vajaa kymmenen sekuntia ennen ajan loppumista lähti viimeinen rinnalleveto. Pysähdyin vielä räkkiasentoon hetkeksi, vedin syvään henkeä ja tein viimeisen työnnön, joka onnistui. Kolme sekuntia ennen ajan loppumista laskin kuulan maahan, nostin kädet ilmaan, hihkaisin "jee" ja tunsin, että kohta pääsee itku. No, säästin muut ihmiset itkuräkäpärskähtelyiltä, mutta kuivasin vaivihkaa silmäkulmia pyyhkeeseen.

Se kymmenminuuttinen oli kullanarvoinen. Etukäteen ajatus nostamisesta oli pelottava. Nousta nyt lavalle, kun muut katsovat suoritusta vierestä. Onneksi ihan yksin ei tarvinnut olla, sillä nostimme kahden koplissa, mutta olisin minä tarvittaessa yksinkin sinne lavalle noussut. Siinä vaiheessa mikään ei olisi saanut minua enää perääntymään. Olin päättänyt yrittää ja vaikka tiesin, että saattaisin mokailla tai etten välttämättä jaksaisi loppuun saakka, enemmän minua kalvoi ajatus jänistämisestä ja miten paljon minua harmittaisi, jos jättäisin tämän tilaisuuden nyt väliin. Mietin neljän vuoden matkaani huonokuntoisesta ja arasta sohvaperunasta siksi sekä henkisesti että fyysisesti vahvaksi naiseksi, joka nyt olen. Kyllä minä edelleen pelkään, mutta nyt minulla on rohkeutta ottaa peloistani ja epävarmuuksistani niskaote ja pyyhkiä niillä lattiaa.

Ensi kerralla kisataan sitten 16-kiloisella.

Haasta sinäkin tänään itsesi.

Kuulakilpailija

[Musiikki: Lady Gaga - Artpop]

Ilmoittauduin tiistaina kahvakuulakilpailuihin. Kyllä! En voi uskoa sitä itsekään. Kisat ovat K4 Centerin omat ja tarkoitettu vain seuran jäsenille eli kyse on kai ennemmin pienimuotoisesta nostotapahtumasta. Kai. Toivottavasti! Ainakin kun kirjoitin nimeäni listaan, siinä taisi olla peräti kuusi muuta nimeä. Joukossa toki muun muassa hallitseva Euroopan mestari.

Omaa kymmenminuuttistani lähden yrittämään 12 kilon kuulalla ja lajina LC eli rinnalleveto ja työntö. Ei ole mitään hajua onnistunko, sillä en ole aiemmin edes kokeillut mitään vastaavaa. Toki olen esim. tempausta jaksanut tehdä kahdeksan minuuttia 16 kilon kuulalla, mutta siinä kättä vaihdettiin minuutin välein. Nyt pitäisi selvitä yhdellä vaihdolla.

Perjantain treeneistä jäi sekä valaistunut että lannistunut olo. Opin nimittäin sen, että olen tehnyt puoli vuotta sellaisen pikkujutun kuin rinnallevedon väärin. Heleijaa! Nyt on viikko aikaa takoa päähän oikea tekniikka, etten huido ensi lauantaina ihan miten sattuu. Lisäksi sekä torstaina että perjantaina oli aika hyytynyt olo, sillä tiistain treeneissä päädyin sattuman oikuista tekemään penkkipunnerrusta 16 kilon kuulilla. Valehtelematta lihakset ovat edelleen kipeät. Kyse on siis alla olevan kuvan mukaisesta ähellyksestä. Maataan selällään ja nostetaan kuulia vuorotellen ilmaan. Simppeliä mutta antaa lihaksille kyytiä.

kuvalähde + harjoitteluvinkkejä

Meno oli siis perjantaina väsynyttä. Lisäksi kämmenet ovat edelleen vähän riekaleina joistain muinaisista treeneistä, kun en ole malttanut olla tarttumatta kahvakuulaan vaan teurastanut käpäläni uudestaan kerta toisensa jälkeen. Tuli niin sanottu uskonpuute, että selviänkö kunnialla ensi lauantaista, mutta sitten päätin, että minähän selviän! Pitää nyt vain antaa lihasten palautua ja toivoa että nahka ehtii suurinpiirtein kasvaa takaisin, niin olen sitten H-hetkellä voimissani. Tulevalla viikolla aionkin jättää painavat kuulat suosiolla varastoon ja treenata 8- ja 12-kiloisilla.

Loppujen lopuksi sillä miten lauantaina pärjään ei ole kovin suurta merkitystä. Jo se, että huomasin ilmoittautuneeni mukaan, on minulle älyttömän iso juttu. Kun kävelin tiistain treeneistä kotiin, minua itketti onnesta. Ja kun tajusin, että minua itketti onnesta, osa sydäntäni muuttui eheämmäksi. Menetettyäni juoksun luulin, etten koskaan saisi mistään lajista vastaavaa tunnetta kuin juoksusta sain. Sitä, miten tein mahdottomasta mahdollista ja löysin itsestäni voiman, jota en tiennyt olevan olemassa. Ja kaikista juoksukokemuksistani saan nyt voimaa ja uskoa lähteä ylittämään uutta estettä, tarttumaan minulle täysin uudenlaiseen haasteeseen. En ole kahvakuulailussa se kaikkein nopein, vahvin enkä teknisesti taitavin kuten en juoksussakaan ollut, mutta minulle riittää se, että tunnen sydämeni täyttyvän riemusta.

Kun hetken laihdutuskuurista löytyi uusi, terveellinen tapa elää

[Musiikki: Sigur Rós - Kveikur]

Elvytin tänä aamuna vaakani paristoja sen verran, että sain mitattua maagisen keskiviikkopainon. Ja sehän oli 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). Olen tyytyväinen! Edistyminen on hidasta, mutta ei hitaus minua haittaa, pääasia että tullaan alaspäin. On totta, että kesäkuussa kävin 78,8 kilon lukemassa, mutta epäilen, että siinä oli kyse nesteheilahtelusta, sillä ero tuota lukua aiempaan lukemaan (80,4 kg) oli niin iso. Minun kropastani ei yksinkertaisesti pala yli puoltatoista kiloa rasvaa viikossa.

Aloitin vuoden noin 82 kilon tuntumasta, ja siitä on siis tultu pari kiloa alaspäin. Kuulostaa varmaan maailman surkeimmalta pudotustulokselta, mutta olen ihan oikeasti onneni kukkuloilla, sillä tiedän löytäneeni taas keinon mennä oikeaan suuntaan. Kertauksena jälleen, että viime vuonna polven kipeytymisen jälkeen lihoin pikkuhiljaa neljä kiloa ja olo oli todella epätoivoinen, kun tunsin painonhallinnan selkärankani katkenneen enkä tiennyt, miten pystyisin jatkamaan. Mutta nyt tiedän, että pystyn tähän! En tarvitse juoksua. Olen todistanut sen itselleni, ja voitte uskoa, että sen myötä harteiltani on pudonnut valtava taakka. Juoksun kanssa kaikki oli paljon helpompaa, mutta pystyn tähän näinkin. En kaipaa mitään "kilo viikossa" -tuloksia. Ei haittaa, vaikka välillä tulee plussaviikkoja (sillä niitähän tulee). Kerran viikossa tehtävät mittaukset useamman kuukauden ajalta kertovat totuuden, ja nyt käyrä on se, että alaspäin mennään. Vanha kunnon unelma nimeltä 25 elää ja voi hyvin.

Uskomatonta, miten paljon ajatusmaailmani on muuttunut vajaan neljän vuoden aikana. Ennen oli pakko laatia aikatauluja, että tuohon ja tuohon päivään mennessä olen laihtunut noin ja noin paljon. Eri asia oli tietysti se, pitivätkö aikataulut (yleensä eivät). Nyt osaan ottaa rauhallisemmin. Jos minulta meni neljän kilon lihomiseen vuosi, voin ihan yhtä hyvin käyttää niiden pois laihduttamiseen seuraavan vuoden. Tai vaikka vielä sitä seuraavankin. Pääasia on, etten päästä painoa nousemaan enempää.

Jossain vaiheessa tarkkaan aikataulutetusta laihdutusprojektista tuli elämäntapa, jossa päivämäärät menettivät merkityksensä. Liikunnasta tuli hyvän olon lähde ja osa normaalia arkea sen sijaan, että sen tärkein merkitys olisi ollut kalorien polttaminen. Pikkuhiljaa löysin ruokavalion, joka tekee keholleni hyvää ja ennen kaikkea josta nautin. Uskon myös suklaan ja jäätelön tärkeyteen. Tasapainon löytäminen on vaikeaa, sillä herkuttelu lähtee herkästi pois lapasesta, jolloin siitä myös muodostuu ahdistuksen lähde. Sen sijaan kerran tai kahdesti viikossa tapahtuva herkuttelu tekee erinomaisen hyvää. Kun on vaikkapa viikon odottanut Aino Ihana Maitosuklaa -tonkan aukeamisesta lähtevää ääntä, voin sanoa, että silloin lusikan jätskiin upottaminen on kaiken odotuksen arvoista. Varsinkin kun tietää, että joka ikisestä lusikallisesta saa nauttia ilman huonoa omatuntoa. Uskon myös vahvasti tankkauspäiviin, sillä silloin kehon aineenvaihdunta saa potkun persuuksiinsa ja keho huomaa, että eihän tässä ollakaan nääntymässä. Eikä pidä unohtaa herkkuhetken antamaa hyvän olon tunnetta pääkopalle.

Tämä resepti on toiminut minulle sekä varsinaisen laihduttamisen aikana että nyttemmin, kun tavoitteeni on lähinnä pitää paino paikallaan tai korkeintaan saada hivutettua se 78 kilon tuntumaan. Jokainen löytää oman tiensä. Pääasia, että se tie tuntuu oikealta ja tietää sen kantavan vielä senkin jälkeen kun varsinainen tavoite on saavutettu, sillä mitä tavoitepainon saavuttamisen jälkeen seuraa, se se vasta kokonaan uusi seikkailu onkin.

Matkalla onnessa

[Musiikki: Goo Goo Dolls - Superstar Car Wash]

Olen hämmentynyt. Kävin äsken keskiviikkovaa'alla, ja tuomion mukaan painan nyt 78,8 kiloa (BMI 25,2). Se on 1,6 kiloa vähemmän kuin viime viikolla. Mitä ihmettä!

Paino tuntuu tippuvan nyt todella helposti. Epäilen kaiken juontavan juurensa kevään eroon. Aluksi se teki tietysti kipeää, mutta viikkojen kuluessa tajusin voivani henkisesti paremmin kuin pitkään aikaan. Olin tainnut olla suhteessa paljon ahdistuneempi kuin olin osannut aavistaa. Nyt kun olen viettänyt paljon aikaa yksin, tuntuu kuin pystyisin taas hengittämään vapaasti. Mieleni on levollisempi, ja stressitasoni laskeneet. Jooga on tukenut hyvinvointia ja auttanut minua pääsemään tasapainoon. Minun on yksinkertaisesti hyvä olla.

Uskon vahvasti, että painonhallinta tapahtuu pään sisällä ja nimenomaan positiivisten muutosten kautta. Kun mieli voi hyvin, myös keho voi hyvin. Myös minä olen kokeillut väkipakolla laihduttamista, jossa motivaatio haetaan itseinhon ja negatiivisuuden kautta: "Nyt sinne lenkille, mokoma läski. Itsepä olet itsesi tuohon kuntoon saattanut, joten kärsi nyt." Päin pylsteriähän ne laihdutusyritykset ovat menneet. Kaikki lukijat, jotka seurasivat matkani ensimmäistä vaihetta 25-blogissani, todennäköisesti huomasivat, mikä lopulta auttoi minua onnistumaan. Opin rakastamaan itseäni ja kääntämään puutteeni voimavaroiksi. Ammensin voimaa siitä, että jaksoin juosta 20 minuutin sijasta jo puoli tuntia, vaikka negatiivisesti ajatellen olisin voinut morkata itseäni siitä, että olenpa paska, kun jaksan juosta vain puoli tuntia ja senkin ihan kamalan hitaasti. Kun juoksin puolimaratonin aikaan 2:43:33, en ajatellut, että olinpa surkea kun en juossut matkaa kahteen tuntiin, vaan hymyilin ja itkin onnesta samaan aikaan, koska jumalauta sentään minä olin juossut puolimaratonin! Kun painoni ei pudonnut maagista puolen kilon viikkovauhtia, katsoin kokonaiskuvaa ja onnittelin itseäni, koska olin menossa oikeaan suuntaan. Ja kun lopulta saavutin tavoitteeni, ajattelin: Mitä sitten vaikka 18 kilon pudottamiseen meni 36 viikon sijasta yli puolitoista vuotta? Lopputulos oli kuitenkin sama, 18 kiloa kevyempi.

Tämä kevät on ollut jälleen osoitus mielen voimasta. Sinä hetkenä, kun ymmärtää halata itseään ja antaa itselleen armoa, on olennaisen äärellä. On tärkeää hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat ja nähdä ne mahdollisuutena. Minulla kesti reilun vuoden päästä yli kiukkupolven aiheuttamista toistuvista juoksupettymyksistä, mutta nyt vihdoinkin näen edessäni uusia ihania mahdollisuuksia, joita kohti en välttämättä olisi lähtenyt, jos olisin pystynyt juoksemaan säännöllisesti. Eilen muun muassa sain työnnöllä ylös 20-kiloisen kahvakuulan. Se tuntui hyvältä. Vahvalta. Kaikki eivät siihen pysty, mutta jokainen joka oikeasti haluaa, pystyy.

On mieletön tunne olla taas onnellinen.

Onnellista päivää teille kaikille. Hymyilkää ja muistakaa itsenne.

Voimahehku

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Kävin kahvakuulailemassa, ja kivaa oli! Olo ei tuntunut puolikuntoiselta, vaikka eihän se sinänsä kaikkea kerro. Loppujen lopuksi treenasin koko tunnin 12 kilon kuulalla, vaikka joku pyhä suunnitelma oli tyytyä 8-kiloiseen... Jälkimmäinen möhkäle nakotti vieressä hyvänä henkisenä tukena. Luulen, että seuraavilla kerroilla jätän 8 kilon kuulan varastoon ja nappaan 12-kiloisen kaveriksi 16 kilon kuulan. Tuntuu nimittäin siltä, että nyt teen liikkeet tosi paljon käsivoimilla, vaikka tarkoitus kai olisi tehdä töitä pikemminkin koko kropalla. Painavampi kuula pakottaisi kiinnittämään enemmän huomiota tekniikkaan.

Olen nyt jotenkin ihan tosi innoissani tuosta kahvakuulailusta. Tuntuu hyvältä päästä hyödyntämään tätä kropassa olevaa voimaa ja huomata, että ei ole punnerrukset hukkaan menneet. Sitä kun äheltää täällä kotona, punnertamisesta tulee jollain tapaa "normaalia" eikä edistymistä tajua konkreettisesti. Ja tiedättekö muuten mikä tuntuu erityisen hyvältä? Kahvakuulatunneilla tehdään kuulailun ohella myös perinteisiä etunojapunnerruksia, ja on ihan mahtia tehdä ne suorin vartaloin. Ikimaailmassa en väheksy kevennettyjä punnerruksia, sillä niitä on jokunen itsekin tullut tehtyä, mutta on vain niin huippua tajuta olevansa vahva. Rakastan tätä voimaa.

Aikoinaan kun aloin laihduttaa, minulla ei käynyt mielessäkään mitkään lihasharjoittelut. Silloin treenattiin Porin juoksukoulua ja syötiin suklaata kerran tai kahdesti viikossa seitsemän kerran sijasta. Ja silloin se riitti sytyttämään liekin sisälläni. Jossain vaiheessa kun edistyin juoksussa, aloin miettiä yläkropan kehittämistä, ettei se jäisi kokonaan vaille huomiota. Pari kertaa tahkosin punnerrusohjelman kevennetyin punnerruksin läpi. Ihan hirveätä piinaahan se punnertaminen oli ja on edelleen, mutta kiesus, mitä onnistumisen tunteita siitä on saanut, kun sitä nyt tarkemmin miettii. Joka ikinen lähestulkoon väkipakolla puserrettu toisto on ollut kaiken tuskan arvoista. Nyt tuntuu niin hyvältä!

Ei tällaista osannut ennen edes kaivata. Kun olin lössykkä sohvaperuna, en minä edes ajatellut mitään lihaksia. Silloin halusin vain olla hoikka. Jos minun annettaisiin valita, olisinko nyt vaikkapa 65-kiloinen hoikka mutta fyysisesti varsin voimaton ihminen vai tämä noin 80-kiloinen lievästi ylipainoinen ihminen, joka jaksaa, pystyy, osaa ja tekee ihan mitä vain, valinta ei olisi vaikea. Voima kasvoi minussa, ja minä kasvoin kiinni voimaan.

Tiedättekö, ensimmäisen kerran pitkään aikaan - eli siitä lähtien kun rampautin polveni - minusta tuntuu taas tältä. Hyvältä, vahvalta, voittajalta. Selviän, koska

We are all born superstars

Punanaaman paluu

[Musiikki: Emeli Sandé - Our Version of Events]

Kävin eilen yhdistetyllä kävely- ja juoksulenkillä. Ajattelin testata polven kestävyyttä vuorotellen kävelemällä kaksi minuuttia ja juoksemalla yhden minuutin. Tuntui ihan huipulta! Polvi oli suosiollinen, siihen ei ruvennut pistämään, eikä se ole jälkikipuillutkaan. Aavistuksen verran enemmän naksumista siinä on ollut, mutta se oli ihan odotettavissa.

Vuorottelin juoksua ja kävelyä yhteensä 18 kertaa. Yhden mäen kohdalla oli pakko juosta kaksi minuuttia, kun en vain yksinkertaisesti voinut siirtyä ylämäessä kävelyyn. Yhteensä juoksin 19 minuuttia, jee. Lopuksi vielä loppujäähdyttelin kävellen kuusi minuuttia. Treenin kesto oli siis tasan tunnin, ja lenkille tuli mittaa 7,2 kilometriä.

Lenkillä muistin taas, miten kovasti olen juoksua kaivannut. Minuutin juoksupätkät saattavat kuulostaa ihan lällykamalta, mutta jo ensimmäisen pätkän aikana tunsin, miten eräänlainen tulppa avautui sisälläni ja kroppaani virtasi sitä vanhaa tuttua voimaa ja "minä pystyn aivan kaikkeen" -fiilistä, joka aikoinaan puski minut normaalipainoon. Se vapaus ja kehon täyttävä rakkaus. 

Kun kuulokkeissa laulaa Sia: "You shoot me down but I won't fall, I am titanium" ja sitten Lady Gaga: "We are all born superstars", ei voi muuta kuin hymyillä leveästi ja samaan aikaan tuntea, miten onnenkyynelet kohoavat silmiin. Ai jesta. Mikään muu liikuntalaji ei koskaan ole pystynyt herättämään samaa voittajaoloa kuin juoksu.

Kotona katsoin peilistä tuttua tulipunaista naamaa. Olikin jo ollut ikävä. Sitten piti itkeä vähän.

Tällä hetkellä olen kiitollinen joka ikisestä minuutista, jonka pystyn juoksemaan.

Idoli

Jo 25-ajoilla muistan ihailleeni erästä bloggaajaa, Chloe Cupcakea, joka nykyään bloggaa Edda af Nifhel -nimellä. Tyyppi laihdutti raskauden jälkeen hurjat 36 kiloa ja näyttää hyvältä kuin mikä! Tänään luin hänen blogistaan, että hän oli osallistunut mainoskuvauksiin, ja en muista, milloin olen viimeksi tuntenut niin vilpitöntä hyvää mieltä toisen ihmisen puolesta.

Tätä elämän ottaminen hallintaan on parhaimmillaan:

Kuvankaappaus

Pelkojen kohtaamista, hyppyä tuntemattomaan, unelmien toteuttamista! Jee, hyvä Edda!

Pyöräilyviikonloppu

[Musiikki: Sia - Some People Have Real Problems]

Nyt on miittiviikonloppu onnellisesti takana. Olen lepäillyt tämän päivän kaikessa rauhassa, sillä pyöräilin tosiaan sekä miittiin että takaisin kotiin. Perjantaina ajoa kertyi 79,6 ja sunnuntaina 81,6 kilometriä eli yhteensä 161,2 kilsaa! Aika huisia. Pyöräilyyn meni aikaa vajaa viisi tuntia per suunta. Valmistauduin koitokseen siten, että ennen viikonloppua pidin pari vapaapäivää liikunnasta, ja torstaina harjoittelin rengasrautojen käyttöä sekä kumien irrottamista ja vaihtamista. Onneksi pyörä kesti urhoollisesti pitkät matkat, eikä minun tarvinnut ruveta säheltämään paikkaussarjan kanssa.

Perjantaina oli komea pyöräilykeli: oli puolipilvistä ja aurinko paistoi lämpimästi, mutta ei liian helteisesti. Vettä tuli ehkä pisara. Caprihousut ja 3/4-hihainen paita takasivat sen, että vajaan viiden tunnin pyöräilyn aikana ehdin saada iholleni aivan naurettavan näköiset rusketusrajat. Miittipaikalle päästyäni olin ihmeen virkeässä kunnossa eikä kroppa vaikuttanut olevan moksiskaan pitkästä pyöräilysessiosta.

Miitissä oli ihan mukavaa. Tyyppejä, saunomista, ruokaa, juomaa, pelejä. Heitin talviturkinkin. Laskin, että join viikonlopun aikana sinänsä maltilliset viisi litraa lonkeroa, joten vältin krapulat eikä startti kotimatkalle sunnuntaina puolenpäivän aikaan tuntunut pahalta. Tosin alkumatkasta syke tuntui nousevan herkästi, mutta kun kroppa pyörähti käyntiin, olokin tasaantui normaaliksi.

Tiet olivat muuten koko matkalta asfalttia, mutta miittipaikalle johtava viiden kilometrin pätkä oli osoittain aika järkyssä kunnossa olevaa hiekkatietä. Siellä oli joku tieremontti, ja tielle oli päätetty rykäistä ihan kunnon satsit isoa kivilouhosta. Perjantaina vähän syletti, kun ensin ajattelin, että "Jes, enää viisi kilometriä!" ja sitten tie muuttui pyöräilykelvottomaksi. Tai kai siinä louhikossa olisi pyörällä jotenkuten päässyt, mutta en viitsinyt ottaa riskiä, kun tarakalle oli lastattu aika satsi tavaraa ja sillä kokoonpanolla olisi pitänyt sunnuntaina vielä kotiinkin päästä.

Kun tahto on kiveäkin lujemmasta aineesta valettu

Eipä siinä. Muutama ärrinmurrinsana ja taluttaen eteenpäin. Nappasin sunnuntaina tieltä mukaani muistoksi kiven. Kellosta muuten näkee hyvin, että aikaa tuohon viiden kilometrin pätkään sai uppoamaan ihan kiitettävästi.

Vinkki: tuonne ei kannata eksyä pyörällä

Hämeenkyrön ja Ylöjärven rajalle asti pyöräily sujui hyvin. Sää oli viileämpi kuin perjantaina, mutta se ei haitannut. Vaasantielläkään ei käynyt niin kova kuhina kuin perjantaina, jolloin ilmeisesti osuin sopivasti työmatkaliikenteen sekaan. On aika karmiva fiilis ajaa pyörällä tien reunassa, kun ohi pyyhältää metrin päästä rekkoja 80 kilometrin tuntivauhdilla, huh huh. Joka tapauksessa kun kotiin oli matkaa noin 30 kilometriä, päätti alkaa sataa, ja loppumatka taittuikin sitten vetisissä tunnelmissa.

Hämeenkyrössä oli silta, joki ja kelpo keli

Hämeenkyrön ja Ylöjärven rajalla pysähdyin grillille, joka oli suljettu mutta jonka terassin suojissa pidin pienen evästauon ja mietin sadetta. Kun alkoi vaikuttaa siltä, että sade ei ollut hetkeen loppumassa, kaivoin repusta sadeviitan ja tungin repun muovipussiin.

Tukaani ja liioiteltu määrä viikonloppukamoja

Kuvassa on vesisade, ei likainen ikkuna

Sadeviitta oli vähän höhlä, sillä se nousi takaa ilmavirran mukana ja lepatti ajaessa jossain niskani kohdalla. Näytin varmaan ihan urpolta, mutta ei se mitään. Pääasia, että yläkroppa pysyi suurin piirtein kuivana. Sade ei oikeastaan haitannut ennen kuin pääsin Tampereelle ja Särkänniemen kohdalle, jolloin taivaalta alkoi sinkoilla valtavia pisaroita ja paljon. Kotiin oli vielä reilu kymmenen kilometriä, ja ne tuli kieltämättä poljettua kohtuullisen ketutuksen vallassa, mutta luonne ei antanut enää siinä vaiheessa periksi luovuttaa ja joko soittaa miesystävä autolla hakemaan tai nousta paikallisbussiin.

Jokunen kilometri ennen kotia sade sitten lakkasi ja huristelin kotiin voittajafiiliksellä. Ihan huippua, että pystyn nykyään tekemään jotain tällaista. Kuka tahansa pystyy. Sehän siinä on kaikkein parasta: jokaisessa meissä on mielettömiä voimavaroja. Ne pitää vain opetella ottamaan käyttöön. Kurkottaa tuntemattomaan ja huomata yltävänsä sitäkin pidemmälle.

Voitonmerkki

Katsoin tänään The Biggest Loserin uusinta kautta eteenpäin ja vuorossa oli muodonmuutospäivä (ja kilpailijat pääsivät tapaamaan Michelle Obaman!). Voi mitkä itkurääkäisyt sohvaltani taas pääsivätkään. Voi taivas ja maa niitä ihmisiä. Mikä muutos. Mikä onni.

Tulipa siinä sitten mieleeni itseäni ja vissiin monia muitakin askarruttanut asia: Miksi jossain vaiheessa kautta kilpailijoilla alkaa punnituksissa olla taas paidat päällä, kun alkukaudesta miehet punnitaan ilman paitaa ja naiset rintsikkatopeissa?

Löysin sivuston, jossa sarjan tuottaja J.D. Rothilta oli kysytty, miksi kilpailijoilla ei ole paitoja punnituksissa, ja hän kertoi, että kisan alussa kilpailijat halutaan ikään kuin shokeeraten herättää todellisuuteen ja motivoida pudottamaan painoa, ja mikäs toimisi siinä paremmin kuin heittää heidät paidatta TV-kameroiden eteen.

Apua. Mutta lienee tehokasta.

Sivustolla ei suoraan kerrottu syytä, miksi kilpailijat alkavat sittemmin käyttää paitoja punnituksissa, mutta se antoi ymmärtää, että rajun laihtumisen aiheuttamaa ihon roikkumista pidetään liian epäesteettisenä ja epämiellyttävänä katseltavana. Samaa pohtii myös vitoskauden kisaaja Bernie eräässä haastattelussa.

Sivustolla oli tosin mielestäni aika hyvin todettu: Miksi laihtumisesta seuraavaa ihon roikkumista pitäisi hävetä tai piilotella? Sehän on selvä merkki edistymisestä. Jotain mistä olla ylpeä.

Häpeäisitkö sinä tätä naista:

kuvalähde

Ikisuosikkini seiskakauden Tara Costa on muun muassa selvittänyt teräsmieskisan, jossa uidaan 3,8 kilometriä, pyöräillään 180 kilometriä ja kaiken kukkuraksi juostaan maraton. Tämän hän teki vajaassa 14 tunnissa. Herregyyd.

kuvalähde

Upea!

Vuosi

[Musiikki: Sia - We Are Born]

Tiedättekö, mikä päivä eilen oli? Eilen keskiviikkona tuli kuluneeksi tasan 52 viikkoa siitä, kun vaaka iski pöytään lukeman 78,3 kg ja ensimmäisen kerran elämässäni saavutin painoindeksin 25,0.

Luin vanhasta blogistani matkakertomukseni ja hymyilin ja itkin onnesta ja ylpeydestä.

Eilen vaaka näytti 78,7 kiloa (BMI 25,1), eli aika lähellä vuoden takaista lukemaa ollaan. Olen aikamoisen tyytyväinen, vaikka lievästi ylipainoisten liigassa tällä hetkellä pelaankin.

Vuoden aikana on tullut opittua paljon. Aluksihan tavoitteeni oli pudottaa painoa vielä seitsemän kiloa lisää eli 71 kiloon, mutta reilut puoli vuotta jatkuneen rimpuilun jälkeen ymmärsin, että ei tästä valmista tule. Minulla ei ollut enää kunnollista syytä laihduttaa; olin tyytyväinen itseeni normaalin ja lievän ylipainon nurkilla. Rakastin vahvaa kroppaani ja elinvoimaani. Rakastin itseäni sellaisena kuin olin.

Unelma painoindeksistä 25 ja päämäärätietoisuus olivat valtava kantava voima, joka puski minut kaikkien aallokoiden läpi, kunnes lopulta saatoin katsoa itseäni peilin kautta silmiin ja todeta: "Jumalauta, sinä ihan oikeasti teit sen."

Olin niin pirun tyytyväinen itseeni, eikä minulla oikeasti ollut enää tarvetta laihduttaa. Siksi en ollut kunnolla  enää laihtunut 25-tavoitteen jälkeen. Sen tajuamiseen meni jonkin aikaa, mutta lopulta marraskuussa päätin lopettaa laihduttamisen. Se oli katkeransuloinen hetki: omalla tavallaan tunsin luovuttaneeni ja epäonnistuneeni (miksi minusta ei ollut pudottamaan seitsemää vaivaista kiloa?), mutta toisaalta se opetti hyväksymään asiat sellaisina kuin ne olivat. Jokin kauneusihanne kuiskutti korvaani: "Mieti, miten paljon kauniimpi ja hoikempi olet seitsemän kilon päästä." Katsoin itseäni peilistä, leveää lantiotani, vahvoja käsivarsiani, uhmakkaasti pystyssä olevaa leukaani, kauniisti erottuvia poskipäitäni. Silloin päätin, että niin vaikeaa kuin se tulisi olemaankin, en enää alistuisi kauneusihanteiden mantraan: "Vielä yksi kilo, niin olet parempi. Ja vielä yksi. Ja vielä."

Minä olen kaunis. Nyt.

---

Alimmillaan painoni kävi vuoden aikana 76,5 kilossa. Tämä oli elokuuta, kun treenasin puolimaratonille. Kesän pitkät juoksulenkit ilmeisesti rouskuttivat kropasta energiavarastoja tehokkaasti. Syksyn killuin 77-78 kilon maastossa. Joulusta asti minulla on ollut hankalaa painonhallinnan kannalta. Joulu innosti minut taas syömään herkkuja enemmän kuin olisi tarpeen. Sen lisäksi en ole päässyt liikkumaan normaalisti ensin selän ja nyt polven takia. Painoa on siis tullut hieman lisää. Tajuan sen johtuvan siitä, etten vielä täysin hallitse syömistäni. Ei mikään särky tai kipu lihota ketään automaattisesti.

Olen kuitenkin oppinut, että elämässä tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat tavalla tai toisella painoon. Paino ei tule koko ajan pysymään grammalleen samana. Olemme ihmisiä, emme ole täydellisiä. Kuinka ihanaa olisikaan sanoa pystyvänsä suhtautumaan vastoinkäymisiin siten, että syö appelsiinin sen iänikuisen suklaalevyn sijasta. Itseltään pitää vaatia, muttei liikaa.

Tiedän, että olen ollut liian höveli itseni suhteen viimeiset kolme kuukautta. En kuitenkaan syytä itseäni, sillä tämä on ollut uusi oppitunti aiheesta "kuka olen ja miten toimin". On taas aika vaatia itseltään vähän enemmän, mutta tehdä se syyllistämättä. Okei, saatoin ehkä vetää vähän överiksi, mutta hitot siitä, onneksi on uusi päivä ja tämä hetki, jolloin voin muuttaa kurssin.

Tavoite seuraavalle 52 viikolle: laihduttaa neljäsataa grammaa. Kippis!

Voittaja

[Musiikki: Vanessa Carlton - Rabbits on the Run]

Punnertaminen on hämmentävän ristiriitaista. Toisaalta se on aivan karmeaa, mutta toisaalta saan siitä sellaisia voimapuuskia, ettei tosikaan.

Aloitin tänään punnerrusohjelman toisen viikon. Yhteensä punnersin 24 kertaa, minkä perään tein vielä saman määrän kevennettyjä versioita.

Punnertamisen jälkeen oli pakko mennä pullistelemaan peilin eteen. Se on ihan hullua, mutta tuntuu järjettömän hyvältä! En olisi koskaan voinut uskoa, että punnertaminen saisi minut tuntemaan oloni näin mahtavaksi. Sitä mukaa kun voima lisääntyy yläkropassani, sitä virtaa myös sisimpääni. Minä pystyn, minä osaan, minä teen.

On niin ihanaa rikkoa rajojaan, tehdä mahdottomilta tuntuvia asioita. Sillä sitä punnertaminen minulle on aina ollut, mahdotonta. Mutta ei enää!

~*~

Selailin äsken vanhaa blogiani, jota kirjoitin vuodesta 2006 vuoteen 2010 asti. Siellä oli merkintöjä syksyltä 2009, kun aloitin Porin juoksukoulun. Tuntuu hurjalta lukea noita mietteitä, joista tuntuu toisaalta vierähtäneen niin kovin pitkä aika, vaikka loppujen lopuksi siitä on vain kaksi ja puoli vuotta.

"...olen nyt (ties monettako kertaa) päättänyt kohottaa kuntoa! Latasin netistä juoksukoulun, jota jopa minun pitäisi kyetä noudattamaan. Lenkkeily sinänsä on tuttua, mutta juoksukuntoni on pyöreä nolla." (30.8.2009)

Sitä se juoksukunto totisesti olikin!

"Olen nyt juoksukoulun toisessa viikossa, ja olo on loistava! Koko kehoon tuntuu jostain virraneen aivan uutta voimaa ja puhtia. Aluksi kahden minuutin juoksupätkät tuntuivat hankalilta, mutta tänään juoksin jo kahdeksan minuuttia pitäen vain minuutin tauon puolivälissä, enkä edes tehnyt pienimuotoista kuolemaa! Jee. Kyllä minustakin kelpo maratonisti kehitetään." (10.9.2009)

Silloin heitin tuon viimeisen virkkeen vitsillä, mutta kuinka oikeassa olinkaan.

Polviongelmat olivat mukana alusta alkaen, mutta niin oli oikea asennekin:

"Onneksi löysin läheisen rannan, jossa on hyvä juosta ilman että polvet rasittuvat. Siellä on hiekkateitä ja nurmipolkuja. Juoksemisen jälkeen on myös kiva istahtaa hetkeksi laiturille katselemaan sorsia ja järveä. Koko juoksemisen aloittaminen on tehnyt vain hyvää, fyysisesti mutta ennen kaikkea myös henkisesti." (10.9.2009)

Asuin tuolloin vielä Savonlinnassa ja juoksin siis läheisessä rannassa. Se oli aika ihana paikka.

"Tulin äsken lenkiltä ja hurraa, päivän tehtävä onnistui!

'Kävele 1 min, juokse 7 min, kävele 2 min, juokse 7 min, käänny ja kävele reippaasti kotiin.'

Itse asiassa tuo eka puolisko oli hankalampi kuin jälkimmäinen. Jälkimmäisellä puoliskolla lihakset olivat lämmenneet ja juoksuun löytyi sellainen rauhallinen tasainen rytmi. Hengitystäkään ei tarvinnut oikeastaan miettiä. Kun aloitin tämän juoksukoulun, hengitykseen piti keskittyä aluksi aika lailla, kun tuntui, että se oli sellaista katkonaista "apua, en saa happea" -meininkiä. Mutta juoksin siis yhteensä 14 minuuttia! Se on varmaan enemmän kuin koskaan elämässäni yhden päivän aikana. Voi taivas. Nyt myös alkaa tuntua, että ensi kerralla juostava yhtäjaksoinen 15 minuutin juoksuosuus tulee onnistumaan." (24.9.2009)

Apua, nyt itkettää, sillä pystyn yhä muistamaan, miltä minusta tuolloin tuntui.

Ei se ole voittaja, joka juoksee pisimmälle, nopeiten ja kovimmassa vastatuulessa. Voittaja on se, joka nousee sohvalta ja ottaa ensimmäisen askelen. Se voi viedä yllättävän pitkälle.

Painoa ja tekstiä

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Dizzy up the Girl]

Kävin tuttuun tapaan tänään vaa'alla, ja vaikka yritän kovasti taistella eroon siitä, että annan numeroiden vaikuttaa mielialaani, niin kyllä ne vaikuttavat. Tänään onneksi positiivisella tavalla, sillä vaaka tarjoili lukeman 77,6 kiloa eli 900 grammaa vähemmän kuin viime viikolla. Joku on käynyt hätistelemässä turvotukset veke. Ja BMI nyt on vihoviimeinen lukema, jota pitäisi tuijottaa, mutta jostain syystä suu nousee parin lievästi ylipainoisen viikon jälkeen muikealle hymylle, kun BMI on taas normaalipainon puolella (24,8).

Teinkö sitten jotain eri tavalla viikon aikana? Sinänsä joo, sillä päätin heittää tavoitteeni pysytellä marraskuun ajan herkuista erossa romukoppaan ja astelin jäätelökauppaan. Yksi rasia Aino Ihana Maitosuklaata, kiitos. Viikonloppuna teki jostain syystä mieli Fazerin konvehteja, ja ostin 210 gramman rasian. Maanantaina syötiin vielä köyhiä ritareita. Kiristys päässä hellitti ja sitä myöten kroppakin rentoutui. Miksiköhän edes yritin jotain herkutonta kuukautta? Jos pari herkkumässyttelyä viikossa on ennenkin toiminut, niin kai se jatkossakin toimii. Kunhan ei vaan päästä herkkupäivien määrää kasvamaan viikossa esimerkiksi seitsemään, köh.

~*~

Aika mahtavaa muuten. Rikoin eilen NaNoWriMo-projektissani 50 000 sanan rajapyykin! Tarina on vielä kesken, ja ihan kauhean määrän editointia tuo jo kasassa oleva tekstimäärä tulee tarvitsemaan, mutta minä tein sen, jees. Nyt on hyvä fiilis. Kuun alussa 50 000 sanaa tuntui aika hurjalta tavoitteelta, mutta kun vain joka päivä pakotti itsensä kirjoittamaan, niin kyllä sitä tekstiä alkoi syntyä. Kirjassa tapahtui paljon sellaista, mitä en ollut etukäteen suunnitellut, ja hahmotkin rupesivat elämään ihan omaa elämäänsä. Kaiken kaikkiaan NaNoWriMo on ollut ihan huippu juttu, sillä se on auttanut minua pääsemään eroon turhasta itsekritiikistä ja kirjoittamisen pelosta.

Malja minulle!

Voittajan hymy

[Musiikki: Vanessa Carlton - Rabbits On The Run]

Yksi syy, miksi punnerran, on tietysti se, että sillä saa messevät muskelit ja komean yläkropan. Mutta on minulla toinenkin syy. Joka kerta kun etenen punnerrusohjelmassa uudelle viikolle, olen kauhuissani. Katselen harjoituspäivien sarjoja epäuskoisena, ja mielessäni killuu päällimäisenä ajatus: Ei jumalauta, minä en pysty tähän. Jostain syystä löydän kuitenkin itseni aina lattialta punnertamasta, ja joka ikinen kerta opin yhden tärkeän asian. Olen vahvempi kuin uskonkaan.

Tänään siirryin ohjelmassa viikolle kuusi, jonka ensimmäisen päivän harjoitus on seuraava: 45 - 55 - 35 - 30 - väh. 55. Anteeksi kuinka? Onko tässä joku typo?

Eka sarja meni yllättävän kevyesti, samoin toinen. Uskomatonta, mutta totta. Kaksi seuraavaa menivät jo pelkästään sen voimalla, että niissä punnerrusten määrä tuntui suorastaan naurettavan vähäiseltä kahteen ensimmäiseen sarjaan verrattuna. Viimeisen sarjan sitten punnertaa vaikka väkisin, koska sehän on viimeinen sarja, ja sitten painajainen on ohi. Ylitin itseni ja tein vaaditun määrän päälle vielä viisi punnerrusta lisää.

On vaikea kuvailla sitä tunnetta, joka seuraa punnertamisen jälkeen. Kun on koetellut rajojaan ja kulkenut kauemmas rajan yli kuin olisi koskaan voinut uskoa. Sitten kun saa kammettua itsensä ylös lattialta naama punaisena ja hikeä valuen, voi mennä peilin eteen, pullistella vähän ja nähdä voittajan hymyn.

Sitä tunnetta ei voita mikään.