Kodista

Olin viikon verran Juuassa, Pohjois-Karjalassa. Reissut kotopuoleen ovat herättäneet ristiriitaisia tuntemuksia sen jälkeen kun muutin Savonlinnaan opiskelemaan ja lopulta tänne Tampereelle. Toisaalta kaikki on niin tuttua siinä 6000 asukkaan kylässä, jossa asuin 19 vuotta, mutta toisaalta kaikki tuntuu niin vieraalta. On kuin katselisin ulkopuolisena ympäristöä, jota olin ennen osa.

Kävin paljon kävelemässä. Olin unohtanut, miltä tuntuu katsoa eteensä ja nähdä taivaanranta ilman että edessä kohoaa jättimäisiä kerrostaloja. Tajusin kaivanneeni sitä tilaa ja avaruutta todella paljon. Tuntui, että ajatuksillekin oli paljon enemmän tilaa. Tilaa hengittää.

Kävin istumassa laivarannassa. Katselin Pielistä, sydämeni järveä. Laineiden liplattaessa laiturin ohi, tuntui kuin olisin seilannut veneellä. Samaan aikaan oli sekä lohduton että lohdullinen olo.

En tiedä, kärsinkö jostain kolmenkympin vai eron jälkeisestä kriisistä, mutta viimeisten kuukausien aikana olo on tuntunut jotenkin kodittomalta. En oikein tunne tällä hetkellä kuuluvani mihinkään. Se tunne korostui juuri kotikotona käydessä, koska – kuten yllä kuvasin – toisaalta kaikki oli todella tuttua mutta toisaalta en enää tuntenut kuuluvani joukkoon. Enkä oikein tunne olevani kotonani täällä Tampereellakaan. Enkä oikein tiedä, missä tuntisin.

"Kettutalo", yksi Juuan harvoja kerrostaloja,
joka on pakko joka kerta käydä katsomassa.

Koti ei aina ole jokin tietty paikka. Koditon oloni luultavasti johtuu siitä, että olin pitkässä parisuhteessa ja nyt yksin. Ei ole ketään vierellä, joka saisi minut tuntemaan olevani kotona. Olen miettinyt todella paljon ihmissuhteita ja tullut siihen lopputulokseen, että haluaisin nyt vain löytää oikeanlaisen ihmisen vierelleni ja sitoutua ja lopettaa elämässä harhailun. Olen ollut menneissä suhteissani onnellinen, mutta jotakin on puuttunut, koska suhteet ovat päättyneet. Tajusin, etten ollut vielä löytänyt kotiin. Olin törmännyt ihmisiin, joiden luona oli hetken hyvä, mutta jotka eivät kuitenkaan saaneet ympäröityä minua sillä lämmöllä ja turvalla ja rakkaudella, joita koti edustaa ja jota tarvitsen.

Minulla on pohjoiskarjalaisen sielu. Kenties en ole asunut Pohjois-Karjalassa enää yhdeksään vuoteen, mutta Pohjois-Karjala ei ole lähtenyt minusta minnekään. Juuassa on tiettyä pienten kuntien pysähtyneisyyttä ja hitautta, mutta toisaalta siinä on myös rauhallista vakautta. Olen hyvin turvallisuushakuinen ihminen, joka tarvitsee aikaa ja tilaa ajatuksilleen. Tarvitsen vierelleni ihmisen, joka näkee minussa juureni ja ymmärtää niitä. Aina niin ei ole ollut. En tiedä, olenko aina ymmärtänyt itsekään itseäni.

Kotona käynti herätti paljon ajatuksia siitä, mitä haluan elämältäni. Nyt pitää vain luottaa siihen, että polkuni vie minut perille. Surumielisten kyynelten seassa oli kuitenkin lohdullista katsoa ympärilleen ja saada turvaa asioista, jotka eivät vuosien varrella olleet muuttuneet mihinkään. Kuten maailman paras kirjasto tai laivarantaan vievän alikulkutunnelin hienot kalliomaalaukset.

Vuolukivestä rakennettu, totta kai.

Pech Merle -luolan ihana hevonen (ja hitunen anarkiaa).

Ehkä koti on muistoissa, sydämessä. Kaikkialla.

Lämpöjoogassa

[Musiikki: Gotye - Making Mirros]

Olin viikonlopun reissussa siskoni perheen luona. Samalla juhlistettiin kummipoikani synttäreitä, ja söin hulluna kakkua ja Domino-keksejä. Tykkään Dominoista, mutta en juuri koskaan osta niitä itselleni kotiin, sillä muuten söisin koko paketin yhdessä humauksessa. Herkuttelun lomassa pompittiin trampoliinilla, pelattiin mölkkyä ja juostiin ympäri pihaa. Leikkipuistossa menin yhteen karuselliin, joka osoittautui manalassa valmistetuksi, sillä lopputulos oli, että kun vauhti lopulta loppui, minua oksetti ja jouduin konttaamaan karusellin luota pois. (Kuulostaa ihan baari-illalta, jonka aikana olen ottanut muutaman tequilan liikaa.)

Lähdin perjantaina illalla ja tulin kotiin maanantaina. Matkustin Onnibussilla, joka on ihan paras! Pari tuntia kestävän matkan aikana ehdin molempiin suuntiin matkatessa nukkua tovin jos toisenkin. Jostain syystä minua rupeaa nukuttamaan bussissa ja junassa aina ihan kamalasti. Maanantaiaamun herääminen oli meikäläiselle pöyristyttävän aikainen (klo 6:20), ja nyt ramaiseekin ihan kunnolla. Yksi syy voi olla se, että kävin vielä illalla lämpöjoogassa, joka oli melkoisen, no, karsea kokemus, lol.

En kestä kunnolla kuumuutta, ja saunaankin yleensä hilpaisen heti kun elohopea on nippa nappa ehtinyt kivuta neljäänkymmeneen asteeseen. Halusin kuitenkin kokeilla lämpöjoogaa, ja alun perin tarkoitukseni oli mennä viideltä alkavaan lempeään hathaan, mutta aikataulumuutosten takia päädyin valitsemaan puoli seiskalta alkavan Om Flow -tunnin. Olisi varmaan vain pitänyt pidättäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa, sillä tämä Om Flow meinasi viedä minusta voiton dynaamisuudessaan. Salissa oli 35 astetta lämmintä, ja hikoilin aivan tajuttomasti: jouduin useamman kerran kuivaamaan hiestä kiiltäviä ja märkiä sääriäni, ja matto oli loppua kohden niin liukas, että soturiasanat ja alaspäin katsovat koirat tuottivat oikeasti vaikeuksia, kun jalat ja kädet lipsuivat paikoiltaan. Yhdessä vaiheessa sydän vain tykytti ja mieli alkoi häilyä. Siinä kohdin pidin pienen paussin ja join vettä, mikä onneksi sai olon tokenemaan. Koskaan ennen ei ole joogassa tullut sellaista oloa, että kunpa tämä loppuisi jo, mutta nyt tuli. Selvisin kuitenkin loppuun saakka. Minulla oli ylläni teknistä materiaalia olevat pyöräilysortsit ja toppi, jotka olivat tunnin jälkeen läpimärät. Voin vain kuvitella, mikä olo olisi ollut puuvillaisissa vaatteissa...

Vaikka heikotus hieman latisi fiilistä enkä ollut varma selviänkö pyörämatkan tolkuissani kotiin, tunnista jäi kuitenkin mukavan rento olo. Eli enköhän minä lämpöjoogaan tule vielä uudestaan eksymään, varsinkin kun ostin sen kolmen kuukauden kesäkortin, josta aiemmin kirjoitin. Tosin kokemuksesta viisastuneena taidan seuraavalla kerralla ihan oikeasti valita sen lempeän hathan. Om Flow jääköön hetkeksi hautumaan pätsissään ilman minua!

Kotona

[Musiikki: Ellie Goulding - Halcyon]

Olen ihan rakastunut Ellie Gouldingin uuteen levyyn. Oli se ekakin ihan mainio, mutta tämä kakkosalbumi on jotenkin kolahtanut erityisen paljon. (Vaikka inhoankin ilmaisua "kolahtaa".) Onhan se tietysti pienimuotoista musiikin raiskaamista kuunnella musiikkia kannettavan kaiuttimista, mutta menköön tämän kerran.

kuvien lähde

Olen nimittäin Juuassa! Enkä ottanut stereoita mukaan! Kannettavan otin, ja olen jopa tehnyt vähän töitäkin. Saavuin torstai-iltana vain herätäkseni kurkku kipeänä perjantaiaamuun. Meni monta vuotta, enkä sairastanut juuri lainkaan, mutta nyt on menossa jo toinen tämän talven räkätauti. Ei ole onneksi kauhean paha tauti, jos ei oteta huomioon, että pari yötä on kurkkukivun takia mennyt vähän niin ja näin. Olen kuitenkin jo siirtynyt rykimävaiheeseen, jossa jo valmiiksi raspinen kurkku rääkätään äärirajoille rykimällä limat pellolle. Kuume ei oikeastaan noussut missään vaiheessa, ja olen uskaltanut käydä hieman kävelemässä. Ja päivittäiset punnerrukset on tullut tehtyä, sillä niitä ei jätetä väliin kuin äärimmäisissä poikkeustilanteissa, joihin suotakoon lukea mukaan esimerkiksi murtunut ranne.

Äidin mies kaivoi vanhat luistimeni esiin jostain komeroiden perukoilta. Tarkoitus oli vetäistä Ladyt jalkaan ensimmäisen kerran sitten yläastevuosien (joista on tosi kauan eli noin 15 vuotta), mutta saas nähdä, hellittääkö tämä köhä ennen keskiviikkoa. Muistelen nimittäin, että luistimet olivat melko viileät jalkineet. Enkä nyt tarkoita viileätä niin kuin cool-hengessä vaan että kintuthan niissä jäätyy. Itse asiassa takaraja on tiistai-ilta, sillä keskiviikkona huristelen bussilla Joensuuhun yhdeksi yöksi vanhan yliopistoaikojen ystäväni H:n luokse. Ah, tiedossa on ihanaa feministiangstia! H on ainut tuntemani ihminen, jonka kanssa pystyn paahtamaan päivästä toiseen feminismistä ja miten yhtä perkelettä tämä yhteiskunta edelleen on ja että tasa-arvon toteutumiseen uskovat voisivat pikkuhiljaa herätä Ruususen unestaan.

Kai ne vielä jalkaan mahtuvat.

Luistimiin palatakseni voin vain kuvitella, miten tylsät terät niissä tällä hetkellä on. Mutta hei, ei tässä ennenkään ole välineurheiltu. Hyvä yritys korvatkoon puutteellisen tekniikan ja puuttelliset varusteet. Voi kun olisin osannut olla ottamatta itseäni liian vakavasti jo teininä, mutta se ei kai siinä iässä yksinkertaisesti ole mahdollista.

Joo hei, keskiviikkopaino oli sama kuin puolentoista viikon takainen lauantaipaino eli 81,4 kiloa. Se oli miellyttävää se. Sitä en tiedä, mitä seuraava punnitus näyttää, sillä olen taas hurvitellut suklaan ja muiden luottoystävieni kanssa. Tilanne vain korostuu täällä kotona, jossa olen aikoinaan ylipainoon kasvanut. Muistiini palaa se tuttu hämmennys, kun joka tuutista tarjotaan syötävää, mutta samaan aikaan hoetaan, että älä syö kaikkea kerralla. Kai siinä joku logiikka onkin, mutta lapsena se oli hirvittävän hämmentävää ja nyt herättää välitöntä ärsytystä ja kiukkua.

Nyt on muuten pakko taas vähän avautua äidistä. Teen sitä aina tasaisin väliajoin, mutta kun en vain kestä! Siis totta kai äiti on mukava ja jees ja rakas ja niin edelleen, mutta hitto soikoon, hän ei vain kykene suhtautumaan järkevästi minuun ja painooni. Silloin kun olin lihava, sain kuulla niitä ihme kuittailuja vitsiksi naamioituina "isosta pikkusiskosta" (koska olin ja olen isosiskoani painavampi - ja myös pidempi, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä jos olisin 177-senttinen ja 55-kiloinen niin tuskin kukaan olisi päättänyt keksiä tuota hupaisaa "iso pikkusisko" -juttua) ja siitä miten minusta olisi pitänyt tulla kuulantyöntäjä.

No nyt kun olen onnistunut pudottamaan painoa, niin ei sekään tunnu olevan hyvä, vaan äiti on jotenkin kauhean huolissaan terveydestäni. Viime syksynä oli mennä vehnäleseet väärään kurkkuun, kun äitini pamautti: "Minä aina pelkään, että sinä sairastut anoreksiaan." Kiehtovaa sanoa tuollaista naiselle, jonka ongelma on aina ollut liika syöminen ja joka rakastaa herkkuja ja jolle ruoan vihaaminen on tuntematon käsite. Painoin tuolloin muuten 80 kiloa, että en varsinaisesti ollut anorektisissa mitoissa. Kai se sitten on jotenkin huolestuttavaa, kun harrastaa liikuntaa ja on laihduttanut kilon kuukausivauhtia? (Jossain vaiheessa jopa mietin, oliko se anoreksiakommentti vittuilua, sillä enhän sinä vuonna ollut suinkaan laihtunut lisää vaan päinvastoin lihonut pari kiloa, mutta lopulta tulin siihen johtopäätökseen, ettei se ollut.)

Anoreksiaan sairastumiseni lisäksi toinen äitin mielestä ihan kamala juttu on se, että olen lopettanut leivän syönnin. Tai no siis nykyäänhän olen leipää taas jonkin verran syönyt, mutta sitä en jo periaatteesta suostu äidille kertomaan. Hän on nimittäin takuuvarma siitä, että en voi MITENKÄÄN saada riittävästi kuituja, kun en syö leipää. Niin, leipähän onkin tämän maailman ainut ja ylivoimaisen paras kuidun lähde. Sillä ei ole mitään merkitystä, että syön päivittäin puuroa, kikherneitä, kasviksia ja hedelmiä ja tungen leseitä joka paikkaan. Mutta kun ei! Kun leipä puuttuu, niin paska ei taatusti kulje. Teki mieli kertoa muutama fakta suolistoni toiminnasta ihmiselle, joka omien sanojensa mukaan saattaa käydä vain kerran viikossa isolla hädällä, mutta en sitten jaksanut.

Ja kuulemma minun kannattaisi tarkistaa Finelistä, saanko tarpeeksi kaikkia ravintoaineita. Siinä vaiheessa alkoi jo keittää ihan oikeasti yli. Näytänkö minä ihan oikeasti niin nälkiintyneeltä ja sairaalta, että ihmiset luulevat minun kärsivän jostain puutostaudeista? Teki mieli huutaa, että jumaleisson sentään painan 82 kiloa eli en ihan varmasti ole millään lailla aliravittu! Olen elämäni parhaassa kunnossa sekä fyysisesti että henkisesti ja oppinut kuuntelemaan kehoani, mitä se tarvitsee ja mikä sille on hyväksi. Ja sitä paitsi itselläsi on 30-40 kiloa ylipainoa, joten ole hiljaa, sillä et välttämättä ole paras ihminen antamaan syömisvinkkejä.

En sitten huutanut, mutta kylläpä osaa ärsyttää edelleen.

No joo. On täällä kuitenkin kivaa ollut ja enimmäkseen on ollut ihan hauska jutskailla äidin kanssa. Oppisi vain pysymään erossa syömisistä ja liikkumisistani, niin kaikki olisi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että reilun kolmen vuoden laihdutus- ja painonhallintaopettelun jälkeen tiedän äitiäni paremmin, mikä on minulle hyväksi ja mikä ei. Kiukkujätski nyt ei ainakaan.

Kerttu

[Musiikki: Tori Amos - Midwinter Graces]

Kävin tänään kävelemässä ja poikkesin hautausmaalla. Mummo kuoli siis viime vuoden elokuussa, ja hautajaisten jälkeen en ollut kertaakaan käynyt hänen haudallaan. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, vasta tänä syksynä olen käsittänyt, että hän on oikeasti poissa. Hämärän laskiessa rämmin hautausmaalla, ja yritin löytää mummon haudan. Minulla oli jonkinlainen mielikuva siitä, minne hänet oli haudattu, ja lopulta löysin oikean paikan ennen kuin tuli liian pimeää. Kyynelet alkoivat valua poskille, kun seisahduin hautakiven eteen. Mummon nimi oli kirjoitettuna kiveen syntymä- ja kuolinajan kanssa, ja se teki kaikesta hirvittävän konkreettista. Minulla ei ollut mukanani kynttilää tai mitään, mutta piirsin lumihankeen sekä hautakiven päälle kasaantuneeseen lumeen pienet sydänkuviot.

Mummo on minulle lähipiiristäni ensimmäinen ihminen, joka on kuollut. Ehkä sen takia minun on ollut vaikea sisäistää tätä kaikkea. En ole oikein tiennyt, miten käsitellä läheisen ihmisen kuolemaa. Toisaalta olen ymmärtänyt, että asiat ottavat aikansa, ja olen antanut ajan kulua. En vain tiennyt, että siihen menisi puolitoista vuotta ennen kuin oikeasti ymmärtäisin, mitä on tapahtunut. Nyt on ihan hirvittävä ikävä.

Minulla ei oikein ole ketään, kelle tästä puhuisin, sillä esimerkiksi äidillä oli mummoon huonot välit loppuun asti. Mummo osasi olla erittäin vaikea ihminen, enkä minä ketään syytäkään siitä, miten asiat menivät. Tuntui vain siltä, että joillekin suvun jäsenille mummon kuolema oli helpotus, ja siksi minulla on ollut vähän orpo olo, sillä minulla ei ollut mummon kanssa mitään ongelmia. Perheemme on muutenkin aika pidättyväinen, on aina ollut. Suuret tunteet on pidetty sisällä. Ehkä minusta senkin takia on tullut syrjäänvetäytyvä. Opin jo lapsesta saakka käsittelemään ajatukseni ja tunteeni yksin. Sukelsin kirjojen, tv-sarjojen ja musiikin maailmaan, sillä löysin niistä ihmisiä, jotka käsittelivät kaikkia niitä asioita, joita minäkin kävin läpi ja joita en voinut jakaa perheeni kanssa.

Ehkä minun ei tarvitse jakaakaan suruani sen kummemmin kenenkään kanssa. Se on minun henkilökohtainen asiani, ja jos joskus haluan jutella siitä jollekulle, voin aina puhua mummolle. Minusta tuntuu, että hän ymmärtää kaikkein parhaiten.

~*~

Lämpöä ja voimia julialumelle. Olet ollut viime päivinä ajatuksissani.

Sillisalaatti

[Musiikki: Lady Gaga - "Hair", "The Edge of Glory", "Born This Way"]

Kyllähän sen jo järki ja aiempi kokemuskin sanoo, että juoksulenkillä käynti neljänä peräkkäisenä päivänä ei välttämättä ole kaikkein viisain päätös, mutta tulipahan silti juostua. Kävin siis tänäänkin juoksemassa 7,3 kilometrin kiekon (kun täällä ei ihan oikeasti ole mitään tekemistä - keskiviikkona saamani työjutunkin tein ennätysvauhdissa ja palautin tänään aamulla). Aikaa meni 52:55 eli ihan hyvin ottaen jälleen huomioon raskaan kelin. No, lihakset sanoi että "plääh", ja oikea polvikin oli sitä mieltä, että "haista ny jo paska". No, nyt tulee pari päivää lepoa, kun huomenna menen yöksi iskän luokse ja sunnuntaina ajellaan isosiskoni perheen luo, joka on lomailemassa Tahkolla.

Käytiin äitin kanssa moikkaamassa tänään ukkiani, jolla on nyt edessä toinen joulu ilman mummoa. Mummo siis kuoli noin puolitoista vuotta sitten, ja vasta tänä syksynä olen alkanut kunnolla tajuta, etten enää koskaan näe häntä. Juoksulenkkini kiertää mummolan ja hautausmaan välissä olevaa tietä pitkin, ja keskiviikkoillan lenkillä pala nousi väkisin kurkkuun. Kuiskasin sitten mielessäni mummolle hyvät joulut ja lupasin pitää itsestäni ja kehostani hyvää huolta ja elää onnellisena. Ukillakin alkaa vähitellen terveys pettää, mutta toistaiseksi hän asuu vielä kotonaan. Vaikka toisaalta en tiedä, olisiko hänen parempi jossain palvelutalossa, koska siellä olisi ainakin seuraa.

Syömisten puolesta tämä kotikonnuilla käynti on kyllä aina yhtä herkkujen ilotulitusta, että ehkä nuo juoksulenkit ovat olleet ihan paikallaan. Kaapit tursuavat suklaata ja äiti suorastaan vaatimalla vaati, että valitsen jonkun jätskipaketin, kun käytiin kaupassa ukin luota tullessa. Olen muistellut, miten varmaan jotain 10-vuotiaana olin kerran mummolassa ja söin viisi hillomunkkia. Että kun vähän kelaa historiaansa taaksepäin, niin ei tarvitse paljon ihmetellä, miksi joku suklaalevyn hotkaiseminen vartissa ei ole temppu eikä mikään tai että minkä takia pidän Aino Ihana Maitosuklaa -tonkan kiskaisemista kerralla varsin kohtuullisena herkutteluna... Joo.

Eipähän pääse vahingossa laihtumaan!