Välilevynpullistuma

[Musiikki: alt-J - Adeline]

Viime keväänä treenasin kovaa ensin SM- ja sitten EM-kisoihin. Ainut tavoitteeni oli tehdä jälkimmäisissä karkeloissa 200–215 tempausta ja katsoa, mihin se riittää. Loppujen lopuksi kisasuoritus oli jäätävä floppi. Lähdin tekemään täysillä, sillä se oli ainut järkevä vaihtoehto, mutta tekniikka hajosi, tuomari rokotti, ja jossain kolmen minuutin kohdalla tajusin, että tää oli nyt muuten tässä. Hidastin tahtia ja yritin vain saada aikaiseksi jonkinlaisen järkevän suorituksen. Lopulta sain räpisteltyä 156 hyväksyttyä toistoa, ja olihan se ankeaa. Toisaalta en olisi parhaimmallakaan suorituksella päässyt mitaleille, sillä omassa painoluokassa on niin kova taso, että muistaakseni pronssimitali irtosi 218 toistolla. (Vertailun vuoksi: 58–63-kiloisten painoluokassa pronssiin riitti 127 toistoa. Pitäis varmaan laihduttaa, niin olisi mahdollisuuksia pärjätä, hah. Toisaalta alle 58-kiloisissa oli taas hulppea taso, eikä mitaleille ollut asiaa alle 180 toiston tuloksella.)

No, se oli sellainen kokemus.

Itse kisat eivät varsinaisesti olleet tämän postauksen aihe vaan toimivat johdatuksena siihen, mitä niiden jälkeen seurasi ja miten liikunta-arkeni koki kovan kolauksen. Kova kisatreenaaminen aiheutti välilevynpullistuman, jonka ensi oireita en valitettavasti osannut tunnistaa. Toukokuun alussa vasen puoli kehostani (alaselkä, pakara, reisi) alkoi vetää jumiin, ja vaikka siihen ei auttanut mikään venyttely, luulin lihasteni olevan vain kireät ja tulehtuneet kovasta treenistä, kunnes sitten heinäkuun loppupuoliskolla iskivät iskiaskivut ja jalkaterän lihasheikkous ja tunnottomuus. Siinä vaiheessa oli pakko uskoa, että kymmenen vuoden takainen kipuhelvetti oli taas läsnä.

Jos ei ole kokenut välilevynpullistumaa, ei todennäköisesti osaa kuvitella, miten invalidisoivaa se osaa olla. Sukkien ja kenkien pukeminen on melkoinen akrobaattinen haaste, kipeää jalkaa kirjaimelllisesti raahaa perässä, koska lihakset eivät toimi, ja sitten kirsikkana kakun päällä on se infernaalinen hermokipu, joka samanaikaisesti polttaa, jäytää, pistää ja puuduttaa taukoamatta.

Edellisen pullistuman perusteella tiesin, että toipumista ei lasketa päivissä eikä viikoissa vaan pikemmin kuukausissa. Nyt tilanteeni alkaa olla suhteellisen hyvä, sillä kivut hellittivät marraskuussa ja liikkuvuuteni on palautunut noin 85 prosenttiin siitä, missä se oli vuosi sitten. Liityin loka-marraskuussa kuntokeskuksen jäseneksi ja aloin käydä spinningissä, koska siinä vaiheessa pyöräily ja uinti olivat ainoat lajit, joita pystyin harrastamaan. En pystynyt edes kävelemään kilometriä pidempään, kun vasen jalka puutui pohkeesta alaspäin tunnottomaksi mötikäksi. Pikkuhiljaa olen pystynyt lisäämään lajivalikoimaan pilatesta, bodybalancea ja bodypumpia, ja nykyään kävelylenkkeilykin luonnistuu.

Mutta jälleen kerran olen siinä tilanteessa, että kehon heikko kohta pakottanee minut luopumaan itselleni tärkeäksi muodostuneesta lajista. Ensin kiukkupolvi murskasi juoksuharrastukseni, ja nyt heikko alaselkä estää minua kehittymässä kahvakuulaurheilussa, joka muuten olisi minulle hyvä laji. Olin haaveillut, että parissa vuodessa siirtyisin tempauksen mestaruussarjaan eli treenaamaan 24-kiloisella, mutta mitä olen tässä nyt useamman kuukauden ajan miettinyt asioita rauhassa, en usko, että se tulee olemaan mahdollista.

Kävin elokuussa magneettikuvissa, ja kuten kuvasta näkyy, alaselän kolme kuvassa tummana näkyvää välilevyä ovat painuneet kasaan. Niistä keskimmäinen eli ympyröity on ollut tämänkertainen oireideni aiheuttaja. Myös sitä alempi välilevy oli pullistunut, muttei niin pahasti. Yhtä kaikki nuo välilevyt eivät tuosta enää kimmoisammiksi muutu, enkä ole ollenkaan varma, haluanko enää lähteä treenaamaan kisamielessä, sillä kaksi välilevynpullistumaa kokeneena jättäisin mielelläni kolmannen kokematta. Kova treeni pakottaa kropan koville, ja kisapainojen noustessa loukkaantumisriski luonnollisesti kasvaa.

Ja jos joku miettii, mitä tuo kuvassa oleva ylempi ympyrä meinaa, niin se on todiste siitä, että murtui se selkä sittenkin, kun putosin jouluna 2011 hevosen selästä. Voi jeesus, sanon minä. Ortopedi siis löysi kuvista vanhan murtuman, ja tiesin täsmälleen, että se ei voi olla perua mistään muusta kuin eräästä maahan mätkähtämisestä kovassa laukassa.

Kävin alkuvuodesta pari kertaa kahvakuulailemassa, mutta tällä hetkellä motivaatio lajiin on nollassa. Vaikka otin varovasti ja koskin vain 6- ja 8-kiloisiin kuuliin, treeni aiheutti lieviä iskiasoireita. Selkä ei ole vielä toipunut, ja sen huomaa esimerkiksi joissain venytyksissä, kun hermon kiristys tuntuu ukkovarpaassa. Yritän nyt vain malttaa ottaa iisisti ja keskityn spinningiin, sillä sitä pystyn treenaamaan täysillä ilman, että selkä on moksiskaan. Olo on surullinen siitä, miten kuulailun kanssa lopulta kävi, mutta minkäs sille mahtaa. Aika näyttää, minne tie vie. Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että ajoittaisia iskiashäivähdyksiä lukuun ottamatta pystyn taas elämään ja liikkumaan ilman kipuja.